PETTYMYS.

Niinkuin tiedämme ei kuningas Kustaa itse pitänyt kiirettä

naima-asioissa. Hän ei ollut kehenkään rakastunut ja jos kotielämän

sulo joskus väikkyikin hänen mielessään, niin oli hänellä siksi

paljon työtä, että se työnsi syrjään kaikki hänen yksityiset

toiveensa.

Mutta hän ei enään ollut nuori ja hänen täytyi ajatella

perintöjärjestystä.

Tulla uuden kuningassuvun kantaisäksi! Siinä oli suuri viehätys.

Kustaa tunsi, että hänellä on paljon suuria ajatuksia ja

suunnitelmia, jotka hän voi jättää perinnöksi pojilleen.

Hän olisi mielellään valinnut kuningattarekseen jonkun maan omista

sinisilmäisistä neitosista; joskus muistui hänen mieleensä nuori

tyttö, jonka hän välistä oli nähnyt, mutta hän ei muistanut missä.

Mutta jos hän valitsee morsiamensa kotimaisesta perheestä, niin

siitä syntyy kateutta ja eripuraisuutta ja sellaista hän on nähnyt

tarpeeksi.

Sitäpaitsi oli hän vastatehty kuningas, jonka arvoa maailman silmissä

piti korottaa muiden Euroopan ruhtinaiden tasalle; mutta liian

ylhäistä morsianta ei hänen tehnyt mieli, eikä morsian myöskään saisi

olla riippuvainen liian mahtavista sukulaisista.

Kuningas Sigismundin tyttären hän olisi ottanut, mutta ne kaupat teki

arkkipiispa tyhjiksi; piti ruveta etsimään uutta morsianta.

Eräänä päivänä tuli hänen luokseen vanha tuttu -- vuoroin ystävä,

vuoroin vihamies, -- Herman Israel.

Aina hänet nähdessään synkistyi kuningas ja hänen kulmakarvansa

rypistyivät.

-- Armollinen herra, alkoi viekas saksalainen, -- tänäpänä en tule

luoksenne raha-asioissa.

-- No minkätähden sitte?

Herman Israel katsahti ympärilleen nähdäkseen, oliko hän kahden

kuninkaan kanssa, ja virkkoi sitte:

-- Tulen toimittamaan kuninkaalle morsianta. Kustaa säpsähti.

-- Mistä se on kotoisin? kysyi hän.

-- Onko teidän armonne koskaan ajatellut Lauenburgin ruhtinashuonetta?

-- En muistaakseni.

-- Se on haara vanhaa saksilaista sukua, joka jo likelle kolmesataa

vuotta on hallinnut Lauenburgissa.

-- Herttuan nimi on Maunu, muistaakseni.

-- Naimisissa Katarina Braunschweigiläisen kanssa.

-- En tunne heitä.

-- Vanhin tytär kantaa äidin nimeä.

-- Kuinka vanha hän on?

-- Kahdenkymmenen.

-- Onko hyvin kasvatettu?

-- Mainiosti.

-- Hyvä. Minä ajattelen asiaa.

-- Ja minä voin taata, että hän suostuu.

-- Kuinka niin?

-- Minulla on kauvan ollut kunnia olla kirjevaihdossa herttuan kanssa

ja kerran minä sattumalta mainitsin tietäväni nuoren, naimattoman

kuninkaan, joka pian hakee morsianta.

-- No, kauppasiko hän minulle tytärtään?

-- Taivas varjelkoon! Hän vaan mainitsi, että hänellä on kolme

tytärtä ja että prinsessa Katarinasta tulisi erinomaisen viisas ja

toimellinen emäntä.

-- Niin, politiikkaan ei hän saa sekaantua.

-- Siihen ei hänellä ole haluakaan. Hetkiseksi vaipui kuningas

mietteisiin.

-- Tule muutaman päivän perästä luokseni, ystävä Israel. Ymmärrät,

että minun pitää ajatella asiaa.

Israel kumarsi ja läksi.

Kuningas ei voinut neuvotella asiasta kenenkään kanssa, hän vaan

mainitsi ehdotuksen Lauri Antinpojalle ja tämä vastasi, että koko

maassa odotettiin ja toivottiin, että kuningas menisi naimisiin.

Kun Israel palasi, loi hän kuninkaaseen tutkivan katseen, ikäänkuin

arvatakseen hänen ajatuksensa.

Kustaa nauroi.

-- Mitä sinä näet?

-- Että armollinen herra suostuu ehdotukseeni.

-- Oikein arvasit!

-- Se on tuottava onnea ja siunausta!

-- Suokoon Jumala! Mutta koska sinä olet alkanut kaupat, niin saat

jatkaakin.

-- Suurimmalla mielihyvällä.

-- Jos pyyntööni suostutaan, niin paikalla lähetän laivoja noutamaan

morsianta.

-- Niinkö pian?

-- Niin.

Israel kumarsi ja riensi pois.

Mutta Kustaa vaipui syviin mietteisiin; ratkaiseva askel oli otettu.

Oliko se tuottava onnea maalle ja hänelle itselleen?

-- Johtakoon Jumala! ajatteli hän. Paljon puuhaa oli sillä kertaa

maassa. Kiireellisintä oli arkkipiispan asettaminen sekä kahden

piispanistuimen täyttäminen.

Näistä asioista oli kuningas joutunut riitaan Lauri Antinpojan kanssa.

Kansleri tahtoi nimittäin, että virat heti täytettäisiin, mutta

kuningas ei pitänyt kiirettä; hän muisti miten paljon häiriötä

edelliset arkkipiispat olivat saaneet aikaan ja arveli, että

vastaiseksi tultaisiin toimeen ilman heitä, varsinkin koska pappeja

oli yllin kyllin.

Mutta helsinglantilaiset nurisivat jo äänekkäästi siitä, että heidän

hiippakuntansa niin kauvan oli saanut olla piispatonna.

Vihdoin päätti kuningas ottaa rohkean askeleen: kauvan keskusteltuaan

Lauri Antinpojan kanssa, kutsui hän maan etevimmät papit

Tukholmaan valitsemaan arkkipiispaa. Vaali tapahtui tuomiokirkossa

juhannuspäivänä; ehdokkaina olivat: Strängnäsin piispa Maunu Sommar,

Upsalan dekaani Jöns ja sikäläinen rehtori Lauri Pietarinpoika,

mestari Olavin veli ja kuninkaan suosikki.

Itse asetti kuningas neljänneksi ehdokkaaksi kansleri Lauri

Antinpojan. Mutta kaikki tiesivät, ketä kuningas tahtoi ja niin suuri

oli jo hänen valtansa, että kaikki siihen mukautuivat.

Piispa sai neljä ääntä, dekaani kolme, kansleri neljätoista, ja

mestari Lauri kaikki muut äänet eli noin sataviisikymmentä.

Vaalin päätyttyä lähetettiin neljä etevintä pappia kuninkaan luo

ilmoittamaan miten oli käynyt.

Kuningas vahvisti paikalla vaalin.

Tietysti tämä vaali koko maassa herätti tavatonta huomiota.

Kuka oli Lauri Pietarinpoika? Mitä oli hän tehnyt Ruotsin kirkon

hyväksi, joka olisi oikeuttanut häntä sellaiseen kunniavirkaan?

Vanhassa kirkkohistoriassa sanotaan: "kirkon häpeäksi ja pilkaksi on

vanhan Johannes Magnusin sijaan, jonka kuningas oli tunnustanut ja

jota ei vielä asianmukaisesti oltu eroitettu, pantu toinen piispa, ja

tämä on Lauri Pietarinpoika.

"Sen pahan kerettiläisen Olavin veli, kokematon, nuori, vasta

koulunpenkiltä ja patukan alta päässyt mies; ja ilman oikeutta,

järjestystä ja vahvistusta on hän pantu käskemään piispoja, jotka

paavi vihki."

Vanhat liitteet vapisivat, vuosisatojen taitavasti kokoama rakennus

oli vaarassa, piispojen, pappien ja munkkien yhteiset voimat eivät

näyttäneet riittävän pitämään sitä pystyssä.

Mikä on syynä tähän?

Kerettiläinen Lutherko?

Ei. Vaan salama taivaasta on särkenyt pimeyden, sen valta on

lopussa ja ihmiskunta on kypsynyt vastaanottamaan korkeampia,

kirkkaampia totuuksia, käsittämään sitä oppia, jonka päämääränä on

rakkaus ihmiskuntaan. Noilla sotureilla, jotka Herra oli valinnut

lipunkantajikseen ja joiden etunenässä Martin Luther astui, oli kova

taistelu kestettävänä. Heitä uhkasivat kamalimmat rangaistukset,

heitä väjyi tuskallisin kuolema.

Ja miksi? Mitä he olivat tehneet?

He näkivät villiytyneen kansan sokeasti karkaavan perikatoa kohti,

he näkivät röyhkeintä, kamalinta petosta, ja he riistivät peiton

petturien silmiltä ja naamarin sileäksi ajetuilta kasvoilta; mutta

silloin kääntyi koko kansa itse tulella ja miekalla, uhkauksilla

ja kirouksilla heitä vastaan. Varmaan he silloin loivat katseensa

Golgatalle, tuntien että alentumisessakin on ylentymistä, ja

kiittivät häntä, joka oli riippunut ristillä ja tehnyt heidät

mahdollisiksi juomaan kalkistaan ja kantamaan ristiään.

Varmaan tällaiset ajatukset liikkuivat Lauri Pietarinpojan mielessä,

kun hän hämmästyen kuuli vaalin päätöksen ja tunsi, minkä edesvastuun

alaiseksi hän oli joutunut.

Hän oli vasta kolmenkymmenenkahden vuoden vanha ja hänet asetettiin

asemaan, jossa olivat olleet Jaakko Ulfinpoika ja Kustaa Trolle,

joiden nimiä maine kantoi kautta maan. Kuinka hän heidän rinnallaan

oli pieni ja vähäpätöinen! Mutta silloin muistui hänen mieleensä,

että hänhän onkin vain ase, ehkä Herra on tahtonut valita pienen

aseen suuriin, mahtaviin töihinsä.

Ja hän päätti tarkasti tutkia mikä Herran tahto oli ja koettaa toimia

sen mukaan, huolimatta ruhtinaiden tai kansan suosiosta ja ainoastaan

täyttääkseen velvollisuutensa pappina ja ihmisenä.

Hän pysyi päätöksessään, sillä neljäkymmentäkaksi vuotta oli hän

arkkipiispana Svean valtakunnassa ja sinä pitkänä aikana ei hänen

korkeassa ja vastuunalaisessa toiminnassaan kertaakaan tavattu

vilppiä. Näinä vaikeina aikoina vaadittiin kirkon johtavalta mieheltä

paljon kykyä. Ensinnäkin piti hänen raivata tietä uudelle opille ja

sille valolle, jota evankeelinen käsitystapa vähitellen tahtoi tuoda

jumalanpalvelukseen. Sen piti tapahtua suurella varovaisuudella,

jotteivät heikkouskoiset loukkaantuisi. Ja taistelun uusien ja

vanhojen olojen, ulkonaisen vallan ja todellisen sisällön välillä

täytyi yhtämittaa jatkua. Kuningasvallan ei pitänyt päästä tunkemaan

liian syvälle, laivaa oli varovaisesti ohjattava kallioiden ja

salakarien välitse.

Voima, joka särkee vanhat siteet ja raivaa tietä uusille oloille, on

harvoin omiaan tyynnyttämään levottomia mieliä.

Suurta apua antoi Laurille Elisabet. Usein sai hän kokea pilkkaa,

mutta hän otti kaikki vastaan kärsivällisesti. Nainut arkkipiispa

oli papistolle ääretön kauhistus, mutta Elisabet kantoi kohtalonsa

niin arvokkaasti, että pilkka pian kilpistyi takaisin. Ja herralleen

tuotti hän sellaista lohdutusta ja apua, että Lauri sittemmin usein

lausui, että viisas ja ajatteleva vaimo on puolisonsa ja kotinsa

korkein siunaus.

Kansleri Lauri Antinpoika ja mestari Olavi olivat molemmat mahtavia

sotureja; he katsoivat ensi sijassa päämäärää, jonka tahtoivat

saavuttaa ja vasta toisessa sijassa kiinnittivät he huomiota

keinoihin, joilla aikoivat taistella. Lauri sitävastoin oli rauhan

mies; hän oli yhtä oppinut kuin lempeä ja vakavaluontoinen. Hän oli

lujamielinen ja itsenäinen, ei koskaan poikennut velvollisuudestaan,

mutta suostui mielellään myönnytyksiin, kun ne koskivat vähäpätöisiä

asioita. Aikalaisiltaan sai hän osakseen hyvin ansaitun tunnustuksen

ja jälkimaailma on antanut hänelle ensi sijan Ruotsin arkkipiispojen

ja pappien joukossa.

Linköpingin ja Skaran piispanistuimet olivat myöskin avoinna

ja tuomiokapituli oli näihin virkoihin ehdottanut molempien

hiippakuntien tuomiorovasteja, Linköpingiin Jöns Antinpoikaa ja

Skaraan mestari Sveniä.

Kuningas vahvisti vaalit, ja elokuun 13 p:nä kutsuttiin vastavalitut

piispat Tukholmaan vihittäviksi virkoihinsa.

Strängnäsin piispa Maunu ja Vesteråsin piispa Pietari kutsuttiin

toimittamaan vihkiäisiä.

He olivat kyllä molemmat allekirjoittaneet Vesteråsin resessin,

mutta rakkaus roomalaiseen kirkkoon eli heissä vielä ja toivo

vanhojen olojen palauttamisesta oli heissä vironnut uuteen eloon,

kun taalalaiset olivat yhtyneet kapinoimaan, ja Kustaa Trolle

sekä monet muut yllyttäjät, ennustaen Kristianin tulevan suurelle

retkelle pohjoiseen, olivat kehoittaneet kansaa vapautumaan Kustaan

hirmuikeestä. Tämä oli luultavasti syynä siihen, että he ennen

Tukholmaan lähtöänsä kutsuivat luoksensa erään kaniikin ja kuuluisan

tohtori Gallen ja laativat salaisen vastalauseen luterilaista

vääräuskoisuutta ja Ruotsin kirkon vapautta uhkaavia toimenpiteitä

vastaan, toimenpiteitä, joista koitui vaan valtakunnalle häpeää ja

ihmissieluille vaaraa. He eivät koskaan aio suostua luterilaiseen

oppiin eivätkä myöskään äsken valituiden piispojen vihkimiseen,

johon heidät nyt ylivallan voimalla ja pelotuksella pakoitettiin; ja

kaiken, mitä he tähän asti ovat tehneet ja vastaisuudessa aikovat

tehdä, julistavat he laittomaksi sekä uskoutuvat tavaroineen

päivineen pyhän roomalaisen kirkon huomaan, tunnustaen sen äidikseen

ja rahvaan hallitsijattareksi.

Tämä vastalause tuli jotenkin odottamatta ja lisäksi miesten kädestä,

jotka vaikeuksien ja taistelujen aikana olivat olleet kuninkaan

puolella.

Luultavasti oli arkkipiispanvaali suureksi osaksi syynä tähän. Se oli

tavallaan vanhojen olojen tunnustamista, siitä he saivat innostusta

ja juuri nyt näytti tulleen tilaisuus kohottaa katolinen kirkko

entiseen mahtavuuteensa, kun yleinen tyytymättömyys oli syntynyt

kelloverosta ja tuntui mahdolliselta, että kuningas Kristian palaisi

ja ottaisi valtakuntansa haltuunsa. Tarpeellista oli kuitenkin ryhtyä

varokeinoihin tulevan rangaistuksen varalta ja siksi kävivät piispat

käsiksi samaan keinoon, joka v. 1520 pelasti piispa Braskin hengen.

Tässä kohtaa meitä omituinen seikka: katolinen saattaa määrätä

erinäisiä ehtoja ja sitte valalla vahvistaa asioita, joita ei hän

hyväksy, vaan kieltää; eikä oppi pidä sitä ensinkään vääränä.

Tarkoitus pyhittää keinot, silloinkin kun ainoastaan yksityisen oma

etu on kysymyksessä.

Protestantti pitää tällaista menettelyä vääränä eikä voisi sitä

puolustaa, menettämättä itsekunnioitustaan.

Siinä luultavasti syy, jonka tähden ei Kustaa koskaan luottanut

kehenkään katoliseen; jota puhdasuskoisempi hän oli, sitä useampi

kettu piili hänen korvansa takana.

Piispat saapuivat nyt Tukholmaan, eihän heidän enään tarvinnut

pelätä, sillä vastalause tasoitti tulevat synnit, ja niin he ensinnä

toimittivat piispanvihkiäiset.

Sitte vihittiin harmaittenveljien kirkossa Lauri Pietarinpoika

korkeaan ammattiinsa. Kuningas itse ojensi hänelle arkkipiispansauvan.

Mutta nyt täytyy meidän astua muutamia kuukausia taaksepäin.

Herman Israel oli jo saattanut naimakysymyksen onnelliseen loppuun

ja kuningas käski nyt valmistaa laivoja, joilla nuori morsian oli

tuotava Ruotsiin.

Kuninkaan sisar, rouva Margareeta Vaasa (Hojan kreivin puoliso) sai

toimekseen lähteä noutamaan prinsessaa.

Häntä seurasi joukko muita ylhäisiä rouvia ja neitejä, kuten

Margareeta rouvan oma tytär, suloinen Brigitta Joakimintytär (Brahe)

ja kaunis Brigitta Eerikintytär (Lejonhufvud) sekä kuninkaan

sisarenlapsi, Ebba Vaasan ja Loholmin herran Eerik Abrahaminpojan

tytär.

Kuninkaan marski Lauri Siggenpoika sekä Birger Niilonpoika (Grip),

Kustaa Olavinpoika (Stenbock) ja useita muita Ruotsin etevimpiä

ritareja lähetettiin niinikään noutamaan kuninkaallista morsianta.

Heinäkuussa tapahtui lähtö, mutta vastatuuli pidätti ruotsalaiset

laivat viikkokausia matkalla. Tästä syystä tahtoi Lauenburgin hovi

siirtää kotimatkan toiseen vuoteen, mutta siitä taas ei kuningas

tahtonut kuulla puhuttavan; hän sanoi pitävänsä sitä kauppojen

purkamisena. Morsian sekä hänen äitinsä, sisarensa ja useita muita

rouvia ja herroja läksi siis matkalle elokuun lopulla.

Valtakunnan herrat ja miehet olivat jo sitoutuneet kokoamaan hopeaa

ja lahjoja tätä juhlaa varten, jotta "hänen armonsa heille kaikille

olisi suosiollinen herra, joka heidän kaikkien parasta tahtoo".

Pappien ja kirkkojen piti myöskin ottaa osaa keräykseen.

Kun häiden aika alkoi lähestyä, kirjoitti kuningas kaikille voudeille

ja läänitysmiehille koko Uplannissa, että koska suuri juhlallisuus

pian on käsissä, jolloin tarvitaan paljon tuoretta ruokaa, he

tuomarien kanssa koettaisivat taivuttaa talonpoikia hääavun

antamiseen, siten että kaksitoista talonpoikaa yhdessä antaisi 2

lammasta, 2 hanhea, 12 kanaa ja 40 munaa; tämä lahja ei heille

tuottaisi erityisiä kuluja, varsinkin koskei kuningas ollut vaatinut

heiltä kruunausapua.

Itägötlannin ja Smålannin voudeille ja läänitysmiehille annettiin

niinikään käsky että he koettaisivat saada talonpoikia vapaehtoisesti

antamaan härkiä juhlaan, nimittäin niin, että kaksikymmentä tai

useampi talonpoika yhdessä antaisi yhden härän ja vasikan; mutta

jos talonpojat tämän tuoreen ruuan luovuttamisessa osoittaisivat

vastahakoisuutta, niin ei heitä pitäisi pakoittaa, vaan tehkööt he

niinkuin tahtovat.

Kaupunkeihin lähetettiin käsky, että ne juhlan aikana veisivät

tavaransa Tukholmaan eikä muualle, koska sinne silloin tulisi paljon

väkeä vieraista maista ja kaupungeista, ja luultavasti myöskin useita

vieraita kauppiaita, joten jokainen Tukholmassa voisi saada tavaransa

kaupaksi yhtä hyvin kuin Itämerenkaupungeissakin.

Syyskuun 8 p:nä tuotiin kuninkaalle tieto, että laivat ovat tulossa.

Kaupungissa olivat markkinat ja uutinen levisi salaman nopeudella.

Kaupanteko loppui paikalla, kaikki jotka kynnelle kykenivät,

riensivät sillalle katsomaan komeutta.

Laivat siellä todellakin likenivät hyvällä tuulella.

Pian saattoi eroittaa, että ensimäisen laivan kannella seisoi joukko

naisia.

Samassa saapui rantaan kuningas, lempeästi hymyillen; hänen

seurassaan oli suuri joukko herroja, kaikki loistavissa univormuissa.

Jo yritettiin rannalta laskea siltaa, mutta liian aikaiseen, joten se

oli vedettävä takaisin.

Kaikki silmät olivat suunnatut kuninkaaseen; hän sen tiesi ja koetti

kasvoillaan säilyttää iloisen, tyytyväisen hymyn, mutta kokonainen

ajatusten tulva riehui hänen sielussaan.

-- Kas, kas!... Se on varmaankin tuo, joka on mustassa puvussa ja

joka puhuttelee Margareeta rouvaa.

-- Sehän on vanha ämmä... ei, kai se on tuo tuossa edessä...

-- Mutta sehän seisoo ihan vaiti.

-- Ja vieressä on toinen, joka on ihan hänen näköisensä. Kai he ovat

sisarukset.

-- Mutta eihän hän vastaa mitään.

Laiva tuli jo ihan likelle rantaa. Kuningas oli vetäytynyt

taaksepäin, sekä hän että hänen herransa paljastivat päänsä ja

katselivat vilkkumatta laivaan.

Silta laskettiin rannalta ja sen päälle levitettiin sinikeltainen

peite.

Herra Lauri Siggenpoika likeni silloin erästä pitkää naista, lausui

hänelle jotakin ja osoitti kuningasta.

Naisen kasvoille levisi heikko puna ja syvällä niiauksella vastasi

hän kuninkaan tervehdykseen.

Seuraavana hetkenä Kustaa herrojensa saattamana astui kannelle.

Ensi työkseen tervehti hän morsianta, hän tahtoi katsoa häntä

silmiin, mutta hänen silmänsä olivat maahan tähdätyt.

Sitte tervehti kuningas hänen äitiään ja sisartaan.

Vihdoin sai hän tervehtiä omaisiaan.

-- Jumalan kiitos, että olemme kotona, kuiskasi Margareeta rouva.

Kustaan ympärillä oli niin paljon iloisia, nuoria kaunottaria, että

hänen sydämensä lämpeni heidän likeisyydessään.

Sitte tarjosi hän prinsessalle käsivartensa, taluttaaksensa hänet

laivasta maihin.

Hän teki taaskin syvän niiauksen ja tarttui tarjottuun käsivarteen.

Tähän saakka oli suuri ihmisjoukko pysynyt alallaan, mutta nyt

alkoivat ihmiset tungeskella likemmä, oikein näkemään komeutta.

Mutta vahti ei päästänyt heitä ja ainoastaan likinnä seisovat

näkivät, että kuninkaan marski, Lauri Siggenpoika talutti prinsessan

äitiä; sitte seurasi pitkä jono vieraita rouvia ja neitejä, ja vasta

heidän perässään astelivat ruotsalaiset.

Mutta kun kuninkaalliset olivat menneet, alkoivat kielet oikein

liikkua.

-- Korea oli kuin markkinain marakatti.

-- Miksei hän koskaan kohottanut silmiään?

-- Kaiketi häntä hävetti!

-- Äiti hänellä oli pahan näköinen.

-- Mulkoili niin silmillään!

-- Ja nyrpisteli nenäänsä!

-- Jumala siunatkoon Kyösti kuningasta! Hän oli lempeä kuten aina!

-- Kun ei hän vaan olisi ottanut paholaista veneeseensä?

-- No sitte hän kyllä jaksaa vetää sen maihin.

-- Sisar näytti reippaalta tytöltä!

-- Mutta ylpeältä.

-- Enemmän minä vaan pidin meidän omista ruotsalaisistamme.

-- Kyllä, ei niissä saksalaisissa ollut yhtään niin kaunista.

-- Ja jokainen hymähteli ja katseli mielitiettyään.

-- Margareeta rouva oli myöskin mukana.

-- Näittekö kuinka hänen silmänsä harhailivat?

-- Hakivat kai kreiviä.

-- Tietysti. Missähän hän lieneekin?

-- Tietysti toisen luona! Sanoja säesti raaka nauru.

-- Kuninkaan ei pitäisi kuljettaa maahan niin paljon ulkomaalaisia.

-- Hänen sisarensa ei olisi tarvinnut mennä naimisiin sellaisen

kanssa.

-- Ulkomaalainen kerjäläinen on aina parempi kuin ruotsalainen.

Näitä jutellen likeni kansanjoukko linnaa.

-- Koskahan häät vietetään?

-- Kaiketi ovat pidot ensin valmistettavat.

Ja tyyntyneenä hajosi kansanjoukko, mikä meni markkinatouhuun, mikä

kotiaskareihin.

Mutta kukaan ei pitänyt tulevasta kuningattaresta.

Itselleen koetti Kustaa uskotella, että hän on äärettömän ujo;

vaivoin sai hän häntä edes vastaamaan "kyllä" ja "ei" kysymyksiinsä,

vaikka äiti ja sisar vakuuttivat, että hän heidän seurassaan on

erittäin puhelias.

Kustaa esiintyi nyt koko rakastettavuudessaan. Hän kuvitteli

jo rakastavansa noita kylmiä välinpitämättömiä kasvoja, jotka

eivät koskaan katselleet häneen, joitten huulilta ei ainoakaan

rakastavainen sana tunkenut hänen korvaansa. Hän tahtoi luoda iloa ja

onnea nuoren morsiamensa ympärille ja hän toivoi, että rakkaus maahan

ja kansaan, joka täytti hänen sydämensä, vähitellen valtaisi hänetkin.

Äidistä, herttuattaresta, ei hän ensinkään pitänyt; hän oli terävä

eukko, joka mielellään hyvillä neuvoilla olisi tahtonut sekaantua

sisälliseen talouteen, jollei Kustaa hienosti olisi osannut vältellä

häntä.

Onneksi tämä kaikki oli ohimenevää ja kuningas valmisteli jo salaa

hänen kotimatkaansa maatietä Tanskan kautta. Hänen tyttärensä oli

siellä naimisissa Fredrikin pojan, prinssi Kristianin kanssa, muuten

sangen onnettomassa avioliitossa.

Häitä varten tehtiin nyt suuria, loistavia valmistuksia. Linnamäelle,

muurin alapuolelle aidattiin suuri ala turnauksia ja muita

ritarileikkejä varten, joita ajan tavan mukaan piti olla.

Samoin koristettiin suuri huone tanssisaliksi; seinille ripustettiin

peitteitä ja tauluja.

Syyskuun 26 p:nä olivat vihdoin loistavat ja juhlalliset häät.

Lauri Pietarinpoika toimitti, useiden piispojen avustamana,

vihkimisen.

Koska morsian jo kuului luterilaiseen kirkkoon, niin ei mihinkään

erityisiin toimenpiteihin tarvinnut ryhtyä.

Morsian oli komea, kaikki ihailivat hänen kauneuttaan, mutta

rakkautta ei hän herättänyt kenessäkään.

Kustaa yksin näytti olevan vaaliinsa tyytyväinen.

Kahdeksan päivää kestivät häät.

Ensimäisenä päivänä oli turnaus.

Korkealla, komealla lavalla istui nuori kuningatar äitinsä ja

sisarensa välissä ja molemmin puolin heitä Margareeta rouva ja rouva

Ebba Vaasa.

Heidän takanaan oli suuri joukko rouvia ja neitejä; kokonaisuus

muodosti ikäänkuin kukkalavan, täynnä ihanimpia ruusuja ja liljoja.

Vastaiselle puolelle salia oli tehty pienempi lava. Siellä istui

kuningas ja paljon korkeita herroja.

Mutta aitauksen sisässä ratsastivat rautaan puetut ritarit

edestakaisin. Heidän komeat hevosensa tepastelivat ja itse he

heiluttelivat keihäitään, valmiina taistelemaan kunniansa ja naisensa

edestä.

Jokaisen olkapäähän oli kiinnitetty nauha ja Kustaan silmät hakivat

nuorten, kauniiden naisten parvesta nauhojen antajattaria.

Mutta ympärillä seisoi ääretön kansanjoukko ihailemassa komeutta ja

lausumassa arvosteluja, säätyyn ja onnen antimiin katsomatta.

Kun torventoitotuksilla sitte ilmoitettiin, että kaikki on kunnossa,

syntyi hetken hiljaisuus.

Komea herra ratsasti radalle; antaessaan hevosensa siinä tepastella,

näytti hän reippaalta ja urhoolliselta.

Se oli holsteinilainen Schak von Ahnefeld, joka oli tullut morsiamen

seurueessa.

Korkealla äänellä hän saksaksi kehoitti ruotsalaisia herroja

kamppailemaan kanssaan.

Jännityksellä katseli kansa sinne päin, missä kuninkaan herrat

olivat. Eikö kukaan heistä nyt lähde kohtelemaan tuota saksalaista

ansion mukaan?

-- Minä puolestani olisin valmis kantamaan sekä miehen että hänen

hevosensa Norrströmiin, mutisi muuan raudankantaja.

Kustaa mittaili silmillään miestä ja loi sitte varman, hymyilevän

katseen omiin herroihinsa.

Mutta herttuatar katseli ylpeänä ympärilleen ja kuiskasi sitte

jotakin tyttärensä korvaan, ikäänkuin sanoakseen: "Te raukat, kyllä

hän tekee lopun teistä kaikista!"

Mutta sieltä päin ei kuulunut ketään; kyllä he vilkkaasti

keskustelivat, mutta enempää ei siitä tullut.

Silloin rypisti kuningas kulmakarvojaan ja kuiskasi jotakin ympärillä

seisoville herroille.

Sillaikaa istui uljas ritari levottoman hevosensa selässä.

Vihdoin ratsasti ruotsalaisten joukosta esiin lyhyt, harteva ja

jäntterä ritari; hitaasti hän likeni saksalaista, ilmoittaen

noudattavansa kehoitusta.

Se oli pieni "Pekka Svenske", kuninkaan vouti Linköpingin linnasta.

Herttuatar nauroi niin, että hänen täytyi pitää nenäliinaa suunsa

edessä.

Kustaa hymyili tyytyväisenä.

Mutta kansa odotti jännityksellä, miten kävisi.

Kun taistelutoverit olivat tervehtineet toisiaan, ratsastivat he

radan äärimmäisiin päihin.

Torvet antoivat sitte merkin ja molemmat törmäsivät vastatusten.

Mutta Schak von Ahnefeld lensi kuin pallo hevosen selästä ja teki

kauniin kuperkeikan.

Silloin syntyi kansanjoukossa sellainen riemu, että heitä täytyi

kieltää meluamasta.

Herttuatar kävi tulipunaiseksi, mutta ei huolinut katsoa oikeaan eikä

vasempaan.

Pekka Svenske istui tyynenä hevosensa selässä, silitellen sen harjaa.

Hänen täytyi siinä odottaa, kunnes saisi tietää, tahtooko vieras

ritari jatkaa leikkiä.

Vähän vaivaloista oli holsteinilaiselle herralle nouseminen, mutta

apua hän ei ottanut vastaan; vihdoin hän sitte pääsi jaloilleen.

Oli hän ehkä vähän kankea, mutta täytyihän hänen pestä pois häpeänsä.

Hän ilmoitti siis ottaneensa asian liian kevyeltä kannalta ja

haluavansa vielä kerran koettaa voimiaan reippaan ruotsalaisen

vastustajansa kanssa.

Pekka Svenske vastasi hänen kumarrukseensa ja läksi ratsastamaan

kentän toiseen päähän.

Ikäänkuin voimiaan koetellakseen teki ruotsalainen muutamia siroja

hyppyjä ennenkuin asettui paikoilleen.

Sitte he taas seisoivat vastatusten.

Jo soivat torvet.

Ja molemmat ritarit karkasivat eteenpäin.

-- Ajanpa tällä kertaa asiani toisella lailla, puheli Pekka Svenske

itsekseen, ja hän pysyi sanoissaan.

Saksalainen lensi ensin korkealle ilmaan ja putosi sitte suinpäin

maahan.

Nyt ei Pekka Svensken enään tarvinnut odottaa jatkamista, sillä

pahasti vahingoittuneena kannettiin saksalainen pois.

Mutta silloin ei kansan riemua enään saatu vaikenemaan. Kustaa antoi

heidän ilonsa päästä valloilleen, asia huvitti häntä itseäänkin. Hän

lähetti erään herransa kiittämään Pekka Svenskeä.

Herttuatar asteli levottomana edestakaisin, hän oli nähtävästi

loukkaantunut, mutta nuori kuningatar istui kankeana,

liikkumattomana, välittämättä mistään.

Kustaa tuumaili mahtaako hän todellakaan välittää mistään, vai hieno

tapako käskee häntä pysymään noin kankeana. Hän tahtoi uskoa, että

hieno tapa oli syynä siihen.

Mutta hänen takanaan oli iloisia, nuoria, ylpeyttä säteileviä

kasvoja, ja Kustaa tunsi rintansa paisuvan samoista tunteista.

Heidänkin sydämensä olivat ruotsalaiset ja ruotsalaisen uroon voitto

vaikutti heihin ikäänkuin he itse olisivat olleet osallisina sen

saavuttamisessa.

Ruotsalaiset ritarit koettelivat keskenäänkin voimiaan erinomaisella

taitavuudella.

Suurta huomiota herättivät marski, herra Lauri Siggenpoika ja herra

Birger Niilonpoika.

Molemmat osoittivat suurinta voimaa ja harjaantumista, mahdoton oli

saada selville, kumpiko voittaisi, ja vihdoin syöksivät he toisensa

yhtaikaa satulasta.

Juhla loppui ilolla ja naurulla.

Mutta illalla tanssittiin kauniissa salissa ja hellät tunteet

puhkesivat valloilleen.

Kustaa näki ympärillään rakastuneiden katseita ja kuuli nuorten

huulilta hellää kuherrusta.

-- Saisinko huomenna puhutella teidän armoanne? pyysi herra Birger

Niilonpoika.

-- Kello kymmenen! vastasi kuningas.

-- Mutta kas! Tuossa seisoi nuori Kustaa Olavinpoika Stenbock kalpein

poskin, tuijottaen eteensä.

Kuningas kysyi mikä häntä vaivaa.

-- Minä pyydän teidän armoltanne eroa virastani, sammalsi hän. --

Aion ulkomaille palvelukseen.

-- Eikö nyt kukaan kaunis neitonen ole kiinnittänyt sinua tänne?

Mies punastui korviin saakka.

-- Tule luokseni huomenna kello yksitoista, niin saamme puhua asiasta.

Kuningas läksi sitte Margareeta rouvan luo ja istuutui hänen

viereensä.

-- En ikinä voi unohtaa vankeuttani Jönköpingissä, huokasi Margareeta

rouva.

-- Sen sait kärsiä minun tähteni!

Kustaa oli kuullut tuon valituksen vähinten kaksikymmentä kertaa.

-- Siksi sen kestinkin.

-- Mitä pidät juhlasta?

-- Kysy sitä kuningattarelta.

-- Hän istuu nyt äitinsä parissa enkä tahdo heitä häiritä; sitäpaitsi

puhuisin sinun kanssasi.

-- Puolisostaniko?

-- En. Miksi sinä kalpenet?

-- Sinä olet hänelle pahoillasi, Kustaa.

-- Hän ei ole osoittanut ansaitsevansa luottamustani.

-- Ehkä ovat vaatimuksesi olleet liian suuret?

-- Hän tahtoi itsepintaisesti päästä Lyypekkiin ja väitti varmaan

pakoittavansa kaupungin vähentämään mahdottomia vaatimuksiaan, ja

sensijaan suostui hän kaikkiin lyypekkiläisten pyyntöihin.

-- Minä tiedän kuinka hän kärsi... pelkäsin hänen surevan

kuoliaaksi... sitte minä läksin kotiin edeltäpäin, mutta tuo onneton

tapaus Jönköpingissä tuli eteen...

-- Puhukaamme jostakin muusta. Matka on tehnyt Birgitallesi hyvää.

Hän on tullut entistä kauniimmaksi!

-- Todellako!

Margareeta rouva näytti tyytymättömältä.

-- Hän on tullut niin sinun näköiseksesi... varmaan useat ovat

sanoneet hänelle sen.

-- Olen pitänyt häntä kotona niin paljon kuin suinkin ja siellä hän

parhaiten on viihtynytkin.

-- Eikö kukaan nuori ritari ole saanut hänen sydäntään sykkimään?

-- Sellaisen lapsen sydäntä!

-- Onhan hän seitsemäntoista vanha!

-- Sellaisia ei hän edes ajattelekaan!

-- Oletko varma?

-- Kokonaan.

-- Kutsuppa tyttö tänne, mutta älä itse tule.

Nuori neiti oli kuin upea kukka; elämänhalu säihkyi hänen tuoreista,

loistavista sinisilmistään ja hymyili huulilta, joiden alta paljastui

valkea hammasrivi.

Ilokseen kuningas häntä katseli.

-- Oletko tanssinut paljon?

-- Koko illan, teidän armonne.

-- Eikö pikku jalka ole väsynyt?

-- Ei se koskaan väsy!

-- Eikö sydän sitte ole kieltänyt?

-- Sydänkö? Tyttö loi silmänsä maalian.

-- Eikö sydän sitte sano mitään?

-- Sanoisi kyllä... jos uskaltaisi, kuiskasi neito.

-- Tietysti se uskaltaa! Kerroppa minulle, mitä se sanoo? Kuningas

istutti hänet rinnalleen, selinpäin äitiin.

-- No, miten asiat edistyvät?

-- Eivät ensinkään!

-- Kuiskaappa korvaani alkukirjain! Birgitta painui häntä likemmä ja

kuiskasi:

-- B!

-- Sanoppa vielä toinen.

-- N!

-- Oikein! Nyt suutelen sinua ja sanon koko nimen. Ja kuningas

suuteli häntä ja kuiskasi: -- Birger Niilonpoika!

-- Voi! huudahti tyttö ja kätki kasvot käsiinsä. Margareeta rouva oli

ollut niin likellä, että hän oli kuullut kaikki.

-- Kas niin, Margareeta, lausui Kustaa, -- nyt on tyttäresi tehnyt

tunnustuksensa. Sulje hänet nyt syliisi ja siunaa häntä!

-- Tämä tulee niin odottamatta, sanoi Margareeta.

-- No, kutsunko tänne ritarin?

-- Ei, ei, minun pitää puhua mieheni kanssa...

-- Ei ole tarpeellista, eihän hän ole tytön isä ja tuskin hän

ruvennee vastustamaan minun tahtoani.

-- Hänen suurin ilonsa on tietysti täyttää se... muutaman päivän

perästä...

-- Nyt heti; huomenna tapahtuu kihlaus!

-- Huomennako?

-- Niin! Kas niin, keskustelkaa nyt asiasta!

Sitte läksi kuningas huoneen toiseen päähän, missä lempeä rouva Ebba

Vaasa istui.

Hän oli Eerik Abrahaminpoika Lejonhufvudin leski. Hänen miehensä

oli auttanut Kristianin Tivedenin yli ja palkaksi saanut surmansa

Tukholman verilöylyssä.

Ebba rouva ei tahtonut luopua katolisesta uskosta, sentähden oli

hän asettunut asumaan Vretan luostarin likeisyyteen, joka vielä oli

kunnossa.

Kustaa kunnioitti häntä suuresti ja hänen erityisestä pyynnöstään oli

vanhin tytär Birgitta päässyt noutamaan morsianta ja Ebba rouva itse

tullut häihin.

Kun kuningas istuutui hänen viereensä, hymähti hän lempeästi ja

lausui:

-- Kuinka kauniit hääpidot nämä ovat!

-- Kauniitko? Niin, onhan täällä paljon kaunista!

-- Avioliitto sisältää aina lupauksen, lausui Ebba rouva, -- mutta

tämä avioliitto sisältää lupauksen koko kansalle, siksi ovat nämä

häät minusta niin sanomattoman kauniit.

-- Niin, sanoi kuningas, -- me kylvämme, vaan Herra antaa kasvun;

mutta minä tahtoisin nähdä ympärillä niin paljon onnellisia ihmisiä

kuin suinkin.

-- Täällä näkyykin pelkästään iloisia kasvoja.

-- Tosin, mutta ne saattavat olla naamareja.

-- Naamareja me kaikki kannamme!

-- Niin, suru painaa teitä vielä.

-- Se ei koskaan minua heitä.

-- Ja kuitenkin on teidän kotinne rauhallisin, iloisin ja onnellisin,

minkä olen nähnyt.

-- Minulla on tyttäreni!

-- Niin, he ovat sen päiväpaisteena; mikseivät he kaikki päässeet

häihin?

-- Teidän armonne, he viihtyvät kotona.

-- Birgitta näkyy viihtyvän täälläkin.

-- Pelkään liiankin hyvin!

-- Miksi liian hyvin? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Että koti saattaa käydä hänelle vähemmin rakkaaksi.

-- No, antakaa hänen täältä ottaa mukaansa se, mikä häntä pidättää

täällä.

-- Huvi, tanssiko siis?

-- Te väärinkäsitätte minua tahallanne; tarkoitan tietysti sitä, jota

hänen sydämensä rakastaa.

-- Hänen sydämensä ei vielä ole valinnut!

-- Mutta entä jos se on?

-- Silloin hän olisi sanonut sen minulle.

-- Ehkei hän tahdo rikkoa sisarparven eheyttä?

-- Se olisi oikein; maailma on myrskyisä meri.

-- Rakkaus sensijaan luja satama.

-- Riippuen rakkauden laadusta.

-- Täytyyhän teidän kuitenkin antaa heidän mennä naimisiin!

-- Täytyy kai! sanoi äiti huoaten.

-- Täällä on muuan nuori ritari, joka rakastaa neiti Birgittaa.

-- Kustaa Stenbock!

-- Vai tiedätte te!

-- Tyttö sanoi minulle sen itse.

-- No kielsittekö te?

-- En minä, vaan hän.

-- Mistä syystä?

-- Hän rakastaa minua enemmän kuin häntä!

-- Mutta eikö hänen sydämensä voi rakastaa teitä molempia?

-- En tiedä! Pyhä Jumalan äiti, kun emme ikinä olisi tulleet tänne!

Kustaa huomasi, ettei tältä taholta ollut mitään voittamista.

-- Kuinka minun suloinen, ihana Margareeta impeni jaksaa? kysyi hän.

-- Margareeta on lapsi! sanoi äiti.

-- Mutta suloisin, minkä ikinä olen nähnyt, puhui kuningas

vilkkaasti. -- En koskaan unohda noita suuria, sinisiä silmiä, jotka

kerran hääpidoissa minuun katselivat, muistattehan, Ebba rouva!

-- Muistan. Ja Margareeta muistaa myöskin!

Pian läksi kuningas Ebba rouvan luota, mielessään harmitellen, ettei

ollut saanut mitään aikaan.

Mutta tanssi jatkui, soitto helisi ja ilo loisti kaikkien silmistä.

-- Käykö kuningattareni vielä kerran tanssiin? kysyi kuningas

vilkkaasti.

-- En, minua väsyttää!

Kustaa katsoi häneen kummastuneena, eikö hän käsitä, että _hän_,

kuningas, tahtoo tanssia _hänen_ kanssaan? Eikö hän ehkä koskaan tule

häntä käsittämään? Ja pois kuningas läksi. Hänen katseensa sattui

kauniiseen Birgittaan, joka suruissaan kuin haavoitettu kyyhky istui

pää kallellaan.

Reippaasti astui kuningas hänen luokseen.

Tyttö punastui ja oikaisihe suoraksi.

-- Te olette niin herttainen ja lempeä, virkkoi Kustaa, -- ja

saatatte samalla olla niin julma.

-- Minäkö, teidän armonne?

-- Juuri te, kaunis neiti!

-- Ketä olen loukannut?

-- Ensinnäkin itseänne.

Tyttö katsoi häneen kummissaan.

-- Ja erästä toista...

Tyttö taivutti hiukan päätään.

-- Se toinen tuli äsken kalpein poskin luokseni pyytämään eroa

virastaan.

-- Eroa!

-- Hän aikoo jättää isänmaan...

-- Miksi?

-- Ettekö te tiedä?

Kyyneleet alkoivat valua alas neidon poskia.

-- Hän rakastaa, mutta ei saa vastarakkautta. Tyttö teki kädellään

liikkeen ja pää vaipui syvemmälle.

-- Hän on sentään jalo, urhoollinen ritari...

-- Niin on!

-- Jalolla neidillä olisi syytä ylpeillä hänen rakkaudestaan...

-- Olisi!

-- Mutta sydäntään ei kukaan voi pakoittaa...

-- Ei!

-- Hän pakenee maastaan hänen tähtensä...

-- Ei, ei! kuului tuskallisesti neidon huulilta.

-- Tekeekö hän teidän mielestänne oikein?

-- Ketä te tarkoitatte?

-- Kustaa Stenbockia!

-- Minä rakastan häntä.

-- Ja karkoitatte kuitenkin hänet luotanne!

-- Äitini...

-- Jättää teille päätösvallan.

-- Kyllä!

-- No mutta entä sitte?

-- Se häneen niin koskisi ja hänellä on jo ollut paljon suruja.

-- Hurskas lapsi! sanoi Kustaa miltei kunnioittaen; -- tahdotteko

uskoa kohtalonne minun käsiini?

Kustaa Vaasa. II.

-- Jos teidän armonne käskee!

-- En, pyydän vain saada tehdä teidät onnellisiksi. Tyttö loi häneen

kiitollisen katseen ja hän läksi voitostaan iloiten.

Seuraavana päivänä hän hyvään aikaan lähetti noutamaan Kustaa

Stenbockia.

-- Tiedätkö, että hän sinua rakastaa? kysyi hän.

-- Uskon, mutta...

-- Mene nyt paikalla Ebba rouvan luo ja ilmoittaudu minun

sanansaattajanani!

-- Mutta teidän armonne!

-- Minä sinut lähetän ja minä sinulle takaan Brita neidin rakkauden!

-- Mutta jos hän kieltää?

-- Niin vetoa neitiin; muistuta hänelle eilistä keskusteluamme.

-- Kuinka voin kiittää teidän armoanne?

-- Toimenpiteeni eivät ole aivan epäitsekkäät; en tahdo kadottaa

urheaa ritaria enkä antaa hänen surra kuoliaaksi kauniin tytön tähden.

Kustaa Stenbock riensi Ebba rouvaa tapaamaan ja sai asiansa mitä

parhaimpaan järjestykseen.

Muutaman tunnin perästä palasi hän kuninkaan luo ja ilo loisti

hänen silmistään, kun hän esiinkantoi Ebba rouvan tervehdyksen: hän

iloitsee saadessaan täyttää kuninkaan tahdon ja ainoastaan pyytää,

että asia vastaiseksi pidettäisiin salassa.

-- Iltaan asti, sanoi Kustaa, -- ei kauvemmin!

-- Pelkään että hän pahastuu!

-- Sen huolen kannan minä!

Päivän loistavassa juhlassa oli kuningas iloisin iloisten joukossa,

hän sirotteli ympärilleen pilapuheita ja ilonpurkauksia, kaikkien

silmät häntä seurasivat, ilmaisten rakkautta ja myötätuntoisuutta,

ja hänen omassa sydämessään liikkui ylivuotavan lämmin tunne; ehkä

hän itseltään ja muilta tahtoi peittää, että piikki jo oli häntä

haavoittanut, sillä näytti siltä kuin hän ajamalla olisi ajanut

luotaan kaikki huolet, vaan nauttiakseen hetken riemusta.

Ihmetellen kuningatar häneen katsoi, hän ei häntä käsittänyt ja hänen

ystävällisiin, lohduttaviin sanoihinsa vastasi hän vain kylmällä

hymyllä.

-- Hän ikävöi äitiään! selitti kuningas ympäristölleen. Niin hän sai

koettaa selitellä kuningatar Katarinan käytöstä koko hänen elämänsä

ajan.

Mutta tänään tahtoi hän iloita, vaan iloita. Äkkiä likeni häntä

kreivitär Margareeta.

-- Kreivi suostuu! ilmoitti hän.

-- Siitä olinkin varma!

Kun illalla tanssin piti alkaa, viittasi hän soittajille, että he

lakkaisivat, ja lausui, astuen juomapöydän ääreen:

-- Olen antanut tuoda parhaat viinit kellaristani. Täyttäkää maljat!

Sitte tarttui hän maljaan ja jatkoi:

-- Olen kokenut paljon tässä maailmassa enkä ensi kertaa hiero

naimiskauppaa, kun tänään sisareni ja kreivi Hojan suostumuksella

lasken rakkaan sisarentyttäreni, jalon neiti Birgitta

Joakimintyttären käden jalon herra Birger Niilonpojan käteen!

Hän liitti nuorten kädet yhteen ja syleili heitä; sitte piti heidän

juoda hänen kanssaan ja kiertää pitkin salia vastaanottamaan

onnentoivotuksia.

Mutta äkkiä läksi Kustaa Ebba rouvan luo.

-- Saanko tarjota teille käsivarteni, kälyni? Ebba rouva nousi

pelästyneenä.

-- Teidän armonne!

-- Ettehän toki ota takaisin sanaanne?

-- En suinkaan!

-- No, ettekö tiedä, ettei koskaan pidä heittää huomiseksi, mitä

tänään voi tehdä?

Lempeän väkivaltaisesti otti hän hänen käsivartensa ja lausui ääneen:

-- Jalo kälyni, rouva Ebba Lejonhufvud on sallinut minun ruveta

tyttärensä naittajaksi, jolla perustuksella täten kihlaan jalon

Brigitta Eerikintyttären urhoolliselle ritarille herra Kustaa

Olavinpoika Stenbockille!

Näin sanottuaan liitti kuningas nuorten kädet yhteen ja syleili heitä

sydämellisesti.

Mutta samassa näki hän heidän molempien, unohtaen koko ympäristönsä,

polvistuvan äidin eteen.

Pelästyneenä tahtoi Ebba rouva nostaa heidät ylös, mutta he pyysivät

polvillaan hänen siunaustaan.

Silloin laski äiti kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.

Kohtaus teki valtavan vaikutuksen, sillä se erosi niin räikeästi

ympäristöstä.

Ja kun tämä pari sitte kierteli pitkin salia ottamassa vastaan

onnentoivotuksia, niin ei sille lasketeltu niin paljon leikkipuheita

kuin ensimäiselle parille.

Taas alkoi musiikki soida ja tanssi käydä hurjissa pyörteissä.

Kahdeksan päivää kesti iloisia häitä.

Sitte läksi herttuatar tyttärineen ja Kustaa saattoi heidät matkalle.

Kotiin palatessaan päätti hän tästälähin uhrata koko elämänsä ja

kaikki voimansa synnyinmaalle. Hän kyllä oli huomannut, ettei

hänen avioliittonsa tule onnelliseksi, mutta eihän asia enään

ollut korjattavissa, piti siis koettaa kärsiä ja tehdä elämä niin

siedettäväksi kuin suinkin. Saattaisi ehkä sattua seikkoja, jotka

likentäisivät puolisoja.

Tyhjältä tuntuu, kun ei ole ketään, jonka puoleen täydellisellä

luottamuksella voisi kääntyä!

Hojan kreiviin ei ollut luottamista. Hän oli hääjuhlaa aikana

käyttänyt hyväkseen Kustaan iloista mielialaa ja pyytänyt

häneltä lisää läänityksiä. Ja kun Kustaa kielsi, niin rupesi hän

uhkailemaan... Hävytön mies, hänen oli kuningasta kiittäminen

kaikesta ja nyt hän loi häneen kateellisia katseita!

Huomenlahjaksi oli kuningas antanut kuningattarelleen Kalmarin

linnan, kaupungin ja läänin sekä koko Ölannin ynnä Borgholmin linnan;

sensijaan kerrotaan kuningattaren lausuneen esirukouksen taalalaisten

puolesta, jolloin he taas vuorostaan "kiittivät armollista rouvaansa

hänen lempeästä rukouksestaan ja selittivät, että he ovat valmiit

häntä verellä ja hengellä puolustamaan".

Nuori kuningatar vietti omituista elämää; mieluinten oli hän yksin,

joko lukien kirjaa tai istuen käsityönsä ääressä; ympäristöään

kohteli hän ylpeästi ja käskemällä; keskusteluun ei hän milloinkaan

antautunut. Kuningas ei koskaan saanut häntä siihen; hän vaikeni

aina, jos hänen mielipidettään tai hänen tahtoaan kysyttiin, lieneekö

se sitte tapahtunut itsepintaisuudesta vaiko tietämättömyydestä.

Mutta sensijaan saattoi hän joskus aivan syyttä kiivastua

äärettömästi.

Hän oli kotoa tuonut muassaan pienen koiran, jota hän intohimoisesti

rakasti ja jonka aina piti nukkua hänen sylissään.

Kuningas ei siitä pitänyt ja pyysi joskus, että hän sen heittäisi

luotaan; hän loi silloin kuninkaaseen pimeän, epäluuloisan katseen ja

sulki lemmikkiä vielä hellemmin syliinsä.

Joka päivä tuotti pieni elukka harmia.

Palvelijattaret saivat usein sen tähden tuntea kuningattaren pienten,

vaikeitten kourien kovuutta.

Eräänä päivänä kuoli koira.

Kuningatar väitti, että joku oli antanut sille myrkkyä.

Yhtä mahdollista on, että koira oli syönyt liian paljon, mutta sitä

ei hän ottanut uskoakseen.

Hänen epätoivonsa ja surunsa oli melkein rajaton, ei kovuus eikä

hellyys, ei mikään auttanut.

Lääkäri selitti, että hänen elämänsä on vaarassa, jollei hän koeta

hillitä heikkouttaan.

Silloin hän pelästyi, ja pitkän aikaa hän taipui mihin tahansa.

Sitte rupesi hän kirjoittamaan kirjeitä; erittäin rakasti hän

sisartansa Doroteaa, prinssi Kristianin puolisoa. Ja tämä viekas,

oikullinen nainen päätti pian koettaa voittaa sisarensa valtiollisiin

tarkoituksiin. Hän opetti hänelle, miten hänen tulee käyttäytyä,

kirjoitti, että hän häneltä odottaa paljon ja selitti miten he voivat

saavuttaa päämaalinsa.

Kirjeet piiloitti Katarina tarkasti, mutta samalla näytti hänen

luonteensa muuttuneen.

Hän kohteli kuningasta ystävällisesti ja koetti voittaa hänen

rakkautensa, mutta liian myöhään.

Kuitenkin iloitsi kuningas muutoksesta, arveli vain, että kuinkahan

kauvan tätä kestää.

Ympäristöään kohteli Katarina kylmästi ja ylpeästi, ystävyytensä ja

luottamuksensa arvoisena ei hän pitänyt ketään; Hojan kreivi oli

ainoa, joka häntä miellytti ja hän ei ollut kuninkaan eikä hovin

suosiossa. Mutta hovi kohtelikin häntä ansion mukaan.

Elämä siellä ei ollut hauskaa.

5.