12) ottanut ulkomaalaisia miehiä valtakunnan neuvostoon ja antanut
linnoja heidän käsiinsä;
13) kuuluu itse aikovan avioliittoon ulkomaalaisen kanssa, jolloin
ulkomaalaisia tulee valtakuntaan;
14) kruunaustilaisuudessa tehdystä valastaan jättänyt pois useita
pykäliä, niinkuin esimerkiksi sen, että hän lupaa suojella pyhää
kirkkoa, piispoja ja sen muita henkilöjä.
Kuningas vastasi näihin syytöksiin selvään ja vakuuttavasti. Hänen
käsityksensä mukaan kuninkaan valta velvoittaa vahvistamaan kaikkea
hyvää ja rankaisemaan pahaa, henkilöön katsomatta. Hän on käskenyt
saarnata Jumalan puhdasta sanaa ja evankeliumia; ja sitähän kansa
itsekin oli pyytänyt Vesteråsin kokouksessa.
Hän ei ole karkoittanut piispoja, vaan he ovat itse karkoittaneet
itsensä, sillä kun eivät he enään saaneet nylkeä maata ja kansaa,
läksivät he matkoihinsa.
Häntä hämmästyttää, että nämä piispanrettelöt pannaan hänen ja
uuden opin syyksi; eivätkö piispat kaikkina aikoina ole tuottaneet
valtakunnan herroille ja ruhtinaille yhtä paljon harmia ja
levottomuutta, eikö tämän uuden opin moittiminen ole vain tekosyy,
jonka alle tahdotaan peittää heidän itaruutensa ja vallattomuutensa?
Kirkon omaisuutta on tosin käytetty, mutta valtakunnan neuvoston
suostumuksella, kun ei muita keinoja ollut. Luostarien hävitykset
johtuivat Vesteråsin määräyksistä; kun eivät luostarien jäsenet enään
saaneet nauttia samoja vapauksia ja harjoittaa samoja vallattomuuksia
kuin ennen, niin he vapaasta tahdostaan jättivät luostarit; ehkä
monet olivat tulleet ajatelleiksi, ettei pyhyys luostarimuurien
ulkopuolella ollut huonompi kuin niiden sisäpuolellakaan.
Kuningas vastasi siten pykälä pykälältä kaikkiin syytöksiin ja
säädyt kiittivät häntä ja vakuuttivat, että he hänen kanssaan
tahtovat elää ja kuolla ja puolustaa häntä kaikissa kohtaloissa.
Vesteråsin resessiä pitävät he joka kohdalta ja pykälältä voimassa
ja rankaisevat jokaista, joka yrittää sitä rikkoa tai vähentää sen
voimaa ja valtaa.
Nyt tuli Länsigötlannin herrojen vuoro.
Måns Bryntenpojan, Niilo Olavinpojan ja Ture Eerikinpojan piti
selittää menettelynsä ja tehdä tili valtakunnan säädyille.
Ensimainittu astui tyynenä ja varmana esiin ja nyökäytti iloisesti
päätään tuttaville ja ystäville.
Herra Niilo Olavinpoika koetti käyttäytyä samoin, mutta hänen
tervehdyksensä teki teeskennellyn ja väkinäisen vaikutuksen.
Ture Eerikinpoika seisoi, niinkuin tavallisesti, synkkänä,
umpimielisenä, välittämättä kenestäkään.
Heitä kehoitettiin pysymään totuudessa.
Kuningas oli läsnä.
Hänen puoleensa Måns herra heti kääntyi, alkaen keveällä,
leikillisellä äänellä kertoa, että herra Ture Jönsinpoika on ankara
ja vaativainen herra, jota siellä Länsigötlannissa kunnioitettiin
kansan isänä ja valtiaana.
-- Ei kenenkään päähän pälkähtänyt ruveta häntä vastustamaan, sanoi
herra Måns kuninkaalle, -- hän oli vanha ja heikko ja sentähden
suostuttiin kaikkiin hänen esityksiinsä.
Mutta Kustaa oli luonut häneen niin vakavan katseen, että se
alkoi häiritä Måns herraa; sentähden kääntyi hän pois ja rupesi
silmäilemään vanhoja tuttuja.
Sitte laski hän käden sydämelleen ja kertoi, että kun Ture herra
heille puhui aiotusta salaliitostaan, niin he päättivät pitää
hänen vehkeilyjään silmällä, sillä vastustaminen olisi ainoastaan
ärsyttänyt häntä, sen he tiesivät.
-- Ja kuitenkin te otitte osaa hänen vehkeilyihinsä, sanoi muuan
neuvoskunnan herroista.
-- Näyttäkää toteen, jos voitte, huudahti Måns herra, -- kutsukaa
tänne todistajat, näyttäkää kirjeet ja sinetit, tai, jos voitte,
omakätiset allekirjoituksemme.
-- Älkää jännittäkö kaarta liiaksi, herra ritari, virkkoi taas
muuan neuvoskunnan herroista, -- ehkä teistä voitaisiin todistaa
kaikellaisia asioita.
Måns laski taas käden sydämelleen.
Silloin nousi kuningas ja astui suurisuisen herran luo.
-- Minkä rangaistuksen te siinä tapauksessa tahdotte kärsiä? kysyi
hän, luoden ankaran, totisen katseen Månsiin.
Mutta vanha, ylimielinen uhka oli vallannut ritarin ja hän vastasi
onnettomuudekseen:
-- Kaula poikki ja ruumis teilattakoon, niinkuin laki määrää!
Kuningas loi häneen vielä kerran ankaran, totisen katseen. Silloin
tunsi hän uhkamielisyytensä laimentuvan ja jäisen kylmyyden virtaavan
ruumiiseensa.
Hetken ajan vallitsi huoneessa kuolon hiljaisuus.
Sitte kysyttiin toisilta herroilta, tunnustavatko he syyllisyytensä
ja ottavatko vastaan kuninkaan turvakirjeen.
Mutta heidän mielestään Måns herra oli onnistunut erinomaisesti ja he
vastasivat olevansa viattomat.
-- Ajatelkaa vielä asiaa, lausui Kustaa.
-- Olemme viattomat! huudahtivat molemmat ritarit. Måns Bryntenpoika
oli käynyt kalman kalpeaksi, mutta hänen huulensa sopersivat:
-- Viaton!
Kuninkaan viittauksesta toi muuan neuvoskunnan herroista esiin kaksi
rasiaa täynnä kirjeitä.
Kavala Niilo Arvinpoika oli oman päänsä päästimeksi lähettänyt ne
kuninkaalle.
Kirjeet jotka hän muka silloin poltti, olivat olleet arvottomia
papereita.
Mutta miehet, jotka omin sanoin olivat tuominneet itsensä hengiltä,
taistelivat epätoivoisaa taistelua kuolemaa vastaan.
He kielsivät allekirjoituksensa ja sinettinsä ja syyttivät Ture
Jönsinpoikaa kaikesta.
Silloin näytettiin kirjeitä, joista ei Ture Jönsinpojalla saattanut
olla aavistustakaan.
Ja vihdoin vedottiin kuninkaan sovintokirjeeseen ja yksityiseen
ystävälliseen kirjeeseen, jonka hän oli kirjoittanut Måns herralle.
Itse he olivat työntäneet luotaan sovinnon ja vaatineet tutkintoa ja
tuomiota.
Ja niin heidän puolustuksensa tuuma tuumalta kumottiin.
Kun he siis näkivät kuoleman koko kamaluudessaan irvistävän
vastaansa, heittäytyivät he kuninkaan jalkain juureen, itkivät,
valittivat ja rukoilivat armoa.
Mutta nyt oli kuningas järkähtämätön, koska he kerran lakiin
vetoavat, niin laki heitä tuomitkoon.
Ja laki tuomitsi kuolemaan.
Sekä heidän että Ture Jönsinpojan omaisuus julistettiin lankeavaksi
kruunulle.
Miltei tajuttomina kuljetettiin onnettomat herrat pois ja vietiin
koulutuvan yläpuolella olevaan kamariin.
Toinnuttuaan raivosi Måns Bryntenpoika mielipuolen lailla. Hän ei voi
eikä tahdo kuolla! Hän on nuori, terve ja onnellinen.
Hänellä on vaimo, jota hän jumaloi, hän on rikas ja mahtava, jos
hän Ruotsin jättääkin, niin on hänellä maatiloja Tanskassa ja hänen
voimakas käsivartensa ja miekkansa avaa hänelle tien, vaikka hän
kääntyisi mihin tahansa... hän ei tahdo, hän ei voi kuolla!
Molemmat toiset herrat olivat alistuneet kohtaloonsa, he itkivät
sanattomina.
Niilo Olavinpoika mietti, mitä Agneta sanoo, kaipaako hän häntä ja
hoitaako hän tästälähin hellemmin hänen rakkaita lapsiaan.
Ture Eerikinpoika ajatteli vanhaa äitiään. Hän oli ollut hänen ainoa
uskottunsa ja hän oli kyynelsilmin pyytänyt häntä luopumaan koko
yrityksestä.
Mutta miten hän olisi voinut antaa Ture Jönsinpojalle kieltävän
vastauksen, kun kaikki muut olivat suostuneet? Sentähden hänenkin oli
täytynyt yhtyä puuhaan, vaikka se hänelle olikin ollut vastenmielinen.
Måns herra avasi hiljaa pienen ikkunan. Oli hämärtävä kesäkuun yö.
Hän astui ovelle ja kuunteli, vartiat nukkuivat ja hänen molemmille
onnettomuustovereillensa oli yhdentekevää, mihin hän nykyään ryhtyi!
Aivan ikkunan alla seisoi korkea päärynäpuu. Jos Måns herra
heittäytyy ulos, niin saattaa hän tarttua sen suuriin oksiin.
Hän valitsi silmillään sen, joka näytti vahvimmalta ja päätti olla
uskalias.
Oksan hän kyllä onnellisesti sai käsiinsä, mutta se katkesi ja hän
putosi maahan ja taittoi jalkansa.
Vartia mahtoi nukkua sikeää unta, koskei melu häntä herättänyt.
Muutamia hetkiä makasi Måns herra liikkumattomana, mutta sitte
valtasi hänet kamala tuska. Hän ryömi ulos kaupungista ja tuli
ruispeltoon. Mutta sieltä ei hän päässyt eteenpäin, vaan hänet
löydettiin ja raajarikkona, kurjana kuljetettiin hänet takaisin
vankilaan.
Missä oli nyt ylimielisyys?
Hän itki ja vaikeroi.
-- En tunne sinua, Måns Bryntenpoika, sanoi herra Ture Eerikinpoika.
-- Luuletko sitte, että minä itse tunnen itseäni?
-- Nyt olet meitä huonompi, sanoi Niilo herra.
-- Niin olen... ja sitäpaitsi olen niin nälissäni että menehdyn.
Kuinka hyvältä yksinkertainen ruoka maistui!
Mutta samassa määrin kuin voimat palasivat, kasvoi surujen katkeruus
ja pian toivoi hän ainoastaan kuolemaa, päästäkseen tuskistaan niin
pian kuin suinkin.
Tovereja, joita hän tähän saakka oli halveksinut, katseli hän nyt
lohduttajinaan ja ystävinään ja pyysi heiltä anteeksi, lausuen, että
hän juuri oli heidät houkutellut vehkeilyihin.
Muutaman päivän perästä vietiin vangit Tukholmaan.
Kuningas oli samaan aikaan siellä.
Eräänä päivänä ilmoitettiin hänelle herra Ture Eerikinpojan äidin
rukoilevan, että hänet päästettäisiin kuninkaan puheille. Kustaa
läksi itse häntä vastaan.
Hän ei ollut unohtanut, että jalo Gunilla Bese oli Svante Sturen
hyvän ystävän [katso teosta "Svante Nilsson Sture och hans samtida"
(Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa)], kuuluisan Viipurin
linnanpäällikön Eerik Turenpojan puoliso. Hän tiesi myöskin, että hän
oli Kalmarin linnan urhean puolustajattaren Anna Eerikintyttären [katso
teosta "Sten Sture den yngre och Kristina Gyllenstjerna" (Sten Sture
nuorempi ja Kristina Gyllenstjerna)] äiti, ja hän käsitti, että hän
tulee rukoilemaan armoa ainoan hengissä olevan poikansa puolesta,
ja kuningas... hän unohti kaikki arveluttavuudet, näyttääkseen
ainoastaan osanottoaan.
Nainen lankesi hänen jalkainsa juureen.
-- Ei, rouva Gunilla, virkkoi kuningas ja tahtoi nostaa häntä ylös.
-- Teidän armonne, antakaa minun tästä rukoilla poikani puolesta!
-- Älkää rukoilko, sanoi kuningas lempeällä äänellä.
-- Annani tähden, joka taisteli Ruotsin vapauden puolesta ja kuoli,
kun ei hän enään voinut mitään tehdä.
-- Minä tiedän sen!
-- Mieheni tähden, joka uskollisena etuvartiana palveli Suomen kansaa.
-- Oi, Gunilla rouva, te ette saa minua vakuutetuksi, mutta te
voitatte minut, lausui kuningas, miltei väkisin nostaen rouvan ylös
ja taluttaen hänet nojatuoliin.
-- Kuuleeko teidän armonne rukoukseni?
-- Te pakoitatte minut siihen!
-- Mutta eihän hän ole syyllinen.
-- Vähemmin kuin nuo muut, myönnän sen. Saattoiko Annan veli olla
isänmaan kavaltaja? Mutta hän on herkkäuskoinen ja sitäpaitsi ovat
salajuonet vaikuttaneet häneen.
Hän näyttää synkältä ja umpimieliseltä, mutta minä arvelin, että tämä
onneton kapina oli syynä siihen.
-- On kai sekin vaikuttanut, mutta ei se ole syy... Luulen sentään,
että kaikki nyt paranee. Kuolema eroittaa ihmiset, mutta tieto sen
likeisyydestä liittää heidät yhteen, ja minä olen vakuutettu että jos
poikani nyt saa elää, niin häntä odottaa onnellinen koti.
-- Jota hänellä ehkä ei ennen ole ollut?
-- Ei, teidän armonne.
Mutta Gunilla rouva ei vielä ollut saanut varmaa vastausta
kuninkaalta. Kyynelsilmin katseli hän häneen.
-- Te olette kärsinyt paljon, sanoi kuningas heltyneenä.
-- Olen, teidän armonne, mutta en koskaan niinkuin nyt; tähän saakka
on suruun aina sekaantunut iloa, mutta nyt siihen sekaantuu häpeä,
joka tulee viemään harmaan pääni hautaan.
-- Ei, Gunilla rouva, älköön se tapahtuko; tämä menettely on tosin
laiton, mutta minä vastaan siitä itse: te saatte takaisin poikanne.
Gunilla tahtoi taas langeta kuninkaan jalkain juureen ja suudella
hänen kättänsä, mutta kuningas vei hänen kätensä huulilleen ja lausui:
-- Ottakaa tämä vastaan kiitoksena kaikesta siitä, mitä teidän
huoneenne on tehnyt isänmaalle.
Herra Ture Eerikinpoika pääsi siis äitinsä rukousten tähden vapaaksi.
Rikoksensa sovitukseksi sai hän maksaa noin 2000 markan suuruiset
sakot.
Mutta pian senjälkeen astuivat Måns Bryntenpoika ja Niilo Olavinpoika
kuolemaan.
Agneta rouva ja hänen lapsensa saivat pitää koko miesvainajan
omaisuuden.
Samaten Ervallan rouva, Brigitta.
Länsigötlannin rahvaalle lähetettiin nyt avoin kirje, jossa
sanottiin, että jokainen, joka on ottanut vastaan kuninkaan
vakuutuskirjeen, kokonaan voi luottaa siihen. Tämä toimenpide olikin
sangen tarpeellinen, sillä pitkin maata liikkui huhuja, että kuningas
hirttämällä ja teilaamalla aikoo rangaista kaikki, jotka ottivat osaa
kapinaan.
Sentähden kirjoitti hän heille, että heidän tulee muistaa hänen
olevan synnynnäisen ruotsalaisen herran ja ettei hän ole antanut
ainetta sellaisiin luuloihin.
Rauha oli nyt siis palautettu, mutta toinen kapina oli taas tekeillä,
sillä -- sanoo Tegel -- Kustaa ei kauvan saanut nauttia yhtämittaista
rauhaa.
2.