Rouva Kristina Gyllenstjerna oli jo useita päiviä ollut vieraana
komealla Ekebergan tilalla.
Rouva Ebba Vaasa oli ilolla ottanut vastaan jalon ja arvossa pidetyn
vieraan ja molemmat rouvat istuivat nyt kunniasijalla, jutellen
menneistä ja nykyisistä ajoista. Sillaikaa kertoili Svante herra
neitosille uutisia hovista, josta hän hiljan oli tullut.
-- Tunnustan, virkkoi Ebba rouva, -- että melkein pelästyin tuota
kiireellistä kihlausta; eiväthän he olleet nähneet toisiaan kuin
hääretkellä.
-- Mutta olivat luultavasti silloin olleet yhdessä sitä enemmän,
sanoi Kristina rouva hymyillen.
-- Paras olisi ollut, ettei Brigitta olisi lähtenyt koko matkalle...
-- Tarkoitat, ettei Margareeta Hoja...
-- Ole oikein sopiva... nimittäin hänellä on niin paljon muuta
ajattelemista...
-- Mutta olihan hänen oma tyttärensäkin mukana.
-- Minulle hän sanoi, ettei hän ollut aavistanutkaan, että hänen
tyttärensä piti Birger Niilonpojasta.
-- Sitte ei hän ole paljonkaan seurannut tytärtään.
-- Meidän kesken sanoen: Margareeta on muuttunut.
-- Hän ei ole onnellinen, virkkoi Kristina rouva.
-- Syy ei ole siinä, ettei hän rakastaisi miestään.
-- Hänen ikäisenään ei pitäisi näyttää sitä; sen uskalsin jo kerran
sanoa hänelle.
-- Siitä ei hän kai pitänyt.
-- Hän vimmastui niin, että minä ihan pelästyin.
-- Sellainen hän on... ja kreivi... niin, päättyköön asia paremmin
kuin miltä näyttää.
-- Kuningas luottaa häneen -- toistaiseksi.
-- Hän osaa voittaa mielet. Sitäpaitsi on hän ulkomuodoltaan aika
muhkea.
-- Niin. Toivottavasti hän nyt ei petä kumpaakaan. Mitä te
ajattelette kuninkaallisesta avioliitostamme?
-- Sääli kuningas Kustaata! huudahti Kristina.
-- Niin, olla sellaisessa avioliitossa.
-- Kuningatar kuuluu olevan kummallisen oikullinen.
-- Aivan niinkuin hänen sisarensa, prinsessa Dorotea.
-- Herra Juhana Turenpoika sanoo häntä vielä pahemmaksi, juonikkaaksi
ja vallanhimoiseksi.
-- He kuuluvat olevan ahkerassa kirjevaihdossa.
-- Joku kuuluu kehoittaneen kuningasta avaamaan kirjeet, mutta siihen
ei hän suostunut.
-- Hän on oikeassa; voihan hän sitä tarkemmin seurata kuningattaren
toimia.
-- Minä olen nyt kaikissa tapauksissa antanut Svantelle luvan
oleskella jonkun aikaa Lauenburgin hovissa.
-- Tahtooko kuningas sitä?
-- Kyllä. Ja tekeehän aina hyvää nuorelle miehelle vähän katsella
maailmaa.
-- Ero tulee olemaan vaikea.
-- Ei, sanoi Kristina kyynelsilmin, -- kun tiedän, että se on hänelle
hyvä, niin en pidä sitä vaikeana.
-- Mitä hän itse sanoo?
-- Minä sain tehdä parastani ennenkuin hän suostui;
seitsentoistavuotias sydän tahtoi sekin puhua puolestaan.
Hän katsahti äkkiä Ebba rouvaan.
-- Siinä iässä vaihtelevat tunteet kuin taivaan tuulet.
-- Toivottavasti eivät hänen tunteensa.
-- Johtakoon pyhä neitsyt asiain kulkua; hänen käsiinsä lasken
tyttärieni kohtalon.
-- Kuningas Kustaa varmaankin tahtoo puuttua vielä toistenkin
tulevaisuuteen.
-- Minuun ei hän enään pääse vaikuttamaan. Kyllä nyt olen varoillani.
-- Hänestä täytyy pitää, vaikka hän onkin niin kiivasluontoinen.
-- Hänen ei tarvitse kuin näyttäytyä, niin hän jo voittaa ihmisen.
-- Kumma kyllä. Ja kuitenkin hän toimii mitä suurimmalla
varovaisuudella.
-- Mutta eikö hänellä ole ketään uskottua?
-- Kyllä hän rakastaa Juhana herraa, mutta ei hän edes hänelle avaa
sydäntään.
-- Olisipa hän saanut kuningattaren, joka...
-- Niin. Kuningattaresta olisi voinut tulla hänen uskottunsa; mutta
nyt tekee hän vaan kiihkeästi työtä unohtaakseen kotiolonsa.
-- Hän ottaa osaa kaikkeen.
-- Siksettei hän luota kehenkään.
-- Mutta miten hän kestää?
-- Kyllähän se häntä rasittaa.
-- Eikä hän koskaan saa olla rauhassa.
-- Niin, ajattele, miten paljon hänellä on työtä. Kun Juhana herra
joskus minulle kertoo kuninkaan suunnitelmista, niin täytyy minun
kiittää Jumalaa, että rakastettu herrani Sten pääsi pois. Hän olisi
ollut liian hento taistelemaan esteitä vastaan. Kustaa sopii siihen
paremmin.
-- Toivokaamme että niin on.
Samassa kuului pihamaalta kavioiden kapsetta. Ebba rouva katsahti
ulos.
-- Herra Kustaa Stenbock! huudahti hän hiukan punastuen.
-- Hän tulee mielitiettyään katsomaan.
-- Olen luvannut tällä kerralla päättää, koska heidän häänsä
vietetään.
Ovi avautui hiljaa.
-- Saanko tulla? kysyi Brita neiti.
-- Tule vain. Suothan anteeksi, että keskustelumme keskeytyy?
-- Tietysti.
Samassa astui huoneeseen palvelija, joka kumartaen ilmoitti:
-- Herra Kustaa Stenbock!
-- Hän on tervetullut! sanoi Ebba rouva.
Ritari astui sisään. Hänen ensi katseensa sattui neitiin, jonka
poskille oli noussut heleä puna, mutta sitte kääntyi hän kohteliaalla
kumarruksella rouvien puoleen.
Kun muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä ja vastauksia oli vaihdettu,
virkkoi Kristina rouva Ebba rouvalle:
-- Sinä lupasit näyttää minulle kutomahuoneen.
-- Heti paikalla!
-- Kyllä kai ritari suo anteeksi.
Ritari kumarsi. Tällä kertaa oli hänen vuoronsa punastua. Rouvat
läksivät.
-- Brigitta!
-- Kustaa!
Ritari sulki hänet syliinsä.
-- Kuinka olen kaivannut sinua!
-- Eihän siitä ole kuin viikko, Kustaa.
-- Iäisyys siitä on, oma Brigittani!
Jätämme heidät nyt jatkamaan tuota vanhaa ja iäti uutta keskustelua
ja riennämme katsomaan toista nuorta paria: nuorukainen on
seitsemäntoista ja neito tuskin viidentoista vanha.
Hän oli tullut sanomaan tytölle jäähyväisiä eikä kolmeen päivään
ollut saanut puhua sanaakaan hänen kanssaan kahdenkesken.
Silloin saapui Kustaa herra. Ja pelästyneen kyyhkysparven lailla
karkasivat nuoret neitoset kukin haaralleen; yksin Margareeta ja
Märta jäivät huoneeseen.
-- Mihin he juoksivat? kysäisi kolmetoistavuotias Märta. -- Tuliko
heille kaikille sulhasia?
-- Kas, kuinka hänellä on kaunis hevonen! sanoi Svante, katsellen
ulos ikkunasta.
-- Sen minä tahdon nähdä! huudahti Märta ja jätti huoneen.
Nuorukainen hymyili onnistuneelle kepposelleen, mutta samassa hän
huomasi, että mielitiettykin oli lähtemäisillään.
-- Lähdetkö, Margareeta? huudahti hän.
-- Kyllä, menen hakemaan toisia tyttöjä.
-- Ja jätät minut yksin?
-- Sinä kyllä tulet toimeen! sanoi neito, mutta palasi kuitenkin. --
Mitä sinä sitte tahdot?
-- Tiedätkö että huomenna lähden?
-- Tiedän toki.
-- Menen sitte ulkomaille ja viivyn poissa viisi vuotta.
-- Silloin olen minä kahdenkymmenen ja sinä kahdenkymmenenkahden
vuoden vanha.
-- Unohdatko sinä minut sinä aikana?
-- En, minulla on hyvä muisti.
-- Margareeta, sinä tiedät että sinua rakastan.
-- Kyllä, olethan sen sanonut.
-- Rakastatko sinä minua?
-- Kysynpä äidiltä.
-- Ei, sinun täytyy itsesi vastata!
-- Niinkuin et sinä tietäisi, että sinusta pidän.
-- Sitte menemme kihloihin.
-- Jos äiti sallii...
-- Salaa! ymmärrätkö... näin! Nuorukainen otti taskustaan kaksi
kaitaista, metallilangasta väännettyä sormusta. -- Ota sinä toinen ja
minä otan toisen... ei, odotappas, tahdon itse panna sen sormeesi...
ei, vasempaan käteen.
-- Mutta ystäväni, eihän se sitte ole salaisuus.
-- Olet oikeassa!
-- Nyt minä tiedän! huudahti Margareeta, -- kannan sitä nauhassa
kaulallani.
-- Ja minä teen samalla tavalla.
Molemmat ottivat sormukset ja kätkivät ne.
-- Nyt sinun pitää suudella minua.
-- Jos äiti sallii.
-- Sehän on salaisuus!
-- No niin, jääköön sitte sikseen.
-- Tekeehän Kustaa herrakin niin!
-- Vai tahdot sinä tehdä mitä hän; no sitte ei siitä tule mitään.
-- Miten hän tekee? kysyi Svante uteliaasti.
-- Hän kietoo käsivartensa... ei, en minä sano.
-- Mutta sinun pitää suudella minua!
-- No pian sitte. Nyt suljen silmäni.
Svante suuteli häntä ja seuraavana hetkenä oli hän kadonnut
huoneesta. Mutta Svante herra ylpeili ajatellessaan, että hän nyt voi
kertoa äidilleen olevansa kihloissa Margareetan kanssa. Kuinka äiti
ilostuu, äiti, jota hän jumaloi, joka on hänelle rakkain maan päällä.
Seuraavana päivänä läksivät Kristina rouva ja Svante. Mutta viime
hetkenä pusersi Svante Margareetan pientä kättä niin kovasti, että
tyttö punastui korviin asti ja ehdottomasti huudahti "ai!"
Kristina rouva suuteli häntä hellästi ja lausui:
-- Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!
Mutta heidän edessään liehutteli Margareeta nenäliinaansa ja pyyhki
salaa silmiään.
Ei tosin aivan salaa, sillä Märta kysäisi terävästi:
-- Onko nyt niin ikävä?
-- Etkö tiedä, että...
-- Tiedän vaan, että tässä piilee petos, ja jollen pian saa siitä
selvää, niin kutsun äidin tänne, siitä voit olla varma.
-- Asia on se, rakas Märta... lupaatko olla vaiti?
-- Kyllä... Koskeeko se Svante herraa?
-- Hän kosi.
-- Sinuako? Ja sitäkö muka tulisi pitää salassa?
-- Sinä saat sen tietää, mutta eivät muut.
-- Kyllä minä voin pysyä vaiti, mutta minun pitää saada tietää
kaikki, muuten...
Jätämme tällä kertaa perheen sikseen. Margareeta on, niinkuin näemme,
kokonaan nuoren sisarensa vaikutusvallan alaisena.
Pian senjälkeen matkusti nuori Svante Sture Lauenburgiin, pyhästi
vakuuttaen äidilleen, ettei unohda hänelle antamiaan lupauksia.
* * * * *
Sillaikaa sattui Lyypekissä merkillisiä tapauksia.
Hansakaupungille tuleva velka oli nyt suoritettu sekä kellovaskella
että muilla lähetyksillä. Lyypekissä väitettiin kuitenkin, että
vielä oli maksamatta 1,000 markkaa. Kustaa selitti, että velka _oli_
maksettu ja että Lyypekin valtuutetut olivat kavaltaneet noin 8- tai
9,000 markkaa, joita eivät olleet merkinneet laskuihin.
Mutta nyt tahtoi kuningas tehdä rajoituksia heidän
kauppavapauksissaan.
Lyypekin neuvosto vastasi tähän helmikuun 24 p:nä 1530, että
kuninkaan vaatimukset ovat esitetyt kaupungille ja että kaikki
"suuresti ovat moittineet mokomia esityksiä".
Kustaa lähetti taaskin viestin Lyypekkiin. Hän ei enään "voi eikä
saata antaa kaupungille näitä etuoikeuksia; sellainen menettely
sotisi hänen valaansa ja velvollisuuksiaan vastaan, sillä olihan
hänen alamaistensa ja kaupunkiensa etu tässä kysymyksessä, varsinkin
tuottaisivat nuo oikeudet Tukholmalle ääretöntä tappiota ja
herättäisivät katkeruutta hallituksessa, jonka aina täytyisi peljätä
kapinoiden ja kaikellaisten levottomuuksien syntymistä".
Lyypekki ei kuitenkaan tahtonut antaa perään ja silloin uhkasi
kuningas tulevilla herrainpäivillä Tukholmassa lakkauttaa kaikki
Hansakaupunkien vapaudet Ruotsissa.
Tosin ei uhkausta pantu täytäntöön, mutta se herätti tavatonta
suuttumusta, jota vielä lisäsi Ruotsin tekemä liitto Hollannin kanssa.
Itämeren rannalla olevilla Hansakaupungeilla ei ollut mitään
teollisuuslaitoksia eikä mitään raaka-aineita ja niiden koko kauppa
rajoittui siihen, että ne pohjoisista maista toivat sikäläisiä
tuotteita ja sinne veivät ravintoaineita ja taide-esineitä, joita
he muista maista olivat hankkineet ja joita Ruotsissa halukkaasti
ostettiin.
Niiden kaupalla ei siis ollut lujaa perustusta ja se joutui
vaaranalaiseksi niinpian kuin muut kauppavaltiot rupesivat tuomaan
Ruotsiin tarvittavia tavaroita ja viemään ulkomaille sen tuotteita.
Kun Hojan kreivi ja arkkipiispa Johannes Magnus v. 1525 olivat
Lyypekissä keskustelemassa Tanskan riidasta, sattui sinne samaan
aikaan muutamia lähettiläitä Hollannista. Nämä ilmoittivat
ruotsalaisille herroille, että hallitsijatar Margareeta haluaisi
rakentaa kauppaliittoa Ruotsin ja Alankomaiden kesken.
Vaikka asia sekä kreiville että arkkipiispalle oli aivan odottamaton,
pitivät he sitä maalle niin tärkeänä, että he lähettiläiden kanssa
tekivät sopimuksen, jonka voimaanastumiseen sentään tarvittiin
kuninkaan vahvistus.
Tulos oli, että seuraavana vuonna (1526) tehtiin sopimus, joka
määräsi kahden vuoden aselevon. Alankomaiden valtioiden ja Ruotsin
välille, jona aikana määrättyjen ruotsalaisten merikaupunkien tuli
olla avoinna alankomaalaisille laivoille. Tuoduista tavaroista oli
maksettava tavallinen tulli. Pian ryhdyttiin keskusteluihin myöskin
Hollannin, Brabantin y.m. kanssa vapaasta ja esteettömästä kaupasta,
niin että Ruotsin ja näiden maiden asukkaat vapaasti ja vaaratta
voisivat käydä toistensa satamissa ja kaupungeissa, siellä ostaa ja
myydä tavaroita, kuitenkin suorittamalla sen tullin, joka muinoin oli
ollut tavallinen.
Suolaa piti tullitta saada tuoda maahan.
Hallitsijatar Margareeta lähetti Ruotsin kuninkaalle ne suulliset
terveiset, että vapaa kauppa huomattavasti oli edistänyt hänen
maatansa ja kaupunkejansa, ja kehoitti häntä valtakuntansa ikihyväksi
noudattamaan esimerkkiä, kutsumalla maahan vieraita kauppiaita ja
kaikin tavoin edistämään kauppaa antamalla sille vapauksia.
Samaan aikaan hyökkäsi Kristian, Hollannin avustamana, Norjaan.
Silloin käyttivät lyypekkiläiset tilaisuutta hyväkseen ja koettivat
antaa kilpailijoilleen kuoliniskun.
He tarjosivat kuningas Fredrikille apua niillä ehdoin, että
Hollantia vastaan tehtäisiin liitto. Se olikin jo melkein valmis,
kun Alankomaista saapui sanansaattajia ilmoittamaan, että ainoastaan
yksityiset maakunnat olivat auttaneet Kristiania, eivätkä suinkaan
vapaehtoisesti, vaan pakosta.
Ja nämä sitoutuivat nyt olemaan Kristiania auttamatta ja lupasivat,
etteivät lähetä ainoaakaan kauppalaivaa Norjan satamiin, niin kauvan
kuin virkaheitto kuningas on Norjassa.
Täten palasi hyvä sopu Alankomaiden ja pohjoisten valtojen välille ja
entistä ahkerammin purjehtivat hollantilaiset pohjoisilla vesillä.
Mutta Lyypekin viha yltyi äärimmilleen.
Kahden nuoren, kekseliään seikkailijan oli onnistunut saada käsiinsä
kaupungin hallituksen ohjat, ja kokeneet miehet, jotka tähän asti
onnellisesti olivat ohjanneet laivaa karien ja kallioiden välitse,
olivat tulleet työnnetyiksi syrjään.
Markku Meyer, entinen seppä, hyväpäinen, kunnianhimoinen ja ennen
kaikkea rohkea mies, oli päässyt kiipeämään pormestariksi ja toisen
pormestarin paikalle oli hänen onnistunut toimittaa samanmielinen
ystävä ja virkaveli Yrjö Wullenwewer.
Tämä jälkimäinen osasi erityisellä taidolla voittaa alemman kansan
suosion. Hän mairitteli kansaa lupaamalla, että se saa ottaa osaa
hallitukseen, kunhan tuo vanha, ylpeä puolue onnellisesti on
siirretty syrjään.
Lyypekki päätti nyt väkivallalla karkoittaa hollantilaiset Itämereltä.
Tarkoitusta varten varustettiin laivasto, jossa oli 24 alusta.
Kuningas Kustaan uhkaukseen vastattiin ylpeällä kirjeellä, jossa
vaadittiin apua hollantilaisia vastaan.
Kustaa vastasi olevansa sitä mieltä, että jos "hyvät lyypekkiläiset
todellakin kaipaavat hänen apuaan, niin olisi ollut kohtuullista,
että he korvaukseksi hänen vaivastaan olisivat lähettäneet tänne
kappaleen kultaa ja rahaa, jotta hän olisi voinut varustaa väkeä,
pyssyjä ja miekkoja; mutta kyllä hän huomaa, että he nytkin tahtovat
häntä välittäjäksi, niinkuin viimein Gottlannissa".
Lyypekkiläiset suuttuivat tästä suuresti. Vai sellaisen kiitoksen
he saivat kaikesta avuliaisuudestaan! Mutta hepä eivät jätä
hollantilaisille kostamatta kärsimäänsä vahinkoa ja häpeää.
Lyypekkiläisten laivasto oli jo vesillä ja he toivoivat Ruotsin
laivaston liittyvän siihen. Ankarasti he vaativat jälellä olevan
velan maksamista ja tuon omituisen tullin poistamista. He eivät rupea
sitä kärsimään. Jollei kuningas hyvällä suostu, niin keksitäänpä
muita keinoja.
Ne jotka 100 markalla auttoivat Kustaa Eerikinpojan Ruotsin
valtaistuimelle, toki näyttävät, että he 500 markalla voivat syöstä
hänet sieltä alas.
-- Sillä tavalla meitä kiitetään siitä, että karjanpaimenen teimme
Ruotsin kuninkaaksi!
Niin kirkuivat lyypekkiläiset.
Vihdoin ottivat he takavarikkoon tavaroita noin 1000 markan arvosta,
jotka Kustaa oli lähettänyt kauppa-asiamiehelleen.
Kuultuaan tämän, korvasi Kustaa vahinkonsa ottamalla takavarikkoon
kaikki lyypekkiläisten tavarat, jotka olivat Ruotsissa, ja
lakkauttamalla lyypekkiläisten kauppaoikeudet.
Nyt vasta pääsi melu valloilleen.
Huhtikuussa v. 1533 tuli tieto Tanskan kuninkaan Fredrikin kuolemasta.
Wullenwewer ja Meyer saivat siten erinomaisen tilaisuuden sekaantua
pohjoisvaltojen asioihin ja kääntää ne itsensä ja Lyypekin eduksi.
He rakensivat suurensuuria suunnitelmia: he anastavat valtaansa
koko Itämeren ja ottavat Lyypekin voimalle tueksi Helsingörin ja
Helsingborgin, Bergenin Norjassa ja Kalmarin ja Ölannin Ruotsissa
sekä Gottlannin.
Nämä lujat linnoitukset tulevat tukemaan Hansakaupunkien valtaa. Ja
uudet kuninkaat, jotka hansalaiset aikovat asettaa sekä Tanskaan että
Ruotsiin, tulevat luovuttamaan heille nämä paikat.
* * * * *
Niinkuin tiedämme, oleskeli nuori Svante Sture Lauenburgin
likeisyydessä, kuninkaan apin luona.
Maunu herttua oli hiljainen, hyvä mies, joka ei milloinkaan ollut
tahtonut herättää huomiota maailmassa.
Katarina rouvan kädessä olivat ohjakset, vaikka herttua sai kantaa
hallitsijanimeä.
Käydessään Tukholmassa häissä, oli rouva Katarina kiinnittänyt
huomionsa nuoreen Stureen. Ja ajatellen, että hänestä ehkä saattaisi
koitua vaarallinen kilpailija hänen vävypojalleen, oli hän valinnut
juuri hänet, pyytäessään että kuningas lähettäisi jonkun nuoren
jalosukuisen Lauenburgiin kasvatettavaksi.
Kustaa kiitti ja Svante läksi matkaan.
Ei siellä hänen mielestään tosin ollut niin paljon oppimista,
mutta hän oli tottunut mukaantumaan muiden tahtoon ja hiljaisella,
miellyttävällä käytöksellään voitti hän kaikkien mielet.
Herttuatar jutteli hänen kanssaan tyttäristään. Ruotsin kuningatar
oli heistä hyväluontoisin; sentähden hän niin hyvin sopikin ankaran
kuninkaan puolisoksi.
Herttua kertoi metsästysretkistään ja kuinka kaunis herra hän
nuoruudessaan oli ollut. Sitte hän -- syvänä salaisuutena --
uskoi Svante herralle, että hän valtiollisista, syistä oli nainut
nykyisen herttuattarensa; hän oli rakastanut toista; lopputulos
hänen puheestaan oli, ettei nuoren miehen koskaan pidä kysyä neuvoa
sydämeltään, vaan ensin äidiltä ja sitte isältä.
Kotona oli kolme prinsessaa ja heille kävi aika ikäväksi; he vain
uneksivat, kuka heitä tulisi noutamaan, ja nuorin, jota nuori
Sture suuresti miellytti, sanoi hänelle suoraan, että jos hän
vaan olisi Ruotsin kuningas, niin hän mielellään rupeaisi hänen
kuningattarekseen.
Vanhempi, joka oli ollut mukana Ruotsissa, oli ihastunut kaikkeen
mitä siellä oli nähnyt.
Hän kertoi sisarilleen, ettei koko maailmassa ole niin uljaita
ritareja kuin Ruotsissa; sitäpaitsi ovat he niin rikkaat, että monen
tilukset ovat kaksi kertaa arvokkaammat kuin koko Lauenburg.
-- Enkö ole oikeassa, herra Svante Sture? kysyi hän sitte hymyillen.
Svanten täytyi myöntää, ettei hän ymmärrä asiaa, mutta ei hän toki
luullut Lauenburgia niin pieneksi.
Hovin muut herrat olivat joko vanhoja kamariherroja tai alaikäisiä
paaseja; tosin Svantekin oli sangen nuori, mutta hän oli pitkä ja
ryhdikäs, kasvonpiirteiltään jalo ja kaunis; sitäpaitsi oli hän
perinyt äitinsä ilmehikkäät silmät, joista nuoret neidit eivät
koskaan väsyneet puhumaan.
Onneksi ajatteli nuorukainen vaan Margareetaa, muutoin olisi hän
voinut rakastua kolmeen yhtaikaa. He olivat kaikki nuoret ja kauniit
eikä heillä ollut muuta seuraa kuin hän ja kaikki he hänestä pitivät.
Mutta rakastumatta asteli hän heidän joukossaan, iloisena,
kohteliaana, aina valmiina ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja
iloihinsa, mutta aavistamatta, että kolme nuorta sydäntä hänen
tähtensä oli ilmi tulessa.
Eräänä päivänä saapui linnaan vieras, joka pyysi puhutella jaloa
herra Svante Sturea.
Nuori herra oli juuri heittämässä palloa nuorimman neidin kanssa, kun
tieto hänelle tuotiin.
Hän kumarsi neidille ja läksi.
Neiti karkasi äidin luo kertomaan, mitä oli tapahtunut.
Kuka tuo vieras saattoi olla?
Pian palasi Svante herra. Hänen silmänsä loistivat, kun hän
tyytyväisenä kertoi, että Nyköpingin pormestari oli saapunut
Ruotsista, tuoden kirjeitä ja sanomia hänen rakkaalta äidiltään.
-- Mitä hän kirjoittaa? kysyi herttuatar.
-- En vielä tiedä muuta kuin että mies on saapunut, vastasi
nuorukainen. -- Hän odottaa minua Möllenissä; luultavasti hän on
kipeä tai ei voi muuten tulla.
Matka ei ollut herttuattaren mieleen, mutta eihän hän saattanut
sitä estää. Hän käski sentähden Svanten ottaa muutamia palvelijoita
mukaansa.
Svante kiitti, huomauttaen, että se kyllä on tarpeetonta, mutta että
hän sentään noudattaa rouvan tahtoa.
Kaikki neidit karkasivat ikkunaan katsomaan lähtöä.
Hevonen ei ollut heidän tallistaan!
Mutta se oli tavattoman komeissa valjaissa! Sture itsekin näytti sitä
hämmästyvän; hän teki vieraalle jonkun kysymyksen, mutta neidit eivät
saattaneet kuulla sitä. Sitte hypähti hän hevosen selkään. Miten
hänellä oli uljas ryhti!... Nyt hän kääntyi ja tervehti neitejä.
-- Hän pitää teitä kamarineitsyinä eikä prinsessoina! virkkoi
herttuatar vihoissaan; -- tahtoisinpa tietää, keneen teissä hän
uskalsi katseensa korottaa!
Tytöt eivät uskaltaneet vastata, mutta jokainen heistä näytti
miettivän: "minua hän tarkoitti!"
Möllenin pieni kaupunki kuului kyllä Lauenburgiin, mutta
lyypekkiläiset olivat panttina ottaneet sen Maunu herttualta. Tänne
tuo salaperäinen vieras vei Svante herran ja hänen seurueensa.
Kaupungin komeimman talon eteen seisahduttiin ja komeisiin
vaatteisiin puettu palvelija otti vastaan hevosen.
Vieras vei Svante herran huoneeseen, jossa ennestään oli kaksi henkeä.
Nämä kumarsivat syvään ja pyysivät häntä astumaan huoneeseen.
Siellä oli katettu pöytä.
Nyt pyysivät miehet häntä tekemään niin hyvin ja aterioimaan kanssaan.
Svante herra kysyi heidän nimiään.
He joutuivat molemmat hämilleen.
-- Meidän olisi oikeastaan aikoja sitte pitänyt mainita ne, huomautti
ensimäinen miehistä, -- varsinkin kun me nimistämme voimme ylpeillä.
Minä olen Yrjö Wullenwewer, Lyypekin pormestari.
-- Ja minä olen Markku Meyer, niinikään Lyypekin pormestari! vastasi
toinen.
Svante ei saattanut käsittää mitä he hänestä tahtoivat, mutta hänen
mielestään ei ollut sopivaa kysyä enempää.
Päivälliset olivat komeat, viinit oivalliset ja kaikki kolme he
söivät hyvällä ruokahalulla.
Keskustelu koski pääasiallisesti kuningas Fredrikin kuolemaa ja kuka
oli tuleva hänen seuraajakseen.
-- Eikö prinssi Kristian? kysyi Svante.
-- Piispat kuuluvat tahtovan kahdeksanvuotista pikku Juhanaa, vastasi
Wullenwewer. -- Hän ei ole luterilainen ja häntä he saattavat johtaa
mihin ikinä tahtovat!
-- Joku puolue tahtoo Sönderborgin vankia! huomautti Markku Meyer.
-- Joka on tehnyt niin paljon pahaa! sanoi Svante.
-- Ajat ovat muuttuneet! naurahti Yrjö. -- Hän on nyt pyhimys,
sanovat piispat.
-- Sitä ei kukaan taida uskoa.
-- Kyllä sen uskoo jokainen, joka siitä voi hyötyä.
-- Voimme olla varmat, ettei siitä tule mitään. Vielä elää Lyypekki
ja sen pormestarit!
Miehet kilistelivät pikarejaan ja joivat.
Svante pyysi saada juoda heidän maljansa, vaikkei hän voinut
käsittää, miksi kaikki tämä kohteliaisuus tuli hänen osakseen. Ehkä
mahdollisesti hänen rakkaan isä vainajansa tähden?
-- Eläköön Sten Sturen muisto! huudahti Meyer.
-- Tulkoon hänen poikansa hänen kaltaisekseen!
Ja taaskin juotiin ja kilisteltiin.
Svante tunsi jo juoneensa tarpeeksi ja tuumaili vaan, mitä tämä
kaikki tarkoittanee.
Vihdoin noustiin pöydästä. Nyt he varmaankin sanoisivat asiansa.
-- Jalo herra! alkoi Wullenwewer epävarmasti. Svante kumarsi.
-- Ei täällä, ei täällä! keskeytti Markku, laskien kätensä
virkaveljensä olkapäälle.
-- Ei täällä! toisti Yrjö.
-- Teidän täytyy seurata meitä Lyypekkiin, nuori herra.
-- Minä en tunne ketään siellä.
-- Mutta kaikki tuntevat teidät.
-- Ja teitä odotetaan sinne!
-- Kuka odottaa?
-- Sen saatte sitte tietää. Ja toivottavasti tulette siitä suuresti
ilostumaan.
-- Mutta entä äitini kirjeet?
-- Niitä käytimme ainoastaan tekosyynä saadaksemme teidät tänne.
-- Olisinhan minä tullut ilmankin, jos olisitte pyytäneet.
-- Satuloikaa hevoset! käski Wullenwewer.
-- Sallikaa minun ensin ilmoittaa herttuan palvelijoille...
-- Heidät minä jo aikoja sitte lähetin pois. Nouskaamme hevosen
selkään, hyvät herrat, meidän täytyy kiirehtiä.
Lähdettiin ajamaan täyttä laukkaa.
Pormestarit kuiskailivat ahkerasti toisilleen.
Svante herra oli koko matkan vaiti.
Vihdoin saavuttiin Lyypekkiin ja seisahduttiin suuren talon eteen,
jonka ikkunoista loisti kirkas valo, vaikka oli myöhäinen ilta.
Täälläkin riensi palvelija heti ottamaan vastaan Svanten hevosta.
Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun joukko pitkiin kaapuihin puettuja
miehiä astui ulos talosta, kumarrellen ja pyytäen häntä astumaan
sisään.
Svante noudatti kehoitusta ja huomasi tulleensa kaupungin
raatihuoneeseen.
Mitä kummaa tämä tiesi?
Hän ei voinut käsittää.
Samassa asettuivat Markku Meyerin viittauksesta kaikki kaapuihin
puetut miehet puolikehään Svanten ympärille.
Hetkisen kuiskailivat pormestarit keskenään.
Sitte puuttui Markku Meyer puheeseen:
-- Kuningas Kustaa Ruotsissa on osoittanut meille suurinta
kiittämättömyyttä. Ilman meidän apuamme ei hän ikinä olisi saanut
Ruotsin kruunua. Me olemme koettaneet häntä varoitella, mutta
karjapaimen ei näy lähtevän hänestä ja sentähden olemme me nyt
päättäneet ottaa häneltä kruunun ja antaa sen sille, jolle se
oikeastaan kuuluu. Eläköön Sten Sturen poika, jalo herra Svante
Steninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin kuningas!
-- Eläköön Svante Steninpoika! Hän, eikä kukaan muu, olkoon Ruotsin
kuningas! toistivat muut.
Ensi hetkessä näytti nuorukainen käyneen hyvin hämilleen, mutta pian
hän tointui ja puhuessaan muistutti hän aika paljon isäänsä.
-- Jumala minua varjelkoon, alkoi hän kirkkaalla, nuortealla äänellä,
-- rupeamasta vehkeilemään kuningastani ja isänmaatani vastaan;
tuottaisin siten äidilleni, sukulaisilleni ja ystävilleni suurta
surua ja mieliharmia, jopa voisin saattaa heidät turmioonkin ja itse
menettäisin koko perintöni ja omaisuuteni!
Kokoontuneiden joukossa syntyi liikettä; tämä oli aivan odottamatonta.
-- En usko korviani! sanoi Meyer.
-- Nyt on minun vuoroni! virkkoi Yrjö, kääntyen Svanten puoleen, ja
jatkoi mahtipontisesti:
-- Me Lyypekin herrat olemme rikasta, mahtavaa väkeä; jos te
Ruotsissa kadotatte omaisuutenne, niin voimme me monin kerroin sen
korvata, ja jollemme saisi kuningas Kustaata taivutetuksi, jonka
Jumala suokoon, niin kirjoitamme hänelle, että hänen pitää antaa
teille omanne, muutoin sodimme häntä vastaan, kunnes hän sen tekee.
-- Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, sanoi Svante, -- mutta
minä en mistään hinnasta suostu poikkeamaan velvollisuuksistani
kuningasta ja isänmaata vastaan.
Meyer suuttui nyt niin, että hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:
-- Jollette tahdo tehdä sitä Jumalan nimeen, niin tehkää se saatanan
nimeen!
-- Tarkoituksemme oli kohdella teitä herrana ja ruhtinaana ja
toimittaa teille hovikunta, puhui Wullenwewer, -- mutta koska te
tallaatte onnenne jalkojenne alle, niin olette meidän vankimme.
-- Siihen minun täytyy alistua!
Pitkän aikaa ja osaksi salaa keskustelivat miehet keskenään. Sitte
vietiin Svante raatihuoneessa olevaan valoisaan, mukavaan kamariin.
-- Niinkuin näette, emme aio kohdella teitä ankarasti, sanoi Meyer.
-- Toivomme, että pian tulette muuttamaan mielenne. Jos tahdotte,
voitte myöskin kuunnella raatisalissa pidettäviä neuvotteluja.
-- Saanko? kysyi Svante hämmästyen.
-- Kyllä.
-- Saanko kirjoittaa kotiin?
-- Mielellänne, mutta meidän täytyy saada lukea kirjeet.
-- Tahtoisin myöskin ilmoittaa herttualle...
-- Sanokaa hänelle, että olemme sulkeneet teidät raatihuoneeseen
toivossa, että mielenne muuttuisi.
-- Samalla voin lisätä, ettei se muutu.
-- Tehkää se.
Tämän asian käänne näytti tulevan pitkäikäiseksi.
Eihän Svantella muuten ollut mitään hätää, ainoa oli, ettei hän
päässyt ulos, sillä ruoka oli hyvää ja sitä annettiin runsaasti.
Ikkunasta oli ihana näköala merelle, hän sai lukea ja kirjoittaa niin
paljon kuin halutti ja joka päivä kävi hänen luonaan raatiherroja
ilmoittamassa uutisia.
Svante oli tähän saakka ollut lapsi ja lapsena häntä oli kohdeltu;
mutta nyt häntä aiottiin käyttää erityisiin tarkoituksiin, jotka
vaativat miestä. Hän ei tosin hetkenäkään ollut edes lankeamaisillaan
kiusaukseen, mutta lieneekö heräävä miehuus tai työn puute
houkutellut häntä kuuntelemaan noita huhuja, joita hänelle joka päivä
kerrottiin.
Siten sai hän tietää, että Tanskan kuninkaanvaali oli siirretty
toistaiseksi, sillä oli ollut eri mieliä Fredrikin seuraajasta.
Köpenhaminassa pidettäisiin herrainpäivät, joissa vaali
päätettäisiin. Ja tähän tilaisuuteen oli Wullenwewer itse matkustanut.
Heti isän kuoltua oli prinssi Kristian, osaksi mieskohtaisesti,
osaksi molempien nuorempien veljiensä holhoojana, saanut haltuunsa
perintömaat Slesvigin ja Holsteinin.
Mutta kansa oli Fredrikin hallituksen aikana saanut paljon kärsiä ja
halusi kuninkaaksi vanhaa Kristiania. Se täytyi neuvoskunnan ottaa
huomioon.
Maalliset herrat tahtoivat kuninkaaksi Holsteinin herttuaa ja
papit kahdeksanvuotista prinssi Juhanaa, jonkatähden he hänen
opettajakseen ja hovimestarikseen olivatkin valinneet kaksi innokasta
katolismielistä.
Wullenwewerin asia oli selittää, että Lyypekki haluaa elää sovussa ja
ystävyydessä Tanskan kanssa, mutta Ruotsin kuningasta ja Holsteinin
herttuaa se ei tunnusta; näiden molempien herrojen kanssa Lyypekki
vielä aikoo otella, kunhan sopiva aika koittaa.
Eräänä päivänä tuli Markku Meyer Svanten luo ja virkkoi kiivaasti:
-- Nyt on Yrjö ollut Köpenhaminassa kymmenen viikkoa ja vihdoinkin
saanut tietää ettei voida ryhtyä mihinkään ennenkuin maassa on
kuningas.
-- Kai prinssi Kristian sentään tulee kuninkaaksi, sanoi Svante.
-- Emmeköhän nyt saa heitä lopultakin riitaantumaan! nauroi
Markku. -- Olemme ehdottaneet, että Lyypekki ja Ruotsi tekisivät
liiton Tanskaa vastaan ja luvanneet kaikin voimin auttaa Ruotsia
valloittamaan Tanskalta muutamia paikkoja. Tanskassa taas olen pannut
liikkeelle huhun että kuningas Kustaa valmistaa vihamielisiä vehkeitä
Tanskaa vastaan, ja ruotsalaisille olemme kertoneet tehneemme Tanskan
kanssa liiton hollantilaisia vastaan! Ha, ha, ha! nauroi Meyer,
hieroskellen käsiään, -- jos tämä siemen itää, niin siitä nousee
sato, jota ei hevillä unohdeta.
-- Kuinka te sen kerrotte minulle! sanoi Svante, joka hämmästyneenä
oli kuunnellut pormestarin puhetta.
-- Te olette meikäläisiä, ja minä olen ottanut huolekseni
kasvatuksenne, niinkuin kai olette huomannut.
-- Mutta olenhan minä teille sanonut...
-- No, kyllä aika mielen muuttaa ja ennen ette te pääse irti.
-- Sitte saan istua kauvan!
Mutta Svante ei tietänyt, että Ruotsin kansalle hänen nimessään
oli lähetetty kirjeitä, joissa kehoitettiin ruotsalaisia
tarttumaan aseihin vapautuakseen Kustaa kuninkaan hirmuvaltaisesta
hallituksesta, ja että kirjeiden alle oli pantu Svanten sinetti,
jonka lyypekkiläiset itse olivat teettäneet ja jota he hänen
tietämättään käyttivät.
Mutta kun ei vankeus näyttänyt Stureen vaikuttavan, kehoitettiin
häntä lähtemään ulkoilmaan kävelemään. Sitä ennen hänen sentään piti
pukeutua komeaan pukuun, jotta se olisi hänen nimensä ja arvonsa
mukainen.
Ihastuneena vapautensa voittamisesta, suostui hän käyttämään
ehdotettuja pukuja, koska hänen omat vaatteensa sitäpaitsi olivat
poissa. Hänelle osoitettiin suurta kunnioitusta ja huomaavaisuutta,
mutta hänen luonnollinen, vaatimaton mielensä ei näyttänyt siihen
kiinnittävän mitään huomiota.
Mutta sekä Kristina rouva että kuningas olivat kirjoittaneet Maunu
herttualle ja kysyneet, mitä tuo kaikki merkitsi, molemmat tiesivät
he, että nuorukainen vastoin tahtoaan oli Lyypekissä ja herttuan
haltuun sekä äiti että kuningas olivat hänet uskoneet.
Kun palvelijat palasivat Lauenburgriin tuomatta muassaan nuorta
ritaria, syntyi linnassa hirveä melu.
Herttuattarenhan piti varjella häntä kaikilta kiusauksilta ja nyt tuo
herkkäuskoinen olento hänen luvallaan oli langennut susihautaan.
Neitoset olivat epätoivoissaan.
Joka ikkunan pieneen, vihreähtävään ruutuun oli kirjoitettu "Svante"
ja välistä oli perään pantu huudahdusmerkki.
-- Entä jos he tekevät hänet kuninkaaksi! sanoi vanhin.
-- Siinä tapauksessa minä säälin Katarinaa.
-- Minä puolestani olen jo sanonut, että jos hän tulee kuninkaaksi,
niin minä mielelläni rupean kuningattareksi! sanoi nuorin neitosista.
-- Oletko sinä sen sanonut?
-- Voi, ettet sinä häpeä!
-- Mutta kun minä hänestä pidän!
-- Oletko sinä senkin sanonut hänelle?
-- Näkeehän hän sen itsekin!
-- Oletpa sinä voinut unohtaa naisellisen arvosi!
-- Niinkuin ei hän teistä näkisi samaa!
-- Minustako?
-- Minusta ei ainakaan!
-- Kyllä, teistä molemmista!
-- Tietysti, jos hän tulee kuninkaaksi... lausui vanhin.
-- Niin sallit minun tulla kuningattareksi?
-- Kyllä, jos hän kosii.
-- Sen hän tekee!
-- Minä luulen kuulleeni hänen sanoneen, että hän rakastaa toista.
-- Ehkä sinua?
-- Enhän minä sitä ole sanonut. Mutta kuka tietää!
-- No ketä, ketä?
-- Hänen kaulassaan on musta nyöri.
-- Ja siinä sormus!
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Arvaan!
-- Ehkä itse olet antanut sen hänelle?
-- Vastaa, vastaa!
Ja kaksi sisarta asettui uhaten kolmatta vastaan.
-- Ei. Niin hyvissä väleissä emme ole. Mutta tämä on kauheaa. Mehän
kaikki olemme häneen rakastuneet.
-- Hyi, mitä sinä puhut! ja tyttö purskahti itkuun.
-- Sopiiko prinsessan nyt käyttäytyä tuolla tavalla!
-- Prinsessakin on ihminen!
Ja vihdoin itkivät kaikki kolme.
Mutta herttuatar meni herttuan luo ja sanoi:
-- Herrani ja puolisoni lupasi opettaa nuorelle Sturelle ritarillisia
leikkejä; tähän saakka en ole huomannut muuta kuin että hän on pannut
prinsessojen päät pyörälle!
-- No sinä ne kyllä panet sijoilleen takaisin.
-- Aiotko sinä jättää hänet sinne lukon taa?
-- Saahan hän kävellä ulkona vahdin saattamana.
-- Etkö tiedä, mikä on velvollisuutesi?
-- Pelkään, että he vaativat lunastusta pantista!
-- Pelkäät... herttua!
Muutaman päivän perästä tuli kuninkaalta ja Kristina rouvalta
kirjeitä. Silloin täytyi herttuan lähteä Lyypekkiin. Ja lieneekö hän
sitte puhunut niin hyvin, vai lieneekö neuvosto huomannut turhaksi
pitää nuorta ritaria vankeudessa, mutta vapauteen Sture päästettiin
ja omat vaatteensa hän sai ylleen.
Hän oli tehnyt niin hyvän vaikutuksen, että jokainen ystävyydellä
erosi hänestä.
Iloisena ja tyytyväisenä palasi hän herttuan kanssa Lauenburgiin
ja kun herttua kysyi eikö lyypekkiläisten tarjous sentään ollut
viekoitellut, niin vastasi hän:
-- Äitini oli jo aikoja sitte nähnyt että näin kävisi, ja minä olin
luvannut hänelle, etten ikinä luovu velvollisuuksistani alamaisena!
-- Se on Kristina Gyllenstjernan arvon mukaista! sanoi herttua.
Hovissa otettiin Svante mitä ystävällisimmin vastaan.
Neitoset olivat kuin seitsemännessä taivaassa.
Herttua keksi nyt kaikellaisia syitä saadakseen Svantea
matkustelemaan. Milloin meni hän yksin, milloin herttuan seurassa,
milloin pitemmille, milloin lyhemmille matkoille. Ja Lauenburgissa
pantiin toimeen aseharjoituksia ja ritarileikkejä, joten ei Svante
enään yksin omistanut kaunotarten suosiota.
Mutta herttuatar huomasi, että prinsessojenkin täytyy oppia tekemään
hyödyllistä työtä. Ja koska hän itse oli hyvä emäntä, niin kasvatti
hän tyttärensäkin siksi.
* * * * *
Kun Wullenwewer ja Meyer huomasivat, ettei nuorta Sturea saada
taipumaan, niin kiinnittivät he huomionsa Hojan kreiviin.
Kuningas Kustaa oli antanut hänelle läänitykseksi suuren osan Suomea,
nimittäin Viipurin ja Savonlinnan kaupungit maineen ja Kyminkartanon
läänin. Asuntonaan piti kreivi Viipurin linnaa, jossa hän oli asunut
Kustaan häistä asti.
Yhä kasvava vastenmielisyys oli kehittynyt hänen ja kuningas Kustaan
välille.
Kuningas ei enään luottanut häneen. Käydessään Lyypekissä
keskustelemassa suuresta rahakysymyksestä, ei hän ollut valvonut
Ruotsin oikeuksia, ja suurinta omanvoitonpyyntöä oli hän jo
osoittanut monissa monituisissa tilaisuuksissa.
Kreivi oli aivan vastoin tahtoaan antanut tytärpuolensa mennä
kihloihin nuoren Birger Niilonpojan kanssa. Hänellä oli ollut aivan
toiset aikeet, mutta hän ei uskaltanut vastustaa Kustaan tahtoa.
Samanikäisenä kuin Kustaa, näki hän tämän lankonsa nauttivan onnea
ylenmäärin, sensijaan että hän itse oli hänelle kiitollisuudenvelassa
koko toimeentulostaan, jonka Kustaa saattoi riistää häneltä minä
hetkenä tahansa.
Ainoana yhdyssiteenä oli Margareeta. Kreivi oli nainut hänet
päästäkseen kuninkaan langoksi. Hän ei koskaan ollut häntä rakastanut
ja viime aikoina oli hän hellyydellään käynyt hänelle sietämättömäksi.
Hän kiusasi häntä mustasukkaisuudellaan, valittaen olevansa onneton,
mutta seurasi häntä siitä huolimatta kaikkialle.
Kumma kyllä, kiintyi kuningatar, joka oli käynyt miltei
mielipuoleksi, Margareetaan enemmän kuin kehenkään muuhun naiseen
Ruotsissa. Hän oli häntä kohtaan avomielinen ja tahtoi että hän aina
olisi hänen likeisyydessään.
Kuningas oli tietysti tähän hyvin tyytyväinen ja läsnäolollaan
Tukholmassa saattoi Margareeta rouva valvoa puolisonsa etuja ja
oikeuksia. Sentähden kreivi olikin pyytänyt Margareetaa jäämään
Tukholmaan ja antamaan hänen yksin mennä Suomeen, mutta sellaista
ehdotusta ei Margareeta ottanut kuuleviin korviinkaan.
Hän oli jo kärsinyt eron tuskaa, käydessään pitkällä häämatkalla.
Eihän kreivi toki tahtonut, että näyttäisi siltä kuin he eivät
eläisi yhdessä... pitihän heidän edes maailman silmissä näyttää
onnellisilta. Ja Margareeta läksi mukaan Suomeen, kreivin suureksi
harmiksi.
Hän oli vaimonsa poissaollessa viettänyt sangen vapaata elämää ja
aikoi yhä jatkaa samaan tapaan.
Margareetalle koitui surullinen aika. Hän vakoili ja vaanieli ja
keksi yhtämittaa uusia aiheita tyytymättömyyteen, mutta ei uskaltanut
lausua valituksen sanaa, vaan hymyili aina, kun kreivi tuli hänen
luokseen.
Kreivin molemmat lapset olivat liian pienet ymmärtääkseen syytä äidin
suruun, mutta Pietari Brahe, poika ensimäisestä avioliitosta, katseli
synkin silmin vihattua isäpuolta.
Kuningas oli monasti pyytänyt sisartansa jättämään pojan hänen
haltuunsa, mutta äiti ei voinut eikä tahtonut hänestä erota.
Neljätoistavuotias poika rakasti äitiään kiihkeästi ja tuntien
olevansa hänen ainoa turvansa ja apunsa, jätti hän häntä harvoin
yksin.
Vähitellen olivat kreivin ivalliset kohteliaisuudet äidille ja
omituinen säännötön elämä kylväneet pojan sydämeen vihan kipinän,
joka nyt leimahti ilmi tuleen. Mutta samalla tunsi hän, että äiti
häntä tarvitsi ja että hänen elintehtävänsä oli häntä puolustaa.
Kreivi tiesi ja tunsi, että poikapuoli oli hänen vihamiehensä; alussa
hän häntä nauroi, mutta jota enemmän poika varttui, sitä selvemmin
huomasi hän, että hän voi käydä hänelle vaaralliseksi. Hänen mustat,
tuliset silmänsä iskeytyivät pelotta kreivin silmiin, mutta suu pysyi
suljettuna silloinkin, kun hän sai kuulla sellaisia sanoja kuin
"lellipoika" ja "körttiritari".
Joskus Pietari herra sentään punastui ja alahuuli alkoi vavista,
mutta hän vaikeni.
Kreivin suureksi harmiksi oli poika hänestä aivan riippumaton;
ainoastaan kuningas ja äiti olivat hänellä määrääjinä.
Vähitellen tottui kreivi huvikseen ärsyttämään poikaa äärimmilleen,
mutta hänen täytyi ihailla hänen kärsivällisyyttään: hän vaan vaikeni.
Tuollaisten kohtausten jälkeen pyysi Margareeta rouva itkien häntä
lähtemään Ruotsiin.
-- Mielelläni, jos sinä tulet mukaan, vastasi poika. Mutta äiti ei
voinut... olisihan se sitäpaitsi sotinut Jumalan käskyjä vastaan.
Joskus, kun kreivi mielestään oli elänyt liian rajusti, pani hän
toimeen loistavan juhlan, johon kutsuttiin koko seudun aatelisto
penikulmien takaa, mutta nuoret naiset eivät saaneet tulla,
ainoastaan keski-ikäiset. Margareeta rouvan piti saada loistaa
ylinnä, ja kreivi kohteli häntä silloin niin huomaavaisesti, että
hän, tunnotonna kaikkien muiden kohteliaisuuksille, viikkokausia
jälkeenpäin oli onnellinen, muistellessaan sitä.
Tällä kannalla olivat asiat, kun kreivi vastaanotti kirjeen
Lyypekistä.
Tarjoukset olivat tosin sangen horjuvaa laatua; puhuttiin kruunuista
ja korkeista kunniapaikoista.
Jos lyypekkiläisten tuumat toteutuisivat, niin tulisivat he jakamaan
kaksi kruunua ja sitäpaitsi tarvitsemaan ylhäisiä miehiä vartioimaan
omia linnojaan, linnoituksiaan ja valloituksiaan.
Tässä kysyttiin varovaisuutta ja kreivi antoi ainoastaan epämääräisiä
vastauksia.
Mutta pian tuli kirje kuninkaalta. Hän oli jo useita kertoja kutsunut
lankoaan Ruotsiin, itsensä ja muutamien muiden kanssa keskustelemaan
muutamista valtakunnalle, tärkeistä asioista.
Mitä tehdä? Mikä on vähinten vaarallista ja mikä on edullisinta?
Lyypekkiläisiltä tuli pian vastaus.
Hojan kreivi saattaa vaatia melkein mitä tahansa; sillä vapaa
Hansakaupunki on kyllin rikas hänen vaatimuksensa täyttämään.
Vapaan Hansakaupungin Lyypekin pormestarit Yrjö Wullenwewer ja Markku
Meyer olivat allekirjoittaneet paperin.
Melkein samaan aikaan sai Margareeta rouva kuningattarelta
salaperäisen, kummallisen kirjeen, joka pääasiallisesti sisälsi, että
vaikka hän suuresti haluaisi tavata rakasta Margareetaansa, niin
hän kuitenkin varoittaa kreiviä tulemasta Ruotsiin, ennenkuin väli
kuninkaan kanssa on selvinnyt.
Margareeta joutui epätoivoon ja päätti paikalla kirjoittaa veljelleen.
Mutta kreivi kielsi ja kirjoitti itse, että hänen heikko terveytensä
estää häntä matkustamasta Ruotsiin; sensijaan pyysi hän kuninkaalta
suostumusta päästä menemään Tallinnaan.
Viipurin ja Lyypekin välillä kiiti sillaikaa yhtämittaa kirjeitä.
Kreivi oli äkkiä joutunut suureen kirjevaihtoon.
Mutta huolimatta jäistä ja pahoista ilmoista sai kuningas Kustaakin
vihiä siitä, että jotakin oli tekeillä. Viisaana ja varovaisena,
kuten aina, kirjoitti hän kreiville, valittaen, että sairaus
pakoitti häntä hakemaan apua muualta. Samalla hän sentään varoitti
häntä yhtymästä saksalaisten kapinallisuuksiin. Hän huomautti, että
lyypekkiläisten velka oli maksettu, vaikka he vielä niskoittelivat
eivätkä tahtoneet luopua oikeuksistaan, ja mainitsi pelkäävänsä,
ettei lyypekkiläisillä sanansaattajilla, jotka olivat tulleet
Suomeen, ollut hyvää mielessä. Vihdoin pyysi hän, ettei hänen
lankonsa salaisi häneltä mitään.
Margareeta rouvakin lienee saanut vihiä asiasta, sillä hän riensi
kreivin luo, heittäysi polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä
luopumaan lyypekkiläisten vehkeistä.
Jos asiat olisivat olleet toisin, niin olisi kreivi heti työntänyt
hänet luotaan, mutta nyt hän vaan kysyi, oliko Margareeta unohtanut
kuningattaren kirjeen.
-- Minun ei olisi pitänyt näyttää sitä sinulle... hän kirjoittaa
asioista, joita ei hän tunne.
Kreivi asteli levottomana edestakaisin.
-- Ihminen ei mielellään luovu sellaisista eduista, mutisi hän.
-- Kustaa antaa sinulle vielä parempia; minä kirjoitan...
-- Tahdon päästä riippumattomaksi! ja kreivi polki jalkansa maahan.
-- Riippumattomaksi hänestä ja... Kreivi iski silmänsä Margareetaan.
-- Ja minusta, äänsi hän hiljaa ja nousi, lähteäkseen huoneesta.
-- Sinä et anna minulle rauhaa!
-- Minä menen nyt!
-- Huomenna palataksesi?
-- Ei, minä en palaa.
Ja Margareeta livahti ulos ovesta kuin varjo. Herra Pietari oli ollut
metsästämässä. Kotiin palatessaan tapasi hän äitinsä vuoteen omana.
Mutta levottomuus ajoi hänet pian jalkeille. Ja seuraavana päivänä
hän taas oli vakoilemassa herransa toimia.
Heti senjälkeen tuli kuningas Kustaalta kirje. Se sisälsi
turvakirjeen Hojan kreiville; hän saisi 30 tai 40 hengen kanssa
vapaasti ja vaaratta matkustaa Ruotsiin sekä sieltä esteettömästi
takaisin Viipuriin.
Mutta samalla oli kuningas antanut luottamusmiehelleen Niilo
Krabbelle käskyn salaa panna kuntoon muutamia laivoja ja pitää
silmällä Hojan kreiviä, jottei hän matkustaisi muualle kuin Ruotsiin.
Mutta kreivi oli toiminut vikkelämmin. Hän oli jo edeltäkäsin antanut
varustaa kolme laivaa ja sitte ilmoittanut Margareeta rouvalle
seuraavana aamuna aikovansa jättää Suomen; hän saisi itse päättää,
tahtooko hän jäädä Suomeen vai tulla mukaan.
Margareeta ei hetkeäkään epäillyt.
Aikaisemmin kuin kreivi itse oli hän jo lastensa kanssa kajuutassa,
joka oli valmistettu häntä varten.
Matkan määränä oli Ruotsi, hän tiesi, hän tunsi sen ja hänen
sydämensä sykki ilosta.
Hetkeksi astui kreivi kajuuttaan; Margareeta loi häneen iloisen,
kiitollisen katseen, mutta hän ei ollut häntä huomaavinaan ja jätti
paikalla laivan.
Hän matkusti edellimäisellä laivalla.
Ankkurit nostettiin, purjeet pullistuivat ja hyvällä tuulella
alkoivat laivat kiitää eteenpäin.
Mutta Margareeta rouva istui pää poikansa olkapäätä vastaan; hän
kertoi hänelle, ettei hän pitkiin aikoihin, ole ollut näin tyyni,
näin onnellinen, nyt ovat varmaankin kaikki surut voitetut.
Matka kului pian. Niin usein kuin Pietari vaan saattoi jättää
äitinsä, astui hän kannelle, tavallisesti ottaen velipuolensa
mukaansa.
Kun vihdoin maata alkoi näkyä, ei Pietari tuntenut paikkoja.
Hän kyseli laivan miehistöltä, mutta sai vältteleviä vastauksia,
äkkiä käsitti hän, että he olivat saaneet käskyn vaieta. Nyt eivät
asiat mahtaneet olla oikein.
Mutta hän ei virkkanut äidilleen mitään, katseli vaan tarkasti
ympärilleen.
Eräänä päivänä huomasi hän vastaisella puolella purjehtimassa useita
laivoja, jotka näkyivät tulevan heidän laivojansa kohti.
Hänen päähänsä juolahti äkkiä, että ne mahtavat olla ruotsalaisia.
Sentähden meni hän perämiehen luo ja sanoi:
-- Ruotsalaiset saavat meidät kiinni.
-- Ei ole hätää, olemme pian perillä.
Pietari kääntyi ja näki edessään lakean maan, mutta Ruotsia se ei
ollut.
Hän jäi kannelle seisomaan.
Mutta Margareeta rouva oli palvelijoiltaan kuullut, että pian
oltaisiin perillä. Sentähden hän kiireesti astui ulos kajuutasta.
-- Sinä paha poika, kun et ilmoittanut minulle, että pian olemme
perillä, puhui hän Pietarille, joka tuli häntä vastaan.
Pietari suuteli häntä.
-- Rakas äitini!
-- Mutta iloitse toki kanssani! sanoi Margareeta, luoden häneen
säteilevät silmänsä.
Hän tarttui Pietarin käsivarteen ja he nousivat kannelle.
Pietari ei uskaltanut sanoa mitään, hän vaan katseli äitiään.
Hämmästyneenä silmäili Margareeta ympärilleen. Laivat likenivät
hyvällä vauhdilla rantaa.
Pietari näki ruotsalaisten laivojen tulevan aivan likelle.
Äkkiä tunsi Margareeta rouva seudut.
-- Tallinna! huudahti hän kalveten ja vaipui maahan. Pietari tuki
häntä, mutta hän ei näyttänyt heräävän. Palvelijattaret rupesivat
sitte vaalimaan häntä ja Pietari jäi kannelle.
Laivat laskivat maihin.
Viiden minuutin perästä olivat ruotsalaisetkin rannassa.
Pietari näki kapteenin rientävän maihin ja heti lähtevän
puhuttelemaan Hojan kreiviä.
Hän oli vielä laivallaan eikä erityisesti näyttänyt haluavan tavata
ruotsalaisia.
Ruotsalainen riensi hänen luokseen ja pian olivat he vilkkaassa
keskustelussa.
-- Se on herra Niilo Krabbe, huomautti muuan merimies.
Pietari ei hetkeksikään heittänyt heitä näkyvistään.
Niilo herra pyysi todellakin kreiviä palaamaan Ruotsiin kanssaan.
Pietari ajatteli äitiään ja rukoili hiljaa itsekseen, että hän
onnistuisi.
Mutta kreivi pysyi järkähtämättömänä.
Molemmat kävivät kovaa taistelua.
Hetkisen ajan näytti ratkaisu epävarmalta; kreivi seisoi pää
alas painuneena... nähtävästi hän punnitsi ja laski, mikä olisi
edullisinta.
Niilo Krabbe pyysi häntä pyytämistään.
Pietarin sydän sykki kiivaasti.
Äkkiä nosti kreivi päänsä ja huitasi ympärilleen molemmin käsin.
Krabbe yritti taas puhua.
Mutta kreivi ei tahtonut kuunnella. Hän ojensihe suoraksi ja viittasi
ruotsalaista lähtemään.
Niilo Krabbe kohautti olkapäitään ja läksi.
Silloin raukesi toivo nuorukaisen rinnassa ja raskain mielin meni hän
äitinsä luo.
Äiti lankesi hänen syliinsä ja he itkivät molemmat.
-- Minä lähden, kun hän tulee tänne, kuiskasi Pietari.
-- Tee niin, kultani; anna minun kahdenkesken puhutella häntä.
Mutta kreivi ei tullut.
Hän lähetti sanan, että hänen paikalla täytyy jatkaa matkaa.
Kreivittärelle oli valmistettu asunto ja se odotti.
-- En enään koskaan näe häntä, vaikeroi Margareeta. Hänelle oli
valmistettu kaunis asunto ja hän sai runsaasti palvelijoita.
Heti kun Pietari oli saattanut hänet hänen huoneisiinsa, palasi hän
laivoille ja kysyi päällikköä.
Hänelle osoitettiin päällikön hytti.
Pietari riensi sinne ja tunsi paikalla päällikön samaksi mieheksi,
joka oli puhutellut hänen isäpuoltaan.
-- Oletteko herra Niilo Krabbe? kysyi hän kunnioittaen.
-- Kyllä; mutta kuka sinä sitte olet?
-- Pietari Brahe, vastasi poika.
-- Vai niin! Vanha merikarhu sieppasi lakin päästään. -- Niin, tämän
matkan olisimme voineet heittää tekemättä.
-- Me emme tiedä, minne hän on lähtenyt.
-- Ettekö? Tietysti lyypekkiläisten laumaan. Kun Sture livahti heidän
käsistään, niin hankkivat he Hojan kreivin sijaan.
-- Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?
-- Tulkaa mukaan Ruotsiin.
-- Tahtoisin kyllä, mutta en voi jättää äitiäni.
-- Ottakaa hänet mukaanne; kuningas ilostuisi siitä enemmän kuin jos
kuljettaisin kotiin hänen kavalan lankonsa.
-- Äidilleni ei pidä sitä edes ehdottaa; hän on epätoivoissaan.
Sanokaa terveisiä enolleni.
-- Niitä kyllä menee.
-- Sanokaa hänelle, että minä kerran vielä olen tuottava kunniaa
isäni muistolle... minun sydämeni on ruotsalainen.
-- Kuningas tulee siitä ilostumaan.
-- Pyytäkää häntä antamaan anteeksi äiti raukalleni. Hän horjuu
niiden välillä, joita hänen sydämensä rakastaa.
-- Mutta kuinka hänen sydämensä on voinut kiintyä tuollaiseen!
-- Hojan kreivi pettää sekä häntä että Ruotsia, lausui nuorukainen.
-- Ja äitinne rakastaa häntä kuitenkin.
-- Sitä ei hän koskaan lakkaa tekemästä,
-- Kuka ymmärtää naisia?
-- Tiedän, että hän on väärässä, sanoi poika, -- mutta rakastan häntä
silti yhtä paljon. Se kai kuuluu rakkauden luontoon.
-- Ehkä! Niilo Krabbe loi häneen hämmästyneen katseen.
-- Niin, te sanotte siis terveisiä kuninkaalle?
-- Kyllä minä puhun teidän puolestanne. Merimiehen karkea koura
pusersi nuorukaisen melkein naisellisen hienoa kättä. Heidän
sydämensä ymmärsivät toisensa.
Mutta rientäessään kaupunkiin päin, täytyi Pietarin tuontuostakin
pyyhkiä silmiään. Äidin ei pitänyt saada tietää tästä mitään.
Ja siitä lähtien vietti Margareeta rouva surullista elämää. Hänen
ainoana ravintonaan olivat uutiset, jotka hän sai mieheltään.
Matkalta oli kreivi kirjoittanut kuninkaalle, että hän jo v. 1529
oli sitoutunut itse saapumaan Lyypekkiin 30 hevosella, jollei
kaupunki määräajalla olisi saanut maksoaan, sekä viipymään siellä,
kunnes kaikki olisi maksettu. Ja koskei tämä ollut tapahtunut,
niin oli Lyypekki ankarasti vaatinut häneltä tuota samaa velkaa
ja kunniallisena miehenä katsoi hän velvollisuudekseen täyttää
lupauksensa. Tallinnaan oli hän jättänyt emäntänsä ja molemmat
poikansa.
Tämä kirje lähetettiin kuninkaalle.
Hojan kreivi oli hankkinut turvakirjeen, joka oikeutti hänelle matkan
Liivinmaan ja Preussin kautta Lyypekkiin.
Turhaan koetti Liivinmaan ritarimestari neuvoa häntä luopumaan
aikeistaan. Hän tarjosi hänelle varman turvan ja vapaan ylläpidon,
jopa lupasi sovittaa hänen ja Ruotsin kuninkaan välin.
Mutta kreivi ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan; hän läksi
Liivinmaalta suoraa tietä Lyypekkiin.
Siellä häntä jo odotettiin ja vastaanotto oli sangen juhlallinen.
Koko kaupunki oli liikkeellä ja kaikki tahtoivat hänet nähdä.
Soittona soivat kunnianosoitukset kreivin korvissa. Hän painoi
kannukset hevosen kylkiin, jotta se alkoi hyppiä pystyyn, ja
ohjatessaan tulista ratsua, kumarteli hän kaikille tahoille ja
kuunteli mielihyvällä lausuntoja, joita sateli hänen ympärillään:
-- Kuinka hän on kaunis!
-- Komea herra!
-- Toista kuin tuo tyttömäinen Sture!
-- Tuleekin saamaan aikaan enemmän kuin hän! Juuri sellaisesta kreivi
piti. Kuninkaallinen kunnioitus soveltui paremmin hänelle kuin Kustaa
Eerikinpojalle.
Hänen kunniakseen pantiin toimeen juhlia ja kaupungin porvarit
riemuitsivat, sillä nyt olivat he tavanneet soveliaan miehen.
Hän lupasi juhlallisesti täyttää kaikki heidän toivomuksensa, vieläpä
enemmänkin.
Kun Kustaa sai tietää, että hänen lankonsa oli paennut, antoi
hän heti käskyn että Viipuri ja Savonlinna ovat piiritettävät ja
valloitettavat.
Joulun aikaan kirjoitti kuningas sisarelleen, pyytäen häntä palaamaan
isiensä maalle ja ottamaan haltuunsa perintönsä ja omaisuutensa; hän
vakuutti rakastavansa häntä veljellisellä rakkaudella ja ainoastaan
tahtovansa auttaa ja lohduttaa häntä.
Lopuksi ilmoitti hän, että hänen kuningattarensa joulukuun 13 p:nä
oli synnyttänyt hänelle pojan, joka pyhässä kasteessa oli saanut
nimen Eerik.
Margareeta raukka olisi kyllä tahtonut lähteä, mutta jos kreivi
sitte mahdollisesti tulisi Tallinnaan käymään, niin eihän hänen
sopinut olla poissa! Eikä kuningas ollut maininnut mitään hänen ja
Hojan kreivin pojista, ehkä ankara kuningas ulottaisi vihansa isästä
lapsiin... Margareeta ei olisi uskaltanut ottaa heitä mukaansa, eikä
hän voinut erota heistä... Hänen täytyi siis jäädä Tallinnaan, kunnes
saisi ratkaistuksi, miten tehdä.
Mutta hän ei koskaan saanut sitä ratkaistuksi. Kuolema sen ratkaisi,
lopettaen hänen surullisen elämänsä.
Hänet haudattiin P. Olavin kirkkoon, pääalttarin eteen, Tallinnassa
v. 1537.
Kuningas lähetti paikalla noutamaan nuorta Pietari Brahea ja antoi
hänen perintönsä hänen haltuunsa.
Hojan kreivin pojat saivat jäädä ulkomaille.
Kaksi kertaa koetti Kustaa sopia Lyypekin kanssa. Hän oli kokenut
sotaonnen vaihtelevaisuutta ja tarttui miekkaan ainoastaan
hätätilassa.
Hän kääntyi appensa puoleen, pyytäen häntä nostamaan kysymyksen
Ruotsin ja Lyypekin välisistä riidoista sekä koettamaan sovittaa ne.
Lyypekkikin suostui ottamaan herttuan riidanratkaisijaksi.
Tiedämme jo, että herttua Maunu, niinkuin monet muut saksalaiset
ruhtinaat näihin aikoihin, velkamiehenä oli riippuvainen
kaupungeista; hän koetti sentähden niin paljon kuin suinkin katsoa
niiden etua ja teki nyt, luultavasti lyypekkiläisten avulla,
ehdotuksen, että Ruotsin kuningas heti päästäisi vapaiksi ne
lyypekkiläisten laivat ja tavarat, jotka hän oli pannut takavarikkoon.
Sensijaan olisi Lyypekki oikeutettu pitämään takavarikossa Ruotsin
kuninkaan ja hänen alamaistensa tavarat, kunnes Kustaa olisi
lähettänyt valtuutettunsa tekemään kaupungin kanssa lopullisen ja
selvän suorituksen.
Mutta silloin alkoi vaasalainen veri kiehua. Tämä oli toki liikaa;
kuningas hylkäsi koko ehdotuksen.
Hän oli jo monta monituista kertaa suurilla kustannuksilla
lähettänyt Lyypekkiin sekä kreivejä, ritareja että palvelijoita, ja
lyypekkiläiset vaan uhkasivat ja pöyhkeilivät. Tällä kertaa saisi
Lyypekki toimittaa lähettiläänsä Ruotsiin ja heidän läsnäollessaan
olisivat laskut tarkastettavat, jotta rettelöt kerrankin loppuisivat.
Kustaa päätti, ettei hän enään lähetä ketään Lyypekkiin. Ja Lyypekki
päätti olla lähettämättä miehiään Ruotsiin. Silloin tarjoutui
Tanska välittäjäksi. Lyypekki vastasi toimittamalla kaikkiin
Hansakaupunkeihin avoimia kirjeitä, joissa kiellettiin lähettämästä
Ruotsiin tavaroita, olkoot ne mitä laatua tahansa.
Samaten lähettivät lyypekkiläiset vesille useita kaappareja.
Muuan kaappari, jossa oli kolmekymmentä miestä, purjehti
Suomenlahteen ja otti siellä haltuunsa ruotsalaisen laivan, joka
kuljetti kaikellaista hyvää tavaraa; sen miehistönä oli kymmenkunta
henkeä, se tuli Turusta ja aikoi Tukholmaan.
Syntyi kiivas ottelu, mutta enemmistö pääsi voitolle. Ainoastaan
kaksi ruotsalaista jäi henkiin, muut kaikki surmattiin.
Vastatuuli esti laivaa heti purjehtimasta Lyypekkiin saaliinensa; sen
täytyi lähteä likeisimpään satamaan ja siellä odottaa muutamia päiviä.
Päivällä saivat vangit vapaasti liikkua kannella, ainoastaan kolme
miestä oli heitä vartioimassa, mutta yöksi heidät pantiin kahleisiin
sekä käsistä että jaloista.
Kerran yöllä saivat he päähänsä tuuman.
Eräänä päivänä päivällistunnilla, kun kaikki olivat kannen alla
aterioimassa ja ainoastaan kaksi miestä toimitti vartianvirkaa,
antoi toinen ruotsalaisista (Niilo Eskilinpoika) merkin
onnettomuuskumppanillensa, ja juuri kun vartiat kumartuivat
vastatusten, karkasivat he heidän kimppuunsa, musersivat melkein
silmänräpäyksessä käsipuukolla heidän päänsä ja riensivät sitte
luukulle. Kannella sen vieressä oli joukko suuria, irtonaisia kiviä;
ne he nostivat luukun päälle. Kannen allapa syntyi elämä!
Mutta miehistö ei saanut luukkua auki ja pian alkoivat he rukoilla
armoa.
Yksi kerrallaan pääsivät he nyt sieltä ylös ja jokainen pantiin
rautoihin.
Seuraavana päivänä puhalsi raikas, suotuisa tuuli. Silloin nostivat
he keulapurjeen, mutta isoa purjetta eivät he saaneet nousemaan; omaa
laivaansa kuljettivat he hinaten ja pääsivät siten Tukholmaan.
Kuninkaan käsiin jätettiin nyt 24 vankia sekä joukko petollisia
kirjeitä, joita oli löydetty lyypekkiläiseltä laivalta.
Vankeja kohtasi ankara tuomio: jokainen heistä surmattiin.
Mutta Niilo Eskilinpoika ja hänen toverinsa saivat uhkarohkeasta
teostaan kuninkaallisen palkinnon.
Vuosi 1534 alkoi pahoilla enteillä. Sodan liekit jo melkein
leimusivat, keskustelut eivät vieneet mihinkään tuloksiin, kaikkialla
valmisteltiin salajuonia ja varustuksia suurta, ratkaisevaa taistelua
varten Hansakaupunkien ja kolmen pohjoisen valtakunnan välillä.
Vielä kerran oli sota alkava Kristian II, Lyypekin pahimman
vihollisen nimessä. Kreivi Kristofer Oldenburgilainen, entisen
kuninkaan pikkuserkku, alkoi sodan. Siitä syystä sai sota
kreivitaistelun nimen.
Kristofer oli sodassa kokenut ja rohkea mies sekä luterilaisen opin
harras ystävä, mutta köyhä, sentähden että hänen vanhemmat veljensä
olivat saaneet haltuunsa kreivikunnan.
Salaa neuvoteltuaan Wullenwewerin ja Meyerin kanssa, tuli hän
Lyypekkiin ja pyysi apua, auttaakseen sukulaisensa, kuningas
Kristianin, takaisin Tanskan valtaistuimelle.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin. Tarkoitus oli, että hänen nimensä,
arvonsa ja hänen luterilaisuus-harrastuksensa sekä erittäinkin hänen
aikomuksensa Kristian II asettamisesta valtaistuimelle, saisivat
sodan näyttämään oikeuden nimessä aletulta taistelulta. Senkautta
luulivat lyypekkiläiset voittavansa Tanskan rahvaan ja porvariston
puolelleen. Sotaväkeä ryhdyttiin jo värväämään.
Pian johti Kristofer 4,000 suuruista jalkaväkijoukkoa ja 600
ratsumiestä.
Hän marssi Holsteiniin, valloitti useita linnoja ja kaupunkeja, otti
paloveroa luostareilta ja poltti kyliä.
Prinssi Kristian lähetti heti sanan Tanskan valtakunnan neuvostolle
ja pyysi pikaista apua.
Itse ilmoitti hän Ruotsin kuninkaalle olevansa suuressa hädässä.
Tanskan neuvosto lähetti kaiken sotaväkensä Köpenhaminasta ja
Malmöstä.
Piispat ja aateli lähettivät palvelijansa ja hovimiehensä hänen
avukseen.
Kustaa pelkäsi menettävänsä Ölannin ja kutsui Kalmariin
Länsigötlannin ja Uplannin rälssin.
Arvid Trolle nimitettiin laivaston päälliköksi ja 10 sotalaivaa
lähetettiin ahdistamaan Lyypekin laivoja ja kaappareja Tallinnan
vesillä.
Silloin marssi Kristofer kiireesti takaisin Travemündeen, astui
sotajoukkoineen kahteenkymmeneenkolmeen sotalaivaan ja purjehti
Juutinraumaan.
Tämä rohkea ja äkillinen asiain käänne pani kaikki hämmästyksiin.
Se oli sekä Tanskalle että Ruotsille yhtä odottamaton.
Ei ollut sotaväkeä puolustukseen. Suurin osa sotamiehiä oli lähetetty
Holsteiniin, laivasto ei ollut kunnossa ja ruotsalaiset sotalaivat
ajoivat paraikaa takaa vihollista Tallinnan vesillä.
Kreivi Kristofer astui maihin Seelannilla. Wullenwewer ja Meyer
seurasivat häntä.
Myöskin Kustaa Trolle oli mukana, Berendt von Melen tahtoi vielä
kerran koettaa onneaan ja Hojan kreivi aikoi täällä luoda itselleen
loistavan maineen.
Heidän matkansa määränä oli Roskilden kaupunki.
Siellä Kristofer, Kristian II puolesta otti vastaan uskollisuusvalan
porvaristolta. Hiippakunnan antoi hän Kustaa Trollelle, ryösteli
aateliston taloja ja kutsui rahvaan kokoon Kögeen.
Kansaa tuli paljon ja hän piti heille parvekkeelta puheen.
Hän lupasi hankkia heille takaisin ne vapaudet, joita he Kristianin
aikana olivat nauttineet ja jotka herrat heiltä olivat ryöstäneet.
Sitte hän selitti, että hän on tullut auttamaan Kristiania
vankeudesta ja asettamaan hänet takaisin valtaistuimelle. Tämän
kuultuaan tekivät talonpojat mielellään uskollisuusvalan kreivi
Kristoferille ja lupasivat auttaa häntä niin paljon kuin suinkin
taitaisivat.
Porvaristokin yhtyi nyt liikkeeseen; he valloittivat Stegen linnan
Möenillä, polttivat sen, tappoivat linnanpäällikön ja ottivat
vangiksi useita aatelisia.
Malmössä oli pormestari raatimiesten avulla viekkaudella ottanut
vangiksi linnanpäällikön sekä valloittanut ja hävittänyt linnan.
Kaksi tanskalaista herraa oli, tietämättä mitään tapahtumista, tullut
samaan aikaan sinne, mutta raivostuneet talonpojat ottivat heidät
kiinni majatalosta ja veivät heidät vankeuteen.
Monta aatelispoikaa, jotka kävivät kaupungin koulua, otettiin kiinni
ja vangittiin.
Useat aatelismiehet Norjasta ja Skånesta, jotka olivat matkalla
Köpenhaminaan, joutuivat saman kohtalon alaisiksi.
Kymmenen vuoden epäinhimillisen sorron synnyttämä suuttumus ja viha
puhkesi nyt valloilleen.
Hädässään kirjoittivat Tanskan valtakunnan neuvosherrat kuningas
Kustaalle ja pyysivät apua.
Hänen lankonsa Holsteinin herttua pyysi niinikään hänen apuaan ja
kuningatar rukoili häntä suostumaan.
Heinäkuun alussa marssi 700 ratsumiestä ja neljä fennikaa sotamiehiä,
hyvin varustettuina, alas Skåneen päin.
Ruotsalainen laivasto sai vihollisen laivat ajetuiksi Tallinnan
satamaan, jossa niitä niin pommitettiin, että ne suurimmaksi osaksi
joutuivat häviön omiksi, sitte se purjehti Kalmarin salmeen, otti
siellä useita laivoja ja likeni Juutinraumaa.
Kustaa kirjoitti melkein kaikille tanskalaisille maakunnille
varoittavia kirjeitä, joissa hän kehoitti niitä pysymään esivallalle
uskollisina ja miehuullisesti puolustautumaan uhkaavaa vihollista
vastaan.
Hän puolestaan lupasi auttaa tanskalaisia kaikin voimin. Vihdoin
neuvoi hän heitä valitsemaan herttua Kristianin kuninkaaksi, koska
he nyt tarvitsivat kokemusta ja viisasta hallitsijaa. Mutta hän
kirjoitti myöskin useille valtakunnan herroille, kehoittaen heitä
kohtelemaan alamaisiaan ja rahvasta niin, että se todella voisi pysyä
heille kuuliaisena.
Lankoansa kehoitti hän lähettämään Kalmariin luotettavan miehen
noutamaan "melkoista rahasummaa", jonka hän oli ottanut mukaansa
auttaakseen lankoaan.
Kristoferin lähdettyä Seelantiin oli herttua Kristian vähällä
vaivalla voittanut sen pienen voiman, jonka Kristofer oli jättänyt
jälkeensä, polttanut useita laivoja ja tehnyt rynnäkön Lyypekkiä
vastaan.
Leirissä Lyypekin edustalla sai hän tiedon, että hänet on valittu
kuninkaaksi.
Hän heitti silloin paikalla pääkomennon Juhana Rantzowille ja läksi
Juutinmaalle, jossa otti vastaan kansan uskollisuusvalan.
Sillaikaa oli kreivi Kristofer Tanskassa valloittanut linnan toisensa
perästä ja ottanut haltuunsa niiden maat.
Kun piispa Rönnow rohkaisi Köpenhaminan porvareja miehekkäästi
vastustamaan vihollista, vimmastui porvaristo hänen puheestaan siihen
määrään, että hän töin tuskin pelasti henkensä.
Heinäkuun 16 p:nä saapui Kristofer loistavan seurueen kanssa
Köpenhaminaan. Kaikkialla vannoi porvaristo ja rahvas hänelle
kuningas Kristianin sijaisena uskollisuutta ja kuuliaisuutta.
Ja kaikkialla nousivat porvarit ja talonpojat. He valloittivat linnan
toisensa perästä ja pakoittivat päälliköt vannomaan uskollisuusvalan
kuningas Kristianille.
Rahvas ja ylhäisö nousivat toisiansa vastaan. Aateliston ylpeys
ja sydämetön kovuus oli synnyttänyt hehkuvan vihan sorrettujen
rintoihin. Laumottain läksivät talonpojat liikkeelle, karkasivat
aateliston kimppuun ja ryöstivät ja polttivat heidän kartanojaan ja
tiluksiaan. Jokaista aatelismiestä katsottiin pahaksi, joka piti
poistettaman.
-- Susi on tapettava, niin ei tule penikoita, sanottiin.
Aatelisnaiset pukeutuivat talonpoikaisiin pukuihin ja pakenivat
kaukaisille seuduille, siellä toivoen saavansa elää tuntemattomina.
Useat ritarit vannoivat Kristoferille uskollisuutta pelastaakseen
henkensä.
Kun Seelannista ja muilta Tanskan saarilta alkoi kuulua tällaisia
uutisia, niin pitivät Skånen aateliset kokouksen, jossa päätettiin,
että he pelastaakseen henkensä ja omaisuutensa lähettäisivät
Köpenhaminaan neljä miestä joukostaan ritariston ja koko Skånen
aateliston puolesta tekemään kuningas Kristianille ja kreivi
Kristoferille kuuliaisuus- ja uskollisuusvalan, jonka vahvistukseksi
he antoivat avoimen valtakirjansa ja sinettinsä.
Silloin matkusti Kristofer itse Skåneen ja otti kuningas Kristianin
puolesta vastaan uuden uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan koko maalta.
Ruotsin sotajoukko oli jo päässyt Vä'hen ja laivasto oli Hanön
luona, kun Tanskan valtakunnan neuvosherroilta tuli ystävällinen
pyyntö, että sotajoukot vetäytyisivät takaisin, koska koko maa kreivi
Kristoferin kautta oli vannonut uskollisuutta Kristian II:lle.
Tiedämme, että Kristian herttua taas oli tunnustettu kuninkaaksi
Juutinmaalla; yleinen kauhistus oli pakoittanut ihmiset
yksimielisyyteen ja sentähden oli piispojenkin täytynyt suostua
edistämään herttuan vaalia.
Mutta täälläkin syntyi kapinallisia liikkeitä ja ensinnä leimahti
liekki Fyenillä.
Aateliston taloja ryöstettiin ja poltettiin, herroja tapettiin
ja pahoitettiin tunnustamaan Kristian II. Linnoja valloitettiin
sekä äkkiarvaamatta että väkirynnäköllä ja koko saari pakoitettiin
tekemään uskollisuusvalan kreivi Kristoferille.
Aalborgin likeisyyteen majoittui 6,000 päättäväistä, rohkeaa
talonpoikaa.
Heitä vastaan läksi kokoontuneen aateliston joukko, 300 miestä,
raskaissa sotapuvuissa.
Nuo korkeat herrat, jotka kohtelivat talonpoikiaan juhtien lailla,
eivät paljonkaan välittäneet suuresta talonpoikaisjoukosta; mutta se
joka äärimmilleen ärsyttää juhtaa älköön hämmästykö, jos se kostaa,
uhkaamalla kiduttajansa henkeä.
Talonpojat tähtäsivät keihäänsä ja nuolensa herrojen hevosiin
ja kun ne olivat tapetut, joutuivat herrat kömpelöine, raskaine
varustuksineen pian heidän käsiinsä. Suuri loukko ritareja ja
aatelisia joko tapettiin tai joutui vangiksi. Ainoastaan harvat
pääsivät pakoon.
Koko Viborgin hiippakunta ja suurin osa niemimaata meni Kristoferin
puolelle.
Hädissään kirjoitti nyt herttua Kristian uudestaan langolleen,
pyytäen häntä armahtamaan suurta hätäänsä ja muistamaan sitä liittoa,
jonka hän teki Tanskan neuvoston kanssa, sekä väellään valloittamaan
Hallannin ja Skånen Tanskalle.
Ruhtinaallisen kunniansa ja arvonsa nimessä lupasi herttua aina
kuolemaan saakka pysyä Kustaan hyvänä veljenä, joka ei petä missään
hädässä tai tuskassa.
Eikä tee liittoja eikä sopimuksia Lyypekin tai sen ystävien kanssa
ilman Kustaan suostumusta.
Kustaa puolestaan lupasi hänelle voimakasta apua ja lainasi
hänelle "sangen suuren summan hopearahaa". Sitte nostatti hän koko
sotajoukkonsa, mutta ennenkuin hän marssitti sen rajan yli, tahtoi
hän odottaa niitä 2,000 sotamiestä, jotka herttua oli luvannut
lähettää Juutinmaalta. Tätä lisäjoukkoa ei kuitenkaan kuulunut ja
myöhään syksyllä läksi ruotsalainen sotajoukko liikkeelle.
Johtajana oli Juhana Turenpoika ja hänen rinnallaan Ruotsin uljaimmat
ritarit ja kokeneimmat soturit.
Tunnemme heistä jo useimmat. He olivat: herrat Lauri Siggenpoika,
Holger Kaarlenpoika, Birger Niilonpoika, Pietari Olavinpoika, Kaarlo
Eerikinpoika, Maunu Juhananpoika, Ture Arvinpoika ja Kustaa Stenbock,
jotka kaikki kuuluivat maan etevimpiin aatelissukuihin. Pekka
Svenske, Lauri Eerikinpoika ja Jaakko Bagge olivat myöskin mukana.
Ratsuväkeä oli 2,000 miestä, jalkaväkeä kuusi fennikaa, noin 3,000
miestä.
Mutta kuningas huomautti, ettei kaikkia huolia saisi työntää
Juhana Turenpojan niskoille, vaikka hän olikin ylipäällikkö, vaan
päällikköjen piti neuvotella keskenään. Sitte kehoitti hän heitä
varovaisuuteen, heidän tuli kohdella kansaa ystävällisesti eikä
harjoittaa väkivaltaa ja vallattomuutta.
Hirveän ilman vallitessa marssi ruotsalainen joukko Hallantiin. Satoi
ja myrsky raivosi niin, että tiet olivat kamalassa epäkunnossa.
Mutta vihdoin päästiin sentään Halmstadiin.
Vanhemmat äänestivät pakkosopimusta, nuoremmat rynnäkköä.
Kaksi hyökkäystä lyötiin takaisin. Naiset ja lapsetkin ottivat
osaa taisteluun; he kantoivat kiviä, joita viskeltiin piirittäjien
päälle. Miehet ampuivat ja heittelivät tulikuulia ja toinen rynnäkkö
torjuttiin yhtä suurella miehuullisuudella kuin ensimäinenkin.
Silloin päätti Juhana Turenpoika heittää kaupungin piirityksen kunnes
muu osa maata olisi valloitettu, ehkä se silloin antautuisi helpommin.
Mutta kun kaupunkilaiset tämän huomasivat, rupesivat he valleilla
veisaamaan ilolauluja.
Ruotsalaiset luulivat sitä pilkanteoksi ja pyysivät vimmastuneina
saada tehdä kolmannen rynnäkön.
Herra Juhana suostuikin.
Mutta tätä myrskyä eivät porvarit uskaltaneet odottaa; portit
avautuivat ja ruotsalaiset miehittivät kaupungin, joka paikalla
sitoutui tunnustamaan Kristian III hallitsijaksi. Jaakko Bagge tuli
kaupungin päälliköksi.
Juhana Turenpoika marssi nyt Varbergiin ja käski linnan antautua.
Sen komento oli uskottu tanskalaiselle raatiherralle, joka heti
vastasi Turenpojan kehoitukseen tekemällä ankaran hyökkäyksen;
mutta häntä kohtasi miehuullinen vastarinta ja kadotettuaan paljon
väkeä, täytyi hänen vetäytyä takaisin kaupunkiin. Kaikki satamassa
olevat laivat poltettiin ja Juhana herra jatkoi piiritystä suurilla
murtokoneilla.
Kristofer oli sillaikaa ollut Hallannissa, mutta saatuaan tietää,
että ruotsalaisten sotavoima oli valloittanut Halmstadin ja polttanut
Laholmin, piiritti Varbergia ja uhkasi Skånea, lähetti hän sinne
kiireesti niin paljon väkeä kuin suinkin taisi luovuttaa Seelannista.
Lyypekistä saapui Meyer, tuoden muassaan neljä fennikaa sotamiehiä.
Hojan kreivi toi viisi fennikaa ja joukon ratsuväkeä.
Pormestari Yrjö Mynster Malmöstä toi kolme fennikaa ratsuväkeä
mainitusta kaupungista ja Landskronasta.
Engelholmista marssitti Hojan kreivi kolmetoista fennikaa sotaväkeä
Halmstadia vastaan.
Kolme kertaa lähetti hän torvensoittajansa vaatimaan, että kaupunki
antautuisi.
Bagge antoi ylpeän vastauksen, kutsui kreiviä kavaltajaksi, uhkasi
torvensoittajan henkeä ja varoitti häntä tulemasta takaisin neljättä
kertaa.
-- Sitä kurjaa olentoa, joka pilkkaa minua, Hojan kreiviä! Ja kreivi
antoi paikalla käskyn tehdä hyökkäyksen.
-- Minäpä kohtelen sinua ansiosi mukaan! tuumaili Bagge ja käski
ladata muutamia vanhoja tykkejä, jotka heti ampuessa räjähtivät.
-- Hahhahah! Voitto on meidän! huusi kreivi ja komensi paikalla
rynnäkköön.
Sotamiehet karkasivat silloin kiivaasti, varovaisuutta ajattelematta,
valleille.
Sitä juuri oli Bagge tarkoittanutkin ja nyt pani hän kaikki tykit,
sekä pienet että suuret, paukkumaan. Seuraukset näkyivät piankin.
Savun hajaannuttua oli kaikkialla silvotuita ihmisruumiita ja veri
vuosi virtoina.
Silloin alkoi linnoituksen sisäpuolelta nousta ilohuutoja.
Siihen aikaan käytiin sotaa pontevasti, ilman juonia ja keinottelua,
sotaretket olivat lyhyet, mutta ratkaisevat, tahdottiin kokea
taistelua ja ennen kaikkea nähdä verta.
Baggen taistellessa miehistönsä etunenässä ammuttiin kuula hänen
lävitsensä; mutta hän ei silti poikennut taistelukentältä, vaan
kehoitti yhä joukkojansa miehuullisuuteen, itse ollen heille hyvänä
esimerkkinä.
Kärsittyään suuren mieshukan ja vielä suuremman häpeän, täytyi Hojan
kreivin vetäytyä takaisin.
Mutta kun hän sai sanoman, että Juhana Turenpoika ruotsalaisine
joukkoineen on tulossa Varbergista, antoi hän kiireesti hajoittaa
leirinsä ja marssi pois Skånen kautta.
Juhana Turenpoika oli Varbergin linnanpäällikön Ulfstandin kanssa
tehnyt aselevon pääsiäiseen asti ja marssi nyt kreivin perässä
niin reippaasti, että melkein voi sanoa hänen ajaneen vihollista
edellänsä. Hän sai retkellään paljon miehiä vangiksi ja tuotti
viholliselle suurta tappiota.
Nyt kohtasi urheaa päällikköä odottamaton ilo.
Engelholmin pohjoispuolella yhtyi Ruotsin joukkoihin Skånen
ritaristosta ja aatelistosta 500 hyvin varustettua miestä ratsain,
täysissä aseissa.
Kuultuaan että onni oli seurannut ruotsalaisten aseita, olivat
he päättäneet Vä'ssa sanoa irti kreivi Kristoferille tekemänsä
uskollisuusvalan, varsinkin kun he luulivat huomanneensa, että kreivi
epäluulolla ja karsain silmin katseli aatelistoa.
Vihollinen kokosi nyt kaikki voimansa Helsingborgiin, jonka
linnanpäällikkönä oli tanskalainen valtiomarsalkka Tyke Krabbe ja
jonka linnaa pidettiin miltei voittamattomana.
Linna oli kummulla kaupungin ulkopuolella. Se oli suuri, mahtava
rakennusryhmä, jota muurit, kehänteet, haudat ja tornit joka taholta
ympäröivät, joten sitä siihen aikaan pidettiin valloittamattomana.
Ruotsalainen sotajoukko asettui kaupungin ulkopuolella oleville
ylängöille ja vuorille.
Molempien sotajoukkojen päälliköt neuvottelivat keskenään. He
tiesivät ja näkivät, että linna hallitsi kaupunkia, mutta kenen
ystävä tai vihollinen oli Tyke Krabbe? Sitä ei kukaan tietänyt.
Pahinta kaikesta oli, ettei hän sitä itsekään tietänyt.
Tyke Krabbe oli -- niinkuin moni muu -- vannonut uskollisuutta
kreivi Kristoferille eikä hän tahtonut rikkoa valaansa, mutta ei hän
myöskään tahtonut totella vieraan herran käskyjä! Mitä tehdä?
Jos lyypekkiläiset voittavat, niin joutuu hän surman omaksi, jollei
ole avannut heille linnan portteja.
Tyke herra sai kokea, ettei ole helppo palvella kahta herraa.
Ruotsin sotajoukko ja Skånen aatelisto hyökkäsivät nyt kaupunkia
vastaan.
Edellä marssi ratsuväki kahdessa suuressa joukossa.
Toinen karkasi suoraan vihollista vastaan, toinen sytytteli kaupungin
taloja tuleen.
Tyke herra, joka oli kahden vaiheilla, seurasi heitä suurella
tarkkuudella.
Kenen puolelle asettua?
Hän tiesi, että hänen tykkinsä mahtavasti tulisivat vaikuttamaan
asiain kulkuun.
Sillaikaa paloi kaupunki ja ihmishenkiä meni hukkaan, niinkuin
sodassa aina käy, mutta mille puolelle Tyke herran tuli asettua?
Päätös on tehtävä! Kas vaan! Ratsuväen jälkeen on jalkaväki rynnännyt
esiin lippuineen, sitä on mahdoton vastustaa, se lyö maahan kaikki
mitä eteen sattuu.
-- Oivallista väkeä! sanoo Tyke ja hänen jalkansa alkaa jo siirtyä
toisen herran puolelle.
Nyt on vihollinen pantu ahdinkoon!
-- Olkoon menneeksi! huudahti herra Tyke Krabbe, -- enhän minä ole
mikään ruotsalaisystävä, mutta näyttää siltä kuin voitto kallistuisi
ruotsalaisten puolelle, ja sentähden tahdon minä auttaa heitä. Sitä
he varmaan eivät odota!
Ja sitte käski hän tähdätä kaikki tykit keskelle lyypekkiläisten
taajaa joukkoa.
Syntyi hirveä pelästys. Kaikki jotka suinkin taisivat, karkasivat
veneisiin.
Ne täyttyivät pian ylen täyteen ja hukkuivat.
Voittoisa ruotsalainen sotajoukko ajoi, eteenpäin rynnätessään,
suuren määrän vihollisia veteen.
Markku Meyer ja monet muut lyypekkiläiset päälliköt sekä 1,500
sotamiestä, pakenivat luostariin, rukoilivat armoa ja antautuivat
väkineen päivineen vangiksi.
Tämä merkillinen tappelu oli tammikuussa kahdentenakymmenentenä
joulupäivänä v. 1535.
Kustaa kuningas otti tuhat miestä vangituista sotureista
palvelukseensa. Ensi kuukauden saivat he palvella lunnaittensa
korvaukseksi, sittemmin saivat he kuukauspalkan.
Helsingborgista läksi Ruotsin joukko Lundiin, piiritti ja valloitti
kaupungin.
Herra Juhana Turenpoika kutsui sinne kokoon Skånen maan väestön
ja otti siltä kuningas Kustaan nimessä Kristian III puolesta
uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.
Osa sotajoukosta läksi nyt Malmöhön, ryösti eräästä Lyypekin
pormestarien laivasta 300 nautaeläintä ja poltti laivan.
Toinen osa sotajoukosta piiritti samaan aikaan Landskronan.
Mutta sitte palasivat molemmat joukot takaisin Lundiin, koska sekä
Karlskrona että Malmö olivat vaikeat valloittaa niinkauvan kuin meri
oli sulana.
Ruotsalaiset ja tanskalaiset herrat olivat joutuneet riitaan
etevimmästä vangistaan Markku Meyeristä. Juhana Turenpoika ja Lauri
Siggenpoika väittivät, että hän on lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo,
koska kerran ruotsalaiset ovat ottaneet hänet vangiksi.
Kuningas kirjoitti itse Tanskan valtakunnan neuvostolle Skånessa,
että hän tahtoo saada Meyeriltä suullisia tietoja asiain tilasta
Lyypekissä. Oli siis tärkeää, että mies lähetettäisiin Tukholmaan ja
Kustaa sitoutui sitte lähettämään hänet vapaana takaisin Tanskaan.
Meyer pyysi, että hänet mieluummin pistettäisiin kuoliaaksi kuin
lähetettäisiin kuningas Kustaan luo.
Tanskalaiset huomauttivat, että hän heidän kanssaan on ollut
ystävällisissä suhteissa, ja koskei asiaa muuten saatu ratkaistuksi,
niin päätettiin antaa Meyer Varbergin linnaan Trued Ulfstandin
haltuun, kunnes molemmat kuninkaat keskenään ratkaisisivat, kenen
vanki hän oli.
Viisas lyypekkiläinen ymmärsi siihen määrään voittaa herra Truedin
luottamuksen, että hän salli hänen vapaasti liikkua miltei
kaikkialla. Ja vapauttaan käytti Meyer hyväkseen voittamalla
puolelleen porvariston ja kaupungin sotaväen, niin että he kaikki
lupasivat auttaa häntä.
Eräänä varhaisena aamuna, kun herra Trued, seurassaan suuri joukko
palvelijoita, meni linnasta hevostalliin ja navettaan, päästi Meyer
liittolaisensa linnaan ja valloitti sen, ottaen vangiksi Truedin
vaimon ja lapset.
Sitte otti hän haltuunsa kaikki kullat, hopeat ja muut kalleudet,
jotka useat maan herroista olivat tuoneet Varbergiin säilytettäviksi.
Töintuskin pääsi Ulfstand itse pakoon. Hän riensi heti ruotsalaisten
leiriin valittamaan mikä onnettomuus hänelle oli tapahtunut.
Skånen ritaristo kirjoitti nyt hädissään kuningas Kustaalle, kysyen
mitä olisi tehtävä. Kustaa vastasi:
"Me emme tiedä muuta neuvoa tällä hetkellä kuin että te,
hyvät miehet, ette liian paljon luottaisi korkeaan ja syvään
ymmärrykseenne, vaan pikemmin niihin kunnon miehiin, jotka teidän
kanssanne uskaltavat elämänsä ja henkensä. Jos olisi käynyt niinkuin
me pyysimme, että Markku Meyer olisi joutunut meidän käsiimme, niin
olisi mahdollisesti se, mikä nyt on tapahtunut, jäänyt tekemättä."
Mutta omille sotapäälliköilleen kirjoitti hän varoittavia ja
nuhtelevia sanoja, että "he tarkasti olisivat varuillaan Varbergin
tanskalaisiin herroihin nähden eivätkä ryhtyisi mihinkään otteluihin
heidän kanssansa, jotteivät he kietoisi meitä kahleihin, niinkuin
heidän on tapana tehdä".
"Meistä näyttää sopimus, jonka te olette tehneet heidän kanssansa,
liian häpeälliseltä. Heille myönnetään kaikki, mitä he pyytävät,
mutta me saamme vakuudeksemme sangen vähän sellaista, mikä meille
on tärkeää. Meidän tulee heille antaa apua hengellä ja voimalla,
se lohdutus, jonka he meille antavat, on tapahtuva heidän kykynsä
mukaan. Totta kyllä, että ihmisen on helpompi suojella itseään
naapurinsa ovella kuin omallaan, mutta kuka tietää, saatammeko me
käyttää heitä hyödyksemme yhtä hyvin kuin he meitä. Mutta jos niin
tapahtuisi, että me joutuisimme pulaan ja te vetäytyisitte takaisin
auttamaan ja puolustamaan meidän omaa maatamme ja valtakuntaamme,
niin olisitte te osaksi sopimusten kautta niin sidotut, ettette
voisi jättää heitä ja saisitte kuitenkin hyvin vähän kiitosta
avunannostanne." Hiukan jälkeenpäin kirjoittaa kuningas:
"Teidän ei, hyvät miehet, pidä luulla, että me, vaikkemme ole
leirissä teidän luonanne, olisimme vähemmällä työllä; päinvastoin
on meillä enemmän työtä. Olkaa siis hyvät ja ottakaa meidän
hartioiltamme niin suuri kuorma kuin suinkin."
Meyerin petos ja pako häntä suuresti huolestutti ja sellainen
huhu kulki, että hän oli uhannut Lödöseä ja aikoi sotajoukkoineen
tunkeutua ruotsalaiselle alueelle. Siksi oli tärkeää _pitää silmät
auki_ kaikilla tahoilla.
7.