Sillaikaa kun tämä tapahtui Skånessa, oli kuningas Kristianin
onnistunut päästä Fyeniin, mutta siellä saarsi hänet kaksi
lyypekkiläistä laivastoa. Toinen, johon kuului kymmenen laivaa, oli
Vähässä-Beltissä, toinen risteili Itämerellä.
Kristianilla ei ollut laivastoa, joka olisi vastustanut niitä,
sentähden täytyi hänen turvautua lankonsa apuun.
Hän lähetti Ruotsiin kolme luotettavaa miestä ja nämä tapasivat
Kustaan Örebrossa.
He sanoivat, että kaikki tähänastinen menestys ja kaikki tähänastiset
vaivat olisivat turhat, niinkauvan kuin kulkuväylät pysyisivät
yksinomaan vihollisten käsissä. Kuningas Kristian pyysi sentähden
Ruotsin kuningasta ensimäisten kevätpäivien tullessa panemaan kuntoon
sotalaivastonsa ja lähettämään sen vesille.
Sillä kuningas Kristian on valmis mihin tahansa, kunhan eivät
lyypekkiläiset pääse leikittelemään noiden kolmen mainehikkaan,
vanhan kuningaskunnan kustannuksella, niinkuin kauppias tekee kauppaa
tavaroillaan, koska kerran he jo ovat kaupitelleet niitä herroille ja
ruhtinaille.
Kustaa kuunteli herrojen pitkiä puheita ja mietti luultavasti, että
kun ihminen on ottanut paholaisen veneeseensä, niin hänen täytyy
kuljettaa se maihin; sitte hän lupasi, että Ruotsin laivasto ensi
avoveden tullessa olisi Gottlannin luona vihollista vastassa.
Sodan kestäessä olivat lyypekkiläiset ruvenneet epäilemään kreivi
Kristoferia, mutta omista aikeistaan eivät he suinkaan tahtoneet
luopua, heidän piti vaan saada toinen johtaja.
Ja siksi valitsivat he Albrekt Meklenburgilaisen, joka oli naimisissa
Kristian II sisarentyttären kanssa.
Hänelle tarjottiin Tanskan kruunua.
Mutta Kristofer ei suostunut luopumaan vallasta. Vihdoin päättivät
herrat jakaa sen keskenään.
Seelannilla sattui tähän aikaan tapahtumia, jotka ovat omiaan
osoittamaan, miten pitkäaikainen sorto voi villitä kansan mielet.
Ruotsin sotajoukon voittoisasti kulkiessa läpi Skånen ja tanskalaisen
aatelin liittyessä siihen, toivottivat porvarit ja talonpojat
kirousta ja tuhoa aatelisille, sanoen, että heidän aatelistoa oli
kiittäminen kaikista sodista, joihin olivat joutuneet.
Erään ylhäisen rouvan, joka käräjissä valitti kärsimäänsä väkivaltaa,
surmasi ärtynyt kansanjoukko paikalla.
Viha ja kostonhimo puhkesi ilmi murhan, ryöstön ja polttamisen
muodossa, ei edes naisia ja lapsia säästetty, sillä vimmastuneen
kansan intohimot eivät tunne rajoja, heidän täytyy kostaa, mitä itse
ovat saaneet kärsiä.
Kun kreivi Kristofer kuuli, että Skånen herrat olivat hänestä
luopuneet, antoi hän raivoissaan sulkea vankeuteen kaikki sekä
Köpenhaminan että Seelannin ja saarien ritarit ja herrasmiehet.
Sekasorto oli ääretön, toiselta puolen pelättiin ja epäiltiin,
toiselta puolen uhattiin kostaa. Wullenwewer, joka yhä oleskeli
Tanskassa, huomasi vaaran ja hänen kehoituksestaan käännyttiin
herttua Albrektin puoleen. Tämä hauska, iloinen herra saapuikin
paikalla Tanskaan, tuoden muassaan ainoastaan yhden fennikan
sotamiehiä ja 40 ratsumiestä, mutta suuren joukon metsästäjiä ja
jahtikoiria.
Mutta, kuten sanottu, kilpailijat eivät tahtoneet kuulla toisistaan
puhuttavankaan ja sovinto oli ainoastaan näennäinen.
Nyt oli ritarien mielestä aika käyttää tilaisuutta hyväkseen ja
he kehoittivat kuningas Kristiania lähtemään Fyenille. Kristian
keräsi kiireesti kaikki laivat, jotka sai käsiinsä, lähetti ne yöllä
purjehtimaan Allerön luo, purjehti sitte itse huomaamatta Fyeniin ja
ennenkuin vihollinen sai edes vihiä asiasta olivat hänen väkensä jo
maissa.
Mutta heti senjälkeen saapui lyypekkiläinen sotalaivasto, joka esti
kaiken yhteyden Holsteinin ja Juutinmaan kanssa. Osa siitä asettui
Juutinraumaan.
Hädissään kääntyi Kristian taaskin Ruotsin kuninkaan puoleen, mutta
tuskin oli Kustaa luvannut hänelle laivaston, kun uusi sanansaattaja
ilmestyi pyytämään 100,000 guldenin suuruista lainaa.
Kustaa vastasi, ettei edes koko valtakunnan vuosikorko noussut
niin suureksi, se maksettiin sitäpaitsi suurimmaksi osaksi voin,
sianlihan, kalan y.m. muodossa. Hän oli ottanut vastaan valtakunnan
ylen köyhtyneessä tilassa ja hänellä oli ollut suuri velka
maksettavana; hänen lankonsa ylhäinen ymmärrys saattoi siis käsittää,
oliko hänellä ollut tilaisuutta aarteiden kokoamiseen, varsinkin
kun sota ja laivaston varustaminen tulisi vaatimaan suuria summia.
Lankonsa tähden oli hän valmis maksamaan niin paljon kuin taisi,
mutta suuremmaksi kuin 20,000, korkeintain 30,000 guldeniin ei summa
voisi nousta.
Joka tapauksessa pyysi Kustaa sekä tästä että ennen antamastaan
avusta takaukseksi linnan tai läänin.
Sitte uudisti hän lupauksensa että hän ensi avoveden tullessa
lähettää sotalaivat lankonsa avuksi.
Kustaan ystävyyteen saattoi kuningas Kristian lujasti luottaa ja
toivoi Kustaa, että tämä sota pian onnellisesti loppuisi.
Nyt määräsi Kustaa valtakunnan puolustusta varten veron, 12 äyriä
jokaiselta perintötilalliselta ja markan aurtuan jokaiselta
lampuodilta.
Huhtikuun 31 p:nä lähti Ruotsin laivasto Tukholman saaristosta.
Siihen kuului yhteensä yksitoista suurta sotalaivaa ja neljä
lastialusta.
Ylipäällikkönä oli Maunu Sveninpoika (Some) ja hänen alipäällikkönään
Eerik Fleming.
Edellimäisenä kulki amiraalilaiva, suuri Kraaveli, joka saattoi
kuljettaa tuhat sotamiestä ja 300 miehen miehistön sekä niin paljon
tykkejä kuin neljä toisista laivoista yhteensä.
Kraavelin jälkeen tuli Kampermanni, sekä sitte Bryntti.
Eerik Fleming, Pietari Skram ja herra Maunu olivat sekä laivaston
amiraaleina että maajoukon ylipäällikköinä. Heidän piti uskollisesti
auttaa toisiaan sekä myötä- että vastoinkäymisissä ja koettaa edistää
toistensa aikeita. "Sillä", kirjoittaa kuningas, "niinkuin te
tiedätte, riippuu koko Ruotsin valtakunnan onni tästä laivastosta".
Maunu Sveninpoikaa varoitettiin liian lujasti luottamasta
tanskalaisiin, "sillä ei ole uskomista, että tanskalaiset tällä
kertaa, enemmän kuin ennenkään, ovat sitä, miltä he näyttävät, muista
se; ihmistä ei näe kuin hampaisiin asti".
Gottlannin luona, Karlsön ulkopuolella kohtasi väliaikainen laivasto
sekä ne laivat, jotka kuningas Kristian oli hankkinut, Ruotsin
laivaston. Purjehdittiin nyt länteenpäin.
Matkalla tavattiin kolme hollantilaista laivaa ja niiltä saatiin
tietää, että lyypekkiläinen laivasto, kaksikymmentäkuusi alusta,
joista kolme suurta sotalaivaa, oli Bornholmin luona. Amiraalilaivan
nimi oli Mikael.
Tämä laivasto oli Lyypekin ylpeys ja sillä aikoi ylpeä Hansakaupunki
voittaa maan, jonka kruunun se jo kahdesti oli lahjoittanut mielensä
mukaan.
Ankarasta myrskystä huolimatta päätettiin karata vihollisen kimppuun.
Vihdoin tulivat lyypekkiläiset laivat näkyviin. Ne olivat juuri
järjestymäisillään taisteluun ja koettivat päästä tuulen yläpuolelle,
mutta aallot olivat suuret ja he kiinnittivät kaikki purjeet ja
pakenivat salmea kohti.
Uhkarohkeaa olisi ollut ruveta ajamaan heitä takaa sellaisessa
kamalassa myrskyssä. Kaikki päälliköt, paitsi kaksi, olivat sitä
mieltä, ettei se kävisi päinsä.
Suuren Kraavelin komentosillalla seisoi Maunu Sveninpoika väkevänä ja
rotevana.
-- Ylös purjeet! huusi hän jymisevällä äänellä. Kaikki hämmästyivät,
mutta tottelivat komentoa. Ja purjeet alkoivat lepattaa ja pullistua
kuin ilosta ja riemusta.
Mutta kun kaikki purjeet olivat nostetut, näytti laivan iso runko
hetkeksi itsekin hämmästyvän omaa voimaansa. Se kumarsi niin syvään,
että etumaiset purjeet koskettivat vettä, sitte se ylpeästi nousi
pystyyn ja alkoi jalon sotaorhin lailla tepastella yli ärjyvien
aaltojen; vaahto vaan pärskyili korkealle sen suurta keulalaitaa
vastaan. Tyynenä seisoi amiraali komentosillalla, edes taakseen
vilkaisematta.
Hämmästyneinä olivat laivaston muut miehet, kukin laivaltaan, nähneet
mahtavien purjeiden pullistuvan, nyt liitivät ne eteenpäin kuin
taivaan pilvet.
Ihaillen oli Eerik Fleming katsellut laivan lähtöä. Tosin ei
Kampermanni ollut niin hyvä purjehtija kuin Kraaveli, mutta
koettakoon sekin.
-- Ylös purjeet! kuului taaskin huuto ja pian nähtiin Kampermannin
purjehtivan samaan suuntaan kuin Kraaveli.
Nyt katsoivat muut parhaaksi seurata esimerkkiä, ja pian läksivät
laivat kaikki liikkeelle, ensin ruotsalaiset, sitte tanskalaiset ja
viimein saksalaiset.
Maunu Sveninpoika vaan katseli lyypekkiläisten mutkiin; hänet näkyi
vallanneen todellinen taistelunhalu.
Hyökyaallokkojen välitse saattoi hän nähdä pakenevien lyypekkiläisten
purjeet. Mutta kas, etäisyys väheni vähenemistään.
Ylpeämpänä kuin kuningas istuu valtaistuimellaan, seisoi Maunu
Sveninpoika Kraavelin komentosillalla.
Mitä he mahtavat hänelle, jota tuulet palvelevat!
Ahavoituneet merimiehet katsahtivat vuoroin toisiinsa, vuoroin
amiraaliin.
Ja he sitaisevat parroittuneita kasvojaan ja ylpeilevät siitä, että
saavat totella sellaista herraa.
Äkkiä he pitkän matkan päässä näkivät laivan tulevan.
-- Kampermanni!
-- Hyvä purjehtija, vaikkei niin hyvä kuin Kraaveli.
-- Sen vertaista ei olekkaan!
Vihdoin oli vihollinen saavutettu ja nyt vasta kääntyi Maunu herra,
tyytyväisesti hymyillen, uljaitten poikiensa puoleen, jotka ihaillen
häneen katselivat.
Tähän saakka oli amiraali itse hoitanut peräsintä, mutta nyt kutsui
hän paikalle perämiehen, joka heti tulikin.
Maunu herran silmät olivat pysähtyneet suureen amiraalilaivaan
Mikaeliin.
-- Tuon otamme ensin! virkkoi hän, ojentaen voimakkaan käsivartensa
laivaa kohti.
-- Nyt pojat, pitäkäämme puoliamme! Joka mies paikoilleen!
Ääneti tottelivat väet käskyä, mutta jokaisen sydän sykki
taistelunhalusta.
Vihdoin päästiin luodin kantomatkalle.
Seurasi suuri salama ja jyrinä, joka voitti aaltojen ja myrskyn
pauhinan.
Savun hälvettyä huomattiin, että Mikael oli kadottanut sekä
suurpurjeen että keulapurjeen.
Kraavelin purjeet olivat pahoin vahingoittuneet.
-- Nyt annamme sille laukauksen runkoon... pitkin koko sivua!
Kauhea huuto kuului ja nyt saattoi savupilven läpi nähdä, kuinka
Mikael luikerteli tiehensä "kuten kettu koiraparven edellä".
Vastausta ei tullut, joten amiraali arveli sen saaneen tarpeekseen.
Ja kun savu hälveni, nähtiin uljaan laivan avuttomana hylkynä
kiikkuvan aaltojen välissä.
Mutta Kraaveli suuntasi kulkunsa keskelle vihollisia laivoja ja nyt
tarvittiin kaikki kynnet sen puolustukseen. Moneen alukseen iskettiin
kiinni, mutta moni mies menetti siinä henkensä ja verensä. Ja tappio
oli melkein yhtä suuri molemmin puolin.
Taistelu oli kauhea.
Sotilaat tappelivat kuin villit pedot.
Lyypekkiläiset puolustautuivat sankarien tavoin. Tässä taisteli
mies miestä vastaan, kirveet välähtelivät, miekat olivat veressä ja
tiheäin laukausten lomitse kuului kaatuneiden ja haavoittuneiden
valitushuudot ja kiroukset.
Maunu Sveninpoika seisoi yhä vielä komentosillalla, kylmänä katsellen
ympärilleen.
Ainoana levollisena miehenä keskellä tätä sekamelskaa, antoi hän
käskynsä lujalla ja kuuluvalla äänellä.
Laukaus toisensa perästä tähdättiin häntä vastaan, mutta ne sattuivat
vaan paksuun költeriin.
-- Toisen kerran, ei tänään, mutisi hän itsekseen.
Kraavelin taakeli ja touvit alkoivat jo tulla huonoon kuntoon.
Vaadittiin kiireistä työtä.
Vihdoin oli myöskin Kampermanni päässyt verisen leikin ääreen.
Se ehti tosin ottaa siihen osaa, mutta nyt alkoivat viholliset laivat
väistyä ja, pullistuneena jokainen riepu, johon vain tuuli sattui,
kiiti Kraaveli eteenpäin, ajaen vihollisia takaa.
Vasta yön tullen päättyi taistelu ja takaa-ajo. Kraavelissä oli ollut
tuhannen sotamiestä ja kolmesataa merimiestä. Heistä oli yön tullessa
jäljellä vain neljätoista.
Melkein nämäkin kaikki olivat haavoitettuja.
Mutta Maunu Sveninpoika ylpeili pojistaan. Hän sanoi heidän kunnialla
puolustaneen isänmaata ja vakuutti ruotsalaisten aina tulevan heitä
muistelemaan ylpeydellä ja kiitollisuudella.
Jos muu osa laivastoa olisi voinut seurata amiraalilaivaa, niin ei
ainoakaan vihollisten laivoista olisi päässyt pakoon; nyt pakenivat
ne raajarikkoina salmeen, Köpenhaminaa kohti.
Muut laivat saivat miehittää Kraavelin ja sitte purjehtivat
ruotsalaiset ja tanskalaiset Bälteihin päin, mutta edellimäisenä
kulki aina suuri Kraaveli.
Se oli päässyt noin neljä penikulmaa edelle muita, kun se Wismarin
luona näki saksalaisen aluksen.
-- Tuo tyttö odottaa meitä! huudahti Maunu herra. -- Annammepa sille
hellän syleilyn!
Paikatut purjeet nostettiin, mutta lyypekkiläinen laiva läksi pakoon.
-- Kas kuinka se onkin olevinaan, nauroi Maunu herra, -- otamme me
sen kuitenkin.
Ja niin kävikin. Laivan lastin arveltiin nousevan 30,000 guldeniin.
-- Koska kerran Kraaveli nyt on tässä saaliin haussa, niin ottakoon
kaikki, mitä tielle sattuu! huusi päällikkö, ja sitte ryösti hän
Wismarin ja Travemünden välillä kaksitoista lyypekkiläistä alusta,
jotka kuljettivat rihkamaa, viljaa ja viiniä.
Onni suosi ruotsalaisten aseita sekä maalla että merellä,
lyypekkiläiset sitä oikein ihmettelivät.
Tämä uljas taistelu ennusti jo lyypekkiläisille kummoinen ottelu
Ruotsin kuninkaan kanssa tulisi olemaan.
Omituista on nähdä, kuinka ajan hammas vähitellen murtaa tuon
Hansavallan, joka kerran hallitsi Pohjolan kolmea valtakuntaa, kehuen
voivansa mielin määrin asetella kuninkaita niiden valtaistuimille ja
syöstä heitä niiltä alas.
Jokaisella vallalla on tehtävänsä. Kauppakansa oli tuottanut
pohjoisille valtakunnille paljon hyvää ja hyödyllistä; nyt ei sitä
enään tarvittu, sen aika oli ollutta ja mennyttä niinkuin sen
suuruuskin.
Nyt lähetettiin laivastolle sana, että ne lyypekkiläiset laivat,
jotka olivat säilyneet, vetelehtivät Vähässä Beltissä, Fyenin ja
Juutinmaan välillä. Amiraalit purjehtivat heti paikalle ja työnsivät
koko vihollisen laivaston menemään Svendborgin rantaa vastaan. Yksi
ainoa laiva pääsi pakoon.
Kuningas Kristian saattoi nyt huoleti lähteä Seelantiin.
Viisi viikkoa vietti yhdistynyt laivasto näillä vesillä ja kuninkaan
purjehdittua Seelantiin, läksi sekin, puhdistaen meren vihollisista
ja piirittäen Köpenhaminan, liikkeelle Malmön ja Landskronan
maanpuolelta.
Tämä tapahtui heinäkuussa.
Heinäkuun 29 p:nä pystytti Kristian leirinsä Köpenhaminan edustalle.
Huomattava onni oli suosinut kuningas Kristiania Fyenillä. Jo
maaliskuussa oli Juhana Rantzow tullut Juutinmaalta ja lyönyt sekä
lyypekkiläiset että talonpojat, niin että jälkimäisistä oli kaatunut
kolmetuhatta miestä.
Lyypekkiläiset sulkeutuivat Asseniin ja Rantzow asettui kaupungin
ulkopuolelle.
Pääkomentajana Fyenillä oli Hojan kreivi ja piispana Kustaa Trolle.
Nämä molemmat herrat päättivät uskaltaa päätaisteluun ja hyökätä
Rantzowin niskaan kahdelta taholta, niin ei hän varmaankaan pääsisi
pakoon.
Mutta pienessä mökissä Faaborgissa, jossa suunnitelma tehtiin, oli
muuan vangittu pappi. Tämä pääsi pakenemaan ja varoitti Rantzowia.
Rantzow poltatti paikalla leirinsä ja läksi vihollisia vastaan. Hän
tapasi heidät puolen penikulman päässä Assenista vaunulinnoituksessa
Oxnebergillä.
Heti kun Hojan kreivi sai vihiä vihollisen tulosta, käski hän
hälyttää.
Taistelevien lukumäärä oli miltei yhtä suuri kummallakin puolen,
mutta Rantzowin tykit tekivät hänen asemansa paremmaksi. Taistelua
kesti puolitoista tuntia, silloin antautui Hojan kreivi vangiksi.
Mutta kun hänen piti astua alas hevosen selästä, pistettiin hän
kuoliaaksi.
Kustaa Trolle löydettiin pahasti haavoitettuna taistelukentältä. Hän
vietiin Gottorpiin, jossa kuoli.
Niin päättyi näiden molempien kapinoitsijain elämä.
Seuraavana päivänä tuli kuningas Kristian voittoisan sotapäällikkönsä
leiriin.
Pantiin toimeen useita mestauksia ja mestattujen omaisuus lankesi
kruunulle.
Juutinmaan rahvas sai tästä tappiosta kärsiä enemmän kuin oli
odotettu.
Ei ainoastaan sodassa kaatuneiden omaisuus langennut kruunulle ja
aatelistolle, vaan henkiin jääneittenkin maatilukset joutuivat
suurimmaksi osaksi kruunun haltuun. Nämä onnettomat tuomittiin
Viborgin käräjissä menettämään henkensä ja omaisuutensa. Tosin
kuningas sitte heidät armoitti, mutta he saivat kalliisti maksaa
tämän armon. Jokainen kihlakunta kirjoitti nimittäin kirjeen, jossa
sitouduttiin ikiajoiksi luovuttamaan kuninkaalle kaikki talonpoikien
maa.
Tuomareina olivat aatelismiehet ja he käyttivät armottomasti
hyväkseen valtaa, jonka nyt olivat voittaneet takaisin. He laskivat
neljänkymmenenyhdeksän kihlakunnan vapaat, itsenäiset talonpojat
täydelliseen orjuuteen. He kuuluivat joko kuninkaalle tai niille
herroille, joille kuningas heidät lahjoitti tai möi, orjien tai
juhtien lailla.
Väkivallan kova koura laskeutui siten painamaan itsenäisen
tanskalaisen rahvaan viimeisiä jäännöksiä.
Aatelisto voitti sadoin kerroin takaisin, mitä se kreivisodan aikana
oli menettänyt.
Heinäkuun kolmantena päivänä pidettiin Odensessa kokous, jossa
kuningas Kristianille tehtiin uskollisuus- ja kuuliaisuusvala. Hän
jätti sitte komennon kenttäeversteilleen ja meni Skåneen. Lundissa
otti hän tämän maakunnan aatelistolta, kauppakaupunkilaisilta ja
talonpojilta uskollisuusvalan.
Tanskassa oli sodan kestäessä mainittu "mieluisana merkkitapauksena
pohjoismaiden historiassa, että ruotsalainen kuningas pukeutuu
haarniskaan puolustaakseen tanskalaisen kuninkaan valtaistuinta".
Samallaista tapausta sai turhaan hakea Tanskan historiasta.
Kustaa oli tehnyt suuria uhrauksia voidakseen voimakkaasti käydä
sotaa sekä maalla että merellä; tosin hän suureksi osaksi oli
tehnyt sen oman maansa vahvistamiseksi; mutta Hallannin ja Skånen
oli ruotsalainen sotavoima valloittanut ainoastaan Tanskan kruunun
hyväksi ja kaikkia Kristianin hankkeita merellä oli Ruotsin laivasto
pontevasti kannattanut.
Mutta juuri tähän aikaan, kun Tanskan kuningas, ritaristo ja aateli
myönsivät, että heidän Ruotsia oli kiittäminen siitä, että heidän
maansa oli pelastettu täydellisestä perikadosta, täytyi Kustaan
syystä valittaa, että hänen veljellistä apuaan, kiitollisuuden
asemasta, palkittiin epäluulolla. Siitä oli paljon esimerkkejä.
Huhtikuussa lähetettiin Skåneen ne kaksituhatta sotamiestä, jotka
kuningas Kristian oli luvannut hankkia kuningas Kustaan palvelukseen
ja joille hän itse oli luvannut maksaa palkan, vaikka heidän työnsä
aluksi tulisikin hyödyttämään Tanskaa. Mutta sotamiehet kieltäytyivät
tekemästä kuningas Kustaalle uskollisuusvalaa, koska kuningas
Kristian jo oli ottanut heiltä valan.
Kustaan mielestä tuntui tämä asia sangen kummalliselta ja hän lähetti
sentähden kaksi neuvostonsa herraa Kristianin luo selittämään, että
hänestä tuntui ikävältä maksaa palkkaa sotamiehille, joita ei hän
ole vannottanut, ja että häntä hämmästyttää, ettei kuningas Kristian
tahdo vapauttaa heitä valastaan. Näyttää siis siltä kuin Kristian
olisi tahtonut valalla sitoa heidät, vain siksi, ettei hän (Kustaa)
voisi käyttää heitä muualla kuin siellä, missä kuningas Kristian
tahtoi. Sellaisiin sotamiehiin ei Kustaa saata luottaa, varsinkin jos
hän tarpeen vaatiessa tahtoo käyttää heitä Suomessa tai muualla.
Mutta vielä tyytymättömämmäksi kävi Kustaa, kun kuningas Kristian, ei
tosin suorastaan kieltäen, vaan kaikellaisten tekosyiden nojalla, yhä
siirsi tuonnemmaksi erään lupauksen täyttämisen: olihan hän takuuksi
saamistaan lainoista luvannut antaa jonkun linnan tai läänin joko
Hallannissa, Norjassa, Vikenissä tai Jemtlannissa.
Samaten oli hän Tanskan kuninkaalta ja neuvostolta vaatinut
vakuutusta siitä, että Tanska yhtä pontevasti ja rehellisesti
auttaisi Ruotsin valtakuntaa, jos se kerran joutuisi avun tarpeeseen.
Mutta kun ei tätäkään vakuutusta annettu, niin ei Kustaa enään
peittänyt tyytymättömyyttään.
Hän tiesi nyt omasta kokemuksesta sen, minkä historiakin todisti,
että Tanskan politiikka on liukas ja epäluotettava; kun vaara on ohi,
on kiitollisuuskin unohdettu.
"Jos kuningas Kristianin oma isä ja äiti olisivat antaneet hänelle
apua, niin eivät he olisi voineet tehdä sitä suuremmalla loistolla
ja runsaammilla kustannuksilla kuin Kustaa. Sentähden ei hänen
mielestään kuningas Kristianilla ollut syytä kieltää apuaan, jos
Ruotsin valtakunta joskus joutuisi kahakkaan."
Niitä herroja, joille kuningas uskoi tämän viestin viemisen, varoitti
hän pelästymästä ja esiintymästä arasti. Päinvastoin tulisi heidän
pysyä lujina ja päättäväisinä eikä tyytyä hölliin puheisiin ja
lykkäyksiin, sillä alotettu asia on aina päätettävä.
Mutta ruotsalaiset lähettiläät palasivat eivätkä tuoneet mukanaan
muuta kuin sen tiedon, että koko asia siirrettäisiin kokoukseen,
jossa sopivaan aikaan ja sopivalla paikalla kuninkaat tapaisivat
toisensa.
Kustaan tyytymättömyys yhä yltyi; hän tiesi nyt varmaan, että
jos Kristian kokonaan pääsee hädästään, niin on myöhäistä ruveta
vaatimaan häneltä jotakin. Sentähden kirjoitti hän lähettiläilleen:
"Takokaa niinkauvan kuin rauta on kuumaa, sillä jos me mielimme saada
jotakin tanskalaisilta, niin täytyy meidän ottaa omamme ennenkuin
Köpenhamina ja Malmö ovat antautuneet. Sillä myöhäistä on vaatia, kun
ne ovat päässeet oikeuksiinsa."
Hän aikoi jo kutsua sotajoukon ja laivaston takaisin ja kirjoitti
Maunu Sveninpojalle: "Meistä tuntuu siltä kuin istuisimme
ruokapöydässä kahden välissä, emmekä söisi kummankaan kanssa. Kunhan
he ovat saaneet käsiinsä Köpenhaminan, Malmön ja Landskronan, niin
emme enään saa heiltä edes hyvää sanaa."
Luultavasti perhesuhteetkin tähän aikaan masensivat Kustaan mieltä.
Kuningattaren rukoukset olivat ehkä aluksi olleet syynä hänen
myötätuntoisuuteensa Kristiania kohtaan. Mutta Katarinan
umpimielisyys harmitti Kustaata samoin kuin se, että hän niin
itsepintaisesti hemmotteli pientä prinssiä.
Kuningas lausui silloin ankaria sanoja; joskus näytti kuningatar
pelästyvän, mutta usein kuunteli hän niitä synkkänä, äänettömänä. Ja
kun kuningas oli poissa, teki hän taas miten tahtoi.
Pikku Eerik näkyi perineen äitinsä luonteen. Hän rypisteli
kulmakarvojaan ja katseli synkkänä, vihaisena eteensä, aivan niinkuin
äiti.
Jos kuningas häntä nuhteli, niin pakeni hän heti äitinsä turviin
eivätkä edes äidin rukoukset saaneet häntä tottelemaan.
Ehkä Katarina salaa iloitsi siitä, ettei hän välittänyt muista kuin
hänestä, hänestä, jota ei kukaan rakastanut eikä koskaan ollut
rakastanut.
Hänen lapsensa antoi hänelle nyt rakkautta, jota ei hän vielä
koskaan ollut saanut. Hän kyllä huomasi, ettei kukaan, ei edes isä,
välittänyt hänen lapsestaan. Sensijaan päätti hän rakastaa häntä koko
sielustaan, hän joka ei koskaan ollut tuntenut rakkautta. Ja entistä
kiihkeämmin painoi hän hänet syliinsä; mitä siitä, jos hän häntä
loikin, hän ei sentään muista välittänyt, eikä viihtynyt kuin hänen
luonaan. Pieni kaksivuotias poika kohteli kaikkia muita kuin tyranni
eikä kukaan uskaltanut häntä vastustaa.
Mutta rakkaus poikaan oli Katarinan rinnassa herättänyt toisenkin
tunteen: tarpeen suojella ja auttaa kaikkia, jotka eivät olleet
kuninkaan suosiossa, ensinnä tietysti likeisiä omaisia, mutta myöskin
muita, joista Katarina oli ruvennut pitämään.
Heitä palvellakseen luopui hän entisestä välinpitämättömyydestään;
sentähden oli hän kirjoittanut Margareeta rouvallekin, neuvoen hänen
miestään varomaan kuningasta, mikä neuvo ehkä oli syynä kreivin
kavallukseen.
Isälleen, Maunu herttualle ilmoitti hän, että Kustaa oli tyytymätön
hänen toimenpiteisiinsä lyypekkiläis-kysymyksessä; ja sisartaan
Doroteaa palveli hän kaikin voimin tanskalaissodan aikana.
Kuningatar Dorotea oli sisarparvesta lahjakkain ja Katarina ylpeili,
että sai olla hänen uskottunaan.
Voidakseen antaa sisarelleen oikeita tietoja kuninkaan aikomuksista
Tanskan suhteen, vakoili hän jokaista kuninkaan sanaa; ja koska
Kustaa ainoastaan silloin, kun häntä Tanskan puolelta oli kohdannut
joku uusi halpamaisuuden osoitus, ilmaisi Katarinalle mielipiteitään
näistä asioista, ei kuningattaren käsitys niistä suinkaan ollut hyvä
eikä oikea.
Varsinkin senjälkeen kun Kristian oli voittanut menestystä ja Kustaa
rupesi vaatimaan takuuta kaikesta mitä Ruotsi oli tehnyt, huomattiin,
että Tanskan kuningas mieluinten olisi heittänyt kaikki sitoumukset
sikseen.
Mutta Kustaan kirjeet kävivät yhä vaativammiksi ja kuningatar
kirjoitti, että hän täydellä todella aikoi kutsua sotajoukkonsa pois
Malmöstä ja Köpenhaminasta.
Tiedämme, että Markku Meyer urhoollisesti puolusti Varbergia ja
piiritys näytti tulevan sekä pitkälliseksi että vaikeaksi.
Lyypekki ei aikonut alistua, se kamppaili kuin kuolinkamppausta,
voidakseen pysyä yksinvaltiaana Itämerellä, ja vastustajilta
vaadittiin suuria ponnistuksia, jos he mielivät voittaa.
Jollei Ruotsin sotavoima olisi ehtinyt avuksi, niin olisi Kristian
auttamattomasti ollut hukassa; sitäpaitsi olivat melkein kaikki hänen
varansa lopussa eikä ollut ketään muita kuin Kustaa, jonka puoleen
hän hädissään olisi voinut kääntyä.
Mutta kaikki hänen lähettiläänsä palasivat takaisin tyhjin toimin.
Silloin kirjoitti viisas Dorotea:
-- Lähde itse!
-- Ilman turvakirjaako?'
-- Ei mitään hätää! Kukaan ei hajoita maahan, mitä itse on
rakentanut, ja Ruotsin kuningas kuvittelee asettaneensa Kristian III
Tanskan valtaistuimelle.
Osoittaisihan tuollainen menettely ritarillista luottamusta ja
Kristian aavisti hämärästi, että se tulisi miellyttämään kuningas
Kustaata.
Hän oli Lundissa ja ritaristo ja aateli oli juuri tehnyt hänelle
kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan; heti senjälkeen kutsui hän kokoon
neuvostonsa herrat ja ilmotti heille aikovansa lähteä Tukholmaan.
-- Tukholmaan!
Syntyi yleinen hämmästys.
-- Ilman turvakirjaako?
-- Lankoni, Ruotsin kuningas, on ritarillinen mies; minä luotan
häneen.
Herrat vastustivat kiihkeästi Kristianin aikomusta. Kuningas ei saisi
panna kallista henkeään vaaranalaiseksi... ja hengenvaara oli tässä
tarjolla...
Herrojen mieliin muistuivat uniooniajat. Miten olisivat tanskalaiset
menetelleet?
Mutta Kristian pysyi lujana päätöksessään; jota enemmän hänen
herrojensa pelko kiihtyi, sitä tyynemmäksi hän itse kävi.
Nyt tuli kysymys hänen seurueestaan.
Hän ei ottaisi mukaansa kuin muutamia neuvoston jäseniä ja muutamia
ruotsalaisia herroja.
Hämmennys yhä kasvoi.
Mutta seuraavana päivänä lähdettiin matkaan.
Sanansaattaja lähetettiin Tukholmaan ilmoittamaan kuninkaan tuloa.
Sielläkin vastaanotettiin uutinen suurella hämmästyksellä.
Kustaa käski heti ryhtyä valmistuksiin lankonsa vastaanottamiseksi.
Mutta itsekseen hän hymähti ja ajatteli: "odota, lankoni, nyt puhumme
suumme puhtaaksi".
Kuningatar Katarina pelästyi. Mitä hänen langollaan oli täällä
tekemistä?
Hän ei ymmärtänyt ilmettä kuninkaan kasvoissa. Hän hymyili lempeästi,
mutta hymyn takana piili jotakin... mitä se oli?
-- Nyt hän on täällä! ilmoitettiin samassa.
Suuren, loistaviin pukuihin puetun ritarijoukon ympäröimänä
vastaanotti kuningas kaupunginportilla vieraansa ja hiljaista ravia
ajaen, ratsastivat kuninkaat rinnatusten linnaan.
Kuningatar, komeassa puvussa, naistensa saattamana ja taluttaen
pientä Eerikkiä kädestä, odotti vierasta perimmäisessä huoneessa.
Kuningas rypisti kulmakarvojaan. Hän oli määrännyt, että kuningatar
vastaanottosalissa tervehtisi lankoaan, mutta Katarina teki, niinkuin
aina, oman päänsä mukaan.
Mielenliikutus oli hänet vallannut siihen määrään, että hän tuskin
sai ylläpidetyksi kuninkaallisen arvokkuutensa.
Hän oli Dorotean puoliso... häneen hän luotti, häntä hän päätti
suojella.
Nyt seurasi joukko tavanmukaisia juhlallisuuksia. Kuningas Kristianin
piti nähdä, että Tukholman hovia osataan edustaa arvokkaalla tavalla.
Neljän päivän aikana oli Kustaa ainoastaan kohteliaana isäntänä,
mutta viidentenä päivänä pyysi Kristian puhutella häntä kahdenkesken.
He läksivät sentähden kuninkaan salakammioon. Siellä oli joukko
asiapapereita ja pergamentteja pöydällä ja luotuaan niihin lyhyen
silmäyksen, luuli Kristian tuntevansa oman käsialansa.
Tulvana alkoivat nyt sanat valua hänen huuliltaan. Hän kiitti niistä
veljellisen ystävyyden ja todellisen naapurisovun osoituksista, joita
hän oli saanut vastaanottaa ja pyysi lopuksi suurempaa lainaa.
Kustaa ei häntä keskeyttänyt, päinvastoin hän tuontuostakin liitti
lankonsa puheeseen sanasen, joka ikäänkuin voiteli tanskalaista
kieltä.
Mutta hänen lopetettuaan, puuttui Kustaa puheeseen ja näytti ankarin
sanoin toteen, miten häntä oli kohdeltu. Hän luki Kristianille
kappaleita hänen omista kirjeistään, joissa runsaalla mitalla
lueteltiin lupauksia ja vakuutuksia, ja osoitti, miten ne kaikki
olivat laimentuneet samassa määrässä kuin vaara väheni.
Kristian koetti selittää, että hänen oli täytynyt tehdä tärkeitä
matkoja...
-- Kun avun pyytämisestä oli kysymys, niin eivät esteet pidelleet,
vastasi Kustaa.
Kristian joutui nyt pinteestä toiseen. Kustaa esitti hänelle
vaatimuksensa, että hän vahvistaisi vuoden 1234 liiton sekä että
hän lainatuista rahoista antaisi pantiksi Bohusin ynnä Vikenin ja
Aggerhusin, jotka linnat ja läänit olisivat luovutettavat Kustaalle
ennen tulevaa pääsiäistä. Kristianin täytyi suostua. Sitte tehtiin
veljellinen sopimus, joka allekirjoitettiin ja vahvistettiin
sinetillä, sopimus siitä että Ruotsi ja Tanska ainoastaan yhdessä
päättäisivät kaikki Lyypekin kaupunkia koskevat asiat. Ja vihdoin
lupasi Kristian kiitollisuutensa osoitteeksi antaa Kustaalle
takaisin hänen perintötilansa Hallannissa, joka joku aika sitte oli
valloitettu Tanskalle.
Pitkiksi venyivät tanskalaisten neuvosherrojen kasvot, kun heidän
piti allekirjoittaa asiapaperi; he olivat iloisesti nauttineet
ruotsalaista vierasvaraisuutta ja karvaalta tuntui näin kalliisti
maksaa pidot.
Kristian katui myöntyväisyyttään, mutta ennen kaikkea sitä, että oli
matkustanut Ruotsiin.
Luultavasti oli hän Katarinalle ilmaissut tyytymättömyytensä, sillä
vähää ennen lankonsa lähtöä, sanoi tämä:
-- Veljeni, kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, että johtonasi on ollut
onnen tähti, sillä siitä ei ole kauvan kun sinua uhkasi aivan toiset
juonet.
Kustaa oli itse sanonut Kristianille, että hän oli aikonut kutsua
pois sotajoukkonsa, ja sen kuultuaan ymmärsi Kristian kyllä Katarinan
sanat, vaikka hän sittemmin tulkitsi ne aivan toisin.
Oltuaan viikon Tukholmassa, läksi hän syyskuun 14 p:nä, suuren,
komean seurueen saattamana, mutta perille päästyä lausui hän, että
hän mielellään maksaisi suuren rahasumman, jos saisi retkensä
tekemättömäksi.
Kustaa oli mitä parhaimmalla tuulella; sillä hänen kysymyksensä
olivat nyt erinomaisella tavalla tulleet ratkaistuiksi ja
lainaamistaan rahoista oli hän saanut hyvän takuun.
Kuningatar sitävastoin oli hyvin kiihoittuneessa mielentilassa; ero
langosta oli häneen suuresti koskenut, sillä Kristian oli niitä
ihmisiä, joihin hän tunsi voivansa kiintyä, ja niin pian hänen sitte
täytyi hänestä erota!
Mikä toiselle tuotti iloa, tuotti toiselle surua. Olihan siis
luonnollista, että ylhäiset puolisot välttelivät toisiaan. Mutta
Katarina oli tavallista oikullisempi ja taipumattomampi; kun hän
vaan näki kuninkaan, purskahti hän itkuun ja alkoi kiihkeästi häntä
soimata.
Hän kohtelee häntä, hänen sukulaisiaan ja ystäviään pahasti; se
johtuu kaikki siitä, että hän vihaa häntä ja hänen lastaan. Ja
Katarina sulki kirkuvan, uppiniskaisen pojan syliinsä ja antoi hänen
siinä potkia ja lyödä.
Mutta nyt loppui kuninkaan kärsivällisyys ja kiivaasti nousi hän
istualtaan.
Silloin lankesi Katarina hänen jalkainsa juureen ja pyysi anteeksi,
hän oli sairas, hän ei tietänyt mitä hän teki.
-- En tule tänne luoksesi, virkkoi kuningas, otsa rypyssä, --
ennenkuin tajuntasi, on palannut!
Ja kiireesti jätti hän huoneen.
Seuraavana päivänä kerrottiin hänelle, että kuningatar on sairaana,
vuoteen omana.
Kuningas lähetti heti lääkärinsä hänen luokseen.
Lääkäri kertoi sittemmin, että kuningatar oli ollut nukkuvinaan. Hän
ei ollut saanut häntä lausumaan ainoaakaan sanaa.
-- Antakaa hänen olla! sanoi kuningas.
Kolme päivää myöhemmin tuli lääkäri levottomana ilmoittamaan hänelle,
että kuningatar on vaarallisesti sairaana.
-- Hoitakaa häntä niin huolellisesti kuin ikinä taidatte! sanoi
Kustaa.
-- Eikö teidän armonne tahdo käydä häntä katsomassa?
-- Onko se tarpeellista? kysyi kuningas.
-- Hän on viimeisillään!
Kustaa loi lääkäriin hämmästyneen katseen ja läksi paikalla
kuningattaren huoneeseen.
Kuningatar oli suuresti muuttunut, hän lepäsi vuoteellaan jäykkänä,
liikkumattomana, antaen silmän harhaella yhdestä esineestä toiseen.
Nähdessään kuninkaan, kirkastui hän hetkeksi.
Mutta kuninkaan huomio oli heti kiintynyt pieneen prinssiin, joka
puoleksi riisuttuna lepäsi vuoteella, vähääkään välittämättä äitinsä
mukavuudesta.
Kustaa nosti hänet, hänen huudoistaan huolimatta, heti maahan, mutta
silloin loi Katarina häneen niin rukoilevan katseen, että hänen
piti päästää poika takaisin sänkyyn. Tapansa mukaan pakeni hän heti
äitinsä suojiin, niin likelle häntä kuin suinkin.
Katarina kietoi käsivartensa miltei tuskallisesti suojellen hänen
ympärilleen.
Lempein sanoin kehoitti kuningas häntä luopumaan pojasta. Hän ei
vastannut sanaakaan, hänen silmänsä olivat kiinni ja kyyneliä valui
alas kalpeille poskille. Mutta poikaa painoi hän koko voimallaan
rintaansa vastaan.
-- Minä en tässä mahda mitään! lausui kuningas tyytymättömänä ja
läksi huoneesta.
Seuraavana päivänä kuoli kuningatar.
Se tuntui Kustaasta miltei käsittämättömältä.
Hän antoi nyt joka päivä tuoda pienen Eerikin luokseen ja koetti
kaikin tavoin vetää häntä puoleensa, mutta turhaan.
Jollei hän itkien pyytänyt, että hänet vietäisiin kuningattaren luo,
seisoi hän jurona ja ynseänä jossakin nurkassa eikä häntä rukouksilla
enempää kuin uhkauksilla saatu sieltä pois.
Kuningatar kuoli syyskuun 23 p:nä 1535 ja lokakuun 1 p:nä haudattiin
hän Suurkirkkoon Tukholmassa.
Olisi väärin sanoa, että Kustaa häntä suri, mutta kuolema tuo
jokaiseen kotiin, olkoon se linna tai matala mökki, juhlallisen
vakavuuden mielialan.
Kuulukoon vainaja ylhäisöön tai alhaisoon, niin onhan hänet noutanut
tuo synkkä vieras, jolta ei kenkään saata sulkea oviaan.
Hiljaisina hetkinä ajatteli Kustaa kuluneita vuosia ja ilotonta
avioliittoaan.
Hän oli tahtonut tehdä Katarinan onnelliseksi ja hän oli toivonut
hänen kauttaan tulevansa onnelliseksi, mutta heidän välillään ei
ollut yhtään yhtymäkohtaa.
Lapsesta, jonka olisi pitänyt heidät yhdistää, oli tullut ainainen
riidanesine.
Mitä oli tuleva tuosta lapsesta, joka oli perinyt niin pahoja
taipumuksia?!
Kustaa päätti uskoa hänet ankaran, vakavan opettajan käsiin.
Valtakunnan asiat anastivat nyt, niinkuin ennenkin, kaikki hänen
ajatuksensa.
Tärkeimmältä tuntui hänestä pitää silmällä Lyypekkiä.
Siellä oli onneton sota tehnyt lopun Wullenwewerin ja Meyerin
vaikutusvallasta.
Heidän vastustajansa nostivat taas päitään ja elokuun lopulla v. 1535
pääsi vanhan järjestyksen ensimäinen mies, Klaus Brömse, taaskin
entiseen arvoonsa, Lyypekin pormestariksi.
Kuukautta myöhemmin täytyi Wullenwewerin luopua neuvostosta. Mutta
asiain nykyisestä tilasta huolimatta piti neuvosto viisaimpana jatkaa
sotaa ja valmisti 18 suurta laivaa. Wullenwewer pantiin laivaston
päälliköksi.
Hänen tarkoituksensa oli toiselta puolen omilla laivoillaan karata
ruotsalaisten ja tanskalaisten yhdistyneen laivaston kimppuun,
toiselta puolen usuttaa Köpenhaminassa oleva lyypekkiläinen laivasto
sitä hätyyttämään.
Mutta ruotsalaiset ja tanskalaiset jakoivat laivastonsa kahteen
osaan, joista toinen jäi vartioimaan Köpenhaminan vesien suuta ja
toinen läksi vihollista laivastoa vastaan. Wullenwewerin laivasto
karkoitettiin Falsterbon tuolle puolelle ja ainoastaan muutamat
pienemmät kutterit pääsivät viemään muonaa nälkääntyneelle
kaupungille. Tämä tapahtui marraskuun 11 päivänä.
Vähää ennen, P. Mikon päivänä, avasi Varberg porttinsa ruotsalaisille
ja kuusi kuukautta myöhemmin täytyi Markku Meyerin, hurjan
puolustuksen perästä, antautua vangiksi. Hänet vietiin Helsingöriin,
jossa hän kiitollisuuden osoitukseksi kaikista "hyvistä teoistaan"
teilattiin.
Malmön luona ottelivat ruotsalaiset vihollistensa kanssa monta kertaa
ja eräässä kahakassa kaatui Pekka Svenske.
Vähän jälkeenpäin otettiin Arvid Trolle vangiksi.
Kustaa valitti, että hänen miehensä liian ahnein silmin olivat
ruvenneet katsomaan vihollista, kehoitti heitä suurempaan
varovaisuuteen ja lisäsi:
"Te olette tosin osoittaneet suurempaa kelpoisuutta kuin ne, joihin
tämä asia likemmin koskee."
Tarkoin mietittyään, antoi hän ruotsalaisen laivaston talveksi jäädä
Landskronan satamaan, jotta se olisi valmiina, jos vihollinen taas
aikoisi ryhtyä hyökkäykseen.
Kuningas lähetti miehistölle sekä rahaa että vaatteita ja määräsi
rahasumman laivaston ruokavarojen hankkimista varten.
Toisten Hansakaupunkien välityksestä olivat Lyypekki ja kuningas
Kristian ryhtyneet keskusteluihin, mutta Kristian ei tahtonut
suostua mihinkään ennenkuin Lyypekki olisi heittänyt Tanskassa
olevat liittolaisensa oman onnensa nojaan. Lyypekki suostui tähän
vaatimukseen ja nyt tehtiin, helmikuun 24 p:nä v. 1536 Hampurissa
sopimus, jonka mukaan Kristian tunnustettiin Tanskan kuninkaaksi ja
lyypekkiläisten Bornholmia koskevat kauppaoikeudet pidennettiin 50
vuodeksi. Jos kuningas Kustaa määräajan kuluessa Kristianin edessä
puolustautuisi niitä syytöksiä vastaan, jotka Lyypekki, Hojan kreivi
ja Berendt von Melen olivat tehneet, niin pääsisi hänkin osalliseksi
tästä rauhanteosta. Muussa tapauksessa ja jos sotaa täytyisi jatkaa,
ei Ruotsi saisi mitään apua kuningas Kristianilta.
Lupaukset ja vakuutukset olivat siis unohdetut ja sopimus oli sekä
tehty että allekirjoitettu kaikessa salaisuudessa; tanskalaisuus
oli taaskin päässyt voitolle; Kustaa tuskin hämmästyikään, kun
Lauenburgin herttua hänelle ilmoitti, että salainen sopimus oli tehty.
8.