Niinkuin tiedämme, oli Ruotsissa tuontuostakin liikkunut huhuja
kuningas Kristianista ja hänen aiotusta retkestään Ruotsiin ja nämät
huhut olivat pitäneet mieliä jännityksessä. Tiedämme myöskin, että
hän jo kerran oli koettanut toteuttaa aikeensa, mutta onnistumatta.
Gottlannin kysymyksen ollessa vireillä, keskusteli hän Severin
Norrbyn kanssa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Sittemmin piti hän pientä hovia alankomaalaisessa kaupungissa
Lierissä, vaikka hän tosin itse lakkaamatta matkusteli eri
ruhtinaiden luo, koettaen hankkia varoja menetettyjen kruunujensa
jälleenvoittamiseksi.
Kotona ollessaan rakensi hän kaikellaisia suunnitelmia Sigbritin
kanssa, joka aina pysyi hänelle uskollisena.
He nauttivat sanomattomasti ajatellessaan, että he hävittäisivät
olevat olot ja sitte rakentaisivat uusia.
He olivat kuin kadotettujen sielut, joiden työ hajoaa käsiin, ennen
valmistumistaan.
Kustaa Trolle ja Berendt von Melen oleskelivat yhtämittaa Kristianin
likeisyydessä; he kirjoittivat piispa Braskille ja tahtoivat häntäkin
liittoonsa, mutta piispa vastasi, ettei hän ikinä ryhdy kapinoimaan
rakasta isänmaataan vastaan.
Sensijaan suostui Ture Jönsinpoika auttamaan heitä mikäli ikinä
taitaisi.
Nuo kolme ensimainittua herraa tekivät kaikellaisia suunnitelmia,
mutta erimielisyys, ja ennen kaikkea rahojen puute, estivät tuimia
kehkeytymästä teoiksi.
Vihdoin v. 1531 lupasi Kristianin lanko hänelle rahaa ja silloin hän
vielä kerran todenteolla päätti koettaa onneaan.
Kustaa Trolle läksi paikalla Norjaan, puettuna vuoritilallisen pukuun.
Vihdoin hänen onnistui päästä Trondhjemiin ja tavata arkkipiispa
Olavi.
He koettivat kaikin tavoin koota liittolaisia kuningas Kristianille.
Unionin aikana olivat norjalaiset sitkeinten pysyneet virkaheiton
kuninkaan puolella ja niin he tekivät nytkin. Kustaa Trollen
aikomukset näyttivät onnistuvan.
Ja näiden keskustelujen aikana valmistuivat Kristianin varustukset.
Kaarle keisari maksoi onnettomalle langolleen 50,000 guldenia,
nimittäin loput Kristianin puolison myötäjäisistä, ja jätti hänelle
sitäpaitsi 12 sotalaivaa, yhtä paljon päästäkseen hänestä kuin säälin
tunteesta.
Luultavasti samoista syistä antoivat frislantilaiset ja useat
yksityiset, varakkaat hollantilaiset kuninkaalle laivoja, rahaa ja
miehiä.
Vähää ennen oli Kristian palkannut joukon sotaväkeä, joka hiljan oli
päässyt vapaaksi Itäfrislannin kreivin Ennan palveluksesta; tällä
väellä hyökkäsi hän hollantilaisen kaupungin Alkmarin kimppuun,
ryösti sen ja hävitti koko maan. Saaliinhalu houkutteli paljon väkeä
hänen joukkoihinsa ja pian oli hänen sotavoimansa kasvanut 12,000
miehen suuruiseksi. Ja miehet olivat harjaantunutta ja kelpo väkeä.
Keisari itse oli Alankomaissa eikä hänellä sillä hetkellä sattunut
olemaan sotavoimaa lähettää joukkoa vastaan. Silloin hän, sekä
päästäkseen vapaaksi irtolaisista että ehkä enemmän säälin tunteesta
onnetonta lankoaan kohtaan, antoi hänelle rahaa ja laivoja.
Kaikki Ruotsin karkulaiset, kuten Ture Jönsinpoika ja piispa Maunu
Haraldinpoika, riensivät hänen avukseen.
He kirjoittivat nyt sukulaisilleen, virkatovereilleen ja
tuttavilleen, varsinkin Tanskassa, ja kertoivat, että keisari
ja useat muut ruhtinaat ja herrat ovat päättäneet toimittaa
Kristianille hänen maansa takaisin; Kristian on sekä ajatuksiltaan
että luonteeltaan kokonaan muuttunut; varmaan hänestä nyt tulee
hyvän hallitsijan perikuva. Kunhan Jumala vaan soisi, että kaikki
tuntisivat Kristianin niin hyvin kuin Kustaa Trolle, Ture Jönsinpoika
ynnä useat muut, niin kaikki Tanskan, Ruotsin ja Norjan järkevät
miehet avosylin kerjäisivät ja rukoilisivat pakkosopimusta, jota nyt
tarjotaan heille.
Eikä siinä kyllä, vaan Kustaa Trolle läksi Meklenburgiinkin pyytämään
apua. Hän oli aivan väsymätön. Kristian oli tullut tosi katoliseksi,
kyllä hän ansaitsee apua ja hän korvaa tuhatkertaisesti jokaiselle,
joka häntä auttaa.
Papit aivan vimmastuivat; he ottivat kirkoistaan kullat, hopeat ja
kalleudet ja lähettivät ne Hollantiin Kristianille.
Tästä avusta lupasi Kustaa Trolle, Kristianin puolesta, heille sekä
kruununläänejä että panttauksia ja velvoitti oman tuomiokirkkonsa,
hiippakuntansa ja kaikki jälkeentulevansa arkkipiispat antamaan
heille varmaa takuuta, kunnes heidän kirkkonsa ja luostarinsa
olisivat saaneet täyden korvauksen.
Matkaa valmistaessa yltyi Kristianin intomielisyys äärimmilleen; hän
ei tuntenut muuta kuin vihaa, hänen elämänsä tarkoitti ainoastaan
julmaa, veristä kostoa!
Hän osoitti nyt omaavansa suuren toimintavoiman, joka tähän asti
oli ollut kuin horroksissa, ja sentähden sujuivat sotavalmistukset
hyvällä vauhdilla. Lokakuun 26 p:nä v. 1531 läksi laivasto matkaan
Medenblickistä Länsifrislannissa. Siinä oli 25 purjetta ja
sotajoukkoon kuului 8,000 miestä.
"Mutta", sanoo kronikka, "taivaallinen Jumala, joka on kaikkien
tyrannien vihollinen, pani jo heti järvessä hänen kanssansa toimeen
suuren tappelun".
Hirveä myrsky hajoitti laivaston, heitteli toisia laivoja Skotlannin
rannoille ja toisia Vikenin kallioita vastaan, mutta koko laivasto
vahingoittui niin, että jokikinen laiva oli hylkynä.
Kaikki laivat, jotka kuljettivat ratsuväkeä, muonaa ja tykistöä,
hukkuivat.
Viidellätoista laivalla saapui Kristian marraskuun alussa Norjan
satamiin, mutta nekin laivat olivat niin kurjassa tilassa, että
melkein koko väestö oli paleltumaisillaan tai nälkään kuolemaisillaan.
Muiden vastoinkäymisten lisäksi tuli vielä niin kova pakkanen, että
useimmat sotalaivat jäätyivät satamiin, joihin ne olivat päässeet
hakemaan apua ja pelastusta.
Itse nousi Kristian maihin Opslon luona marraskuun 5 p:nä ja ilmoitti
heti Trondhjemiin Kustaa Trollelle tulostaan.
Jo seuraavana päivänä toimitti hän Norjan kansalle kehoituksen että
se liittyisi hänen joukkoihinsa.
Ja Opslossa oli hänellä todellakin ilo ottaa vastaan uskollisuusvala
kahdelta piispalta ja useilta maallisilta herroilta.
Kustaa Trollen ahkeroiminen näytti todellakin kantavan hedelmiä;
marraskuun 29 p:nä irtisanoi norjalainen valtakunnanneuvosto
julkisesti kuningas Fredrikille vannomansa uskollisuuden ja
kuuliaisuuden valan.
Ainoastaan Bergenin piispa ja Bergenshusin, Aggerhusin ja Bohusin
linnanpäälliköt pysyivät kuningas Fredrikille uskollisina.
Kristian itse läksi nyt Aggerhusia vastaan ja Ture Jönsinpoika
ryntäsi Vikeniin sekä piiritti Bohusin.
Ture herra toisti toistamistaan, että hän 2,000--3,000 miehellä
valloittaa koko Ruotsin.
Olofsborgin linna, jota Åke Claesson puolusti, valloitettiin ja
poltettiin; Åke herra itse ammuttiin.
Kustaa Trolle, Ture Jönsinpoika ja piispa Maunu Haraldinpoika
lähettivät yhtämittaa Ruotsiin kirjeitä, joissa kiihkeästi
kehoitettiin herroja valloittamaan takaisin kadotettu vapaus. Rauha
ei vielä ollut läheskään palautettu useihin maakuntiin, joten
Kustaata uhkaava vaara näytti aika suurelta, varsinkin koska Kristian
ensinnä aikoi kääntyä Ruotsin kimppuun.
Mutta vaaran uhatessa oli Kustaakin aina voimakkaimmillaan ja
tarmokkaimmillaan.
Hän lähetti isällisiä varoituksia Länsigötlantiin, Daliin,
Vermlantiin, Nerikeen, Smålantiin, kaikkialle. Hän muistutti
kansalle miten usein Kristian ennenkin oli tehnyt hyviä lupauksia
ja vahvistanut ne valalla, kirjeillä ja sineteillä, ja kuinka hän
sitte oli ne pitänyt. Saavat nähdä ruotsalaiset, jos Kristian pääsee
valtaan, kuinka hyvin hän heitä kohtelee.
"Rakkaat ystävät", varoitti Kustaa, "pysykää nyt lujina, älkääkä
ruvetko kapinoimaan, niin ei meille ruotsalaisille tapahdu mitään
pahaa. Jos me pysymme sisällisesti yksimielisinä, niin eivät
ulkomaalaiset voi meille mitään."
Ja kumma kyllä eivät nuo kapinalliset kirjeet ensinkään vaikuttaneet
kansaan.
Taalalainen Maunu Niilonpoika oli kadottanut melkein koko
vaikutusvaltansa; harmistuneena näki hän halpasäätyisten maamiestensä
kääntävän itselleen selkänsä, kun hän yritti puolustaa kuningas
Kristiania tai vihattua Kustaa Trollea.
Tosin Ture Jönsinpoika ja Kustaa Trolle tuontuostakin kiitoksellaan
mairittelivat hänen turhamaisuuttaan ja itse hän mielestään oli niin
ylhäisessä asemassa, että hän saattoi tehdä mitä tahtoi.
Taalalaiset talonpojat eivät enään uskaltaneet ryhtyä kapinoimaan,
sillä Kustaa oli ankara herra ja kansa oli elävässä muistossa
säilyttänyt sen kristillisyyden, jota Kustaa Trolle pitkänä
perjantaina oli Ruotsin miehille osoittanut; he vastasivat sentähden
arkkipiispalle tähän tapaan:
"Teidän kristillisyytenne oli pyövelintoimi eikä piispantoimi. Älkää
kääntäkö mieltänne eikä nenäänne tänne, sillä jos asianlaita niin
on kuten huhu sanoo, että tahdotte lähteä Taalaihin, niin olemme
me kaikki yksimieliset ja tahdomme panna henkemme alttiiksi, niin
monta kuin meitä täällä Taalaissa on 15 vuoden ikäisestä lähtien,
niinkauvan kuin jousta ja nuolta riittää. Miettikää tarkoin, että te
ja teidän liittolaisenne eivät koskaan ole Ruotsin miehille olleet
uskollisia. Sentähden puhumme me teitä vastaan, me rahvaan miehet."
Kustaan ei kauvan tarvinnut kehoittaa kansaa nousemaan. Muistot
koko unioniajan sorrosta ja hirmutöistä näyttivät äkkiä heränneen,
tuulahdus Engelbrektin ja Sturein ajoista täytti mielet; kukaan
ei enään muistanut, että Kustaa kuningas oli ollut ankara ja
vaativainen; nuolia teroitettiin, kirveitä hiottiin, jokainen tahtoi
olla valmiina, kun kutsu kajahtaisi: ottamaan vihollista vastaan,
taisteluun ja kuoloon Ruotsin itsenäisyyden puolesta!
Yleinen mielipide oli niin jyrkkä, että yksin papitkin kieltäytyivät
kansalle lukemasta yllyttäjien kirjeitä, jo ennenkuin kuningas hengen
ja omaisuuden uhalla oli kieltänyt heitä sitä tekemästä.
Kustaa pani koko sotavoimansa liikkeelle. Lödösehen lähetti hän
sotaväkensä eli kotijoukkonsa sekä jalan että ratsain.
Itse hän toimi ja puuhasi aivan väsymättömästi. Hän näytti unohtaneen
kaikki omat huolensa, voidakseen kokonaan antautua isänmaansa
palvelukseen. Taalaihin ja Helsinglantiin lähetettiin luotettavia
miehiä palkkaamaan niin paljon irtonaisväkeä kuin suinkin ja pitämään
huolta siitä, että se puolustaisi maansa rajoja.
Kahdentenatoista joulupäivänä tarkasti kuningas Mälarimaakuntien
aseet ja lähetti sitte joukot Länsigötlantiin ja Lödösehen.
Sotavoiman johtajaksi pantiin kokeneita miehiä, kuten Lauri
Siggenpoika ja Severin Kijl.
Sensijaan varustautui Tanska sangen laimeasti vastaanottamaan
vihollista, vaikka Kustaa monta kertaa kirjoitti kuningas Fredrikille
ja valtakunnan neuvostolle, kehoittaen ryhtymään tehokkaisiin
toimiin; sillä vaarallista saattaisi olla Tanskalle, jos Kristian
Norjassa voittaisi jalansijaa.
Mutta tanskalaiset heittivät kuningas Kustaan huoleksi taittaa kärjen
Kristianin voimilta.
Hansakaupungit, jotka pelkäsivät Kristiania ja pohjoisvaltakunnista
tahtoivat karkoittaa hollantilaiset, lähettivät nyt Tanskan avuksi
neljä suurta sotalaivaa. Ne saapuivat syksyllä Köpenhaminan satamaan,
mutta Tanskan laivasto ei silloin vielä ollut laisinkaan kunnossa ja
lyypekkiläiset laivat jäätyivät paikoilleen ja olivat koko talven
siinä hyödyttöminä.
Mutta Kustaa kirjoitti vielä yhtämittaa niin ankaria
varoituskirjeitä, että Tanskasta vihdoin lähetettiin fennika
sotamiehiä ruotsalaisen sotaväen jatkoksi.
Jätimme kuningas Kristianin ulkopuolelle Aggerhusia, jota linnanherra
Maunu Gyllenstjerna puolusti.
Tämä oli rohkea, urhoollinen herra ja hän torjui hyökkäyksen toisensa
perästä.
Varmaankin piti hän Kristiania aivan vaarattomana, tai lieneekö hän
yhdellä kertaa tahtonut päästä hänestä vapaaksi, koska hän äkkiä teki
ankaran hyökkäyksen häntä vastaan.
Tämä oli vihollisille niin odottamatonta, että he pian joutuivat
tappiolle ja pakenivat.
Takaisin ei Kristianin mielestä maksanut vaivaa lähteä. Hän suuntasi
sentähden kulkunsa Vikeniin, jossa hänen alamainen palvelijansa ja
ystävänsä Ture Jönsinpoika oli.
Mutta lieneekö Ture herra liian moneen kertaan toistanut hänelle
kertomukset "siunatusta kuninkaantyttärestä Agnesista", tai lieneekö
ollut muita syitä, joiden tähden ei hän viihtynyt Vikenissä. Hän
päätti karata ruotsalaisten kimppuun, jotka olivat majoittuneet joen
itäpuolelle, Lödösen luo.
Mutta Ture herran täytyi seurata häntä, sillä hän ymmärsi parhaiten,
kuinka ruotsalaisia oli kohdeltava.
-- Siinä suhteessa luulen voivani täyttää teidän armonne ylhäisen
tahdon, vastasi Ture herra.
He läksivät nyt matkaan. Kuningas Kristian synkkämielisenä,
vimmoissaan kärsimistään vastoinkäymisistä, epäillen ystäviään ja
kiihkeästi toivoen kostoa vihollisilleen; Ture Jönsinpoika nöyränä,
imartelevana, rakennellen kauniita tuulentupia ja kuvaellen niitä
niin todellisiksi kuin suinkin.
Kristian oli pystyttänyt leirinsä Kongelfiin, hän kyllä tiesi, missä
ruotsalaiset pysyttelivät: odottakoot vain siellä, kunnes häntä
haluttaa tulla heitä surmaamaan.
Mutta Severin Kijlin ja muiden päällikköjen mielestä kävi aika
pitkäksi ja he päättivät lähteä likemmin tarkastamaan vihollista.
Sentähden he 3,000 kiiltävään sotasopaan puetun miehen kanssa
läksivät uudenvuodentervehdykselle kuningas Kristianin luo, joka oli
kutsunut itseään ruotsalaisten herraksi.
Kongelfissä syntyi suuri hämmästys.
-- Ruotsalaiset tulevat! huudettiin.
Kuningas Kristian nousi silloin torniin. Hän tahtoi ensin nähdä
heidät kaukaa.
Mutta kun hän palasi, hehkui viha hänen kasvoillansa ja silmät
säihkyivät.
-- Kutsukaa Ture Jönsinpoika tänne! kiljaisi hän. Ture herra tuli
täyttä laukkaa, luullen, että rynnäkkö oli kysymyksessä.
Mutta kuningas viittasi ruotsalaisia ja virkkoi äänellä, joka vapisi
vihasta:
-- Sinä olet pettänyt minut, herra Ture, sillä sinä sanoit, ettei
Ruotsissa ole sotureja. Mitä nuo ovat, jotka tuolla näen? Lienevätkö
he akkaväkeä?
Sitte käänsi hän hänelle selkänsä ja läksi.
Seuraavana päivänä löydettiin Ture herra päättömänä Kongelfin kadulta.
Siihen hänen elämänsä loppui.
Nyt ei Kristian voinut turvautua kuin itseensä. Ja yhtä voimakkaiksi
kuin hänen tahtonsa oli tullut, terästyivät hänen tekonsa.
Hän ryhtyi työhön todenteolla ja siinä auttoivat häntä suuresti hänen
hyvät paikallistietonsa.
Hän asetti väkensä neliöön pienen joen taakse; hän tiesi nimittäin,
ettei se koskaan mene kovaan jäähän.
Virta jäi hänen oikealle puolelleen.
Itse hän etevimpine miehineen asettui kappaleen matkan päähän, kahden
vuoren välille.
Ruotsalaiset eivät tunteneet tuon pienen joen harvinaisia
jäätymissuhteita, vaan luulivat sen jään kantavan yhtä hyvin kuin
virran, ja koska he näkivät viholliset toisella puolella, marssivat
he rohkeasti eteenpäin.
Mutta silloin edellimäiset, sekä hevoset että miehet, upposivat jään
alle ja hukkuivat. Syntyi hirveä epäjärjestys.
Jälemmät miehistä tahtoivat tietysti kääntyä takaisin, mutta silloin
pani Kristian liikkeelle kaikki tykkinsä ja ruotsalaiset kärsivät
suuren tappion.
He vetäytyivät silloin takaisin Lödöseen.
Kristian meni nyt virran yli, loittoni hiukan Bohusista ja pystytti
leirinsä Skeplandan kirkon luo.
Sieltä lähetti hän sotamiehiä kaikkiin suuntiin hankkimaan
ruokavaroja.
Mutta aiotut ryöstöt eivät tuottaneet Kristianin miehille suurtakaan
hyötyä.
Ruotsalaiset hyökkäsivät heidän niskaansa ja "hakkasivat heitä niin
perinpohjaisesti", sanoo kronikka, että ani harva heistä pääsi eheänä
takaisin.
Mutta kun ruotsalaiset olivat ryöstäneet ruokatavarat, joutui
Kristian suureen hätään. Nälkä ja kylmä synnytti tauteja ja suuri
osa hänen väkeään kuoli. Hänen täytyi sentähden jättää Skeplanda ja
palata Opslohon. Mutta silloin oli hänen sotavoimansa kutistunut
2,000 mieheen.
Siellä viipyi hän muutamia kuukausia, eläen toimettomuudessa ja
vaatien, että hänelle osoitettaisiin kuninkaallista kunnioitusta.
Ruotsille ja Kustaalle koitti nyt levollisempi aika ja jokainen
odotti kevättä.
Vihdoin saapui muutamia tanskalaisia laivoja; ne yhtyivät
lyypekkiläiseen laivastoon ja purjehtivat Aggerhusiin. Siellä
ottivat ne viisi Kristianin parasta sotalaivaa, jotka, jäätyneinä
talvileirisatamaansa, auttoivat Aggerhusia tuoden sille miehistöä,
ruokavaroja ja sotavarustuksia.
Sitte valmistettiin Tanskasta hyvin miehitetty laivasto lähtemään
Norjaan. Hansakaupungit lähettivät myöskin useita laivoja ja
ylipäällikkönä oli Odensen piispa Knut Gyllenstjerna.
Tämä herra sai rajattoman valtakirjan toimia niinkuin jos kuningas
itse olisi läsnä.
Sen ajan piispat olivat useimmiten parempia sotureja kuin piispoja,
mutta saamme nähdä miten erinomaisesti Knut Gyllenstjerna ymmärsi
yhdistää persoonaansa näiden molempien ominaisuudet.
Toukokuun 7 p:nä saapui piispa Opslohon. Kuningas Kristianin leiri
oli kaupungin ulkopuolella ja sieltä saattoi hän nähdä, miten hänen
laivojansa satamassa poltettiin ja kuinka kipunat sieltä lentelivät
makasiineihin ja ranta-aittoihin, sytyttäen ne tuleen.
Kristian yltyi vihan vimmoihin. Hän raivosi kuin mielipuoli ja käski
polttaa oman leirinsä. Sitte hän vetäytyi kaupunkiin. Mutta matkalla
olivat hänen ahkerat aivonsa keksineet viimeisen keinon, keinon millä
tingittäisiin antautumisehdot niin siedettäviksi kuin suinkin.
Hän antoi sepittää kirjeen, joka salaa saatettiin vihollisen leiriin
ja jossa ilmoitettiin, että 5,000 miehen suuruinen skottilainen
laivasto oli tulossa sekä että hollantilaiset olivat varustaneet
50 sotalaivaa ynnä 250 kauppa-alusta, jotka kuljettivat sota- ja
muonavarustuksia.
Tosin ei hän suuresti uskaltanut luottaa tähän kepposeen, jonkatähden
hän kääntyi tanskalaisten päällikköjen puoleen pyytämään neuvoja
toivottomassa asemassaan ja kehoitti heitä "Jumalan pyhän sanan
ja evankeliumin nimessä" rauhantekoon. Mutta päälliköt sanoivat,
etteivät he voi tehdä mitään ja kehoittivat häntä kääntymään setänsä,
kuningas Fredrikin puoleen ja turvautumaan hänen armoihinsa.
Mutta pian huomasi hän kepposensa menestyneen, sillä vaatimukset
kävivät lievemmiksi.
Heinäkuun 11 päivänä tehtiin sopimus, jonka mukaan Kristianin
vapaasti piti päästä matkustamaan Köpenhaminaan, ja jollei hän siellä
saattaisi sopia setänsä kanssa, niin saisi hän lähteä minne tahtoisi.
Mutta hiukan jälkeenpäin tuli kirjeitä, ettei Kristianin kanssa saisi
ryhtyä mihinkään sopimuksiin.
Kuningas Fredrik oli saanut varmoja tietoja veljenpoikansa tukalasta
tilasta ja tahtoi, että hän joko karkotettaisiin Norjasta tai
antautuisi tanskalaisten armoille.
Mutta eihän Knut Gyllenstjernan sotilaskunnia myöntänyt sellaista;
hänen täytyi pysyä sanassaan ja hän antoi kuningas Kristianin nousta
Tanskan laivastoon, nosti ankkurin ja purjehti hyvällä tuulella
Köpenhaminaan.
Ylpeästä ylimielisyydestään vaipui Kristian syvimpään epätoivoon ja
alakuloisuuteen.
Ennen lähtöään kirjoitti hän sedälleen nöyrän kirjeen, jossa hän
vertasi itseään tuhlaajapoikaan ja rukoili armoa ja anteeksiantoa.
Kuningas hämmästyi suuresti ja kysyi neuvoskuntansa herroilta, mitä
olisi tehtävä.
Herrat olivat eri mieltä ja viisi päivää keskusteltiin kiihkeästi.
Sillaikaa odottivat laivat satamassa ja kuningas Kristiania
rauhoitettiin sillä, että kuningas Fredrik sattumalta on poissa
kaupungista.
Neuvottelut kuninkaan ja neuvosherrojen välillä päättyivät siihen,
että Knut Gyllenstjernaa kehoitettiin kunniansa kautta ja valan
voimalla lausumaan, oliko hänen mielestään kuningas Fredrik
velvollinen pitämään sovitun turvallisuussitoumuksen.
Niinmuodoin vedottiin katoliseen piispaan ja -- tietysti peläten että
Kristian uudelleen pääsisi irti -- selitti pappi ja valtiomies, että
koska turvakirje ei ollut vahvistettu kuninkaallisella sinetillä,
niin sitä ei tarvinnut katsoa sitovaksi.
Heti senjälkeen ilmoitettiin Kristianille, että kuningas on
Flensburgissa ja odottaa häntä siellä.
Laiva lähti uudelleen merelle ja karkoitettu kuningas alkoi toivoa,
että asiat kävisivät onnellisesti. Mutta sitte hän huomasi, että
laiva purjehti Flensburgin vuonon ohi. Silloin valtasi hänet
kauhistus ja pelästys. Hän huomasi nyt, että häntä aiottiin kohdella
niinkuin hän oli kohdellut muita ja hän alkoi katkerasti itkeä ja
valittaa, että häntä vastaan käyttäydytään epäkristillisesti.
Kronikka ei kerro oliko piispa-päällikkö tällä matkalla mukana, vaan
huomauttaa ainoastaan, että yhtä vähän kuin Kristian mahtavuutensa
päivinä oli välittänyt niiden huudoista ja kyynelistä, jotka hän
väärillä valoilla ja lupauksilla oli pettänyt, yhtä vähän välitti
laivan miehistö hänen valituksistaan.
Alssaaren luona laski laiva ankkuriin ja Sönderborgin linnan
itäiseen, n.s. "siniseen torniin" suljettiin nyt onneton kuningas
vankeuteen.
Hänen asuntonaan oli holvattu, pimeä ja ahdas huone, jonka kaikki
aukot olivat kiinni muuratut. Sen paljaiden seinien sisäpuolelle ei
päässyt muuta valoa kuin se hitunen, mikä välähti sinne saman aukon
kautta, josta ruoka hänelle ojennettiin. Hänen ainoana seuranaan
oli norjalainen kääpiö ja senjälkeen kuin hirveä vankeus kävi tälle
sietämättömäksi, eräs vanha sotamies, jonka kuollessa kuningas itki
tuskan kyyneliä.
Täällä istui hän yksin ajatuksineen, muistoineen ja ne olivat varmaan
hirveät! Varmaan hän moneen kertaan eli uudestaan kauheat tekonsa
Tanskassa, ajatteli langettamiaan verituomioita ja muisteli, kuinka
monta kertaa hän, kun häneltä oli rukoiltu armoa, tunnottomasti oli
kieltänyt.
Kuinka monta kertaa hän oli valehdellut ja pettänyt, imarrellut,
houkutellut, luvannut ja sitte, korppikotkan tavoin, iskenyt
saaliiseensa kiinni ja repinyt sen kappaleiksi!
Mutta hän tunsi myöskin, että hänellä oli ollut suuria ajatuksia ja
suunnitelmia. Hänen lakikirjansa oli poltettu, vaikka se oli tehnyt
kansan vapaaksi ja itsenäiseksi. Lutherin opin oli hän tahtonut tuoda
maahan ja se olisi varmaan ollut koko valtakunnalle onneksi.
Miksei hän ollut saanut ainoaakaan ehdotuksistaan toteutumaan?
Hän oli kyllä koettanut -- ruoska kädessä, mutta kun ei hän siten
onnistunut, niin hän väsyi.
Jos hänellä todellakin olisi ollut voimia toimittaa jotakin
hyödyllistä, niin hänen rikollisuutensa vaan tuli siitä suuremmaksi,
ettei hän ollut käyttänyt niitä. Jos ne henkiäänet, jotka kehoittivat
häntä oikeaan ja hyvään, olivat lähetetyt ylhäältä, niin mikseivät ne
voineet auttaa häntä vastustamaan pahojen intohimojen valtaa? Häneltä
oli nähtävästi puuttunut tahtoa!
Kaikki sanoivat, että hän oli erinomaisen lahjakas ja hän uskoi
sen itsekin. Miten hän oli käyttänyt lahjansa? Eikö hän selvästi
tuntenut, kuinka saatanan joukko hänen sisässään raivosi?
Se oli sammumatonta tulta... se poltti ja kidutti häntä lakkaamatta.
Hänen korvissaan kuiskasivat kymmenet äänet: kas tuossa vihollinen!
Tuon miehen veljen sinä olet tapattanut, hän vihaa sinua, siksi pitää
hänen kuolla, heti, armotta!
Tuo mies on luonut katseensa sinun rakastajattareesi; neuvosto, laki
vapauttaa hänet, mutta sinun tahtosi on väkevämpi, siksi pitää hänen
kuolla!
Kaikki, jotka tuntevat sinut lähemmin, vihaavat sinua, sentähden
täytyy pyövelin katkaista heidän kaulansa, toisen toisensa jälkeen.
Ja entä Tukholman verilöyly! Hyi, sen muisto jo löyhkää verta...!
Mutta se oli välttämätön, muutoin olisivat he väijyneet hänen
henkeään. Välttämätönkö? Oliko todellakin välttämätöntä tappaa heidät
kaikki?
Sitte muistui hänen mieleensä kaksi pientä poikaa. Heidän isänsä,
Ribbing, oli jo murhattu ja lasten oli meneminen samaa tietä. Mutta
he eivät käsittäneet mitään ja kun pyöveli katkaisi vanhemman kaulan,
sanoi nuorempi: "hyvä mies, älä tee minun paitaani veriseksi, sillä
silloin saan äidiltä vitsaa, kun tulen kotiin!"
Pyövelin kädestä vaipui miekka, mutta Kristian antoi tappaa sekä
hänet että lapsen.
Tämähän oli vähäpätöinen asia verrattuna kaikkeen muuhun, mutta miksi
näki hän aina edessään nuo kirkkaat, viattomat lapsensilmät? Miksi
täytyi hänen yhä uudelleen muistossaan elää tämä hirmuinen tapaus?
Hänen täytyi kuulla ja nähdä paljon enemmän... Kaikki nuo sadat,
jotka kuolinkamppauksissa rukoilivat rippiä ja synninpäästöä, jota
ei hän tahtonut heille myöntää, koska se olisi vienyt liian paljon
aikaa! Ja sitte kaikki nuo kuormavaunut, täynnä silvottuja ruumiita,
jotka kuljetettiin Södermalmille poltettaviksi, kuorma toisensa
perästä...! Hän mietiskeli kuinka monta niitä oli ollut... ehkä
satoja... ja entä kadut... hän oli itse nähnyt kuinka veri virtoina
vuosi... ihmisveri!... Se oli inhoittavaa... Ja vaikka hän työnsi
ajatukset luotansa, tulivat ne alituisesti takaisin. Hän polki jalkaa
maahan ja huusi: pois, pois! Ja siinä ne kuitenkin olivat, ihka
elävinä hänen edessään! Miksi, miksi piti hänen muistaa, kun kaikki
elämän hyvyys oli luisunut hänen käsistään?!
Siksi, että rikosten rasittama omatunto on kalvava mato, joka syöpyy
raadeltuun sydämeen, lepää hetkisen, mutta sitte entistä kiihkeämmin
jatkaa uupumatonta työtään.
Hänellä oli taskussaan veitsi, eivät olleet ottaneet sitä pois.
Ehkä se tahalla oli jätetty tekemättä?... Hän sai vapaasti päättää,
tahtooko hän sitä käyttää.
Ei, hän ei tahtonut... tosin kukaan ei tiedä tulevia asioita... ja
nykyisyyttä kamalammat ne tuskin voivat olla, mutta... ehkä nykyiset
kärsimykset voivat sovittaa tulevaisuuden?... Helvettiin ei hän
tahtonut joutua... ja tuskinpa taivaaseenkaan, jos hänen uhrinsa
olivat päässeet sinne!
Joskus, kun hän mielisairauden raivossa oli lyönyt päänsä seinään,
tunnusteli hän tarkasti, oliko se jollakin lailla vahingoittunut.
Hän iloitsi siitä, että oli kääntynyt takaisin katoliseen uskoon,
sillä hänellä oli monta anekirjaa ja hän oli ostanut satoja messuja;
toki niiden olisi pitänyt pestä hänet puhtaaksi? Ehkä hänen
kärsimyksensä olivatkin vain sairaaloisia mielikuvia, hänelle, kolmen
valtakunnan kuninkaalle, kun oli tehty niin kamalaa vääryyttä!
Ja päivät vierivät loppumattomana kiertokulkuna. Vuosien kestäessä
kuluttivat hänen askeleensa polkuja kivilattiaan ja hänen sormensa
uurteen kivipöytään, jolla hän piteli kättään, lakkaamatta
astellessaan pöydän ympäri.
Monta vuotta eli kuningas Kristian kuin elävältä haudattuna. Ja huhu
hänestä kiersi maat, mantereet, herättäen suurta huomiota.
Uskonpuhdistaja Luther rukoili hänen puolestaan, kehoittaen kuningas
Fredrikiä Kristuksen esimerkin mukaan armahtamaan vihamiestään;
olihan hän luottaen uskoutunut hänen huomaansa, ei vihollisena, vaan
tuhlaajapoikana.
Mutta varsinkin suuttuivat Kristianin entiset liittolaiset hänen
kovasta kohtalostaan, ja saattaakseen Tanskan maailman silmissä
häpeämään petollista menettelyään, julkaisivat he kaikki Kristianin
kanssa tehdyt sopimukset. Ja kymmenen vuotta myöhemmin haastettiin
Knut Gyllenstjerna Viborgin oikeuteen vastaamaan teoistaan.
Poistaakseen häpeän varjon Tanskan kuninkaan persoonasta, täytyi
hänen julkisesti antaa väärä selitys, että Kristian oli rikkonut
sovitut ehdot.
Mutta jo sitä ennen olivat sekä kuningas Fredrik että hänen
seuraajansa, Kristian III, antaneet Tanskan ja Holsteinin
aatelistolle kirjallisen sitoumuksen, ettei Kristian koskaan pääsisi
vankeudestaan. Vasta v. 1544, kun Kristian III Speyerissä sopi Kaarle
V kanssa, lievennettiin, jälkimäisen pyynnöstä, onnettoman vangin
rangaistusta jossakin määrin, siis 12 vuotta siitä, kuin hänet
suljettiin vankeuteen.
Mutta Sönderborgia ei hän saanut jättää ennenkuin v. 1549.
Silloin olivat vuodet ja kova vankeus tappaneet hänestä kaiken voiman
ja kääntäneet hänen mielensä pois maailman turhuudesta. Kuningas
Fredrik oli silloin kuollut ja hänen poikansa heltyi päästämään
raihnaan ukon siteet.
Hän muutti Kallundborgin linnaan, jonka lääni ynnä Samsö annettiin
hänelle eläkkeeksi.
Hän sai nyt enemmän vapautta, saattoi metsästää ja kalastaa, jos
tahtoi.
Kuningas Kristian rupesi rakastamaan tuota sokeaa, sävyisää ukkoa
ja kohteli häntä niin ystävällisesti ja huomaavasti että vanhus
sydämellisesti häneen kiintyi.
Vuonna 1559 kuoli hallitseva kuningas.
Kristian itki silloin katkerasti ja rukoili, luultavasti ensi kerran
eläessään, Jumalaa, että hän hänet päästäisi tästä maailmasta. Ja
Jumala kuuli hänen rukouksensa.
Hän eli ainoastaan muutamia päiviä kauvemmin kuin kuningas.
* * * * *
Yhteensä hänen vankeusaikaansa kesti seitsemäntoista vuotta.
Palaamme nyt Ruotsiin.
Kuningas loukkaantui suuresti siitä, että tanskalaiset, häneltä
kysymättä, olivat tehneet sopimuksen Kristianin kanssa.
Ja olihan hänellä syytä harmitella, kun piispat Trolle ja
Haraldinpoika yhä saivat nauttia Tanskan suojelusta. Hän rupesi nyt
ankarasti vaatimaan, että heidät jätettäisiin hänen haltuunsa ja
herrat huomasivat parhaaksi paeta herttua Albrekt Meklenburgilaisen
turviin.
Vahvistaakseen Ruotsin ja Tanskan välistä hyvää sopua, lahjoitti
Kustaa Tanskan kruunulle omistusoikeutensa Vikeniin, joka vielä olisi
kestänyt neljä vuotta ja sai sensijaan 1200 täysipainoista, hyvää
reiniläistä guldenia, jotka määräajan kuluessa olivat jätettävät
lyypekkiläisen Herman Sijkmanin käsiin, jotta hän toisi ne perille.
Kun siis vaara tältä taholta oli torjuttu eivätkä ulkomaalaiset
viholliset enään uhanneet, päätti Kustaa taivuttaa rakkaiden
taalalaistensa kapinallisiin liikkeisiin kallistuvaa mieltä.
Hän kyllä tiesi, että Maunu Niilonpoika oli ollut keskusteluissa
norjalaisten kapinoitsijain kanssa ja tiesi senkin, että vouti,
jonka taalalaiset omasta pyynnöstään olivat saaneet, oli petturi.
Niinikään tiesi Kustaa, että hänen entiset hyvät ystävänsä, Antero
Pietarinpoika Rankhyttanista ja Söderbyn Niilo sekä joukko pappeja
olivat liittoutuneet häntä vastaan.
Hän olisi mielellään ummistanut silmänsä heidän vehkeilyilleen ja
unohtanut ne; tuntui vaikealta rangaista entisiä ystäviä. Mutta hän
tiesi, että miehen, joka kantaa oikeuden miekkaa, täytyy luopua
omista mielihaluistaan ja antaa miekkansa iskeä joka taholle saman
määrän mukaan.
Myönnytykset tässä suhteessa varmaan johtaisivat uusiin
uppiniskaisuuksiin ja kansan levoton, uhkamielinen luonto vain
yltyisi.
Kuningas päätti sentähden peloittaa taalalaisensa niin, etteivät he
enään yrittelisi kapinoimaan.
Mutta ei edes kuninkaan likeisin ympäristö tietänyt mitä hän
mielessään mietti, kun hän joulun edellä määräsi valtakunnan
neuvoston, rahvaan ja sotajoukkonsa täydessä asussa tulemaan
asetarkastukseen Vesteråsiin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä
v. 1533.
Sitte hän rauhassa joi jouluoluensa miestensä kanssa, luultavasti
Tukholmassa.
Vuoritilalliset ja Taalain rahvas saivat niinikään käskyn saapua
Vesteråsiin, sillä kuningas tahtoi kuulla koko valtakunnan rahvaan
mielipiteen muutamista tärkeistä asioista.
Suuria kansanjoukkoja vaelsi Vesteråsiin.
Kuningas saapui ja tarkastus tapahtui.
Mutta kun ei suurta sotajoukkoa lähetetty takaisin, alkoi jokainen
arvella: mitä tämä tietää?
Joku päällikkö uskalsi kysyäkin.
-- Kun näette minun lähtevän, niin rientäkää kiireesti perässä! sanoi
kuningas.
Moran, Orsan, Leksandin, Tunan, Grytnäsin ja Husabyn pitäjiin
lähetettiin viestejä, joissa kuningas ilmoitti:
"Että hän nyt on puhutellut valtakunnan neuvostoa ja kansan omia
edusmiehiä ja kuullut heidän mielipiteensä, miten rauha olisi
palautettava Taalaihin, jossa maakunnassa niin usein on ollut
kapinoita ja melskeitä, jotta, koska Jumala nyt on suonut Ruotsin
maalle ja valtakunnalle rauhan ulkomaisista vihollisista, siellä
vallitsisi sisällinenkin rauha ja sopu".
Hän kyllä tietää, ettei kansa ole syypää kapinaan, mutta hän tahtoo
eroittaa syylliset syyttömistä ja lähtee sentähden Kopparbergille
pitämään tutkintokäräjiä ja opettamaan joka miehelle, sekä köyhille
että rikkaille, lakia ja oikeutta. Heidän ei pidä hämmästyä, että
hän tulee niin väkevänä, hän ei tahdo hyökätä heidän päällensä, vaan
Maunu Niilonpoika ystävineen on uhannut häntä ja sentähden hänen
täytyy tulla sotavoimalla. Jumala yksin tietää, että hän tahtoo
ainoastaan kansansa parasta, kunhan kansa käyttäytyy uskollisten
alamaisten lailla eikä asetu valtakunnan vihollisten puolelle, vaan
nyt on avullisena ottamassa kiinni Maunu Niilonpoikaa ja kaikkia
muita, jotka ovat olleet osallisina tämän kapinan syttymisessä.
Sitte lähdettiin Vesteråsista, mutta vasta toisessa yöleirissä saivat
kenttäeverstit tietää, mihin toimenpiteisiin kuningas käski ryhtyä.
Taalaissa syntyi ääretön hälinä.
Mutta ennenkuin oli ehditty miettiä mitä olisi tehtävä, oli kuningas
jo siellä joukkoineen.
Antero Pietarinpoika vangittiin Rankhyttanissa.
Maunu Niilonpoika oli karannut eikä kukaan tietänyt minne.
Muutamat vanhat soturit, jotka tunsivat seudun, lupasivat lähteä
häntä etsimään.
Kun vanha, ylpeä Antero kuuli kuninkaan olevan liikkeellä, käsitti
hän paikalla, että kuningas ensi sijassa etsii häntä.
Ensin sanoi hän panevansa aseet kaikkien palvelijoidensa käsiin ja
aikovansa tapella viimeiseen mieheen.
Mutta pian huomasi hän tuumansa mahdottomuuden ja ajoi kaikki pois
huoneesta. Hän tahtoi olla yksin.
Pian hän olikin yksin, mutta puolustuskeinoa ei hän keksinyt.
Hän istui kauvan pää käsien varassa ja kun hän korotti katseensa,
seisoi hänen lihava muorinsa hänen edessään. Mutta voi raukkaa, miten
hän näytti surkealta!
Siinä seisoi hänen laiha Leenansakin, itkusilmin niinkuin
tavallisesti.
-- Mitä te tahdotte? kirkaisi hän heille.
Muori säpsähti, mutta ei sanonut mitään, ainoastaan nyökytteli
päätään.
-- Rakas isä! lausui Leena.
Mutta samassa avautui ovi ja Olli astui kiireesti sisään.
-- Kuinka sinä uskallat! huusi Maunu Niilonpoika ja nousi.
-- Isännän täytyy heti lähteä täältä.
-- Minunko lähteä?... Tulkoon se tänne, joka tietää, että minun
täytyy...
-- Malttakaa mielenne! vaikeroi muori.
-- Viholliset! nyyhkytti Leena.
-- Missä he ovat? kysyi Maunu kalveten.
-- Tulossa tänne! puhui Olli kiireesti. -- Isännän täytyy heti lähteä.
-- Heti, heti! pyysivät naiset.
-- Teidän täytyy kätkeytyä, lisäsi Olli.
-- Mihin?
-- Sysimiiluun.
-- Sysimiiluunko? toisti Maunu.
-- Niin, sysimiiluun! huudahtivat naiset.
-- Minä olen sen järjestänyt niin, että luulen isännän tulevan
tyytyväiseksi.
-- Ja minä olen sinne vienyt mitä parhaimpia ruokia, sanoi Leena.
-- No, kävittekö yhdessä?... Maunu loi vilahdukselta silmänsä naisiin
ja laski kätensä Ollin olkapäälle. -- Näetkö nyt, että rahalla saa,
vaikka mitä.
Olli kääntyi surumielisenä poispäin.
-- Isä kulta, emme me rahojesi tähden sinua auta, itseäsi me
ajattelemme, sanoi Leena.
-- Noin monta sanaa en koko vuonna ole kuullut suustasi, sanoi Maunu,
tuijottaen tyttäreensä.
-- Aika rientää, huokasi muori.
-- No tule sitte, Olli, saattamaan minua miiluun; jos minä eheänä
pääsen tästä leikistä, niin saat mennä naimisiin.
-- Kenen kanssa? huudahti muori.
-- Isä! puhkesi Leena puhumaan.
-- Pekka Olavinpojan tyttären kanssa! naurahti Maunu. -- Voinhan minä
ottaa toisilta, niin ei minun tarvitse kajota omaani.
Sitte hän läksi ja Olli meni hänen kanssaan. Miilu oli todellakin
erinomaisesti järjestetty ja jumalanviljaa siellä oli yllin kyllin.
-- No, ei minun nyt tarvitse nähdä nälkää eikä janoa, virkkoi Maunu
Niilonpoika tyytyväisenä.
-- Eikä vilua, sanoi Olli, -- tässä on kaksi karhuntaljaa ja yksi
sudennahka.
-- Kyllä minulla sitte on kaikki mitä tarvitsen; niinkuin näet, Olli,
ei minulta koskaan puutu mitään.
-- Voittepa vielä tarvita hyvän Jumalan apua, lausui Olli vakavasti.
-- En, niinkauvan kuin tulen toimeen omin voimin, vastasi Maunu,
laskeutuen taljojen päälle pitkäkseen.
-- Älkää tehkö syntiä, isäntä!
-- Kuinka sinä uskallat!... Olisipa iso keppini täällä... mutta kyllä
sinä saat, kunhan tästä pääsen kotiin. Lähde nyt tiehesi ja muista,
ettet enään iske silmääsi Leenaan.
Olli sulki miilun oven ja läksi.
Seuraavana aamuna tuli Leena tuomaan isälleen lämmintä ruokaa.
-- Onko kuulunut mitään? kysyi Maunu.
-- Ei vielä.
-- Eikä taidakaan kuulua!
-- Nukuitteko hyvin, isä?
-- Se Olli minua illalla suututti.
-- Sen hän teki vastoin tahtoaan.
-- Kyllä hän vielä saa siitä keppiä.
-- Isä kulta...!
-- Mene tiehesi... minä en tarvitse ketään!
-- Ettekö Jumalankaan apua?
-- Minä tulen toimeen omin voimin, sen olen jo sanonut, ja hullu minä
itse asiassa olen, kun istun täällä, sillä ei kuningas, enempää kuin
muutkaan valtaherrat, sentään uskalla minuun kajota täällä Taalaissa,
omalla alueellani.
Leena läksi ja isä käski häntä päivällisaikaan palaamaan. Olliin ei
hän saisi katsoakaan.
Mutta kappaleen matkan päässä miilusta seisoi Olli, tyttöä odotellen.
Hän tarttui hänen käteensä ja niin he läksivät astelemaan.
Kumpikaan ei puhunut, mutta he ymmärsivät toisensa, ehkä sanattomina
vielä paremmin.
Kun he olivat päässeet talon nurkalle, sanoi Olli:
-- Olen aikonut...
-- No, mitä?
-- Mennä kuninkaan luo.
-- Sinäkö?
-- Ja sinä myös.
-- Hyvänen aika!
-- Taidamme sentään olla liian halvat...
-- Kyllä vaan olemmekin! Sitte he erosivat.
Muori vaan itki, huojutellen ruumistaan edestakaisin ja vaikeroiden;
ei hän huolinut sianlihasta eikä hanhenrasvasta, ja kun Leena pyysi
häntä syömään kalaa, niin otti hän palasen hyppysiinsä ja nuoli
kastekkeen lautaselta, veistä käyttämättä.
-- Kaikki vanhat tapani palaavat, sanoi hän, -- sellaista se suru
tekee!
Juuri kun Leena aikoi lähteä miilulle, tuli taloon suuri joukko
sotureja, ratsain.
-- Haemme Maunu Niilonpoikaa, virkkoi johtaja.
-- Ei ole kotona, vastasi Leena.
-- Missä hän sitte on?
-- Matkalla.
-- Missä?
-- Sitä ei hän sanonut.
Johtaja hypähti hevosensa selästä ja muut miehet seurasivat hänen
esimerkkiään.
-- Täällä on tehtävä tarkastus.
-- Olkaa hyvät.
-- Ehkä te olette hänen tyttärensä?
-- Olen kyllä.
-- Ja niin laiha... sitte teillä varmaan on sydänsuruja! huudahti
johtaja, kietoen kätensä tytön ympäri.
Samassa seisoi Olli hänen rinnallaan. Hän ei puhunut mitään, mutta
johtaja ymmärsi hänen katseensa, päästi paikalla Leenan ja lausui
nauraen:
-- Vai niin, vai niin. Kyllä minä nyt ymmärrän koko jutun... Onnea
vaan!
-- Muistakaa pojat, että joka kaappi ja kirstu on tarkastettava!
Olli seurasi miehiä, mutta Leena jäi pihaan. Häntä niin kovasti
hävetti ja kuitenkin tuntui samalla niin suloiselta, kun ei kukaan
pilkannut heidän rakkauttaan.
Melkein samat tunteet liikkuivat Ollin mielessä; vieraat kohtelivat
häntä Leenan tähden kunnioituksella ja hän kasvoi omissa silmissään.
Äkkiä he olivat käyneet toisilleen entistä tarpeellisemmiksi.
Tarkastus ei tietysti tuottanut mitään tuloksia. Mutta vanhan
tavan mukaan ei kukaan kestittämättä saanut lähteä talosta; olutta
tarjottiin sentähden runsaasti ja kului hyvän aikaa ennenkuin
päästiin lähtemään.
Muutamat vanhat soturit sanoivat hiukan haluavansa kierrellä pitkin
seutua ja läksivät metsään.
Samassa saapui paikalle joukko miehiä, jotka väkisin olivat
kuljettaneet taloon vastahakoisia.
Sillävälin oli aika käynyt Maunu Niilonpojalle pitkäksi; hän ei
oikein tietänyt oliko tehnyt tyhmästi, kun tällä tavalla oli
kytkenyt itsensä sysimiiluun, ja sitte se Olli häntä harmitti...
mokomakin poika, kun oli Maunu Niilonpojalle, Taalain rikkaimmalle
vuoritilalliselle huomauttanut, että hän tarvitsisi apua, ties keiltä
kaikilta!
Mitähän se Leena tuumi, kun ei tullut?
Ehkä Aspebodaan oli tullut vakoilijoita?
Tai ehkä tyttö, koppa kädessä, seisoo pakinoimassa hiilenpolttajan,
sen Ollin kanssa?
Maunu Niilonpojan veri alkoi kiehua. Hän päätti kurittaa heitä
molempia... ja astui ulos miilusta.
Ulkopuolella seisoivat sotamiehet.
He eivät tunteneet toisiaan, mutta Maunu ymmärsi paikalla miesten
asian.
-- Minuako te haette? kysyi hän tyynesti. Tietysti he hakivat juuri
häntä.
-- Tahdoin vain käydä katsomassa miiluani ennenkuin lähden kotoa; ja
hiilenpolttajalle minä annan matkapassit!
-- Miilu on hyvässä kunnossa!
-- Eipä minusta!... Poika taas saa selkäänsä. Maunu Niilonpoika
asteli sotamiesten edellä, poraellen itsekseen kuin puuropata.
Mutta kun he tulivat Aspebodaan, päästivät sotamiehet ilohuutoja.
-- Isä, isä! huudahti Leena peloissaan. Muori seisoi jäykkänä,
liikkumattomana.
-- Oletteko saaneet jotakin suuhunpantavaa? kysyi Maunu.
-- Olemme kyllä.
-- Mutta nyt tarjoan minä itse joka miehelle pikarillisen viiniä.
Se ei tietysti miltään taholta herättänyt vastustusta. Maunu
Niilonpoika täytti itse pikarit ja kun kaikki muut olivat ottaneet,
joi hänkin.
-- Nyt juon omia hautajaisiani, sanoi hän nauraen.
Kaikki muutkin nauroivat.
-- Ei sitä toki niin pitkälle mennä!
-- Ei, en minäkään luule, että hän uskaltaa.
Juotuaan astui hän vaimonsa eteen ja sanoi:
-- Nyt et sinä saa lähteä mihinkään Aspebodasta ennenkuin minä
palaan. Ymmärrätkö?
-- Viivytkö sinä kauvankin?
-- Riippuu siitä miten sovimme kuninkaan kanssa. Ja auta sinä muoria!
-- Kyllä! vastasi Leena.
Sitte kääntyi Maunu Ollin puoleen.
-- Saat odottaa selkäsaunaa kunnes minä palaan. Mutta muista, ettei
Maunu Niilonpoika tarvitse kuninkaan eikä Jumalan enempää kuin sinun
tai muitten ihmisten apua.
-- Nyt lähdemme, miehet, puhui hän sitte sotamiehille, -- mutta minä
tahdon olla edellimäisenä ja tulkaa te perässä, jotta näkyy mikä mies
minä olen.
Kaikki suostuivat ehdotukseen, koska Maunu oli heitä niin runsaasti
kestittänyt.
Ylpeä vuoritilallinen odotti, että kuningas erityisesti antautuisi
keskusteluihin hänen kanssaan, mutta kun hän sitte oli kiivennyt
mäelle ja kuningas tapansa mukaan antoi sotaväen piirittää kansan,
niin alkoi hänestä tuntua hiukan kolkolta.
Kuninkaan etevimmät miehet puhuivat ensin.
Läsnä oli Lauri Siggenpoika (Sparre), herra Jon Olavinpoika
(Gyllenhorn) ja Iivar Fleming.
Lausuttiin ankaria sanoja ja jo alkoivat talonpojat pelätä, ettei
tämä asia pääty niinkään helposti kuin he olivat toivoneet.
Sitte puhui kuningas itse.
Mutta hänen puheensa liikutti taalalaisia siihen määrään, että he
kaikki lankesivat polvilleen.
-- Muistakaa, sanoi hän, -- mitä täällä viisi vuotta sitte luvattiin
ja päätettiin, tai aiotteko pitää minua leikkikaluna, jonka joka
vuosi pitää ilvehtiä teidän tahtonne mukaan. Olkaa varmat siitä,
että tämä tulee olemaan viimeinen leikki, sillä joko on Taalainmaa
tästälähin käyttäytyvä kuuliaisena lääninä, tai hävitetään sen
viljelys maan tasalle. Sillä vihollispesänä ei se saa olla,
mieluummin pidettäköön sellainen puhdistus, ettei tästä päivästä
alkaen täällä kuulla kukonlaulua eikä koiran haukuntaa. Siitä voitte
olla varmat.
Taalalaiset rukoilivat ja vaikeroivat.
Sitte kysyi kuningas, tahtoivatko he maakuntansa rajan Brunbäckin
joelle, niinkuin Maunu Niilonpoika ja hänen puolueensa oli määrännyt,
vai saisiko maan kuningas mennä sen yli, kysymättä lupaa Långhedenin
yläpuolella olevilta asukkailta ja pyytämättä vuoritilallisten ja
ehkä muidenkin suosiollista suostumusta.
Kuningas kääntyi kaikkien kokoontuneiden, sekä ritarien että
rälssimiesten, pappien, vuoritilallisten ja rahvaan puoleen, kysymään
kaikilta, joilla on järkeä, ovatko he kuulleet tai nähneet, että
jossakin valtakunnassa alamaiset käyttäytyisivät niin hävyttömästi,
että he oman päänsä mukaan mestaroisivat herraansa ja kuningastansa,
jolle he ovat tehneet uskollisuus- ja kuuliaisuusvalan.
Vai olisiko heistä ollut oikein ja kohtuullista, etteivät Ruotsin
entiset valtionhoitajat, Sten Sture vanhempi, Svante Sture ja Sten
Sture nuorempi, olisi uskaltaneet kulkea Brunbäckin joen toiselle
puolelle ennenkuin olisivat saaneet luvan Taalaista.
-- Se on kohtuutonta! huudettiin usealta taholta.
-- Se sotii Jumalan käskyjä vastaan! vastattiin toisaalta.
-- Taalalaiset ovat käyttäytyneet levottomien ja uppiniskaisten
alamaisten lailla! puhui voimakas ääni.
-- Niin ovat!
-- Niin, niin!
Näin nuhteli yleinen mielipide ja taalalaiset kuuntelivat häpeillään.
Entä Maunu Niilonpoika?
Hän seisoi paikallaan kuin ukkosen lyömänä. Maan tuomio oli
langetettu.
Hänen itseluottamuksensa oli kokonaan kadonnut; hänen sisässään
tuntui koneisto menneen epäkuntoon, hän tunsi olevansa niin hyljätty,
niin pieni tuossa suuressa joukossa; kuka tässä välitti hänestä,
Aspebodan isännästä Maunu Niilonpojasta, joka oli Taalainmaan rikkain
vuoritilallinen, jonka hevoset kulkivat hopeakengissä ja jolla oli
rahaa kuin roskaa... sen he olivat kokonaan unohtaneet ja muistivat
yksin sen, että hän oli niskoitellut Kyösti kuningasta vastaan, mutta
siihen oli Trolle ja muut herrat hänet houkutelleet.
Hiljaa! Kuningas puhuu taaskin.
Hän tahtoo tietää kuka yllyttäjä, kapinan alkuunpanija on.
Nyt on hetki tullut ja tuhannet äänet huutavat:
-- Maunu Niilonpoika, Aspebodan isäntä.
Jalat eivät enään kannata häntä; hän, joka tähän saakka on pysynyt
niin kankeana, hän lankeaa nyt polvilleen.
Hän kuulee Kopparbergin ympärillä asuvien liittolaistensa nimiä
mainittavan, ne mainitaan kaikki, ei edes pappeja unohdeta.
Vielä kerran kuulee Maunu oman nimensä ja sitä seuraa kirouksia...
He rukoilevat hänelle taivaan rangaistusta... eivätkö he näe,
miten onneton hän jo on...? Nyt hän tarvitsisi ystävän, joka häntä
puolustaisi, mutta kaikki kääntävät he hänelle selkänsä... ensinnä
ne, jotka useinten ovat nauttineet Aspebodan vieraanvaraisuutta.
He rukoilevat kuninkaalta armoa.
He valittavat ja vaikeroivat.
Heitä on yllytetty ja viety harhaan.
He lupaavat, etteivät enään koskaan tee tällä tavalla; sillä nyt he
tietävät, kuinka Jumala rankaisee.
-- Armoa! Armoa!
Jokainen rukoilee itsensä puolesta, kukaan ei ajattele Maunua.
Hänen kielensä tarttuu suulakeen, hän ei saa ääntäkään lausutuksi...
Jo kuulee hän vieressään sotamiesten askelia, he kantavat kahleita
käsissään.
Taas kuuluu huutoja, valitusta.
Ihmisiä astelee hänen ohitsensa.
-- Hyvää yötä, veli, ja tervetuloa perässä!
Hän tunsi äänen Söderbyn Niilon ääneksi... ja hän olisi tahtonut
häneen katsahtaa, mutta hän ei saanut katsettaan siirtymään; hän oli
ikäänkuin kivettynyt.
Äkkiä syntyi kova hälinä... sitte seurasi neljä, viisi iskua; tuntui
siltä kuin ne olisivat lävistäneet hänet... äsken oli niin hiljaista,
mutta nyt huudettiin...
Kutka olivat saaneet kärsiä kuoleman rangaistuksen?
Joko nyt oli hänen vuoronsa?
Hän ei muistanut mitään ennenkuin huomasi makaavansa olkivuoteella
vankilassa; hänelle ojennettiin pikari, mutta hän ei itse voinut
ottaa sitä käteensä.
Silloin joku vei sen hänen huulilleen ja hän joi. Siinä oli vain
vettä, mutta se maistui erinomaisen hyvältä.
Joku pyyhki hänen otsaansa.
Hän nosti silmänsä. Se oli Leena!
Hänen silmistään alkoi tulvia kyyneliä. Saattoiko Maunu itkeä?
-- Älä mene! kuiskasi hän.
-- En, jään tänne.
Kokous kesti aamusta iltaan. Viisi miestä mestattiin, itselleen
kauhuksi ja muille varoitukseksi, ja heidän päänsä naulattiin
lautaan, joka kiinnitettiin korkeaan paaluun muistoksi ja
varoitukseksi kaikille ohikulkeville.
Maunu Niilonpoika, Antero Pietarinpoika, vouti Ingel Hannunpoika ynnä
muutamat muut vietiin vangittuina Tukholmaan ja saivat istua siellä
kokonaisen vuoden, ennenkuin päätettiin minkä tuomion he saisivat.
Jos muistamme miten reippaasti Kustaa tavallisesti langetteli
tuomioita julkisesta kavalluksesta, niin täytyy meidän hämmästellä
tätä pitkää viivytystä. Mutta syy siihen on selvä.
Kustaa ei ollut unohtanut aikaa, jolloin hän köyhänä pakolaisena
piiloitteli metsissä ja pui viljaa Antero Pietarinpojan riihessä;
ja kerran oli Maunu Niilonpoika Ornäsissä kieltäytynyt ottamasta
häntä kiinni. Molemmat miehet olivat olleet hänen uskollisia
ystäviään ja nyt piti hänen surmata heidät... Mutta olihan sittemmin
todistettu, että he olivat olleet mukana maatansa kavaltamassa, ja
ainoaksi syyksi oli ilmoitettu, että heitä oli houkuteltu. Ylpeys ja
turhamaisuus näyttivät sokaisseen Maunu Niilonpojan.
Hän oli sittemmin houkutellut paulaan Antero Pietarinpojan.
Kuningas olisi ollut anteeksiantamattoman heikko, jos hän, nähden
vääryyden, ei olisi jakanut oikeutta. Heikko hän ei saanut olla,
jos mieli voimakkaasti vaikuttaa levottomiin, horjuviin ja uljaista
muistoistaan kerskaileviin taalalaisiin.
Maunu Niilonpoika istui tyynenä ja levollisena vankeudessa ja
järjesteli suurella ahkeruudella papereitaan, jotta hän saattaisi
antaa täydellisen kertomuksen neuvoston edessä, sillä sen eteen hän
tiesi ennemmin tai myöhemmin tulevansa kutsutuksi.
Muori kävi häntä kaksi kertaa tervehtimässä. Hän oli tullut hyvin
laihaksi ja silkkipukunsa oli hän kokonaan jättänyt. Suurella
tarkkuudella teki hän selkoa taloudestaan ja Maunu Niilonpoika jakeli
hänelle määräyksiään, ikäänkuin hän olisi ollut varma siitä, että hän
pääsee takaisin Aspebodaan.
Leena seurasi aina hänen mukanaan, yhtä kalpeana, laihana ja
äänettömänä kuin ennenkin.
Mutta Maunu Niilonpoika katseli häntä nyt aivan toisin silmin kuin
ennen.
Hän sai nykyään olla melkein aivan vapaana, mutta silti pysyi hän
tottelevaisena tyttärenä.
Maunun täytyi saada tietää, miten asian oikeastaan oli.
Hän lähetti sentähden Leenan kaupungille tekemään jotakin ostosta.
-- No, onko palvelusväki paikoillaan? kysyi Maunu vaimoltaan.
-- Kyllä, kukaan ei muuta Aspebodasta.
-- Hm, ajattelin vain, että ehkä hiilenpolttaja...
-- Olliko? Voi, voi!
-- No mitä?
-- Hän tekee niinkuin muutkin.
-- Laiska työssään!
-- Olliko? Joka on ahkerin kaikista.
-- Luulee kai saavansa hyvän palkan.
-- Pieneksipä se taitaa supistua.
-- Entä Leena?
-- Kaikki on lopussa.
-- Leenan ja hänen välilläänkö? huusi Maunu.
-- Niin, siitä asti kuin te jouduitte vankeuteen.
-- Siitäkö asti kuin hän kävi minun luonani?
-- Olli oli kyllä mukana.
-- Häntä en nähnyt.
-- Tyttö sanoi hänelle, ettette tahdo häntä nähdä ja että olisi paras
samalla rikkoa koko väli.
-- Suostuiko Olli?
-- Suostui, mutta pyysi, että saisi pysyä palveluksessaan.
-- Ja saiko hän?
Kyllä, hänestä on niin paljon apua.
-- No, sittehän kaikki on entisellään.
-- Ei, sillä Leena ei välitä hänestä ensinkään.
-- No eikö hänellä käy kosijoita?
-- Kyllä, paljonkin.
-- Hiilenpolttajiako ja tallirenkejä?
-- Eihän toki. Rikkaita talollisia sekä ulkopitäjistä että omasta.
-- Mitä Leena siihen sanoo?
-- Antaa kaikille rukkaset,
-- Mutta kai hän toki naimisiin aikoo?
-- Ei, hän ei tahdo.
-- Kenelle meidän omaisuutemme sitte jää?
-- Siitä saatte itse pitää huolen, kun pääsette täältä.
-- Mutta jollen koskaan pääse?
-- Maunu, älkää puhuko sillä lailla!
Maunu istui pitkän aikaa ääneti, ajatuksiin vaipuneena.
-- Minä olen ollut kovaluontoinen, sanoi hän.
-- Ihmisellä pitää toki olla joku vika.
-- En koskaan ole luottanut kuin itseeni.
-- Maunu Niilonpoikaan, Aspebodan isäntään kyllä kelpaa luottaa.
-- Te olette tehneet minut sangen itserakkaaksi, mutta minä alan nyt
herätä.
-- Te teette aina niin hyvin.
-- Enpä koskaan. Rikkaus on sokaissut silmäni.
-- Niinhän ihmiselle tahtoo käydä.
-- Mutta jos minun nyt täytyy kuolla...
-- Ei, sitä kuningas ei voi tahtoa!
-- Mutta jos laki tahtoo.
-- Kai kuningas on lain yläpuolella?
-- Ei ole. Mutta siitä ei nyt kannata puhua. Onko Leena tyytyväinen
kohtaloonsa?
-- Täytyy kai hänen koettaa.
-- Tarkoitan, onko hän onnellinen?
-- Hän ei koskaan valita.
-- Ennen hän aina itki.
-- Nyt hän on työssä koko päivän.
-- No tapaavatko he toisensa?
-- Tapaavat, eivätkä kuitenkaan tapaa. Kerran vain...
-- Kerroppas...
-- He eivät nähneet minua, mutta minä kuulin Leenan sanovan: "mene
pois tieltäni, Olli. Sydämeeni niin koskee, että välistä luulen sen
särkyvän."
-- Kuule muori... lähetäppä heidät molemmat tänne.
-- Hyvänen aika! Koska?
-- Noin viikon päästä, mutta pidä huolta siitä, että Olli tulee vähän
aikaisemmin.
-- Kyllähän minä...
-- Ja Jumalan haltuun sitte!
Olli tulikin jo samalla viikolla; hän oli hämillään, pelkäsi
nähtävästi, että hänet sanottaisiin irti palveluksesta.
-- No mitä Aspebodaan kuuluu? Olli kertoi kaikki tarkkaan.
-- Ja hiiliä poltetaan ahkerasti?
-- Niinkuin tavallisesti.
-- Nyt ei siellä miilussa taida olla ketään kätkössä?
-- Jollei isäntä olisi lähtenyt ulos...
-- Muistatko minun sanoneeni, etten tarvitse Jumalan apua?
-- Muistanhan minä sen.
-- Sellaisesta tulee aina kosto ja se onkin oikein, vai -- ja kun ei
Olli vastannut, jatkoi Maunu, -- mitä sinä arvelet?
-- Minun mielestäni se on oikein.
-- Kuinka sinä uskallat sanoa sen minulle vasten naamaa?
-- Kun isäntä kysyy, niin...
-- Sitte sinä olet varastanut Leenan sydämen.
-- Välimme on nyt rikottu.
-- Mutta sitä minä en tahdo; tahdon että menette naimisiin.
Olli jäi isäntäänsä tuijottamaan; hän ei uskonut korviaan eikä saanut
sanaa suustaan.
-- Vait, nyt Leena tulee.
Tyttö oli hämmästyneen näköinen ja vähän peloissaan.
-- Kuule nyt Leena, minä olen lahjoittanut pois Aspebodan.
Leena loi isäänsä hämmästyneen katseen.
-- Aspebodanko?
-- Niin, tuolle Ollille... ja sinun pitää mennä naimisiin hänen
kanssaan.
Leena luuli kuulleensa väärin, mutta sitte valtasi hänet niin ääretön
ilo, ettei hän muuta voinut sanoa kuin:
-- Isä! Olli! Suuri Jumala...!
-- Olli, suutele häntä nyt, niin että minä näen. Siitä tuli pitkä
suudelma.
-- Menkää nyt heti kotiin ja puuhatkaa häät; kun ensi kerran tapaamme
toisemme, olette te naimisissa. Tänne ette saa tulla ennenkuin
lähetän sanan. Jumala teitä siunatkoon!
Kahden päivän perästä kutsuttiin vangit valtakunnan neuvoston
eteen ja tuomittiin menettämään henkensä ja omaisuutensa. Maunu
Niilonpoika, Antero Pietarinpoika ja Ingel Hannunpoika joutuivat heti
tuomion uhreiksi. Muut vangit armoitettiin.
Vainajien omaisuuden antoi kuningas leskille ja lapsille.
Tämä oli viimeinen kuritus, joka Taalainmaata kohtasi, sillä nyt
pysyivät taalalaiset alallaan. He olivat huomanneet, että maahan oli
tullut uusi komento.
6.