Veljeänsä, joka oli kaksi vuotta vanhempi, seurasi Lauri
Wittenbergiin, antautuakseen niinkuin hänkin opin tielle. He olivat
molemmat rehellisiä, oikeudentuntoisia miehiä, mutta Olavi kiivastui
helposti vähäisestäkin syystä, ja joutui hetken mielialojen valtaan,
kun sensijaan Lauri aina pysyi tyynenä, miettiväisenä, toimien
ainoastaan kypsyneen vakaumuksensa perustuksella.
Saksassa raivosi siihen aikaan uskontaistelu kiivaimmillaan. Virta
riisti veljekset muassaan ja vei molemmat pappisuralle.
He tutustuivat kumpikin persoonallisesti Lutheriin, Olavi mielistyi
heti ensi hetkenä hänen vaatimattomaan, luontevaan käytökseensä ja
vähitellen voitti hän yhtä suuressa määrin Laurin sydämen.
Pääasiallisesti kuuntelivat he hänen luentojaan ja molemmista tuntui
siltä kuin musta huntu olisi siirtynyt heidän silmiltään ja iäisyyden
valo häikäisevässä kirkkaudessaan olisi alkanut heille loistaa. Pois
kirkon vanhat kirjat kellareista homehtumasta, ylös päivänvaloon
luettaviksi, tutkittaviksi, kaikkien käsitettäviksi!
Olavi oli saanut pienen opettajapaikan Örebrossa ja matkustaessaan
kotimaahan sitä vastaanottamaan, päätti hän kaikin voimin
työskennellä tähän uuteen suuntaan, kävi sitte miten tahansa.
Lauri jäi Wittenbergiin. Hän seurasi usein suurta uskonpuhdistajaa
hänen matkoillaan ja sai siten monasti tilaisuuden nähdä, miten
selvästi Luther käsitti asiat ja kuinka hän voimakkailla todisteilla
kumosi vastustajiensa väitteet. Mutta Lauri näki myöskin ne
äärettömät vaivat, taistelut ja kieltäymykset, mitä hänellä joka
päivä oli kestettävänä.
Voidakseen oikein arvostella asiaa, täytyy ihmisen kuitenkin
katsella sitä kaikilta tahoilta eikä Lauri suinkaan laiminlyönyt
vastapuoluetta. Päinvastoin otti hän erittäin tarkkaan selvää
Lutherin vastustajien mielipiteistä ja huomasi silloin
hämmästyksekseen, että heidän hyökkäyksensä melkein aina olivat
persoonallista laatua eivätkä juuri koskaan tarkoittaneet asiaa.
Itse puolestaan ei hän koskaan lausunut mitään mielipidettä.
Senjohdosta luulivat useat, että hän kallistuu katolisen opin
puolelle ja koska nuori ruotsalainen oli tunnettu eteväksi mieheksi,
rupesivat katoliset koettamaan voittaa häntä.
Muutamista nuorista munkeista oli Lauri aivan pääsemättömissä. Aina
he koettivat alentaa Lutheria hänen silmissään [tämä on kerrottu
teoksessa: Documents trouvés dans les archives du Vatican par
Augustin Theiner]; kerran oli hän lausunut, ettei Pyhä Raamattu
todista pyhän Annan olleen neitsyt Maarian äidin ja että Jooseppi
yhtä hyvin saattoi olla nuori mies kuin vanha ukko. Tämä lausunto oli
munkkien mielestä herjausta, jopa jumalankieltämistä.
Kerran oli Luther luennossaan sanonut, että synnit ovat
tunnustettavat Jumalan eikä ihmisten edessä.
-- Hän ärsyttää paavia ja pyhää kirkkoamme, huudahti eräs munkeista.
-- Hän on kerettiläisenä roviolla poltettava.
-- Teidän täytyy löytää hänet syylliseksi, jos mielitte polttaa
hänet, sanoi Lauri ystävällisesti.
-- Kyllä me löydämme, siitä voitte olla varma. Kirkon kourat
ulottuvat kauvas eikä kirkko salli, että ainoaakaan sen
opinkappaleista uhataan.
Kerran uskalsi Lauri huomauttaa Lutherin opin olevan sellainen, että
se vaikuttaa kaikkiin ennakkoluulottomiin mieliin ja siitä syystä
hänen puoluelaistensa luku lisääntymistään lisääntyy.
-- Saatanan juonet yksin sen vaikuttavat, huudahti munkki. -- Hän
oli kerran kirkon uskollisin ja nöyrin palvelija. Nyt hän on tullut
taivaasta langenneeksi enkeliksi.
-- Sentähden hän luulee voivansa tuomita maailmaa, huudahti toinen
munkeista. -- Kerran hän lausui: "jollen tee sitä eläessäni, niin
teen sen kuolemani jälkeen, ja silloin minä tuomitsen jokaisen, joka
on ollut minua vastaan, sillä minä olen viisaampi kuin koko maailma."
-- Sitte hän sanoo, huudahti edellinen munkki, -- että hän luomisen
ajoista asti on ensimäinen, jonka Jumala on opettanut saarnaamaan
puhdasta sanaansa puhtaampana kuin kutkaan opettajat tai profeetat
ovat sitä saarnanneet. Jumala on kanssani, sentähden en ensinkään
välitä vaikka tuhat Augustinusta, tuhat Cyprianusta, tuhat Henrikkiä
ja tuhat kirkkoa yhdessä liittyisi minua vastaan. Jumala ei petä
itseään eikä muita; Augustinukset, Cyprianukset ja muut valitut ovat
voineet erehtyä ja ovatkin erehtyneet. Turhaa on huutaa: kirkko,
kirkko! ja vedota siihen, että useat isät, kuten P. Gregorius ja P.
Bernhard y.m. ovat pitäneet messun sillä tai sillä tavalla; me emme
usko isiin emmekä seuraa heidän esimerkkiään. Tässä minä uhallakin
asetun heitä kaikkia vastaan ja sanon:
"Jumalallinen majesteetti on kanssani, sentähden en väisty
hiuskarvankaan vertaa, vaikka tuhannet Augustinukset ja tuhannet
Henrikit minua vastustaisivat. Sen evankeliumin edessä, jota minä,
tohtori Martin Luther saarnaan, täytyy paavin, piispojen, pappien,
munkkien, kuninkaitten, prinssien, saatanan, kuoleman ja kaiken,
mikä ei ole Jeesus Kristus, taipua! _Cedo nulli_, pois kaikki esteet
tieltä, tässä on mies, joka ei väisty askeltakaan!"
Munkin täytyi hiukan levähtää. Tätä tilaisuutta käytti toinen
hyväkseen ja alkoi paikalla:
-- Sitte hän sanoo: "Minä Luther olin munkki ja kiivas paavilainen,
mutta silti on Jumala minut kutsunut ensimäiseksi saarnaamaan teille
sanaansa. Minä Martin Luther olen selittänyt P. Raamatun oikeammin
kuin sitä tuhanteen, jopa kuuteentuhanteen vuoteen, jopa maailman
luomisesta asti, on selitetty. Kukaan opettaja ei ole sitä selittänyt
niinkuin minä."
Munkit hikoilivat ja tekivät ristinmerkkejä: heidän puhtaat huulensa
olivat koskettaneet liian likaisia asioita. Mutta se ei estänyt
ensimäistä munkkia heti jatkamasta.
-- Hänen kerettiläisyytensä on kehittynyt niin pitkälle, että hän
sanoo olevansa likinnä Jumalaa viisain olento, jopa että hän on
itse Jumala: "minun sanani on Jeesuksen sana ja minun suuni on
Jeesuksen suu!" Eikö se nyt ole kummallinen ihminen tuo Luther...
Minä puolestani melkein uskon, että hän on Jumala, koska kerran
hänen kirjoituksillaan ja hänen nimellään on sellainen voima, että
se tekee kerjäläiset korkeiksi herroiksi, aasit oppineiksi miehiksi,
velikullat pyhimyksiksi ja loan jalokiviksi.
-- Koska se on tapahtunut? kysyi Lauri hämmästyneenä.
-- Eivätkö nuo heittiöt prinssit, jotka seuraavat häntä, ole
kerjäläisiä, huudahti ensimäinen munkki, -- ja aaseja ja velikultia
nuo opinsällit, joista Luther sanoo tehneensä opettajia ja pyhimyksiä?
-- Eikä siinä kyllä, puuttui puheeseen toinen munkki, -- vaan hän
vertaa itseään Paavaliin, jonka Herra saattoi kolmanteen taivaaseen,
ja Johannekseen, jonka pää nojasi Herran rintaa vastaan... mutta mitä
minä sanoinkaan! Hänhän asettuu heidän yläpuolelleen, tuomitsee sekä
heidät että muut apostolit, tuomitsee kaikki pyhimykset ja profeetat
ja selittää Isän Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen silmänkääntäjiksi,
jotka tähän asti ovat pettäneet jokaista pyhien totuuksien ja heidän
jumalallisen oppinsa saarnaajaa! Luther on ainoa, jota Jumala ei
ole pettänyt, hän on kaikista opettajista suurin, ensimäinen, joka
on julistanut jumalallista oppia sen koko puhtaudessa, puhtaampana
kuin kukaan ennen häntä, aikojen alusta asti. Lutherin oppi on siis
suurempi kuin se oppi, jota Jeesus Kristus julisti.
-- Itsestännekö te näitä puhutte? kysyi Lauri, johon molempien puhe
teki ulkoa opitun läksyn vaikutuksen.
-- Piispamme ja pappimme ovat kaikki samaa mieliä, vastasi nuorin
munkki varomattomasti, luoden vanhempaan kysyvän katseen.
-- Siinä näet, vastasi toinen kiihkeästi, -- me olemme kaikki kuin
samana ajatuksena samassa sielussa, ja mitä se sielu ajattelee, sen
lausuvat kaikki kielet kuin samasta suusta.
-- Kai te sitte voitte selittää senkin, miksi Luther, joka puheessaan
ja vastauksissaan tekee niin luonnollisen ja vaatimattoman
vaikutuksen, teidän mielestänne voi olla niin ylpeähenkinen?
-- Sinun kysymyksesi likeni totuutta enemmän kuin itse saatat
aavistaakkaan: sentähden että hän äärettömässä itsekkyydessään pitää
itseään Jumalana.
-- Hm! Sitä en olisi luullut.
-- Toisin ei voi selittää sitä, että hän vähääkään häikäilemättä ja
melkein saatanallisella ilolla lausuu mitä kamalimpia herjauksia.
-- Hänen lankeemuksensa on oleva kuin Luciferin lankeemus, huudahti
nuorempi munkki kiihkeästi; -- Lucifer, sinä, joka loistit tähtenä
aikojen alussa, sinä olet nyt syösty maahan saakka, sinä mahtava!
Vanhempi munkki jatkoi:
-- Sinä sanoit sydämessäsi: minä tahdon nousta ylös taivaaseen,
tahdon rakentaa valtaistuimeni korkealle tähtien yläpuolelle, tahdon
istuutua pyhälle vuorelle Luojan viereen; tahdon olla korkeampi kuin
pilvet ja yhtä korkea kuin taivaan ylimmäinen.
-- Ja kuitenkin, keskeytti hänet nuorempi, -- pitää sinut sysättämän
helvetin syvimpään kuiluun.
-- Ja niinkuin kaikki uppiniskaiset enkelit, jotka liittyivät
Luciferiin, saivat kärsiä saman rangaistuksen kuin hän, niin nekin
jotka luopuvat oikeasta uskosta, saavat osakseen saman kohtalon kuin
heidän viettelijänsä, pimeyden enkelit, joiden viekoittelevia ääniä
he kuuntelivat.
Kiittäen saamistaan tiedoista tahtoi Lauri jättää munkit, mutta
he kun nyt oikein olivat päässeet intoihinsa, jatkoivat yhä
kertomuksiaan, miten Luther oli herjannut Moosesta ja muita Jumalan
miehiä ja profeettoja.
Kun hän vihdoin väsyneenä ja alakuloisena oli päässyt heistä rauhaan,
tuli hän pieneen vinttikamariinsa siinä varmassa päätöksessä, että
hän likeisimmässä tulevaisuudessa palaa kotiin.
Hän oli persoonallisesti tutustunut Lutheriin ja tiesi, ettei hän
ensinkään ole sellainen, jommoiseksi munkit olivat hänet kuvanneet.
Yksin vastustajien vihasta ja vainohalustakin saattoi päättää,
että Luther oli suuri ja mahtava mies. Hänestä keksittiin mitä
mahdottomimpia valheita ja hänen lausumikseen väitettiin mitä
kummallisimpia sanoja, vaan jotta häntä voitaisiin vahingoittaa.
Sanalla sanoen: uskonkiihkon häijyys käytti häikäilemättä kaikki
mahdolliset aseensa pelätyn vastustajan sortamiseksi, mutta siitä
huolimatta eivät myrkkynuolet, jotka häneen tähtäsivät, sattuneet.
Missään ei sanota, että Luther olisi kohdellut vastustajiansa muuta
kuin tavallisella varovaisuudella. Eihän mikään olisi auttanut niin
lukuisia vihamiehiä vastaan. Saatamme siis syystä edellyttää, että
miestä, jolle oli uskottu niin suuri tehtävä, varjeli korkeampi
voima kuin ihmisten huolenpito. Sentähden hän tyynenä, varmana kulki
tietään, vaikka tuhannet vaarat vaanivat ympärillä.
Näitä asioita ajatellen saapui Lauri kotiin. Siellä oli häntä
odottamassa kirje kuninkaan kanslerilta Lauri Antinpojalta.
Tämä pyysi häntä antamaan tietoja uudesta Lutherin saarnaamasta
opista. Kuningas oli mielihyvällä lukenut useita hänen kirjoituksiaan
ja huomannut ne ylentäviksi; ne viittasivat tietä pois pimeydestä,
johon katolinen papisto oli kahlehtinut seurakunnan ja sentähden
hänen armonsa tahtoi, että luterilainen oppi vähitellen oli
saatettava maahan. Lauri vastasi paikalla ja ehkä vähemmin
varovaisesti kuin muuten, siksi että hän juuri oli keskustellut
katolisten kanssa. Hän kertoi miten hurjasti katolisen kirkon
ystävät vihaavat uskosta luopunutta Lutheria, miten he vääntävät ja
väärentävät hänen sanojaan ja kirjoituksiaan, käyttäen häpeällisimpiä
valheita häntä halventaakseen.
"Yksityinen vakaumukseni", kirjoitti Lauri, "on että Jumala
on määrännyt Lutherin korkeimpaan, pyhimpään tehtävään. Hänen
käytöksensä on vaatimaton, hänen ajatuksensa nöyrät. Ja samalla
on hän lujatahtoisin ihminen minkä ikinä olen nähnyt. Hän ei
hiuskarvankaan vertaa luovu uskostaan ja vakaumuksestaan ja olenpa
varma siitä, että hän polttoroviolla, liekkien keskelläkin vielä
olisi valmis iloisella luottamuksella sen tunnustamaan. Herran avulla
on Martin Luther voittoisana saavuttava päämääränsä; Jumalan mahtava
käsi on lamauttava hänen vihamiehensä ja vastustajansa ja pienestä
siemenestä on uusi oppi leviävä ihanaksi sadoksi, josta maat ja
kansat saavat korjata siunausta.
"Aikomukseni on nyt heti palata kotimaahan ja hakea jotakin
opettajanpaikkaa, jossa ehkä voisin vaikuttaa suuntaan, jonka aion
valita kuljettavakseni."
Muutamia päiviä myöhemmin läksi Lauri Wittenbergistä, matkustaakseen
Lyypekin kautta vanhaan, rakkaaseen Ruotsiin.
Oli myöhäinen syksy eikä satamassa sattunut olemaan kuin yksi ainoa
haaksi, jonka oli määränä purjehtia Tukholmaan. Neljä saksalaista
ylioppilasta oli jo tinkinyt itselleen paikat ja vaivoin sai Lauri
pienen, kurjan kopin makuusijakseen; sitä käytettiin tavallisesti
säilytyshuoneena, mutta sattumalta oli se nyt tyhjä ja sentähden
luovutettiin se hänelle.
Lasti oli jo ahdettu laivaan ja laivuri vain odotti tuulta, jotta
pääsisi lähtemään.
Silloin saapui laivalle aivan nuori mies kahden kantajan seuraamana,
jotka toivat hänen tavaroitaan.
Hän joutui heti kiivaaseen kiistaan laivurin kanssa. Tämä koetti
puolustautua sillä, että hän oli unohtanut, nuorukaisen jo monta
päivää aikaisemmin tilanneen kajuutan ja suorittaneen koko makson
etukäteen, hän väitti, että kajuuttaan mahtuu kyllä viisi henkeä,
mutta siihen ei nuorukainen tahtonut suostua.
Heidän kiistellessään kääntyi tuuli, ankkuri nostettiin ja kylmä,
tikerä viima pullisti paikalla purjeet.
Nuorukainen päästi pelästyksen huudon.
Ylioppilaat nauroivat raakaa naurua.
-- Nyt saatte kuitenkin tyytyä seuraamme, sanoi muuan heistä, laskien
kätensä hänen olkapäälleen.
Nuorukainen väistyi hiukan, hänen kasvoillaan kuvastui avuttomuuden
tuska. Samassa vei vihuri hatun hänen päästään ja tuuheat,
aaltoilevat hiukset valahtivat hartioille.
-- Tyttö!
Laivalla syntyi suuri hämmästys.
Ja yhtä suuri oli tytön häpeä ja kauhu. Turhaan taisteli hänen
ylpeytensä, kyyneleet tulvivat väkisinkin silmiin, hän peitti kasvot
käsillään.
Ylioppilaat purskahtivat hurjaan nauruun.
-- Nyt tästä tulee hauska matka.
-- Hän on kaunis kuin päivä!
-- Annammeko hänelle parhaan paikan kajuutassa?
-- Sen jaamme neljään mieheen!
-- Hahaha!
Äkkiä paljasti tyttö kasvonsa ja hänen suuret silmänsä säihkyivät.
-- Te katalat! pääsi häneltä tukahdetun itkun seasta. Lauri oli tähän
asti seisonut äänettömänä katsojana.
Nyt astui hän esiin ja asettui nuoren tytön eteen.
-- Hyvät herrat, lausui hän, -- tästälähin pidän jokaista solvausta,
jonka te lausutte hänelle, solvauksena itseäni kohtaan.
Hetkiseksi vaikenivat kaikki.
-- Hän tahtoo säästää hänet itselleen! huusi sitte muuan miehistä
vimmoissaan.
-- Siihen me emme suostu! säesti toinen.
Kolmas uhkasi Lauria nyrkillään, mutta Lauri torjui iskun sellaisella
voimalla, että hyökkääjä lankesi suinpäin laivankannelle.
-- Odottakaa, kyllä me pian hänet kesytämme! Mutta silloin katsoi
laivuri parhaaksi astua väliin; Ruotsista oli hänellä paljon hyötyä
ja syytös tehtäisiin varmaan häntä vastaan, jollei hän puolustaisi
ruotsalaisia, jotka hän hyvästä maksosta oli ottanut laivaansa.
-- Katsokaa eteenne, hyvät herrat, sanoi hän, -- laivalla olen minä
johtajana eikä täällä saa häiritä ketään, olkoon hän mies taikka
nainen.
-- Miksi te otitte naisen laivaan?
-- Minä lupasin hyvästä maksosta viedä tuon nuoren herran meren
poikki; onko hän sitte mieheksi puettu nainen, sitä en tiedä eikä
se ole minun asiani, mutta rauhassa minä hänet kuljetan hänen
kotimaahansa, ja se, joka ei tottele käskyäni, joutuu nyrkkieni
kanssa tekemisiin!
Laivuri hieroskeli suuria, känsäisiä käsiään ja loi uhkaavia katseita
miehestä toiseen.
Ruotsalaisen voimia he jo olivat koettaneet, laivuri näytti vielä
väkevämmältä ja mies, joka hoiti peräsintä, katseli hänkin heihin
aika tuimasti.
Isku oli pannut ensimäisen toverin pään niin pyörälle, että hän
hoiperrellen läksi kajuuttaan.
Muut ylioppilaat katselivat epäillen toisiaan.
-- Suostuuko tyttö asumaan kanssamme kajuutassa? kysyi eräs heistä,
toisten raa'asti nauraessa.
-- Se ei minuun kuulu! huusi laivuri. -- Muuta suojaa en hänelle voi
antaa.
-- Koetamme tehdä sen hänelle niin houkuttelevaksi kuin suinkin,
huusi toinen ylioppilaista.
-- Eikä hänen ainakaan tarvitse kärsiä vilua siellä! lisäsi kolmas,
ja raakaa pilapuhetta pitäen läksivät he kaikki kolme pieneen
kajuuttaan.
Laivuri meni perämiehen kanssa neuvottelemaan muutamasta merimerkistä
ja Lauri jäi yksin nuoren, kalpean tytön luo, joka toivottomin
katsein silmäili ympärilleen.
Kuka olisi voinut olla tuntematta sääliä? Lapsi raukka oli menetellyt
varomattomasti, mutta Lauri ei voinut ajatella hänestä pahaa. Miten
tyttö saattaisi kestää matkan vaivat, sitä ei hän käsittänyt.
Silloin käänsi tyttö häntä kohti suuret, kyyneltyneet silmänsä ja
kysyi lempeällä äänellä:
-- Halveksitteko te minua?
-- Jumala varjelkoon minua siitä! Minä vaan mietin kuinka te tulette
kestämään matkan vaivat.
-- Kestääkö matka kauvan?
-- Ehkä monta viikkoa.
-- Monta viikkoa! toisti tyttö koneellisesti.
-- Ettekö tietänyt sitä?
-- Tiesin ainoastaan, että minun täytyy päästä kotiin. Kyyneleet
vierivät alas tytön kalpeita poskia.
-- Se ainoa ehdotus minkä voin teille tehdä, ei suinkaan ole
houkutteleva, lausui Lauri epäillen.
Tyttö katsoi häneen kysyvänä.
-- Katsokaa nyt itse ja päättäkää!
Lauri vei hänet koppiin, joka oli luovutettu hänelle ja joka nyt teki
entistä vastenmielisemmän vaikutuksen.
-- Toista vuodetta en voi teille tarjota.
-- Entä te itse?
-- Minä makaan täällä ulkopuolella!
Tyttö loi häneen kiitollisen katseen, mutta äkkiä vaihtui se
epäluuloiseksi.
-- Tahdotteko te tehdä hyvää minulle, jota ette tunne? kysyi hän.
-- Tekisin sen mille naiselle tahansa, vaikkapa vanhalle ja rumalle,
jos hän olisi avun tarpeessa, vastasi Lauri, vakavasti katsellen
tyttöön.
Hänen kasvoilleen lensi polttava puna.
-- Miten teidän itsenne käy?
-- Toivottavasti hyvin; takkini on lämmin ja pahimmassa tapauksessa
voin astella edestakaisin, jotta pysyn lämpimänä.
Tyttö tukahutti nyyhkytyksensä.
-- Tiedättekö, sanoi hän hiljaa, -- minä olin maksanut kajuutan
saadakseni käyttää sitä yksin, ja nyt hän myi sen uudestaan.
-- Teidän olisi ajoissa pitänyt ottaa se haltuunne.
-- En voinut tulla ennenkuin viime hetkenä ja yksin... sanoinhan minä
sen hänelle... tuo tuolla, joka pitää perää oli läsnä... kas, nyt he
katsovat meihin!
-- Älkää välittäkö heistä. Täytyy tyytyä asioihin semmoisina kuin
ne ovat, koskei niitä voi muuttaa. Tehkää nyt se ja noudattakaa
ehdotustani. Tulee jo ilta ja tuuli on kylmä; ulkona ette voi olla...
se olisi hullutusta...
Viime sanoja lausuessa läksi hän kajuuttaan päin, josta kuului laulua
ja rähinää. Tyttö säpsähti ja avasi kiireesti pienen matkalaukun,
joka seisoi kannella.
Siinä ei ollut muuta kuin turkki ja suuri, lämmin huopapeite. Turkin
puki tyttö ylleen.
-- Luvatkaa että kiedotte ympärillenne peitteen, sanoi hän ja katseli
rukoellen Lauriin.
-- Kyllä mielelläni, varsinkin koska se siten tuottaa teille eninten
hyötyä; mutta menkää nyt pian levolle. Pelkään että matkakumppanimme
pian tulevat takaisin.
-- Kääntykää poispäin!
Lauri totteli ja tyttö livahti matalaan koppiin ja vaipui vuoteelle,
joka oli tehty heinistä ja oljista.
-- Täällä ei ole ollenkaan paha maata, sanoi hän, mielihyvästä
huoaten. -- Jollei vaan teidän tarvitsisi kärsiä minun tähteni!
-- Hiljaa! sanoi Lauri ja heitti pitkäkseen oven eteen. Hän oli
käärinyt vanhan purjeen päänsä alle ja kietonut huopapeitteen
ympärilleen.
Juopuneina tulivat ylioppilaat kajuutastaan, käsikädessä laulaen
vanhaa kansanlaulua.
Oli jo niin pimeä, etteivät he saattaneet eroittaa esineitä.
-- Hitto vieköön, mihin tyttö on joutunut? kysyi muuan heistä,
haparoiden käsillään.
-- Onko laivuri syönyt hänet?
-- Vaiko ruotsalainen?
Vihdoin sotkeutui yksi heistä peitteeseen ja kaatui pitkäkseen Laurin
päälle.
Lauri tuuppasi hänet aika kyytiä menemään ja huusi laivuria.
Mutta humala oli tehnyt ylioppilaat rohkeiksi ja pian oli tappelu
täydessä vauhdissa.
Lauri ja laivuri saivat kumpikin kamppaella kahta vastaan, mutta
seurauksena oli, että kaikki neljä ylioppilasta pian, kasvot verissä
ja mustelmissa, makasivat kannella, valittaen ja vannoen veristä
kostoa voittajilleen.
Mutta voittajat kantoivat heidät kaikki neljä kajuuttaan, ovi
lukittiin ja Laurin uhkausten ja hyvien neuvojen yllyttämänä selitti
laivuri, että kajuutassa he saavat metelöidä mielin määrin, mutta sen
ulkopuolella ei heillä ole mitään tekemistä; ruoka lähetetään heille
sinne ja ainoastaan armosta saavat he silloin tällöin pistää ulos
nokkansa.
Ylioppilaat suostuivat kaikkeen, osaksi sentähden, että he olivat
saaneet niin hyvän selkäsaunan, osaksi siksi, että he olivat
humalassa.
Ilma oli tavattoman tyyni, heikko tuuli kuljetti laivaa ja yö kului
rauhallisesti.
Lauri kuuli tytön hiljaa itkevän ja nyyhkyttävän sekä rukoilevan
pyhimyksiä, että he suojelisivat häntä. Jos hän tästä vaarasta
pelastuu, niin hän mielellään täyttää äitinsä tahdon ja menee
luostariin; ehkä tämä onkin rangaistus hänen tähänastisesta
tottelemattomuudestaan.
Rukous oli alussa kiihkeä, sitte se vähitellen kävi katkonaiseksi,
kunnes rukoilijatar vaipui uneen. Lauri saattoi huomata sen hänen
pitkistä, syvistä hengenvedoistaan, häneltä pääsi helpoituksen
huokaus, hän kääri peitteen tiukasti ympärilleen ja nukkui.
Sumuinen, kylmä tuuli hänet herätti, taivas oli pilvessä ja
harmahtava päivänvalo osoitti, että aamu likeni. Purjeet riippuivat
höllällään ja laiva luovaili eteenpäin.
Kaikki näyttivät nukkuneen; kajuutassa vallitsi hiljaisuus, laivuri
makasi pitkänään kannella, hänen ruskettunut, karvainen kaulansa
oli paljas, kasvot pystyssä; suu auki veti hän sieramiinsa kylmää,
kosteaa ilmaa.
Hän oli kovaluontoisen ja ilkeän näköinen ja Lauri mietti itsekseen:
sinuun ei ole luottamista.
Perämies hoiti unisena tointaan; vaivoin näytti hän pysyvän valveella.
Tyttö nukkui rauhaisaa unta. Lauri nousi hiljaa ja astui perämiehen
luo.
-- Tahdotteko hetkeksi panna levolle? Tällaisessa ilmassa minä kyllä
uskallan hoitaa peräsintä.
Mies katsahti ensin Lauriin ja sitte nukkuvaan laivuriin.
-- Tuon velvollisuus olisi ollut päästää minut levolle jo kaksi
tuntia sitte, virkkoi hän, -- mutta hän ajattelee vaan itseään.
Tämän sanottuaan hän nousi ja läksi tallustamaan koppiin vastapäätä
nuoren tytön makuusijaa.
Sinne hän sitte ryömi ja nukkui miltei paikalla sikeään uneen.
Pimeinä, läpitunkemattomina kuin sumu, joka ympäröi laivaa, täyttivät
ajatukset Laurin rinnan. Itsepuolestaan hän kyllä saattoi olla
huoleti, mutta miten hän saattaisi puolustaa tuota viatonta olentoa,
jonka kohtalo oli heittänyt melkein hänen syliinsä? Tosin ylioppilaat
tällä hetkellä olivat vaarattomat, mutta jotta he vastedeskin
pysyisivät sinä, täytyi hänen taivuttaa laivuri valtansa alaiseksi,
sillä häneen ei ollut luottamista.
Jo alkoi kajuutasta kuulua liikettä, herrat koputtivat oveen, tahtoen
ulos.
Laivuri heräsi ja hänen ensi katseensa kohtasi uutta perämiestä. Hän
rypisteli kulmakarvojaan, kirosi ja hypähti pystyyn.
-- Edvin! huusi hän jymisevällä äänellä. Edvin ryömi paikalla esiin.
-- Tee tulta!
Edvin katsahti Lauriin.
-- Tulta minä kyllä teen, virkkoi Lauri, -- mutta perää en uskalla
pitää tällaisessa sumussa.
-- Pannussa on kyllä hiiliä, mutta ne ovat ehkä jo aikoja sitte
sammuneet.
-- Kyllä minä ne sytytän, vastasi Lauri, -- näyttäkää vaan minulle
tie.
Niinkutsuttu kyökki oli epäilemättä paras koppi koko laivassa; se oli
aivan pieni, mutta rautaisella hellalla oli keitinastioita ja suuri
hiilipannu.
Savu kulki pienestä torvesta, joka teki aivan tilapäisen vaikutuksen.
-- Edvin tavallisesti pitää huolta ruuasta, sanoi laivuri, -- mutta
jos teitä haluttaa, niin...
-- Kyllä mielelläni, mutta sillä ehdolla, että minä matkan kestäessä
saan asua kyökissä.
-- Te yksinkö?
Lauri kyllä ymmärsi ivan, mutta hän ei välittänyt siitä.
-- Totta on, että minä sen teen säälistä tyttöä kohtaan, lausui hän
yksinkertaisesti.
-- Sama se minulle! Sitte pääsevät nuoret miehetkin vapaiksi, minulla
ei ole halua eikä oikeuttakaan kytkeä heitä koppiin.
-- Ei heillä ole hätää vielä!
Kun Lauri tuli kyökistä, istui hänen turvattinsa koppinsa edessä,
turkki ympärillään. Levottomuus ja pelko katosivat hänen kasvoistaan,
kun hän näki Laurin, ja sijaan tuli kaunis puna.
-- Kiitos kaikkien pyhien! huudahti hän. -- Te ette ole minua
hyljännyt.
Lauri vei hänet pieneen koppiin.
-- Te saatte asua täällä sillä ehdolla, että annatte minun olla
valmistamassa ruokaa, sanoi hän.
-- Minä autan teitä! huudahti tyttö vilkkaasti. -- En ole niinkään
huono ruuanlaittaja.
Kun laivuri kuuli, että ruoka saataisiin valmistetuksi ilman että
hänen tarvitsisi seisoa peräsimen ääressä, niin hän suostui mihin
tahansa; ennen kaikkea lupasi hän, ettei ylioppilaita päästetä
kyökkiin.
Ylioppilaat pääsivät nyt vapaiksi ja koska ruoka tuli parempaa kuin
olisi voitu toivoakaan, vallitsi laivalla suuri tyytyväisyys ainakin
aluksi.
Mutta tyyntä kesti yhä eikä moneen päivään päästy juuri ollenkaan
eteenpäin.
Ylioppilaat huvittelivat arpapelillä ja oluttuoppi kulki ahkerasti
miehestä mieheen.
Laivuri istui usein pitkät ajat heidän kanssaan kajuutassa ja
useimmiten puhelivat he silloin nuoresta tytöstä, joka ei viime
aikoina ollut ollenkaan näyttäytynyt.
Kuka hän oli?
Miksei hän näyttäytynyt?
Tunsiko ruotsalainen hänet ennestään?
Olivatko he edeltäkäsin sopineet, että täällä tapaisivat?
Tällaisia kysymyksiä tehtiin tuhansittain laivurillemme, jonka
kaikkiin täytyi vastata:
-- En tiedä!
Mutta työttömyys ja pahat himot kietoivat vihdoin miehet niin
pauloihinsa, että he kaikki päättivät että "tyttö on vedettävä
päivänvaloon".
Mutta se ylioppilaista, joka kerran oli tutustunut ruotsalaisen
käsivarsiin, ehdotti, että ehkä ensin olisi paras koettaa
viekkaudella tehdä hänet vaarattomaksi, ja siihen suostuivat muutkin.
Tähän saakka oli molempien puolueiden välillä vallinnut jonkinlainen
vihamielisyys, nyt olivat ylioppilaat päättäneet tehdä rauhan ja
sentähden pyysivät he ruotsalaisen luokseen kajuuttaan juominkeihin.
He olivat päättäneet sekoittaa väkevän unipulverin hänen
oluttuoppiinsa, jotta siten pääsisivät hänestä vapaiksi.
Lauri ei uskaltanut kieltäytyä kutsuista, mutta hän päätti olla
varoillaan.
Kun hän samana iltana luovutti Edvinille päivällisannoksensa,
kuiskasi tämä:
-- Pitäkää varanne!
-- Taitaa olla niin!
-- Älkää juoko!
-- Jos vaan voin välttää!
-- He tahtovat saada käsiinsä tytön.
-- Jos minulle jotakin tapahtuu, niin täytyy sinun pelastaa hänet.
-- Olen jo ajatellut sinnepäin. -- No mitä?
-- Ruokakellaria!
-- Siellä hän paleltuu!
-- Hänellä on turkki.
-- Ei se kelpaa, Edvin!
-- Muuta neuvoa ei ole!
-- Minäpä katson.
Ja Lauri hiipi alas pimeään, ikävään kellariin. Hän oli tosin monasti
käynyt siellä noutamassa ruokaa, mutta tuon hyljätyn, onnettoman
tytön pakopaikaksi ei hän ollut sitä ajatellut.
Heidän välilleen oli syntynyt omituinen suhde; tyttö noudatti
kaikessa Laurin tahtoa; ahkerasti hän täytti tehtävänsä. Hän
kyllä ymmärsi, että Lauri hänen tähtensä oli ruvennut kokiksi
ja palvelijaksi, ja usein hänen silmänsä, syvää kiitollisuutta
ilmaisten, seurasivat häntä.
Mutta toisinaan istui tyttö kylmänä, vieraana, katkerasti itkien.
Lauri puolestaan kohteli häntä niin hienotunteisesti kuin suinkin;
hän ei koskaan kysellyt hänen perhesuhteitaan, ainoastaan kerran hän
kysyi, miksi hän häntä saa kutsua.
-- Elisabetiksi, vastasi tyttö punastuen.
Ja Lauri käyttikin senjälkeen usein tuota nimeä, joka erittäin näytti
häntä miellyttävän.
Vihdoin hänen täytyi hänelle ilmoittaa, että vaara häntä uhkaa ja
että Edvin tästälähin puolustaa häntä, jollei hän, Lauri, enään saata
sitä tehdä.
Se tuntui vaikealta, hyvinkin vaikealta, mutta sen täytyi tapahtua.
Hän koetti lausua sanansa niin varovaisesti kuin suinkin, mutta
syvästi ne koskivat tyttöön; hän tarttui hänen käsiinsä ja lausui
vapisevalla äänellä:
-- Minun tähteni! Tappakoot he vaan minut, kunhan säästävät teidät!
Turhaan koetti Lauri lohduttaa häntä; hän ei uskonut vaikka hän
vakuutti kaikin voimin koettavansa tehdä tyhjiksi heidän pahat
aikeensa ja suostuvansa mihin tahansa, paitsi osoittamaan pelkoa.
-- Me olemme heidän vallassaan, sanoi hän, -- ja ainoa pelastuksemme
on, että esiinnymme rohkeina ja päättäväisinä!
-- Ei, huudahti Elisabet, -- suuri uhraus tuo pelastusta, minä
uudistan luostarilupaukseni.
-- Te ette saa! lausui Lauri niin kiihkeästi, että hän itsekin
hämmästyi. -- Teidän tulee täyttää korkeampi ja pyhempi kutsumus!
Kummastellen katsoi Elisabet häneen, sitte valui kalpeille poskille
polttava puna.
-- Mitä hyötyä on nunnan hiljaisesta, yksinäisestä elämästä? jatkoi
hän kiivaasti, peittääkseen hämmennystään; -- Jumala ei tahdo, että
ajattelemme yksin itseämme, sekä miehellä että naisella on yhtä
suuret velvollisuudet yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä kohtaan!
-- Te olette luterilaisia, sanoi Elisabet surullisesti, -- sen olen
kyllä huomannut.
-- Olette oikeassa; ja toivoisinpa, että tekin, Elisabet, kuuluisitte
joukkoomme.
-- He ovat ikiajoiksi tuomitut!
-- Teidän munkkinne sanovat niin, mutta Jumalan sana saarnaa toista
oppia!
-- Me emme saa lukea muuta kuin mitä papit sallivat!
-- Mutta Kristus sanoo: "etsikää totuutta, niin totuus tekee teidät
vapaiksi!"
-- Mutta eikö ole syntiä...?
-- Syntiä tekee se, joka sulkee silmänsä Jumalan ihanalta päivältä,
mutta vielä enemmän syntiä tekee se, joka sulkee ymmärryksensä ja
henkensä silmän siltä siunatulta valolta, joka virtaa vastaamme
Jumalan sanasta.
-- Luuletteko että minä voisin sitä ymmärtää?
-- Siitä olen varma.
-- Tahdotteko te opettaa minua?
-- Mielelläni... jollei...
-- Jolleivät he ota henkeänne! huudahti tyttö kiihkeästi. -- Pyhä
Jumalan äiti! Kaikki taivaan enkelit, varjelkaa häntä!
-- Elisabet!
Hän painoi kasvot käsiinsä ja itki tuskallisesti.
-- Luottakaamme Jumalaan!
-- Hän vaatii uhria!
-- Niin, että uhraamme kaiken itsekkäisyyden, että uskomme ja
nöyrästi luotamme häneen!
-- Miksei hän meitä auta, nyt kun teidän tai minun henkeni on
vaarassa.
-- Kuinka te tiedätte, mitä hän aikoo tehdä?
-- Tiedän, että Lutherin jumala on kylmä, tunnoton olento, joka ei
armahda meitä tuskissamme, sentähden en voi enkä tahdo uskoa häneen.
Tyttö oli aivan epätoivoissaan; uhkaava vaara oli miltei vienyt
häneltä kaiken mielenmaltin.
Niin omituisten tunteiden valtaan ei Lauri koskaan ollut joutunut,
ja pitikö hänen ja saattoiko hän jättää hänet? Mutta ratkaiseva
hetki oli tullut, kajuutassa häntä jo odotettiin... hän kuuli oven
avautuvan...
Häntä huudettiin.
-- Älkää menkö! pyysi tyttö tuskallisesti ja kietoi kätensä hänen
kaulaansa.
-- He tulevat tänne noutamaan minua...
Samassa sai laiva hirveän kolauksen.
Mitä se merkitsi?
Laiva keikahti pahasti, kuului huutoja, täräyksiä, voivotusta.
-- Alas purjeet! huusi laivuri, mutta hänen äänensä oli käheä ja
karkea.
-- Nyt on myrsky! huusi Lauri ja riensi, Elisabetin rukouksia
kuulematta, ulos; neljä miestä, nimittäin ylioppilaat, kieritteli
kannella; laivuri seisoi mastoon nojaten, mutta hän oli niin
humalassa, ettei hän saanut purjetta alas. Ruotsalainen kiirehti
hänen avukseen.
-- Hyvin tehty, mutisi hän. -- Olisinhan minä tosin itsekin voinut
sen tehdä!
Sitte hän seisahtui kokkapuun viereen, pidellen siitä kiinni molemmin
käsin, ja viittasi Lauria luokseen.
-- Oikeita juopporenttuja, kuiskasi hän hiljaa. -- Älkää juoko, mitä
he teille tarjoavat.
-- En aiokkaan juoda.
Myrsky yltyi ja ylioppilaat, jotka vasta olivat tulleet juomingeista,
eivät mitenkään jaksaneet nousta pystyyn.
Meritauti rupesi vaivaamaan heitä, tuontuostakin päästivät he
eläimellisen mylvinnän ja kiroilivat ja vaikeroivat välillä.
-- Se on se noitaämmä, joka tuotti kaiken tämän onnettomuuden!
huusivat he. -- Sellaista se on, kun naisia otetaan laivaan!
-- Heittäkää hänet mereen! kirkui muuan miehistä.
-- Saammepa nähdä, tulevatko pirut häntä perimään! jatkoi toinen.
Lauri ei kauvan mietiskellyt. Hän otti heidät syliinsä ja kantoi
yhden päristelevän ylioppilaan toisensa perästä kajuuttaan, jonka
jälkeen hän lukitsi oven; jonkun aikaa he huusivat ja melusivat,
mutta sitte hiljeni kaikki.
Myrsky yhä raivosi ja selvittyään humalasta, osoitti laivuri
olevansa taitava ja varovainen merimies. Hän ryhtyi kaikellaisiin
varokeinoihin ja hoiti vuorotellen Edvinin kanssa peränpitoa.
Sillaikaa ajoi Lauri lakkaamatta veneestä vettä, jota jokaisen
vihurin heilauttaessa tuli runsaasti.
Mutta ei ulkona raivoava myrsky eikä raskas työ saaneet asettumaan
sitä myrskyä, joka hänen sielussaan raivosi. Hän tunsi kaulallaan
tytön pehmeät käsivarret, hän tunsi poskellaan hänen lämpöisen
hengähdyksensä... ja hän voitti kiusauksen, joka houkutteli painamaan
häntä povelleen ja kuiskaamaan hänelle rakkauden helliä sanoja. Hän
oli jo monta päivää tietänyt häntä rakastavansa, mutta voimakkaasti
oli hän tukahuttanut tunnustuksensa; tyttö oli hänen vallassaan ja
hän kyllä näki, että hänkin häntä rakasti, mutta niin äkisti ei
hän tahtonut häntä voittaa. Pääsköön hän takaisin sukulaistensa ja
omaistensa luo yhtä vapaana ja riippumattomana kuin hän on puhdas ja
tahraton. Vasta sitte päätti Lauri kysyä, tahtooko hän jakaa halvan
koulunopettajan niukan toimeentulon.
Hän ei koko yönä ollut käynyt tyttöä katsomassa. Elisabet oli jo
mahtanut pitää häntä kovasydämisenä ja kylmänä; aamun koittaessa, kun
laivurille ja perämiehelle piti lähteä hankkimaan jotakin lämmintä,
päätti hän mennä häntä katsomaan.
Hän heitti yltään märän peitteen ja hiipi hiljaa koppiin. Tyttö
nukkui kovalla vuoteella, hänen poskellaan kiilsi vielä kyynel...
luultavasti hän oli nukkunut itkuihinsa. Lauri jäi häntä hetkeksi
katselemaan; hän oli kalpea, mutta kasvoja kirkasti iloinen hymy;
nähtävästi hän näki unta, sillä tuontuostakin availi hän huuliaan ja
sopersi epäselviä sanoja.
-- Lauri! virkkoi hän vihdoin selvästi. Lauri säpsähti.
-- Älä mene luotani!
Tyttö kytki kätensä ristiin ja tuska kuvastui hänen suloisilla
kasvoillaan.
Lauri kääntyi pois, sillä kiusaus oli hänet voittamaisillaan.
-- Sinä olet isäni ja äitini ja veljeni!
-- Niin olen! kuiskasi Lauri itsekseen ja riensi puhaltamaan hiiliä,
jotta ne syttyisivät.
-- Lauri! lausui tyttö valittaen.
Lauri puhalsi voimiensa takaa hiiliin ja kilisteli kattiloita paljon
äänekkäämmin kuin tarve vaati. Äkkiä Elisabet sävähti istualleen.
-- Olen taitanut nukkua!
-- Herätinkö minä teidät?
-- Oletteko kauvan ollut täällä?
-- Vain hetkisen.
-- Tämä oli kamala yö!
-- Oli kyllä.
-- Olen itkenyt ja rukoillut.
-- Ketä?
-- Jumalaa... niinhän te tahdoitte! Viime sanat lausui hän aivan
hiljaa.
-- Teidän tähtenne, Elisabet!
-- Te teette kaikki minun tähteni!
-- Se on kristityn velvollisuus.
-- Velvollisuudentunnostako pitää tehdä kaikki?
-- Tietysti, ilomielin ja Jumalan tähden.
-- Vaikka tuntuisikin vastenmieliseltä?
-- Mikään ei tunnu vastenmieliseltä, kun tiedämme, että se on oikein.
-- Velvollisuuskin saattaa tuntua raskaalta.
-- Jumala auttaa meitä kantamaan sitä.
-- Millä keinoin?
-- Rakkaudella häneen ja kanssaihmisiin.
-- Rakkaudesta häneenkö te uhraudutte minun tähteni? Laurin täytyi
kääntyä poispäin, jottei Elisabet huomaisi, miten veri nousi hänen
päähänsä.
-- Eikö teistä ole luonnollista, että, kun kaksi ihmistä tällaisissa
oloissa sattuu yhteen, väkevämmän tulee auttaa heikompaa?
-- Säälistäkö?
-- Sanokaa osanottavaisuudesta, molemminpuolisesta ystävyydestä.
-- Miten minä sitte voin osoittaa ystävyyttäni?
-- Osoitattehan sitä joka päivä.
-- En, en voi niinkuin tahtoisin!
-- Kas, nyt on juoma lämmintä, se tekee hyvää viluisille merimiehille.
Iloissaan siitä, että sai syytä jättää Elisabetin, riensi Lauri ulos.
Laivuri joi mielihyvällä lämmintä juomaa.
-- Te olette kunnon mies, mestari Lauri, sanoi hän, -- minun olisi
pitänyt kohdella teitä toisin kuin olen kohdellut. Sanokaappa nyt,
olitteko te molemmat jo edeltäkäsin liittoutuneet?
Viime sanoja lausuessa oli hän vienyt tuopin huulilleen ja tyhjensi
sitä nyt, tuijottaen Lauria silmiin.
-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon en ikinä ollut häntä
nähnyt, vastasi Lauri, vilkkumatta kohdaten hänen katseensa; --
meidän suhteemme on veljen ja sisaren. Jumalan rangaistus minua
kohdatkoon, jos olisi toisin!
-- Sitähän minä olen sanonut! huudahti vanha Edvin, joka tarkkaavasti
oli seurannut keskustelua, -- mutta laivuri uskoo enemmän noita
juoppoja, jotka onnettomuudeksemme ovat päässeet mukaamme.
-- Piru heidät vieköön! sanoi laivuri. -- Pelasivat minulta koko
kassan!
Keskustelun yhä jatkuessa koetti Lauri vakuuttaa laivurille, että
oli tarpeellista pitää saksalaiset vankeudessa, sillä jos he selvinä
pääsisivät irti, niin he varmaankin anastaisivat isännänpaikan
laivalla. Itse lupasi hän ovessa olevan luukun kautta toimittaa
heille ruokaa. Jos tuuli yhä pysyisi suotuisana, niin piankin
päästäisiin perille.
-- Ainakin matkaa nyt vielä kestää kahdeksan vuorokautta, sanoi Edvin.
Sillaikaa oli Elisabet viipynyt lavitsalla istumassa.
-- Hän ei välitä minusta, kuiskasi hän itsekseen, -- ja minä... minä!
Hän purskahti itkuun.
-- Moni korkea herra on kosinut minua ja tämä kouluteini!... Tosin
minun tulee olla hänelle kiitollinen, mutta jos hän tarttuisi
käteeni, olisi velvollisuuteni vetää se pois, ja jos hän sanoisi:
"Elisabet, minä rakastan sinua", niin minä vastaisin: "onneton, etkö
tiedä, kenelle puhut?"... Mutta minun ei tarvitse pelätä... hän ei
tule sitä sanomaan, sillä hän ei välitä minusta!
Katkerat kyyneleet valuivat alas hänen kalpeita poskiaan.
-- Kuinka minä näin kaunista unta! "Elisabet, minä rakastan sinua!"
sanoi hän enkä minä saanut häntä karkoitetuksi luotani!
-- Miksi hän on niin kylmä ja tunnoton? Minä tahdon... hänen pitää...
hänen täytyy...
Samassa palasi Lauri; hän näytti viluiselta, mutta oli hyvällä
tuulella.
-- Hyviä uutisia! sanoi hän.
-- Joko pian olemme kotona Ruotsissa?
-- Kahdeksan päivän perästä, jos tuuli pysyy suotuisana.
-- Kahdeksan päivän perästä! toisti tyttö.
-- Mutta se ei ole paras uutiseni.
-- No mikä sitte?
-- Se, että laivuri on luvannut pitää ylioppilaat kiinni koko matkan!
-- Tekö sitte tulette palvelemaan heitä?
-- Minä. Ja alan nyt paikalla, lisäsi hän reippaasti. Sitte hän
juoksi kellariin ja palasi sieltä, kädessään lihakappale, jota hän
heti rupesi leikkelemään ja nuijimaan.
-- Antakaa minun auttaa!
Ateria, johon kuului suuria, käristettyjä lihaviipaleita ja
paistettuja nauriita, kannettiin pian kajuuttaan. Vangit eivät
lausuneet muistutuksen sanaakaan, eivät edes pyytäneet vapautta.
Seuraavat neljä vuorokautta kului rauhallisesti. Lauri hoiti
kokinvirkaa yhä kasvavalla taitavuudella ja ylioppilaat näkyivät
tottuneen kohtaloonsa; he söivät hyvällä ruokahalulla ja joivat
entistä enemmän.
Laiva kiiti hyvää kyytiä eteenpäin ja pian päästiin jo Ruotsin
vesille.
-- Jos tätä vauhtia mennään, niin kolmessa vuorokaudessa ollaan
Tukholmassa, sanoi Edvin.
Kun Lauri kertoi tämän Elisabetille, niin sanoi hän:
-- Nyt saisi matka kyllä kestää kauvemminkin, kun ei minun enään
tarvitse pelätä!
Lauri loi häneen ilon ja hämmästyksensekaisen katseen.
-- Minä luulin teidän laskevan tunteja.
-- Luultavasti siksi, että te itse laskette niitä?
-- Minäkö? Enhän minä sitä tee... kyllä me molemmat taidamme kauvan
muistella tätä matkaa.
-- En ikinä, en ikinä minä sitä unohda! huudahti tyttö vilkkaasti.
-- Te olette saanut kärsiä paljon!
-- Sen olen jo unohtanut!
-- Ja kokea kovia!
-- Huh, mitä minä niistä!
-- Te olette reipas tyttö!
-- Mitä luulette minun kauinten muistavan?
-- Tiedän ainakin, mitä tahtoisin että kauinten muistaisitte!
-- No sanokaappa!
-- Sen mitä keskustelimme elämän tärkeimmistä kysymyksistä.
-- Sitä en ikinä unohda! vastasi tyttö. -- Se on johtotähtenä
seuraava minua elämän läpi.
Hän oli tähän saakka kuunnellut Laurin opetusta lausumatta sanaakaan
kiitokseksi tai moitteeksi. Sentähden Lauri nyt suuresti hämmästyi
sekä hänen sanojaan että sitä kirkasta hymyä, joka valaisi hänen
kasvojaan, kun hän hänelle ojensi molemmat kätensä.
Lauri painoi niitä lämpimästi ja ilonkyyneleet välkkyivät hänen
silmissään.
-- Jumala siunatkoon päätöstänne! lausui hän. -- Lupaattehan ettette
heitä minua?
-- Sanokaa, Elisabet, oletteko te yksin maailmassa?
-- En, minulla on isä ja äiti!
-- Ja matkustatte kuitenkin yksin? Hän punastui ja loi silmänsä
maahan.
-- Minä kävin tervehtimässä erästä likeistä sukulaisperhettä
Lyypekissä; siellä tahdottiin pakoittaa minua avioliittoon henkilön
kanssa, jota en voinut kärsiä... Hyvä ystävä hankki minulle valepuvun
ja niin tulin tänne... loput te tiedätte.
Lauri piteli yhä käsissään hänen käsiään eikä tyttö ollut
yrittänytkään vetää niitä pois. Omituinen tunne oli vallannut heidät
molemmat, sielu hiveli sielua ja sanaton kieli kaiutteli säveliään,
jotka eivät kuuluneet siksi että henkinen yhteys oli voitolla.
Hetkinen vain vielä ja Lauri olisi unohtanut kaikki päätöksensä ja
sulkenut hänet syliinsä.
Mutta silloin avautui ovi ja ihastuneina syöksyivät vangit sisään.
-- Täällä se kyyhkyspari nyt on!
-- Nyt otamme tytön haltuumme!
-- Mies saa hyyryn koko elämästään!
Nuija nostettiin Lauria kohti, mutta käsi, joka sitä piteli, oli
niin epävarma, että kun Lauri väistyi syrjään, isku kohtasikin
erästä ylioppilasta, joka kirkuen lankesi maahan eikä enään päässyt
nousemaan.
Kaksi ylioppilasta rupesi nyt kamppailemaan Laurin kanssa ja kolmas
koetti kuljettaa Elisabetia kajuuttaan, mutta hän puolustautui
urhoollisesti ja puri hyökkääjäänsä käsivarteen niin kovasti, että
tämän täytyi päästää hänet irti.
Laivuri näytti kokonaan kadonneen; luultavasti hän oli liitossa
ylioppilaiden kanssa.
-- Käyköön kuinka tahansa! huudahti vanha Edvin, päästi peräsimen
kädestään ja karkasi, veitsi kourassa, miesten kimppuun, jotka
hurjasti taistelivat saaliistaan.
-- Pidä hyvänäsi! ja veitsi vaipui varteen saakka ylioppilaan reiteen.
Ulvoen kaatui tämä maahan.
Edvin heilutteli veristä veistään ja karkasi nyt sitä miestä vastaan,
joka piteli Elisabetia; hän päästi hänet silloin kiireesti käsistään
ja aikoi karata, mutta sai kasvoihinsa haavan, josta veri virtana
alkoi valua; siten oli hänen mahdoton puolustautua.
Sillaikaa taisteli Lauri kiivaasti neljännen ylioppilaan kanssa.
Hän oli kaatanut hänet maahan, painanut polvensa hänen rintaansa
vastaan ja vaati nyt, että hän tunnustaisi itsensä voitetuksi, mutta
saksalainen potki ja väitti, ettei voitto vielä ole ratkaistu.
-- No, minäpä ratkaisen! huusi Edvin, ja ennenkuin Lauri ehti
pidättää häntä, oli hän pistänyt veitsensä saksalaisen olkapäähän.
Samassa sattui odottamaton tapaus: laiva tärähti kaikkia liitteitään
myöten... sitte se pysähtyi: oltiin karilla.
Laivuri astui paikalla esiin ja karkasi kiroten ja vannoen Edviniä
vastaan.
Ääneti kuunteli Edvin häntä, mutta kiiluvin silmin katseli hän
saalistaan; verinen veitsi oli vielä hänen kädessään: hän oli päässyt
veren makuun.
Heti jouduttuaan vapaaksi, kiirehti Lauri Elisabetin luo, joka
tainnoksissa makasi kajuutan oven edessä; hän otti hänet syliinsä ja
kantoi hänet kajuuttaan, jonka hän tästälähin katsoi oikeudekseen
ottaa haltuunsa.
Lukko oli aivan eheä, ilkityö oli siis tapahtunut laivurin
suostumuksella.
Elisabetin toinnuttua ilmoitti Lauri hänelle aikeensa, antoi hänelle
avaimen ja käski häntä sulkeutumaan kajuuttaan.
Sitte jätti hän hänet.
Haavoittuneet ylioppilaat vääntelivät vaikeroiden kannella, johon
olivat kaatuneet, neljäs pysytteli yhä kyökissä, uskaltamatta
tulla ulos ja laivuri koetti turhaan Edvinin kanssa saada laivaa
irtaantumaan karilta.
Lauri auttoi minkä taisi, mutta kun eivät heidän ponnistuksensa
näyttäneet onnistuvan, kysyi Lauri laivurilta, suostuuko hän
lähettämään saksalaiset veneellä maihin saamaan lääkärinapua, vai
suostuuko hän saattamaan pois hänet ja hänen kansalaisensa, sillä he
eivät enään tahdo matkustaa niin huonossa seurassa.
Turhaan esteli laivuri. Lauri näytti hänelle, ettei maa ole kaukana,
hänen on heti päätettävä, kenelle matkustajista hän luovuttaa veneen.
Miehellä oli omantunnonvaivoja ja ruotsalaiseen satamaan oli pian
purjehdittava. Hän vastasi siis, että koska kerran ylioppilaat
tarvitsevat lääkärinapua ja sitäpaitsi ovat käyttäneet väkivaltaa,
niin lienee paras lähettää heidät pois laivalta.
Haavoittuneet kannettiin, heidän vastustuksistaan huolimatta,
veneeseen ja neljäs ylioppilas seurasi vapaehtoisesti; heidän
kapineensa koottiin niin tarkkaan kuin suinkin ja Edvin vei kaikki
tyynni veneeseen. Hänen piti soutaa ylioppilaat likeisimpään
valkamaan. Varmaan hän vielä ehtisi palata ennenkuin laiva olisi
päässyt irti.
Vene ei vielä ollut kadonnut näkyvistä, kun Lauri ja laivuri jo
palasivat työhönsä.
Laiva oli siirtynyt muutamia tuumia alemma karilta ja aallot
irroittivat sitä minkä ehtivät. Luultavasti se pian oli pääsevä
valloilleen, piti vain tarkasti katsoa, ettei se törmäisi toiselle
karille samassa hetkessä kuin se toiselta irtaantuisi.
Laivuri piti äänetönnä perää, mutta Lauri huomasi hänen salavihkaa
tarkastavan itseään. Hän päätti sentähden, ettei hän käy kajuutassa.
Kokinvirkaa hän yhä hoiti ja antoi Elisabetille ruuan luukun kautta,
lausuen hänelle samalla muutamia lohdutuksen sanoja. Laivurin
syödessä seisoi hän perää pitämässä ja tarkasteli silloin veden
liikkeitä.
Seuraavana aamuna irtaantui laiva vihdoin karilta, mutta silloin oli
aivan tyyntä, joten laivurin, tahtoen tai vasten tahtoaan, täytyi
odottaa Edviniä.
Päivällisaikaan hän tulikin. Hän ei tietänyt kaupungin nimeä, mihin
oli jättänyt ylioppilaat. Lääketaiturin haltuun hän vaan oli heidät
antanut ja hyvin sairaina he olivat olleet.
Hän lausui tietonsa lyhyesti ja kun laiva oli saatu hinatuksi, palasi
hän peräsimen ääreen.
Samana iltana jatkettiin matkaa ja kolmen päivän perästä saapui laiva
Tukholman satamaan.
Lauri oli jo äsken huomannut rannalla kaksi ihmistä, jotka tarkasti
katselivat laivaa. Samassa hypähti toinen kannelle ja kysyi:
-- Mikä tämän laivan nimi on?
-- Sven Conov!
-- Onhan täällä eräs nuori henkilö, joka tilasi kajuutan itseään
varten?
Laivuri osoitti kajuuttaa.
Mies loi ylpeän katseen Lauriin, joka vaistomaisesti, kaihoavin
katsein silmäili samaan suuntaan.
Sinä hetkenä oli ääretön ikävän tunne vallannut Laurin mielen.
Viimeisen kerranko hän nyt näkee nuo suloiset kasvot, jotka näiden
merkillisten viikkojen aikana ovat käyneet hänelle rakkaammiksi kuin
mikään muu maailmassa?
Vieras herra koputti malttamattomasti oveen.
-- Elisabet!
Ovi avautui paikalla.
-- Veljeni!
Vanhempi herra oli myöskin tullut kannelle.
-- Rakas, rakas lapseni! ja hän sulki hänet hellästi syliinsä.
-- Isä, jos sinä tietäisit, mitä olen saanut kokea!
-- Ehkä ollut merikipeänä! naurahti veli.
Tytön silmät hakivat Lauria.
-- Isä, lausui hän, -- häntä sinun on kiittäminen tyttösi elämästä.
-- Onko sitte ollut vaaroja?
-- Hän liioittelee! sanoi nuori herra.
-- Pysyköön se asia meidän kesken, virkkoi Lauri, ojentaen
Elisabetille kätensä. -- Jääkää terveeksi, neiti, ja älkää unohtako
tätä retkeä!
Hän kumarsi, otti pienen matkalaukun käteensä, lausui laivurille
jäähyväiset, pisti kultarahan Edvinin käteen ja läksi, taakseen
kääntymättä, astumaan Svartmankadulle päin, jossa hän tiesi Olavin
asuvan.
Sydämellisesti tervehtivät veljekset toisiaan; heillä oli paljon
puhelemista ja Olavi kehoitti veljeään heti käymään kuninkaan
kanslerin Lauri Antinpojan luona, joka monasti oli lausunut
haluavansa tavata häntä.
Mutta Lauri sanoi tarvitsevansa levätä muutamia päiviä kootakseen
ajatuksensa.
Sillä hänen ajatuksensa olivat kiihoittuneessa, levottomassa tilassa,
kovassa taistelussa itseään vastaan.
Ne sanoivat: "Tyttö rakasti sinua, sinä näit sen hänen silmistään,
kuulit sen hänen puheestaan... mikset tunnustanut rakkauttasi?
Nyt hän olisi sinun, eikä isällä eikä veljellä olisi valtaa teitä
eroittaa..."
Oikeudentunto vastasi: "Jos olisit käyttänyt tilaisuutta hyväksesi,
ottanut häneltä maksoa siitä mitä hänen hyväksensä teit, antanut
hänen kuitata välinne, mistä hänen sitte olisi sinua kiittäminen?"
Intohimo huomautti: "Minä luulin häntä köyhäksi tytöksi ja aioin
pyytää häntä vaimokseni. Pitääkö minun päästää onni käsistäni siksi,
että hän on ylhäisempää säätyä, koska hänen sydämensä sentään jo
kuuluu minulle?"
"Sinä pyysit ettei hän unohtaisi saarnaamaasi oppia; eikö hän
paremmin täytä pyyntöäsi, kun hän huomaa, että menettelit
epäitsekkäästi etkä käyttänyt hyväksesi hänen heikkouttaan...?"
Taistelua kesti kauvan ja se oli kiihkeä, mutta nöyrä kristitty sen
voitti; tosin hänen sydämensä vuoti verta, mutta hän pysyi lujana
päätöksessään, ettei mistään hinnasta myy velvollisuudentuntoaan ja
vakaumustaan.
Joku meistä ehkä muistanee Sten Sture vanhemman ajoilta nuoren
arkkipiispa Jaakko Ulfinpojan ja Elsa Possen.
Arkkipiispan oli luovuttava rikollisesta rakkaudesta, mutta hänen
taistelunsa ja hänen mielentilansa taistelun jälkeen oli aivan
toisellainen kuin Laurin, ja molempien tulevaiseen kehitykseen
vaikutti tämä taistelu mahtavasti. Jaakko Ulfinpojan teki se
horjuvaksi ja mielisairaaksi; turhamaisuuden lippua heilutti hän
maailmalle; hänellä, niinkuin kaikilla muilla ihmisillä, oli
valta valita, tahtooko hän mennä myötä- vaiko vastavirtaa. Jaakko
valitsikin ja vaikka hän sirotteli helyjä ympärilleen, niin ei hän
voinut ihmisiltä peittää, että hänen retkensä kulki myötävirtaa,
alituisesti myötävirtaa, ja hän oli tyytymätön itseensä ja koko
maailmaan.
Aivan toisin kävi Laurin. Tehtyään lujan päätöksen, ettei hän kysy
Elisabetin nimeä eikä perhesuhteita -- senverran hän tiesi, ettei hän
enään häntä tarvitse -- päätti hän olla häntä ajattelematta. Mutta
tämän päätöksen onnistumiseksi tarvittiin paljon työtä, varsinkin
ajatustyötä.
Hän kiirehti kanslerin luo.
Kansleri otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan ja pian vaipuivat
he vilkkaaseen keskusteluun Lutherin opinkappaleista.
Kansleri oli hyvin tyytyväinen saamiinsa tietoihin ja vei Laurin
kanssansa kuninkaan luo.
Kustaa kuunteli tarkasti, teki muutamia kysymyksiä ja sai niihin
selvät ja viisaat vastaukset.
Hän pyysi molempia miehiä syömään päivällistä kanssaan ja tuli
sattumalta kysyneeksi, millä laivalla Lauri oli palannut Ruotsiin.
Lauri mainitsi laivan nimen, mutta ei puuttunut kertomaan mitään.
Hyvästi jättäessä kysyi kuningas, tahtooko Lauri ruveta
koulumestariksi Upsalaan.
Silloinen koulumestari vastasi nykyistä teologian professoria.
Lauri kiitti ja vastasi, että hän koettaa tulla kuninkaan suuren
luottamuksen arvoiseksi.
Hän jätti Tukholman miltei heti ja hänelle alkoi niin kova työ, että
sen, jos minkään, olisi pitänyt saada hänen sydänsurunsa haihtumaan.
Kirkolliset asiat olivat mitä kamalimmassa epäjärjestyksessä...
Lutherin opilla oli aivan vähän ystäviä ja vaikka kuningas oli
käskenyt, että sitä piti saarnattaman ja opetettaman kouluissa,
niin hänen käskyjään ainoastaan muodollisesti noudatettiin. Osaksi
pelättiin vielä katolisen opin yliherruutta, osaksi vähensi uusi oppi
papin omaa valtaa siihen määrään, että tuskin kukaan pappi tahtoi
siihen suostua.
Lauri sai käyttää koko kaunopuheisuutensa lahjaa osoittaakseen
opettajille ja nuorille papeille, että Lutherin oppi johtaa
valistukseen, parannukseen ja Jumalan oikeaan tuntemiseen, kun
sitävastoin katolisuus pitää ihmiset pimeydessä ja panee papit, ei
opettajina, vaan herroina ja mahtimiehinä hallitsemaan orjallisia,
pimittyneitä ihmisiä.
-- Ajatelkaa, sanoi Lauri, -- kuinka Kristus opetuslastensa kanssa
kulki ympäri maata, opettaen kansaa ei yksin sanoilla, vaan ennen
kaikkea töillä.
-- Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin oli hänen oppinsa perustus. Kuinka
tätä oppia noudatetaan?
-- Kaikista sodista ovat uskonsodat olleet verisimmät.
-- Jumala on antanut ihmiselle järjen; saattaako kukaan inhimillinen
olento ymmärtää, että syntein anteeksiantamista voitaisiin ostaa
rahalla?
-- Salliko Kristus sellaista, kun hän opetuslapsillensa sanoi:
"joille te synnit anteeksi annatte, niille ne ovat annetut?"
-- Hän ravitsi isoovaiset ruumiillisella ravinnolla, ilman että he
häneltä sitä pyysivät.
-- Meidän aikanamme nylkevät papit ja munkit kansaa, itse eläen
ylellisesti.
-- Meidän täytyy palata Kristuksen totiseen oppiin; en tarjoa teille
kultaa enkä hopeaa, vaan itsekieltäymystä, työtä ja vaivaa Kristuksen
tähden; mutta täällä maan päällä on meillä tieto siitä, että olemme
velvollisuutemme täyttäneet ja tuolla ylhäällä odottaa meitä palkka,
jonka Herra itse on luvannut uskollisille työmiehilleen.
Laurilla oli erittäin sointuisa ääni; sitäpaitsi käytti hän kieltä,
joka oli "niin täydellisen kaunista", sanoo Svedberg, "etten edes
luule että patriarkkojen kieli, jota Jumala puhui heille ja jota
he puhuivat Jumalalle, ja jolla kielellä Jumalan sana ensinnä
kirjoitettiin, oli täydellisempää".
Sentähden sai Lauri aluksi paljon seuralaisia ja uskonpuhdistuksen
asia näytti tämän uuden koulumestarin kautta edistyvän nopein askelin.
Lauri teki työtä hiljaisuudessa, mutta väsymättömänä, joutumatta
epätoivoon ja liikoja toivomatta.
-- Jumala yksin antaa sadon, sanoi hän. -- Me olemme vain aseita
hänen kädessään.
Kyösti kuninkaan herkkä mieli kiintyi heti uuteen koulumestariin.
Hän kutsui häntä leikillä arkkipiispakseen ja arveli, että Lauri
Pietarinpoika oikeastaan on ainoa pappi, johon täydellisesti saattaa
luottaa, sillä hän on tyyni ja maltillinen, mutta juuri siitä syystä
ei hän koskaan heitä kesken, mitä on päättänyt viedä perille.
* * * * *
Jos joku helläsydäminen lukijatar tahtoo tietää, miten äkillinen
ero matkatoverista vaikutti Elisabetiin, niin olemme pakoitetut
vastaamaan: erittäin pahasti. Jo ne kolme päivää, jotka hän yksin
vietti kajuutassa, tuntuivat hänestä sietämättömiltä; hänen ainoana
ilonaan oli ollut kuunnella Laurin ääntä, kun hän puheli laivurin
kanssa tai kun hän, tuodessaan hänelle ruokaa, huomautti, ettei
se nyt ole niin hyvää kuin silloin kun Elisabet oli mukana sitä
valmistamassa.
Hän oli hänen äänensä väreistä kuulevinaan, että hän yhtä paljon kuin
Elisabetkin kaipasi tuota pelon ja tuskan mennyttä aikaa, mutta nyt
kun he yhtämittaa olisivat saaneet olla yhdessä, karttoi hän häntä;
Elisabet kyllä ymmärsi, että se tapahtui juorujen välttämiseksi,
mutta mitä hän nyt oli niin varovainen, kun ei Elisabet ollenkaan
pelännyt.
Ja sitte tuo niukka hyvästijättö!
Hän tosin iloitsi kotiintulosta, mutta sekään ei korvannut kaipauksen
tuskaa, vaikka hän alussa koetti taistella sitä vastaan.
Nuori Elisabet oli rikkaan, korkeasti kunnioitetun Matias
Pietarinpojan ja hänen vaimonsa Brigitta Vaasan ainoa tytär, kuningas
Kustaan serkku. Heillä ei, paitsi häntä, ollut kuin yksi poika ja he
olivat Elisabetin tähden olleet hyvin huolissaan aina siitä saakka,
kun he saivat kirjeen, jossa hän heille ilmoitti, millä tavalla hän
aikoo tulla kotiin.
Mutta nyt oli rakas lapsi kotona ja kaikki surut olivat unohdetut.
Hän kertoi kaikista vaaroistaan ja kuinka nuori maisteri, nimeltä
Lauri Pietarinpoika oli hänet pelastanut.
Nuoreen maisteriin ei kukaan kiinnittänyt huomiota, hän oli vaan
alhaisempi henkilö, joka sai iloita siitä, että oli voinut auttaa.
Mutta Elisabetin vaivat he kaikki ymmärsivät, he kärsivät hänen
kanssaan ja sadattelivat ylioppilaita.
Brigitta rouva sanoi tahtovansa puhua asiasta kuninkaalle.
Mutta se ei lohduttanut Elisabetia, sillä hän ei sydämessään tuntenut
mitään vihaa heitä kohtaan.
Rakastetun tyttären kunniaksi vietettiin kaikellaisia tuliaisjuhlia,
mutta itse ei hän ensinkään iloinnut; hän vaan kehoitti veljeään
hankkimaan tietoa siitä, missä hänen pelastajansa oli, mutta veli
vastasi nauraen:
-- Ole huoleti, kyllä hän tulee, kun hän meitä tarvitsee.
Mutta häntä ei kuulunut.
Kaikkien hämmästykseksi alkoi nuori, hemmoteltu Elisabet neiti
viettää suurimman osan päivää yksin huoneessaan; hän kalpeni,
laihtui, kävi harvapuheiseksi ja itki usein.
Häntä luultiin sairaaksi, jonka tähden kysyttiin neuvoa
lääketaitoisilta henkilöiltä.
He antoivat neuvoja, määräsivät eri lääkkeitä ja läksivät tiehensä.
Mutta neiti ei parantunut.
Silloin rouva Brigitta salaa kutsui luokseen kuuluisan noitaämmän ja
lupasi hänelle suuren summan rahaa, jos hän saattaisi sanoa, mikä
hänen tytärtään vaivaa.
Kaisa muori tahtoi kahdenkesken puhutella neitiä; näkymättömänä
Brigitta rouva kyllä saisi olla läsnä, mutta ei muuten.
Elisabet oli Laurilta saanut lainaksi useita Lutherin kirjoituksia.
Hän ei ollut jättänyt niitä takaisin ja siitä hän iloitsi; sillä ne
olivat ikäänkuin yhdyssiteenä heidän välillään ja salaa hän niitä
lueskeli päiväkaudet.
Siinä työssä hän oli silloinkin, kun vieras ääni kysyi, saako tulla
sisään.
Kysymys oli hänelle odottamaton, sentähden hän kiireesti piiloitti
kirjat pöydällä seisovaan rasiaan.
Ovi avautui ja nainen astui sisään.
Polttava puna Elisabetin poskilla ja liike, jonka hän oli tehnyt
rasiaan päin, kyllä herätti Kaisa muorin huomion, mutta hän oli
viisas eikä lausunut sanaakaan.
-- Saanko tulla? kysyi hän epävarmasti.
Elisabet tunsi naisen ja käsitti, että Brigitta rouva oli lähettänyt
hänet.
-- Istukaa, lausui hän, osoittaen penkkiä ja istuutui itse
vastapäiselle penkille.
Sillaikaa olivat hänen poskensa taas kalvenneet ja heikosti hymyillen
sanoi hän:
-- Tuletteko, Kaisa muori, minulle ennustamaan?
-- Jos neiti kulta tahtoo!
-- En, se olisi synti.
-- Olkoon sitte tekemättä, tahtoisinkin vaan saada teidät terveeksi.
-- Minulle ei kukaan voi mitään.
-- Kai toki joku? Elisabet pudisti päätään.
-- Enkö minä, eikö kukaan nainen?
Taas nousi tytön poskille arveluttava puna.
-- Terveyden täytyy pian palata.
-- Miksi?
-- Sairaus kuluttaa nuoruutta. Tyttö säpsähti.
-- Neiti on ollut kipeänä aina syksystä asti, siitä kun palasitte
kotiin?
-- Taitaa olla niin.
-- Siis noin kahdeksan kuukautta?
-- Niin, syksy on pian käsissä!
-- Teillä kuului olleen niin vaikea matka?
-- Eipä juuri.
-- Eikö ole kamalaa sitä ajatella?
-- Ei, kuin suloista!
-- Neiti on kai monasti toivonut sitä tekemättömäksi?
-- En, antaisin elämäni, kun saisin tehdä sen uudestaan.
-- Samassa seurassako?
-- Niin, samassa seurassa.
-- Ehkä se olisikin paras lääke!
-- Ehkä.
-- Niin, sitte en minä mahda mitään.
Muori niiasi ja läksi huoneesta. Ulkopuolella odotti Brigitta rouva.
-- Kuka se saattaa olla?
-- Matkatoveri!
-- Kuuluu alhaisoon!
-- Ei neidin mielestä.
Kaisa muori sai kotiin lähtiessään runsaat lahjat ja Brigitta rouva
meni tyttärensä luo.
-- Olen ajatellut, alkoi hän, -- että meidän pitäisi ottaa selvää
siitä, kuka tuo henkilö oli, joka niin miehekkäästi sinua puolusti
matkalla.
-- Tahdotteko tehdä sen, äiti? kysyi tyttö kiivaasti, nousten
istualtaan.
-- Elisabet, sinä rakastat häntä!
-- Kyllä, olette oikeassa! huudahti tyttö intohimoisesti, -- ja minä
kuolen, jos te vielä meidät eroitatte.
-- Mutta ajattele, onneton...
-- Äiti, minä rakastan häntä!
Elisabet oli niin kalpean ja onnettoman näköinen, että Brigitta
rouvan täytyi sulkea hänet syliinsä ja itkeä hänen kanssaan.
Tietoja rakastetustaan ei hän voinut antaa; he olivat kai ikipäiviksi
eroitetut toisistaan.
Brigitta rouva ja hänen miehensä joutuivat asiasta kiivaaseen
sanakiistaan ja seuraavana päivänä läksi rouva Tukholmaan
puhuttelemaan kuningasta.
Kaikki Kustaan sukulaiset, niinkuin yleensä koko maan kansa,
kääntyivät tavallisesti sekä yleisissä että yksityisissä asioissa
kuninkaan puoleen kysymään neuvoa. Jollei hän voinut auttaa, silloin
ei voinut kukaan.
Ystävällisesti, niinkuin aina, otti Kustaa vastaan Brigitta rouvan ja
kuunteli tarkkaavasti hänen valitustaan.
Nuori mies oli pelastanut Elisabetin hengen ja vanhemmat tahtoivat
rehellisesti palkita hänet, mutta eivät he tahtoneet hänelle antaa
tytärtään vaimoksi. Brigitta rouvan varsinaisena asiana oli vihdoin
kysyä kuninkaalta neuvoa, mitä hänen piti tehdä tyttärelleen?
-- Mikä miehen nimi on? kysyi kuningas.
-- Lauri Pietarinpoika!
-- Lauri, minun oma arkkipiispani!
-- Teidän... arkkipiispanne?
-- Tiedätkö varmaan, että se on hänen nimensä?
-- Aivan varmaan!
-- No, matkusta sitte kotiin ja valmista pidot; kymmenen päivän
perästä saapuu Kyösti kuningas suurine seurueineen.
-- Mutta Elisabet...
-- Hänen tulee ruokapöydässä istua vasemmalla puolellani ja hänen
äitinsä oikeallani.
-- Tuleeko meidän kutsua vieraita?
-- Talon täydeltä. Mitä enemmän, sitä parempi.
-- Sanonko herroille...
-- Et mitään, sillä koska et mitään tiedä, niin kai sinun vaitioloosi
voin luottaa?
-- Voitte, armollinen herrani! ja syvästi niiaten lausui Brigitta
rouva jäähyväiset ja läksi kiireesti kotiin.
Tyytyväisenä hieroskeli kuningas käsiään. Sitte kirjoitti hän
Laurille ja käski hänen kiireesti tulla Tukholmaan ja valmistua
olemaan vähinten neljätoista päivää poissa Upsalasta.
Kuudentena päivänä saapui Lauri, kiireellisten töiden takia ei hän
aikaisemmin ollut voinut tulla.
Tutkivasti Kustaa häntä katseli, kun hän esitti syyt viipymiseensä.
-- Olet laihtunut, Lauri, sanoi hän. -- Oletko sairas vai ehkä
rakastunut?
Laurin kasvoille lensi ikäänkuin pilvi. -- Ehkä rasittunut, teidän
armonne!
-- Mitä hulluja, sinun iälläsi! Mutta keventääkseni kuormaasi,
nimitän sinut nyt yliopiston rehtoriksi ja johtajaksi. No, mitä sinä
siinä töllistelet?
-- Se on minulle liian suuri kunnia, sitä en ole ansainnut.
-- Siitä asiasta saattaa olla eri mieliä, mutta yhden ehdon minä
liitän lupaukseeni.
-- Minkä ehdon?
-- Että menet naimisiin minun tahtoni mukaan.
-- Siinä tapauksessa luovun paikalla lupauksesta.
-- Mitä kummaa! Etkö sinä tahdo?
-- En, teidän armonne!
-- Vai puolustatko sinä selibaattia?
-- Itseni puolesta, mutta en muitten.
-- Mistä syystä?
-- Sydämeni ei enään ole vapaa.
-- Kenelle sinä sitte olet antanut sen?
-- En tiedä hänen nimeään.
-- Etkö sitte kysynyt sitä häneltä?
-- En, sillä luulin ettei hän tahtonut sitä sanoa.
-- Tuo kuuluu aika epäilyttävältä, mutta vaadin ainakin, että ensin
näet sen naisen, jonka olen aikonut morsiameksesi.
-- Mutta, teidän armonne...
-- Älä estele, Lauri ystävä, sinä ja kansleri menette yhdessä, se
on päätetty asia; minä lähden jo huomenna ja te tulette seuraavana
päivänä. Jollet sinä huoli serkustani, niin, ole huoleti, minä en
sinua pakoita avioliittoon, mutta pitää sinun toki nähdä hänet. Ja
nyt Jumalan haltuun!
Kustaan suurimpia huveja oli solmia naimiskauppoja ja hän oli
lähtiessä mitä parhaimmalla tuulella.
Mieluinten olisi Lauri heti palannut Upsalaan, mutta kunnioitetun
kanslerin ja rakkaan veljen tapaaminen houkutteli sekin niin, että
Tukholman matka pian täytti hänen ajatuksensa. Tosin kuninkaan
kummallinen tuuma häntä hämmästytti, mutta hän ei edes tullut
ajatelleeksi, että rikkoisi lupaukset, jotka sydämessään oli antanut
Elisabetille. Sillä hänen kuvansa eli yhä hänen sielussaan.
Kustaa oli seuralaisikseen valinnut vain nuoria, ylhäisiä miehiä.
Suurella loistolla otettiin hänet vastaan herra Matiaksen talossa.
Oli myöhäinen ilta ja tervatynnörejä ja soihtuja oli asetettu tien
varsille valaisemaan. Kovasta syksytuulesta huolimatta oli isäntäväki
molempine lapsineen portaiden juurella ottamassa vastaan ylhäistä
vierasta.
Kustaa oli iloinen ja ystävällinen, kuten aina; hän jutteli
reippaasti Matiaksen kanssa, kiitteli Brigitta rouvaa komeista
valmistuksista ja nipisti Elisabetin poskia, sanoen, että hän kyllä
hankkii niihin enemmän väriä.
Samana iltana hän yksityisessä keskustelussa kysyi isäntäväeltään,
suostuvatko he siihen, että hän rupeaa heidän tyttärensä naittajaksi.
Molemmat vastasivat, että tyttö on antanut rukkaset usealle
ylhäiselle kosijalle, vaikka he niin mielellään soisivat, että hän
joutuisi onnelliseen avioliittoon.
-- Minäpä rupean ajamaan asiaa, sanoi Kustaa hymyillen, --
toivottavasti saan sen päättymään kaikkien tyytyväisyydeksi.
Illalla olivat hauskat tanssiaiset ja nuori kuningas tanssitti
neitosia ilolla ja riemulla. Tanssin aikana sai hän myöskin
kuiskatuksi Elisabetille, että hän pyytää häntä seuraavana aamuna kl.
8 tulemaan luokseen.
Siihen aikaan noustiin tavallisesti kl. 4, joten kahdeksan aikaan
päivä jo oli kulunut koko pitkälle.
Sykkivin sydämin noudatti Elisabet käskyä, käsittämättä mitä kuningas
tarkoitti. Mutta hetkisen istuttuaan hänen rinnallaan, oli hän
jo kertonut hänelle merkillisestä matkastaan ja että hänen Lauri
Pietarinpoikaa oli kiittäminen elämästään ja hengestään. Tarkkaavasti
kuunteli kuningas hänen kertomustaan, se näytti häntä liikuttavankin,
mutta hetkisen perästä hän virkkoi:
-- Tänään minä kauniille serkulleni ojennan hänen tulevan puolisonsa
käden.
-- En ikinä ota sitä! huudahti tyttö. -- En mene naimisiin.
-- Mutta kun minä tahdon.
-- Minun sydämeni tunteita ei kukaan voi pakoittaa. Elisabetia
kummastutti, ettei kuningas häntä käsittänyt, vaikka hän tiesi, että
hän jo oli lahjoittanut pois sydämensä.
-- En tahdo pakoittaa sinua, sanoi hän hymyillen, -- mutta anna
hänelle rukkaset minun läsnäollessani.
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että kansleri ja hänen
seuralaisensa ovat saapuneet.
-- Kansleri saa odottaa, mutta hänen seuralaisensa tulkoon paikalla
tänne.
Palvelija läksi ja Elisabet silmäili pelästyneenä ja kysyvänä
kuninkaaseen.
-- Minuun kovasti koskee, jos annat hänelle rukkaset, lausui kuningas
vakavasti.
-- Anteeksi, mutta minä en voi menetellä toisin, vastasi tyttö,
tuskallisesti vavisten.
Samassa avautui ovi ja vieras mies astui sisään.
Elisabet oli kääntynyt pois, mutta joko hän tunsi askeleet
tai aavisti kuka tulija oli; henkeä pidätellen seisoi hän,
liikkumattomana tuijottaen eteensä.
Laurin hämmästys oli yhtä suuri. Hän tunsi hänet paikalla, mutta hän
luuli joutuneensa näköhäiriön valtaan.
Kustaa tarttui Elisabetin käteen.
-- No, katso toki häntä, sanoi hän.
-- Elisabet!
-- Lauri!
Lauri avasi jo sylinsä, mutta antoi samassa kätensä vaipua, ikäänkuin
peläten.
Mutta Elisabet karkasi hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Silloin
likeni Kustaa heitä.
-- Ota hänet vaimoksesi, puhui hän, -- minä annan hänet sinulle.
Lauri ei kysellyt, hän vain sulki häntä syliinsä, ikäänkuin hän koko
elämänsä ajaksi olisi tahtonut kiinnittää hänet siihen.
Hiljaa läksi Kustaa huoneesta, sulki oven ja pisti avaimen taskuunsa.
-- Antaa heidän olla rauhassa, sanoi hän itsekseen, -- heidän onnensa
ei kuulu tähän maailmaan.
Kun Brigitta rouva sitte rupesi kyselemään tytärtään, niin Kustaa
vastasi:
-- Antaa hänen olla, hän on kihlattunsa kanssa.
-- Hän on siis suostunut?
-- Kyllä, niinkuin alamaisen tulee.
Itse kuninkaan täytyi muistuttaa Elisabetille, että hän menisi
pukeutumaan päivällisille.
-- Sillaikaa juttelen minä Laurin kanssa, virkkoi hän, -- jos hän
vaan on tavattavissa.
Lauri oli ylen onnellinen.
-- Melkein pelkään, etten oikein voi kantaa onneani, sanoi hän.
-- Tyttö sen tekee paremmin kuin sinä.
-- No, minä opin sitte häneltä.
Mutta hetkisen perästä hän jo vilkkaasti puhui siitä miten
yliopisto-oloja olisi kehitettävä, sillä tästälähin aikoi hän ryhtyä
työhön koko voimallaan.
-- Pelkään, että tähän saakka olen ollut itsekäs, lausui hän, --
vastoin tahtoani olen ajatellut häntä.
Ennen päivällistä esitteli kuningas tytön vanhemmille vävyn, jonka
hän heille oli määrännyt. Varmaankaan eivät he itse olisi häntä
valinneet, mutta kuninkaan valintaa ei käynyt moittiminen.
Pöydässä istui kuningas kihlatuiden välissä ja esitti itse
heidän maljansa, toivomuksella, että kaikki morsiamet Ruotsissa
kunniapäivänään näyttäisivät niin onnellisilta kuin Elisabet
Matiaksentytär.
Seuraavana keväänä piti kuningas itse heille häät. Lauri olisi
tahtonut viettää ne kaikessa hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa,
mutta kuningas arveli, että alettakoon vain ajoissa puhua tulevasta
arkkipiispasta.
Lauri ja monet muut pitivät sitä vaan leikintekona.
-- Jumalan kiitos, ettet ole arkkipiispa, sanoi hänelle Elisabet; --
yliopiston rehtorilta voi riittää jokunen vapaa hetki vaimon osaksi;
arkkipiispa ehkä saisi salata vaimonsa maailmalta.
4.