Ilon ja rauhan päiviä ei Kustaa kuningas ehtinyt viettää... Olihan
tosin sopu saatu aikaan sillä kulmalla, mutta velka Lyypekkiin
vaivasi häntä kuin painajainen. Se on maksettava viimeiseen ropoon
asti, sen hän tiesi, mutta mistä rahat saadaan, sitä hän mietti yöt
päivät.
Vielä oli toinenkin huoli, nimittäin Tanska. Vanha unionitoveri
kyyrötti aina väijyksissä, pakoittaen Kustaata pysymään varoillaan.
Kysymys Gottlannista tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Malmön
kokouksessa oli hän, niinkuin tiedämme, saanut norjalaisen maakunnan
Vikenin pantiksi, kunnes asia tulisi ratkaistuksi. Mutta siitä
huolimatta vaati kuningas Fredrik yhtämittaa takaisin tätä maakuntaa.
Ja heti kun Ruotsissa syttyi jonkinlainen kapina, käyttivät
tanskalaiset tilaisuutta hyväkseen.
Mutta Kustaa puolusti oikeuksiaan ja Vesteråsin valtiopäivät
selittivät, että kuninkaalla on täysi oikeus pitää Viken, kunnes
kaikkien kolmen valtakunnan neuvostot kokoontuvat päättämään asiasta.
Loppupuolella vuotta 1527 lähetti kuningas Fredrik kaksi
sanansaattajaa Tukholmaan.
He pyysivät Kustaa kuningasta antamaan voimakasta apua, jos, niinkuin
pelättiin, kuningas Kristian uskaltaisi tehdä hyökkäyksen. Mutta
samalla pyysivät he takaisin Vikeniä ja ehdottivat, että molempien
valtakuntien neuvostot kokoontuisivat keskustelemaan Gottlannista,
jotta asia vihdoinkin saataisiin päätetyksi.
Kuningas antoi rauhoittavan vastauksen ja selitti, että kuningas
Fredrik ja hänen neuvostonsa voi olla vakuutettu siitä, että Ruotsi
pitää tehdyn sopimuksen.
Lopuksi huomautti hän, että Tanska on tehnyt itsensä syypääksi useaan
laiminlyöntiin Malmön resessin määräyksiin nähden.
Kokouksen pitämiseen hän suostui ja tästä asiasta olivat kuninkaat
kirjevaihdossa vuoden 1528 aikana.
Elokuun keskivaiheilla oli kokous Lödösessä, mutta kysymys jäi
ratkaisematta ja Kustaa piti Vikenin.
Seuraavana vuonna 1529, samaan aikaan kuin valtiopäivät olivat koolla
Strängnäsissä ja länsigötiläiset kapinoivat, läksi kuningas Fredrikin
poika, prinssi Kristian Norjaan ottamaan vastaan kansan kunnioitusta
isänsä seuraajana.
Silloin levisi äkkiä Ruotsissa huhu, että hän nyt aikoi käyttää
hyväkseen tilaisuutta väkivallalla ottaakseen Vikenin.
Kustaa tiesi sekä omasta että edeltäjiensä kokemuksista, mitä
tanskalaisten lupaukset merkitsivät. Sentähden päätti hän lähteä
länsikulmalle maata, ja lähetettyään koko valtakunnan rälssille
käskyn, että sen tulee pysyä sotakunnossa, läksi hän Laurinmessun
aikaan Itägötlannin ja Smålannin kautta Länsigötlantiin.
Täällä tapasi hän kuningas Fredrikin lähettilään Jesper Brockmanin,
joka oli matkalla Tukholmaan.
Kustaa ilmoitti hänelle, että hänen täytyy odottaa lokakuun
keskivaiheille, silloin kutsutaan neuvosto kokoon Arbogaan ja silloin
hän saa esittää asiansa.
Tanskalainen lupasi odottaa, mutta kun määräaika oli kulunut, vaati
hän 50,000 guldenia siitä, ettei Kustaan lähettiläs oikeaan aikaan
ollut saapunut Lyypekkiin; sitäpaitsi vaati hän takaisin Vikeniä.
Kuningas Kustaa vastasi olevansa suuresti kummastuksissaan siitä,
että kuningas Fredrik juuri nyt esittää tällaisia vaatimuksia; onko
tarkoitus rikkoa liitto? Mitä Gottlantiin tulee, niin on turhaa siitä
asiasta syyttää Severin Norrbytä. Jos kuningas Fredrik on antanut
hänen pettää itsensä, niin on se hänen syynsä; Ruotsin kuningas pitää
kiinni ainoastaan kuningas Fredrikin ja Tanskan neuvoston tekemistä
sopimuksista. Vikeniä ei hän luovuta ennenkuin hän saa takaisin
oikeutensa Gottlantiin. Sitte valitti kuningas, että Ruotsista
pakeneville kapinoitsijoille suodaan turvaa Tanskassa. Herra Ture
esimerkiksi oli kirjoittanut kotiin, että hän toivoo saavansa Vikenin
lahjoitusmaana, jos kuningas Fredrikin onnistuu voittaa takaisin
vaikutusvaltansa Ruotsissa.
Jesper Brockman sanoi, ettei hän voi viedä kotiin sellaista vastausta
ja ehdotti, että määrättäisiin aika uuden kokouksen pitämistä varten.
Se tehtiinkin, kokous päätettiin pitää Varbergissa P. Olavinpäivän
aikaan tulevana kesänä.
Varbergin kokous pidettiinkin ja kun kaikellaisia moitteita oli
lausuttu molemmin puolin, päätettiin vihdoin, että Viken vielä kuusi
vuotta kuuluisi Ruotsiin, mutta sitte joutuisi Norjan kruunulle.
Rauhan tulisi aina vallita molempien valtakuntien välillä ja tarpeen
vaatiessa oli molemminpuolista apua luvattava.
Nyt käännymme Saksaan.
Lyypekin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan oli Kustaa v. 1529 kuluessa
lähettänyt 17,120 markkaa sen vuoden osalle tulevan valtiovelan
lyhentämiseksi, mutta silloin olivatkin kaikki hänen varastonsa
tyhjentyneet.
Usein keskusteli kuningas kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa
tärkeästä rahakysymyksestä, mutta mistä rahaa otettaisiin seuraavaan
suureen maksoon, sitä ei kumpikaan saanut selville.
Eräänä sunnuntaina seisoi kuningas ikkunassa ja kuunteli kuinka
kellot soivat kaikissa kaupungin kirkoissa. Jokaisella oli oma
sävelensä, mutta sopusointuinen kokonaisuus suli merkillisen kauniina
ääniaaltoihin.
Silloin tuli hän ajatelleeksi, että jokainen kello on kuin
ihmissielu, joka omalla äänellään laulaa iankaikkisen Jumalan kunniaa
ja että ne kaikki yhdessä muodostavat kuoron, joka yksinkertaisessa
luontevuudessaan eninten muistuttaa lintujen laulua metsässä.
Äkkiä sattui hän katsahtamaan Aatamiin, joka näytti miettivän
erittäin tärkeitä asioita.
-- Onko se sinusta kaunista? kysyi kuningas.
-- Tämä kellonsoittoko?
-- Tietysti, etkö sinä sitä kuunnellut?
-- Odotin niitä muita.
-- Mitä muita?
-- Kelloja, tietysti!
-- Eivätkö nämä sitte riitä?
-- Kyllä kai, mutta mitä niillä muilla sitte tekee?
-- Ne ovat kai koristuksina.
-- Olen laskenut, että monessa kirkossa on viisikin kelloa, kertoi
Aatami, -- mutta useimmiten niitä on neljä.
-- Taitaapa kyllä olla.
-- Ne ovat kai kalliita kapineita?
-- Kyllä ne maksavat paljon rahaa.
Mutta nyt vaipui kuningas syviin mietteisiin.
Aatami tiesi, että silloin pitää olla hiljaa ja sentähden hiipi hän
pois. Aatami ei enään ollut lapsi, hän kulki jo omia teitään.
Kansleri kirjoitti juuri kuninkaan kirjeitä, mutta loi tuontuostakin
katseensa rakastettuun herraan miettien, mitä tämä nyt mahtoi
ajatella. Tärkeitä asioita, sen saattoi nähdä hänen katseestaan.
Äkkiä nosti Kustaa silmänsä ja lausui iloisesti hymyillen:
-- Kiitä Jumalaa kanssani, sillä nyt tiedän, mitä teen. Kansleri
katseli häneen kysyvästi.
-- Me olemme vaivanneet päätämme sillä, mistä saisimme rahoja...
-- Tietääkö teidän armonne nyt, mistä niitä saadaan?
-- Tiedän, Lauriseni.
-- Luostareista ja kirkoistako?
-- Ei, mutta luostareilta ja kirkoilta.
-- Myönnän, etten ymmärrä.
-- Aatami minut siihen johdatti.
-- Jumala valitsee usein pieniä aseita.
-- Niin! Mutta kuulehan nyt: emme ryntää toimeen suinpäin, vaan niin
sävyisästi kuin suinkin; alamme kaupungeista: joka kirkon tulee antaa
yksi kelloistaan, emme vaadi suurinta, mutta lähinnä suurimman.
-- Siitä karttuisi sievä summa!
-- Niin, alamme siis kaupungeista, ja jollei se riitä, niin lähdemme
maaseudulle. Ja luostarit saavat myöskin luovuttaa ylellisyydestään.
Kustaa ryhtyi viipymättä toimeen. Hän päätti lähettää kaksi
valtakunnan neuvoston herraa kahdennenkymmenennen päivän markkinoille
Enköpingiin, jonne siihen aikaan kokoontui kauppiaita melkein
kaikista valtakunnan kaupungeista.
Herrat läksivät matkaan.
Alussa tuntui heidän pyyntönsä oudolta, mutta kun he sitte selittivät
kansalle, että jollei rahoja ajoissa hankita ja makseta, niin
ruotsalaiset laivat ja tavarat otetaan takavarikkoon Saksassa
ja kaikki kauppa tehdään mahdottomaksi. Kansa päätti nyt uusien
maksojen välttämiseksi luovuttaa kellon kustakin kirkosta, koska
niitä sentään vielä jäi niin monta. Johtavat henkilöt antoivat siis
helposti suostumuksensa ja ennen juhannusta olivat kaikki Ruotsin
kaupungit luovuttaneet kellon kustakin alueellaan olevasta kirkosta,
luostarista ja kappelista. Monet olivat antaneet suurimman kellonsa.
Suomalaisetkin kaupungit lähettivät määräaikana annettavansa.
Mutta tämä suostunta ei riittänyt läheskään ja kuninkaan täytyi
eräältä rikkaalta porvarilta ottaa suuri laina.
-- Tämä ei riitä, sanoi Kustaa, -- minun täytyy käydä itsepintaisten
talonpoikieni kimppuun.
Heikinmessun aikana v. 1531 kutsui hän neuvostonsa kokoukseen
Örebrohon.
Sitäpaitsi kutsui hän useita yksityisiä, jotka hän tiesi viisaiksi ja
ymmärtäviksi miehiksi.
Kun hyvän aikaa oli keskusteltu asiasta, päätettiin, että maalla on
meneteltävä niinkuin kaupungeissakin: jokaisesta maalaiskirkosta
otetaan lähes suurin kello. Sitäpaitsi lankeavat kirkon kymmenykset
ja maavero tältä vuodelta kruunulle, kuitenkin siitä poisluettuina ne
menot, jotka tarvitaan kirkkojen vahaan ja viiniin.
Vanhan tavan mukaan annetaan kansalle sentään tilaisuus kuparilla,
hopealla tai rahalla lunastaa kymmenykset ja kellot. Jos jokin pitäjä
tahtoo pitää suuremman kellon ja antaa pienemmän, niin maksettakoon
siitä väliä rahassa tai hopeassa. Ja jollei pitäjässä ole kuin yksi
kello, niin pidettäköön se, mutta maksettakoon puolet sen arvosta.
Näihin toimenpiteisiin ryhdyttiin suurella varovaisuudella. Ensin
huomautettiin talonpojille, miten köyhinä aikoina vapautussotaa oli
käyty, silloin ei löytynyt säästöjä sotavarustuksiin.
Siitä syystä oli täytynyt tehdä velkaa ja vaikka sitä jo oli
maksettu, niin paljon vielä oli maksamatta. Tietysti velka on
maksettava ja jottei kansaa rasitettaisi veroilla, niin on
kuningas ja neuvosto arvellut, että maalaiskansan tulee seurata
kaupunkilaisten esimerkkiä luovuttamalla suurin kirkon kellonsa sekä
sinä vuonna maksamalla kruunulle koko kirkkokymmenyksensä.
Valitut asiamiehet läksivät matkaan.
Heidän tehtävänsä ei suinkaan ollut helppo.
Kuningas kirjoitti joka maan kulmalle erikseen, vakuuttaen, ettei hän
omaksi tarpeekseen käytä hitustakaan kellojen malmista.
Kaikki mitä kaupungeista saatiin oli aikoja sitte lähetetty
Lyypekkiin ja nyt valitaan kaksi rehellistä, luotettavaa miestä,
jotka lähetetään noutamaan kelloja ja jotka sitte tekevät tilin
matkastaan ja toimittavat lyypekkiläisille heidän saatavansa, mikäli
varoja riittää.
Muita luotettavia miehiä määrätään erikseen joka lääniin yhdessä
kuninkaan voutien kanssa vastaanottamaan kelloja ja talven ja
hyvän kelin kestäessä toimittamaan ne likeisimpään satamaan tai
merikaupunkiin.
Kirje sai melkein kaikkialla aikaan toivotun vaikutuksen ja kuninkaan
lähettiläät tulivat hyvin toimeen talonpoikien kanssa, joten he ilman
suurempaa vastahakoisuutta antoivat kellonsa.
Mutta taalalaiset vaativat vakuutusta siitä, ettei näitä vaatimuksia
joka vuosi uudisteta, ja ensi maakäräjissä, jotka pidettiin Tunassa,
täytyi Vesteråsin piispan ja muiden kelpo miesten antaakin tuo
vakuutus. Sitte sitoutuivat taalalaiset ottamaan osaa samoihin
maksoihin kuin maan muut asukkaat ja antoivat kellonsa.
Kun siis kuninkaan lähettiläät sekä kaksi Vesteråsin pappia ja
kuninkaan vouti Lauri Eerikinpoika, joka hoiti asioita Bergslagenissa
ja Taalaissa, kulkivat pitäjästä pitäjään keskustelemassa
talonpoikien kanssa kelloista, niin eivät he missään kohdanneet
vastustusta: täytyyhän tässä suostua, kun ei muuta neuvoa ole,
sanoivat talonpojat toisilleen.
Tunassa kertoi vouti, että tunnettu lyypekkiläinen Herman Israel
hiljan oli käynyt maassa ankarasti vaatimassa maksoa, sillä Lyypekin
kaupunki kyllä tietää pitää puoliaan.
Kun Tunan miehet tämän kuulivat, pitivät he sitä hävyttömänä;
he kiskoivat silloin alas suurimman kellonsa ja veivät itse sen
Hedebodaan.
Gagnefin ja Leksandin pitäjät osoittivat myöskin avuliaisuutta ja
kun lähettiläät tulivat pohjoisempiin pitäjiin, Moraan, Orsaan ja
Rättvikiin, niin seurasivat ne vapaehtoisesta edellisten esimerkkiä.
Tietysti eivät papit pitäneet näistä toimenpiteistä; sentähden he
talonpoikien korviin rupesivat kuiskuttamaan, että koska heidän
kellonsa ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, niin on
kuolemansynti erota niistä.
Tämä puhe vaikutti talonpoikiin. He huomasivat, että tässä on vaara
tarjolla.
Ja vihdoin läksi muutamia mahtimiehiä Leksandin, Gagnefin ja Ålin
pitäjistä Aspebodaan kysymään neuvoa Maunu Niilonpojalta.
Maunu Niilonpoika oli aikansa rikkain vuoritilallinen, sillä hän
omisti runsaimman suonen kuuluisaa Kopparbergin kaivosta, joka
sittemmin kauvan aikaa hänen mukaansa kantoi nimeä "Maunu Niilonpojan
kaivos".
Vanha talonpoikaistaru kertoo hänestä ja hänen huoneestaan:
Hän oli niin ylpeä ja itserakas, ettei hänen vertaistaan ole ollut.
Hänen hevostensa kengät olivat hopeasta ja niiden seimet marmorista.
Valjaissa kiilteli oikeita helmiä ja suitset olivat silkkiä.
Hänen emäntänsä ruumista ei verhonnut ainoakaan lanka, joka ei olisi
ollut silkkiä ja hänen sormensa olivat täynnä kultasormuksia.
Mutta hän ei, niinkuin muut ihmiset, syönyt sormillaan, vaan hänellä
oli veitsenterä puhtaasta kullasta ja sillä hän pisteli suuhunsa
jumalanviljaa. Mutta koska syöminen siten kävi tavattoman hitaasti,
täytyi hänen syödä koko päivän. Rasvaisia ruokia hän söi ja niin
tavattoman lihava hän oli, ettei emäsika voi olla lihavampi.
Mutta pahansisuinen hän oli ja piiat juoksivat toisensa kumoon
ollakseen hänelle mieliksi.
Heillä oli ainoa tytär, mutta se oli oikea rääppänä; hän oli niin
laiha, että kuu ja aurinko olisivat saattaneet paistaa hänen
lävitsensä, jos hän olisi lähtenyt ulkoilmaan silloin kun ne
loistivat, mutta sitä hän ei tehnyt, sillä ihmisten ei pitänyt saada
tietää, ketä hän meni tapailemaan ja kuitenkin sen tiesi joka lapsi
koko pitäjässä.
Pahaisesta paitaressusta asti oli hän pitänyt torpparin Ollista;
silloin oli poika kanniskellut häntä käsivarsillaan ja niin hän vielä
nytkin olisi tehnyt, mutta Leena oli kunniallinen tyttö, joka ei
tahtonut tuottaa huolta isälle ja äidille.
Käsi kädessä olivat Olli ja Leena astuneet isän eteen ja Olli oli
suoraan sanonut, etteivät he voi elää ilman toisiaan, mutta silloin
iski Maunu Niilonpoika nyrkkinsä pöytään jotta se halkesi, ja näytti
laatikkoa, joka oli täynnä kultarahoja.
Tästä suuttui Maunu vielä enemmän ja virkkoi:
-- Mene matkoihisi, Olli Ollinpoika ja palaa sitte, kun minä olen
käynyt niin köyhäksi, että olen puutteessa, ennen et saa Leenaani.
Ja kun isän sitte piti eroittaa heidät, kietoi tyttö niin lujasti
kätensä Olli Ollinpojan kaulaan, ettei hän päässyt irti, vaikka Maunu
Niilonpoika väitti, ettei hän tahtonut. Silloin rupesivat hopeat
hänen taskussaan helisemään, mutta tytön riisti hän irti ja hänen
kosijansa ajoi hän menemään.
Mutta siitä päivästä pitäin alkoi Leena niin laihtua, ettei häntä
olisi samaksi tuntenut, eikä hän koskaan käynyt jaloittelemassa,
paitsi illoin, kun hän läksi tapaamaan Olliansa, joka silloin läksi
torppaan, vanhan äitinsä luo.
Maunu Niilonpoika sanoi vaimolleen, että hän aikoo karkoittaa
Ollin, mutta hänen vaimonsa arveli, että viimeinen villitys silloin
tulee ensimäistä pahemmaksi; antaa nuorten olla, koko juttu raukeaa
itsestään, sillä tyttöjen tunteisiin ei ole luottamista.
Maunu Niilonpoika jätti siis karkoittamistuumansa, mutta hän murehti
nähdessään, että tyttö, jolle hän olisi voinut antaa miten monta
taalalaispitäjää tahansa, tuossa suree kuoliaaksi köyhän torpanpojan
tähden.
Kun harmi sitte oikein valtasi hänet, meni hän komeihin huoneisiinsa,
joiden lattioita peitti kerros hopearahoja ja joiden seinillä riippui
lukematon määrä hopeakannuja ja joissa ei kukaan elävä sielu koskaan
ollut käynyt paitsi Maunu Niilonpoika itse.
Siellä seisoi myös suunnattoman suuri kirstu, jonka avainta hän
kantoi kaulassaan.
Tultuaan hopeakamariin, avaa hän sen kannen.
Mutta hänen silmiään häikäisee niin, että hänen täytyy varjostaa
niitä kädellään.
Sillä helmet ja jalokivet ja punainen kulta hohtavat.
Hän seisoo arkun ääressä, ylistäen onneaan: hän on niin rikas,
ettei hän koskaan voi tulla köyhäksi! Silloin alkaa suuria
pisaroita langeta arkkuun; hän ei tiedä mistä ne tulevat, sillä
miksi se itkisi, joka omistaa kaikki? Mutta pisarat lankeavat
suurina, raskaina, ja hänestä näyttää siltä kuin kulta mustenisi
ja hohtokivien loisto sammuisi... ja kaikki muuttuisi mullaksi,
tuhaksi... Hän paiskaa kannen kiinni, vääntää sen lukkoon, rientää
ulos ja sulkee oven lukoilla, teljillä ja suurilla salvoilla.
Sitte kiiruhtaa hän työhuoneeseensa ja joka askeleelta kilisevät
hopearahat, jotta jokainen tietäisi, mikä rikas ja mahtava mies Maunu
Niilonpoika on.
Mutta viime aikoina oli hän aina äreällä tuulella, ja siihen ei
hänellä olisi ollut oikeutta, sillä eihän maan piirin päällä ollut
ainoaakaan sielua, joka olisi uskaltanut vastustaa häntä.
Nyt tulivat Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet puhuttelemaan häntä.
Se tuntui hänestä hauskalta, sillä hänellä oli vähän työtä ja aika
tahtoi käydä pitkäksi.
He astuivat sisään, Maunu tervehti heitä ja käski istumaan, jota
kehoitusta he paikalla noudattivatkin.
Sitte kysyi hän, tahtovatko he olutta, vaikkei se olekkaan parasta
lajia.
He kiittivät ja sanoivat, että kyllä kelpaa juoda, kun Maunu
Niilonpoika tarjoaa.
Maunu naurahti, mutta kun olut sitte tuotiin, niin huomauttivat
Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet, etteivät he ikinä ole juoneet
niin väkevää olutta.
Maunu Niilonpoika kehahti ja sanoi, ettei hänen tarvitse juoda
huonompaa olutta.
Vihdoin sanoivat talonpojat sitte asiansa, jonka tähden he olivat
tulleet tänne vaivaamaan.
He tahtoivat tietää, mitä Maunu Niilonpoika sanoo tästä kelloasiasta.
Maunu Niilonpoika ei ollut kuullut koko asiasta puhuttavankaan.
Gagnefiläinen kertoi nyt kuninkaan olevan niin julman paljon velkaa
lyypekkiläisille, että hänen täytyy lähettää voutinsa kiertämään
pitkin maata pyytämään apua.
-- Eipähän ole uskaltanut tulla tänne, sanoi Maunu Niilonpoika.
-- Meillä hän kävi, sanoi leksandilainen talonpoika, -- ja vei pyhät
kellomme, jotka ovat sekä kastetut että voidellut ja vihityt, ja nyt
me tahtoisimme kysyä Maunu Niilonpojan mielipidettä: pitääkö meidän
kärsiä tätä tällaista?
Maunu Niilonpoika laski sormen suurelle nenälleen -- Maunu
Niilonpoika oli suuri mies, ja jokainen hänen jäsenistään oli suuri
-- ja istuutui miettimään.
-- Ei minun tosin tarvitsisi kysyä keneltäkään neuvoa, sanoi hän,
-- sillä minä tiedän kaikki itse, mutta lähdenpä sentään Antero
Pietarinpojan luo Rankhyttaniin kuulemaan, mitä hän sanoo. Mutta heti
kun minä tulen sinne, pannaan siellä toimeen sellaiset kemut, etten
minä kahteen päivään pääse kotiin. Mutta te voitte sillaikaa olla
täällä, syödä ja juoda minkä jaksatte, sillä täällä on yllinkyllin
kaikkea, ja välillä maata.
Miehet kiittivät ja sanoivat, että siihen he kyllä suostuvat, koska
kerran Maunu Niilonpoika käskee.
Hän pisti nyt taskuunsa lisää hopearahaa ja tuumi, että kyllä
kai hevonen jaksaa, koska kerran hänkin. Tosin se rikkaus hänen
mielestään tuntui aika raskaalta, mutta ei hän olisi tahtonut sitä
kadottaakaan. Kaksi palvelijaa tuli auttamaan häntä hevosen selkään,
mutta he eivät jaksaneet nostaa häntä. Maunu Niilonpoika nauroi ja
sanoi, että kyllä kai jokainen käsittää mikä hänessä, rikkaassa
miehessä, niin painaa. Sitte kutsui hän kaksi palvelijaa lisää
auttamaan ja yksissä voimin saivat palvelijat hänet nyt hevosen
selkään. Hän läksi siis matkaan, mutta ravia ei hän ajanut.
Sillaikaa viettivät Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet hauskoja
päiviä, he söivät, joivat ja nukkuivat minkä jaksoivat; ja herättyään
rupesivat he taas syömään ja siten kuluivat päivät.
Vasta kolmantena päivänä tuli Maunu Niilonpoika punaisena ja
pöhistyneenä kotiin.
-- Olen juonut paljon viiniä, sanoi hän, -- Rankhyttanissa tarjotaan
aina viiniä, kun minä tulen sinne.
Hän tuskin pysyi jaloillaan.
-- Minä painan niin paljon, sillä olen niin rikas, sanoi hän taas, --
levätkää te miehet, minäkin aion levätä huomiseen asti.
Ja miehet lepäsivät.
Mutta seuraavana päivänä istuivat he kaikki neljä pöydän ympärillä
arkihuoneessa; olutkannut olivat pöydässä, niinkuin ainakin, mutta
nyt olivat sekä miehet että Maunu Niilonpoika sitä mieltä, ettei olut
maistunut.
-- Nyt saatte kuulla uutisia, puhui Maunu, -- joko he ovat vieneet
kellot?
-- Ei, he odottavat parempaa keliä, sanoi Ålin mies, joka oli käynyt
suulaaksi.
-- No, sitte minä voin sanoa teille, miten teidän pitää menetellä,
hymähti Maunu Niilonpoika. -- Kun he tulevat niitä ottamaan, niin
antakaa heitä selkään niin paljon kuin he ikinä sietävät, siitä ei
kukaan saa teitä kiinni, mutta tappaa heitä te ette saa, sillä se on
laissa kielletty, ymmärrättekö?
-- Hyvä neuvo, arvelivat miehet.
-- Tähän saakka olen vetänyt yhtä köyttä Kustaan kanssa, mutta nyt
se ilo loppuu, virkkoi Maunu, pullistaen poskiaan; -- hän luulee
olevansa mahtava herra siksi, ettei hän koskaan ole joutunut
käsikähmään Aspebodan isännän Maunu Niilonpojan kanssa, mutta
odottakaa vaan, kyllä se päivä piankin koittaa.
Miehet katselivat häntä ihaillen.
-- Jos vaan rahaa ja maatiloja riittää, niin ei pieni kina ikinä
pahaa tee -- ainakaan Maunu Niilonpojalle.
-- Pitäköön kuningas vaan puolensa, sanoi Leksandin mies.
-- Koska minä kerran osasin polttaa poroksi kokonaisen kellarin
täynnä silavaa keskellä vuorta, kehui Maunu, -- niin totta minä nyt
saanen herra Kustaa Eerikinpojan talttumaan. En ikinä unohda, miten
hän 1528 kohteli meitä tuon taalainjunkkarin tähden.
-- Isäni menetti silloin henkensä, sanoi Ålin mies.
-- Moni muu menetti henkensä, siksi ettei kukaan puhunut suoraa
kieltä. Luulisi toki, että kaikki Långhedenin pohjoispuolella asuvat
suuttuisivat, kun kuningas yhtämittaa loukkaa heidän maakuntansa
oikeuksia.
-- Onko se laitaa, huusi Maunu Niilonpoika, iskien oikean nyrkkinsä
vasenta kättään vastaan, -- että hän kulkee Brunbäckin joen poikki
suurella voimalla ja niin usein kuin häntä haluttaa, kysymättä
taalalaisilta ja bergslagenilaisilta lupaa? Kuka valtakunnan herra
tai kuningas on ennen uskaltanut tehdä sellaista?
Maunu Niilonpoika pyyhkäisi hihallaan kasvojaan, sillä puhuminen
rasitti.
Mutta miehet sanoivat, että hän on aivan oikeassa, hänen neuvojaan he
seuraavat, he kyllä muistavat kaikki mitä hän on puhunut.
Hyvästi jättäessä ojensi Maunu Niilonpoika heille kätensä ja virkkoi:
-- Pysykää miehinä, te Taalain pojat, älkääkä enään toista kertaa
antako kuninkaan kytkeä itseänne karsinaan, niinkuin hiljan tapahtui
Tunan vainiolla!
Gagnefin, Leksandin ja Ålin miehet läksivät nyt kotiin ja heidän
pitäjäläisensä olivat sitä mieltä, että Maunu Niilonpoika oli puhunut
aivan oikein. He päättivät valita johtajan.
Maunu Niilonpoika ansaitsi heidän mielestään parhaiten tämän
kunniasijan ja taaskin lähetettiin sanansaattajia hänen luokseen.
Mutta hän ei ottanut tointa vastaan. Neuvoillaan ja rahoillaan hän
sensijaan lupasi auttaa taalalaisten valittua.
Ålin pitäjässä oli mahtava vuoritilallinen Niilo Söderby, ylpeä,
taisteluhaluinen mies. Hänet he päättivät ottaa johtajakseen ja hän
suostuikin toimeen paikalla.
Eräänä päivänä kutsui hän rahvaan kokoon Leksandiin ja kertoi
silloin, mitä Maunu Niilonpoika oli sanonut.
Ja kansa päätti miehissä seurata näitä hyviä neuvoja.
Kun kuninkaan miehet sitte pohjoisemmilta seuduilta tulivat
Leksandiin, kerääntyi heidän ympärilleen meluava joukko, joka kysyi:
-- Kellojako haette?
Ja piikeillä ja kirveillä heitä nuijittiin niin, että harva jäi eloon.
Varsinkin haavoittui vouti Lauri Eerikinpoika pahasti.
Muut pitäjät seurasivat Leksandin esimerkkiä. Ne saivat sanan, että
miehet rientäisivät perimään kellonsa ennen avovettä, sillä muuten ne
kyllä ovat mennyttä kalua.
Tunalaiset läksivät silloin kiireen kautta Hedebodaan ja kuljettivat
takaisin kellonsa.
Niilo Söderby ryntäsi 150 tunalaisen ja leksandilaisen etunenässä
Hedemoraan, jossa he ryöstivät kuninkaankartanon. Tämä tapahtui
huhtikuun 1 p:nä, päivää ennen palmusunnuntakia.
Pian senjälkeen ryntäsivät he Vestmanlantiin ja Räfvelstadiin, jonka
Ture Eerikinpoika (Bjelke) omisti; hänen kartanonsa ryöstivät he
putipuhtaaksi.
Liike levisi kuin kulovalkea. Vesteråsin ympärillä olevat kihlakunnat
noutivat kaupungista takaisin kellonsa.
Samoin kävi Nerikessä. Ja Gestriklannissa läksivät Thorsåkerin
pitäjän miehet Gefleen ja hakivat pois kellonsa.
Kustaa koetti hyvällä ja ystävällisin sanoin tyynnyttää kansaa.
Hän huomautti, että ne kelpo miehet, jotka olivat lähteneet
keskustelemaan kelloasiasta, ainoastaan olivat tahtoneet kysyä
kansalta neuvoa, miten valtion velka parhaiten olisi saatava
maksetuksi. Jos maamies nyt voi antaa parempia neuvoja, niin kuningas
mielellään seuraa sellaisia, joihin maamies on tyytyväinen.
Hän kirjoitti Nerikeen ja muihin kihlakuntiin, jotka olivat ottaneet
pois kellonsa, ja pyysi, että joka kihlakunta lähettäisi Vesteråsiin
seitsemän kunnon miestä.
Heiltä hän kysyy, tietävätkö he parempaa keinoa velan maksamiseksi,
minkä keksiminen häntä suuresti ilahuttaisi.
Sitte pyysi hän mahtavaa ja arvossa pidettyä vuoritilallista,
Aspebodan omistajaa Maunu Niilonpoikaa oikaisemaan ja neuvomaan
taalalaisia, jotta tämä kapina pian saataisiin sammumaan.
Jonkun ajan perästä kirjoitti kuningas taas mahtavalle
vuoritilalliselle, että hän Tunan maakäräjiltä on saanut
kirjoituksen, joka "melkein on irtisanominen meille tehdystä
uskollisuus- ja kuuliaisuusvalasta".
Hän lisäsi, että koska Maunu Niilonpoika kolme vuotta sitte
osottautui uskolliseksi mieheksi, niin kuningas nyt odottaa häneltä
samaa. Tukholman porvarit olivat valinneet Taalaihin menevät
lähettiläät ja kuningas pyysi Maunu Niilonpoikaa olemaan heille
avullisena, jotta kaikki paha saataisiin parantumaan, "varsinkin
sen syyn tähden, että kuningas Kristian kesällä aikoo hyökätä
valtakuntaan".
Tehdäkseen taalalaisille mieliksi oli kuningas pannut vouti Lauri
Eerikinpojan viralta ja talonpoikien omasta pyynnöstä asettanut hänen
sijaansa Ingel Hannunpojan; tämän piti kutsua kokoon maakäräjät.
"Teidän ei tarvitse meistä ajatella", lopettaa kuningas kirjeensä
Maunulle, "ettemme olisi teitä kohtaan suosiolliset, niinkuin
ehkä olette kuullut, sillä sellaiset ajatukset poisti meistä se
uskollisuus, jota edellisessä metelissä osoititte valtakunnalle ja
jota toivottavasti tulette tässäkin kapinassa osoittamaan. Tätä
toivoen ilmoitamme teille suosiollisuutemme."
Mutta Taalaissa vallitsi sellainen mielenkiihko, etteivät hyvät sanat
auttaneet.
Tukholman lähettiläät Björn Broms ja Niilo Guldsmed sekä kuninkaan
edusmies Tapani Henrikinpoika läksivät Taalaihin rauhoittamaan
kapinaa ja mieliä, mutta tuskin olivat he päässeet Dal joen poikki,
kun heidän salaisia teitä täytyi palata Gestriklannin kautta takaisin
Tukholmaan.
Vakoilijain kautta saivat he tietää, että Maunu Niilonpoika ja
Söderbyn Niilo olivat sijoittaneet miehiä joka lauttauspaikalle
pitkin joen vartta, ottamaan kiinni lähettiläitä ja viemään heitä
kapinoitsevien johtajien luo; siellä heidän piti saada vastaukset
kysymyksiinsä.
Kun he kuninkaalle olivat kertoneet turhasta matkastaan, sanoi
kuningas:
-- Raivotkoot nyt taalalaiset, koittaa se aika meillekin kerran ja
silloin saamme nähdä, suoko Jumala onnea.
Menestys elähytti mieliä ja jo uskalsivat taalalaiset kutsua
kansan kokoukseen Arbogaan Eerikinmessunpäivänä (18 p. toukokuuta)
keskustelemaan ja päättämään, miten olisi meneteltävä siinä
kapinassa, joka on syntynyt "kristillisen uskon asiasta" ja "kellojen
tähden".
Tämän kutsun tulee hengen ja tavaran uhalla kulkea nimismiehestä
nimismieheen.
Helsinglantilaiset vastasivat, että kyllä he pysyvät uskollisina
veljeysliitolle, mutta eivät he turhasta syystä ryhdy
vallattomuuksiin, ja Arbogan kokoukseen eivät he suinkaan aio tulla.
Valtakunnan muista maakunnista ei myöskään tullut kansaa, joten
kokous meni myttyyn.
Samaan aikaan oli Kustaa määrännyt kokouksen pidettäväksi Vanhassa
Upsalassa. Hän saapui sinne useiden valtakunnan neuvoston herrojen
seurassa ja asettui suuren sotamiesjoukon saattamana käräjäkummulle,
jolta kuninkaalliset tavallisesti puhuivat kansalle.
Sotaväki oli ampumamatkan päässä kokouspaikasta; vainiolle kummun
juurelle oli kerääntynyt koko Uplannin rahvas.
Sekä kuningas että hänen herransa olivat kiiltävissä haarniskoissa ja
kypäreissä; komeaa oli heitä katsella.
Kuningas ratsasti nyt hiukan ulomma muita ja sanoi, että hän
mielellään tahtoisi kiittää talonpoikia uskollisuudesta, jos heihin
vaan saattaisi luottaa.
-- Miksette menneet herrainpäiville Arbogaan? kysyi hän. --
Långhedenin pohjoispuolella olevat ystävännehän pyysivät.
-- Meillä ei ole siellä mitään tekemistä, kuului muuan ääni.
Ja siihen yhtyi useita muita.
Nyt rupesi kuningas puhumaan kelloista.
-- Kai te tiedätte, ettemme aio käyttää hitustakaan omiin
tarpeisiimme, lausui hän, -- kaikki menee Lyypekin velan
maksamiseen, joka niin painaa elinkeinojamme, ettemme tule vapaiksi
ja itsenäisiksi ennenkuin olemme päässeet noiden koronkiskurien
kynsistä, jotka mielellään imisivät meiltä sydänveren, jos voisivat.
-- He kyllä mielellään pitävät meitä kynsissään, mutta tahdotteko te
lapsienne niskoille työntää velkakuorman omilta hartioiltanne? Teidän
kirkoissanne on niin monta kelloa, että aivan hyvin voitte luovuttaa
pois niistä yhden, ja minä puolestani pidän sitä yksinkertaisimpana
keinona velan maksamiseksi, mutta jos te tiedätte paremman keinon,
niin lausukaa vapaasti mielipiteenne.
Äänekäs mutina rupesi kuulumaan kansanjoukosta ja rohkeimmat astuivat
esiin.
-- Kenelläkään ei ole oikeutta ottaa kellojamme, virkkoi muuan
miehistä uhkamielisesti.
-- Me pidämme itsekin kelloistamme!
-- Ja itse olemme ne maksaneet!
-- Ne ovat voidellut ja vihityt!
-- Miksi meitä tahdotaan nylkeä luihin asti?
-- Nylkekää samalla herroja!
-- Toinen korppi ei toiselta silmää puhkaise!
-- Ei saa syödä lihaa perjantaisin!
-- Meidän pitäjässämme on vain yksi kello!
-- Me emme ole lainanneet rahoja lyypekkiläisiltä!
-- Maksakoon se joka on lainannut!
-- Meidän puolestamme ei kukaan maksa!
-- Evankeeliset pois maasta!
-- Nunnat pysykööt naimattomina!
-- Antakaa meille takaisin luostarimme!
-- Ja piispamme!
-- Ja latinalainen messumme!
-- Emme kärsi laittomia veroja!
-- Emme maksa niitä!
-- Emme ikinä!
-- Maksa itse!
Näin kirkui kansa täyttä kurkkua.
Kustaa koetti hetkisen ajan kärsivällisesti kuunnella, mutta jo
rupesi vaasalainen veri kiehumaan ja vimmastuen veti hän miekan
tupestaan. Hänen tulinen ratsunsa nousi takajaloilleen ja rupesi
tepastelemaan.
-- Nyt en enään kärsi kuunnella suunne pahaa puhetta. Iskekää jos
uskallatte! Minä olen valmis joukkoineni puolustautumaan, saadaan
sitte nähdä kuka voittaa.
Tätä kieltä talonpojat ymmärsivät; he lankesivat polvilleen ja
rukoilivat armoa.
Mutta kuningas ei enään tahtonut heitä kuulla. Hänen vihansa ei
sentään koskaan ollut pitkäikäinen ja kun Juhana Turenpoika ja useat
muut neuvoston herrat sitte pyysivät häntä leppymään, käski hän
talonpoikia nousemaan ylös.
Nyt hän määräsi, että joka seurakunnan, joka ei vielä ole antanut
kelloa, empimättä on se tehtävä, jotta kerrankin päästäisiin vapaaksi
rasittavasta saksalaisesta velasta.
Sitte luettiin muutamia kirjeitä, jotka Ture Jönsinpoika ja
Kustaa Trolle olivat lähettäneet Tanskaan ja jotka tarkoittivat
karkoitetun Kristian kuninkaan vallan uudistamista hänen entisissä
valtakunnissaan; sisällinen eripuraisuus on näiden hankkeiden
paras liittolainen, sentähden täytyy maan välttämättömästi koettaa
ylläpitää rauhaa ja pysyä ystävyydessä saksalaisten kaupunkien kanssa.
Kokous loppui, kuningas miehineen palasi kaupunkiin ja talonpojat
erosivat kukin haaralleen, mutta jokainen heistä arveli, että lienee
vain viisainta taipua kuninkaan tahdon alle; hän on ankara herra,
vaarallista on joutua riitaan hänen kanssaan.
Ja senjälkeen näytti Kustaa kokonaan unohtaneen Taalainmaan. Muita
maakuntia hän vaan koetti pitää vireissä voimissa.
Helsinglantilaisille myönnettiin verohelpoitusta ja useat
maakunnat saivat pitää ja käyttää hyväkseen otettavaksi määrätyn
kirkonkymmenysmakson.
Mutta erittäin ystävällisesti ja iloisesti kohteli hän Uplannin
rahvasta, kutsutti luokseen määrätyn luvun miehiä kustakin
kihlakunnasta, piti heille pidot ja antoi neuvoja ja opetuksia kuten
hyvä isä lapsilleen.
Taalalaisilla oli ikäänkuin aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole
oikein, sentähden kävivät he joka päivä keihäs ja kaaripyssy kädessä,
pitivät vartiomiehiä metsissä ja olivat sangen julman näköiset.
Mutta kun ei Kustaata eikä sotajoukkoakaan kuulunut, eivät he oikein
tietäneet, mihin ryhtyä.
Pitkäksi kävi laiskana kuljeskella metsässä, kun ei odotettua
kuulunut; siten laiminlöivät talonpojat maanviljelyksen ja vaimot ja
lapset saivat kärsiä puutetta. Sentähden päättivät he kaikki lähteä
kotiin.
Vähitellen tasaantui tyytymättömyys, mutta ehdot, jotka he panivat
ennenkuin lupasivat laskea aseensa lepoon, olivat niin mahdottomat,
että heidän itsensäkin piti myöntää niiden mahdottomuus.
Vihdoin he sitte hiukan lievemmässä muodossa esittivät valtakunnan
neuvostolle, millä ehdoin he antavat kellonsa, joista eivät he
mielellään luovu.
Neuvosto vastasi, että taalalaisten pyyntöä täytyy pitää laittomana;
yhden maakunnan tähden ei voi muuttaa päätöstä, johon koko maan
rahvas on suostunut.
Silloin katuivat taalalaiset ja kirjoittivat kuninkaalle nöyrän
kirjeen, että hän Jumalan ja heidän rukoustensa tähden antaisi
anteeksi sen metelin, jonka osa heidän maakuntalaisistaan
ymmärtämättömyydessään oli pannut toimeen. He tarjosivat kuninkaalle
2,000 markkaa, pyytäen että hän heidän maakuntansa kellojen asemasta
ottaisi ne. Jollei hän tähän tyydy, niin heidän täytyy noudattaa
hänen tahtoaan, mikäli he voivat. Pääasia on, että hän suo heille
anteeksi.
Kirje lähetettiin jo elokuussa, mutta vasta marraskuussa saapui
siihen vastaus, jossa luvattiin armoa. Saman kuukauden lopussa
kirjoittivat taalalaiset vielä kerran kirjeen, jossa he vakuuttivat
pysyvänsä uskollisina ja lupasivat hengellä ja verellä näyttää
ansaitsevansa kuninkaan suosion, hyvyyden ja armon, kun käskettäisiin.
Tähän loppui taalalaisten kapina, mutta siitä johtui vielä
jälkinäytös, joka siirtää meidät takaisin Maunu Niilonpoikaan ja
hänen perheeseensä.
Tällä kertaa emme mainitse muuta kuin että vastoinkäyminen aivan
vähän vaikutti Maunu Niilonpoikaan. Hän kirjoitti tähän aikaan
aamusta iltaan kirjeitä, lähetteli niitä ja sai vastauksia, mutta
muut talonväet eivät sitä huomanneet, isännän toimenpiteet eivät
kuuluneet kehenkään, hänen ei tarvinnut kysyä neuvoa keneltäkään.
Tuontuostakin hän sentään mainitsi, että jos hän vaan olisi tahtonut,
niin kyllä kuningas olisi saanut nöyrtyä eivätkä taalalaiset.
Mutta Söderbyn Niilo oli tyhmästi puhunut Leksandin kokouksessa ja
sentähden asiat nyt menivät päin seiniä.
Nämä sanat eivät olleet muille miehille mieleen, jonkatähden moni
luopui Maunusta. Mutta rikkaalla on aina ystäviä ja nämä ystävät
vierailivat Aspebodassa yhtä ahkerasti kuin ennenkin.
Maunu Niilonpojan muorilta oli ruokahalu viime aikoina ruvennut
katoamaan, jopa hän usein arkipäivinä söi sormillaan; Leenan piti
aina istua hänen huoneessaan, mutta tyttö käytti hyväkseen ensi
tilaisuutta, päästäkseen pakoon.
Leena raukka! Moni on itkenyt köyhyyttään, mutta sinun piti surra
rikkautesi yltäkylläisyyttä. Onnellisimmat hetkesi vietit Ollin
rinnalla, kun, nojaten päätäsi hänen rintaansa vastaan, kuiskasit:
"emmehän ikinä luovu toisistamme!"
3.