RIIKKA: Minun ymmärtääkseni näet turhaa vaivaa.
MÖLSÄ: — näin vakava virkamies ei ole huono mies. Mietihän vielä.
(Menee.)
AADOLF: No, poisko se Riikka? Istuhan tänne luokseni. (Riikka
istuutuu.) Kas niin. Ethän sinä jätä minua tänne yksin?
RIIKKA: Eihän se käy päinsä. Mihinkä minä pojan panisin. Ei kuollut se
Justus-herra, että olisi rikastuttu.
AADOLF: Ei kuollut. Meneehän tämä näin.
RIIKKA: Saa kuulla alituiseen siitä pojasta. Aina ne siitä pistelevät.
AADOLF: Elä tunnusta julkisesti, kiellä vaan lujasti. Ajatelkoot, mitä
tahtovat.
RIIKKA: Väkisinkin se poika kasvaa liian suureksi, ei kohta
paimenpojaksi sovi.
AADOLF: Säästä vähä pojalle. Myy salaa viljaa, voita ja muuta sapuskaa.
Katso, ettei mamma vaan näe.
RIIKKA: Jos olisi tullut perintöjä, olisi voinut pojan lähettää
kouluun.
AADOLF: Mi-mi-mitä varten?
RIIKKA: Olisi luettanut vaikka papiksi.
AADOLF: Pa-pa-papiksi! Ee-ee, elä helk —! Eihän nyt kaikki papiksi.
Kuka jäisi seurakunnaksi, he, he, hee.
RIIKKA: Kysyvätkö ne isää kouluun pannessa?
AADOLF: Ee-ehei, ja voi sanoa, ettei hänellä luonnollista isää
ollutkaan, että hän oli tuollainen tieteellisesti hauska luonnonoikku,
he-hee!
RIIKKA: Ha-haa.
AADOLF: Ethän sinä kuitenkaan ole minulle vihainen siitä
luonnonoikusta?
RIIKKA: Enhän toki. Kasvattaahan maakin siemenen.
AADOLF: Ja paljon huonomman.
RIIKKA: Kuinka ei sitten ihminen perillistänsä.
AADOLF: Ja komiaa. Toiset näkevät minussa vaan pahaa, sinä olet
ikäänkuin minun hyvät silmälasini —
RIIKKA (pyyhkii silmiään): Onhan sitä ollut sitä hellää tunnetta minun
rinnassani aina.
AADOLF (pyyhkii myös silmiään): Sano se vielä kerta. Se on kuin hyvää
rintaroppia tälle vanhalle sydämelle.
RIIKKA: On tunnettu sitä hellää tunnetta Aadolfia kohtaan aina.
AADOLF (taputtaa Riikkaa): Minun morsiameni, Riikka.
RIIKKA: Kas, kas, mikä tuoksu tässä. Puhaltakaa henkeä!
AADOLF (puhaltaa): On puhallettu — henki, ihmishenki.
RIIKKA: Henki haisee. Mistä te saitte?
AADOLF: Hyst! Karoliinalta. Oikein hyvää. Ja paljo.
RIIKKA: Minä otan sen pois.
AADOLF: Ei, ystäväiseni. Sitä ei minulta oteta pois. Olevaisen on
iloittava aikanansa.
RIIKKA: Niinhän Aadolf iloitsi silloin kerrankin, kun rahoja tuli ja
virka meni.
AADOLF: Se on viidentoista talven takaista lunta. Hoisitpa sinä minut
kuivalle maalle. Kiitos siitä, kulta Riikka.
RIIKKA: Se oli minun kukkeinta nuoruuttani.
AADOLF: Poika saatiin. Olisin minä sinut nainut.
RIIKKA: Palvelijan, eihän toki!
AADOLF: Jos vielä tulen leskeksi, nain sinut.
RIIKKA: Ja sitten te rakastuitte rouvaanne, niin että tukka pölisi.
AADOLF: Ainahan minä naisiin rakastun. Se on minun heikko puoleni.
Nainen, tuollainen ylevä, ajatteleva, puhdas, soma rakenne, kaunis kuin
herran temppeli. Tomppelihan mies olisi, ellei rakastuisi.
RIIKKA: Sittenhän kaikki on hyvin.
AADOLF: Kaikki on hyvin. Sieluni on iloinen kuin viiden markan hevonen.
Annas, kun syleilen sinua taas kerran, Riikka.
RIIKKA: Ei saa nyt.
AADOLF (koettaa kutkuttaa häntä): Kiss, kiss!
RIIKKA: Ha-ha-haa, ei saa, ei saa. En voi hillitä itseäni, minä olen
niin kutkainen.
AADOLF: Ähää, saapas, saapas.
RIIKKA (höhöttää): Hö-hö-höö, minä kuolen, minä kuolen hö-hö-höö.
JUULIA (yllättää heidät): Haa, mitä mitä peliä tämä, nytpä saan teidät
kiinni itse teossa.
RIIKKA: Tämä ei ole itse teko.
JUULIA: Vai ei!
AADOLF: Kun jokin muuriainen oli mennyt sisään Riikan niskasta.
JUULIA: Etupuolellako sillä Riikalla niska on?
AADOLF: Mi-mi-missä milloinkin sattuu, sattuu kulkemaan.
JUULIA: Keksisit vähä paremman valheen yksin tein.
RIIKKA: Ihan viatonta.
JUULIA: Sinä viheliäinen olento, mikä sinä olet.
RIIKKA: Viheriäinen olento — minäkö? Vastaako rouva sanoistansa?
JUULIA: Senkin viettelijä.
RIIKKA: Minä en viettele.
AADOLF: Ei hän viettele.
JUULIA: Pysy sinä vaiti, marakatti.
AADOLF: Minä olen kuin — muumio.
RIIKKA: Mutta minä en ole vaiti.
JUULIA: Huuda, huuda sitten!
RIIKKA: Ei rouvan tarvitse minua viheriäiseksi viettelijäksi nimitellä.
JUULIA: Haa!
RIIKKA: Sillä minä en juoksekaan jokaisen nuoren miehen perässä.
JUULIA: Sinulle kelpaa vanhat. Mutta minä paljastan teidät vielä
oikeuden edessä. Minulle tästä on hyötyä vaan. Senkin viettelijä.
RIIKKA: Minä kysyn samalla oikeudessa kunniani perään.
JUULIA: Kysy. (Aadolfille halveksien.) Ja Aadolf, vanha varis.
AADOLF: Elä nyt sentään.
JUULIA: Nyit häntä.
RIIKKA (ärsyttäen): Jo nyki, jo. Jo sai suuren saaliin.
AADOLF: Voin näyttää sinulle, mitenkä nyin. Lakikaan ei sille mitään
taida.
RIIKKA: Pääsettehän minusta. Löydän minä paikkoja toisiakin. (Menee ja
lyö oven mennessään lujasti kiinni.)
AADOLF: Nyt hän lähtee meiltä.
JUULIA: Lähteköön.
AADOLF: Mihinkä sitten joudumme? Hän on talon ainoa turva, akseli, joka
pyörittää kaikkea. Mistä sitten saamme rahaa, kuka tilaa katsoo? Kuka
minua hoitaa, kuka hoitaa sukkiani, housujani? Minulla ei ole ketään,
ei ketään maailmassa. Ja minä voin ratketa juomaan. Ja siitä sinä olet
niin vihainen (pyyhkii silmiään ja otsaansa) — olehan nyt jalo. Hän on
palvelija vaan. Ja jos minä häntä nyin, nyin vaan kuin palvelijaa.
JUULIA (kuin yksin): Ooh, epäsoinnun väkevän lyö minun sieluuni tämä
avioliitto.
AADOLF: Rakastat liian paljon musiikkia, se on vaarallista.
JUULIA: Sinä et tiedä elämän vakavuudesta. Sinä puhut pässinpäisesti
kuin huvinäytelmän ukot, järjettömyyksiä vaan.
AADOLF: Silloin sinun pitää leppyä omaan ukkopahaasi, noo, ole nyt
kiltti. Kas niin. Jo kirkastuu päivä. Jo valo voittaa. Jo nousee
aurinko armas — saan siitä rohkeutta, ennen kuulumatonta ylevyyttä
(suutelee yhtäkkiä Juuliaa).
JUULIA: Ettäs uskallat.
AADOLF: Omaa vaimoani. Kas, kas, kun punastuu.
JUULIA: Hengitä ulos!
AADOLF: Ee-e! Mi-mi-miten niin?
JUULIA: Hengitä!
AADOLF: En voi hengittää, ku-kun — ahdistaa.
JUULIA: Hengitä!
AADOLF: Ee-e!
JUULIA: Sinä haiset viinalta!
AADOLF: Kengät haisevat blankilta.
JUULIA: Etpä uskalla hengittää.
AADOLF: Miksi en uskalla. (Hengittää sisäänpäin.) Noo?
JUULIA (haistelee): Sinä hengitit sisäänpäin, mutta tunsin, sinä haiset
viinalta.
AADOLF: Sehän olisi sopiva haju miehelle. (Vapautuu pelosta, ähkäisee,
suukkaisee kuin uhalla Juuliaa.) Siinä sinulle viinaa! Minun pitäisi
suuttua sinuun. Mutta minä vaan ihailen sinua. Se on pöllömäistä!
JUULIA (leppyy ja nauraa): Partasi raapii, senkin köriläs!
AADOLF (on uhkaavinaan): Sanoitko kö-kököriläs?
JUULIA: Luulisi, että on Noakin kanssa naimisissa.
AADOLF (rallattaa): "Viinapuita, viinapuita silloin kasvoi vaan!"
Sellaista kasvullisuutta se Noak kasvatti. Mutta parran ajan heti,
koska hallitus sen määrää. Po-po-pojan parta on ehkä pi-pi-pitkä.
JUULIA (matkii): Po-po-po. Luuletko, ettei minulla ole hermoja ja muita
hienompia sielunosia, kun et lakkaa popittamasta! Viettelet taas minut
suuttumaan, vaikka äsken päätin, etten suutu niin vähäisten asioiden
tähden. — Ei ole rahoja. Olisi saatava rahoja mistä tahansa. On
laskuja, on menoja. Sivistys maksaa ja velvoittaa.
AADOLF: Niin, mistä saada? Sitäpä ei tiedä taivaan lintukaan.
JUULIA: Ei kuollut se Justuskaan! Olisi ollut niin sopiva hetki.
AADOLF: Ei kuollut. Ehkä tulee vielä toinen yhtä sopiva hetki.
JUULIA: Siinä mies, on kaksi vuorokautta puhumatta, syömättä, viittaa
vaan kädellään ja juo, juo!
AADOLF: Ei silloin kuole, jos juo. Minä tiedän sen kokemuksesta. En
minäkään silloin kuolisi. Ei sitä raskisikaan.
JUULIA: Häntä ei olisi pitänyt hieroa niin vimmatusti. Olisi joutanut
mennä. Te puistelittekin kuin vierasta sikaa säkissä. Minua oikein
puistatti.
AADOLF: Sepä auttoi. Veret läksivät taas kiertämään. Laki rankaisee,
jos ei hiero eikä puistele kuollutta. Elävää ei tarvitse hieroa.
JUULIA (keskeyttää): Eikä kutkutella — muuta kuin Riikkaa. No nyt hän
juo siellä ja juokoon senkin iankaikkinen tratti.
AADOLF: Olisi hän saanut kuolla, mutta laki!
JUULIA: Merkillistä sukua tuo teidän sukunne. Hän on huono kuin muumio,
mutta tarkastapas vaan lähempää, silmä vilkkaa ja yksikseen hän nauraa,
pakana.
AADOLF: Pentel — mikä häntä siinä naurattanee.
JUULIA: Toisten hätä. Aina hänellä on koiruus mielessä.
AADOLF: Mutta kyllä tulee vielä se, joka hänellekin tepposet tekee,
nauraakohan silloin poika! Täytyy nyt antaa vaan hänen elää!
JUULIA: Siinäpä se. Ihan hävettää. Odotellaan, odotellaan, tunteillaan,
kyyneliä vuodatellaan. Ja miksi hyväksi? Että saataisiin hävetä ja hän
saisi ähitellä ja nousta ja tehdä vielä testamentin. Ei kiitos, se ei
sovi.
AADOLF: Mitä voimme, olehan järkevä toki!
JUULIA: Olen liiaksikin. Näen, että hän aikoo pettää meidät. Karoliina
väittää, että hän aikoo pettää taas hänet. Oh, minkälainen sielu! Mikä
suku!
AADOLF: Minä en ole sellainen, ee-en! Minä, olen parempi kuin sukuni.
Kun minä kuolen, poksahdan maahan kuin pölkky, minä en narraa!
JUULIA: Mitä sinun kuolemastasi! Ketä se hyödyttää!
AADOLF: Minulla ei ole perintöjä jättää. Mitäpä siitä siis hyötyisit.
JUULIA: Sinä voit elää kernaasti minun puolestani.
AADOLF: Eikö totta? Ukko saa elää. Kiitos siitä, kiitos. Ja rakastathan
minua kaupantekijäisiksi?
JUULIA: Ole höpsimättä!
AADOLF: Ollaan, ollaan. Enpä siis kysy: ollako vai ei olla, kumpi
parempi.
JUULIA: Täytyy olla jossakin (osoittaa otsaansa) vika, jos sellaista
kysyy. Saahan olla olematta olemisenkin perästä niinkuin on ennen
olemista ollut. Elä tule minulle sellaisia höpsötyksiä latelemaan, en
minä niitä syvämietteisyytenä pidä. Tyhmä olkoon filosofi, hänelle
tekee hyvää ajatella. Viisas ei viitsi sitä, hän tietää ilmankin
kaikki.
AADOLF: Hoo, vai kaikki. Sanopas kaikki, mitä tiedät elämästä!
JUULIA: Elämästä, mokomasta! Rinnassani on tuskien kerä, jos sen puran,
kaikki tiedän. Mutta en viitsi. Sanon vaan sanan: Synnytään, tullaan
tänne kuinka kulloinkin sattuu, piloilla vaan. Ähää, ikäänkuin
uteliaisuudesta, toisten kiusalla, perintöjä ottamaan, härnäämään
maailmaa, rahaa viemään. No, jokaista hävettää, kun pitää kaikki
toisille jättää, kun rahoja ei mukaansa hautaan kuitenkaan saa. Se on
noloa. Tahtoisi ottaa kaiken, uhallakin. Ja sitten tämä avioliitto: En
rakasta sinua, en, elä luule. Mutta en sallisi toisen enää tulevan
viereesi minun kuoltuani, en. Se on avioliitto.
AADOLF: Aa — siispä rakastat minua!
JUULIA: Oh, höpsis!
AADOLF: Niin sanoit ennen.
JUULIA: Se valehdellaan, se kuuluu asiaan.