JUULIA: Jos toinen tulisi minun perästäni ja hänelle näyttäisit
hellyyttäsi, raivostuttaisi minua niin, että haudassani kääntyisin.
AADOLF: Koska rakastat.
JUULIA: Vihaan. En tahdo kuolla, en koskaan — miehen tähden! Elän
hyvin vanhaksi, uhallakin!
AADOLF: Ah, pikku raivotar.
JUULIA: Koska mies on tuhoojani!
AADOLF: Pikku paholaiseni!
JUULIA: Elää yhdessä miehensä kanssa on sama kuin elää yhdessä
vihamiehensä kanssa, ottaa leipänsä pedon kidasta, pedon, jonka on
kesyttänyt, uuvuttanut, ruoskinut tainnuksiin, sotkenut hänen järkensä,
ennenkuin hän on huomannut, mistä on kysymys. Aa — siinä on sinulle
"ollako vai ei olla"! Ette ymmärrä naista ja uskallatte naida hänet!
AADOLF: Mikä tässä on ollessa, kun noin rakastatte meitä ja me vähä
autamme teitä.
JUULIA: Totta, en antaisi sinua pois, en, ole kuka olet, ellei minulla
olisi toista sijaan.
AADOLF: Sinä puhut kuin pappi. Mistä olet oppinut kaiken tämän?
JUULIA: Sinä olet ollut minun oppikirjani.
AADOLF: Siksipä oletkin tavallista viisaampi — yhm! Ja ainahan toki
viisaus onnen korvaa.
JUULIA: En tahdokaan onnea, tahdonkin olla onneton. Pientä on onnen
tavoittelu — piikamaista!
AADOLF: Mutta mitä sanoit ennen?
JUULIA: Ennen aina valehtelin. Olihan minun pakko naittaa itseni
jollekulle. Se on naisen kohtalo. Olinhan jo vanhapiika sitäpaitsi!
AADOLF: Ei, et ollut!
JUULIA: Olin. En peitä totuutta. Sait vanhanpiian, joka olisi ottanut
kenen tahansa.
AADOLF: Valhe, valhe!
JUULIA: Eikä ole. Sanon uhallakin kaikki, sanon. Pitihän minun
pukeutua, vanhempani kuolivat, ammattia ei ollut, tarvitsin kodin,
ruokaa, lämmintä. Kuka olisi maksanut laskuni?
AADOLF (suuttuu hiukan): Valhe, valhe!
JUULIA: Eikä ole. Ja sitäpaitsi tarvitsin rakkautta.
AADOLF: Sen uskon.
JUULIA: Tarvitsin miehen, jolta olisi saatava leipä ja turva, ja toisen
miehen, joka tyydyttäisi kaipaukseni ja jota rakastaisin —
AADOLF (suuttuu): Valhe, valhe!
JUULIA: Vai pitäisi sinulle olla rakkautta! Vai pitäisi sinuun olla
rakastunut, ph-he-hee! Miten minua naurattaa, naurattaa mies!
AADOLF (naiivisti): Mutta minua ei enää naurata.
JUULIA: Ukko-paha, ukko-paha, ha-ha-haa!
AADOLF: Näinkö tekisi itsenäinen nainen?
JUULIA: Hoo. Sepä! Ei ole olemassa itsenäisiä naisia, koska nainen
miehen kanssa ja miehen kautta vasta muodostaa vaan oman puoliskonsa
kokonaisuutta. Ähää, elkää minua puijatko, puijatkaa tyhmempiä vaan!
Mies on minun parempi puoliskoni.
AADOLF (keksii): Pha-ha-haa, miten narraat, miten näyttelet — oi,
kuinka olen ihastunut naiseen. Olet henkevä — ja minä kun olin ottaa
kaikki aivan täydestä todesta, näes, minulta puuttuu kaikki
hengenlahjat, olen pöllö, pöllö, sinun pöllömäisempi puoliskosi, oma
armaani. Rakastan henkevyyttä, oh, että mies on niin tyhmä kuin minä,
oma aarteeni. (Yrittää syleillä Juuliaa.)
Piia tulee sisään.
PIIA: Mamma, mamma, ne paketit tulivat jo. Nyt näen uudet silkkipaitasi
ja uuden leninkisi.
JUULIA: Hauska, lapseni, hauska. (Synkkenee.) Ja minä kun tilasin ne
perinnön toivossa, kun luulin hänen kuolevan. Millä maksamme ne nyt?
AADOLF: Thjaa, tehty on tehty.
PIIA: Täytyy vaan luottaa sinun hyvään onneesi, äiti.
JUULIA: Siitä sanasta saat sinä yhden silkkipaidoistani.
PIIA: Kiitoksia, äiti.
AADOLF: Katsos, kun hän on hyvä, meidän mamma.
LEMPI (tuo paketit): Tässä ne ovat.
PIIA: Siinä on äidille nyt ne uudet kumiliivitkin.
JUULIA: Jännittävää nähdä, kuinka ne istuvat.
PIIA (Aadolfille): Äiti sanoo, että hän on liian lihava.
AADOLF: Minä kun pidän juuri lihavista naisista.
JUULIA: Se tiedetään, se tiedetään, ystäväiseni!
LEMPI: Rouva on minusta juuri niinkuin olla pitääkin.
JUULIA: Mutta minä voin kumiliiveissä näyttää aivan nuorelta tytöltä.
AADOLF: Olet nuori ilmankin.
LEMPI: Ei lisä luotansa lykkää. Kuka nyt ei hyvästä tykkää.
JUULIA: Nyt olkaa jo vaiti. Tule, Aadolf, auttamaan minut vähä.
Aadolf ja Juulia menevät paketteineen sisähuoneisiin.
LEMPI: Ja miten siinä sitten kävi?
PIIA: Mitenkä, no niin hullunkurisesti. Penkillä istuu herra Veijo.
Äidin — hym —
LEMPI: Ja te haistelette kukkaa?
PIIA: Minä haistelen kukkaa, minkä kerkiän. Vaan olisiko hänestä
sellaista uskonut?
LEMPI: Samoin ajattelee hän teistä.
PIIA: Sitten me kävelimme kauan. Ilta oli kaunis. Ja sitten me — mutta
sitä ei saa sanoa kenellekään — söimme illallista yhdessä.
LEMPI: Teistä tuli oikein ystävät.
PIIA: Niin tuli. Hän sanoi, ettei hän muka ollut huomannut, miten sievä
minä olen.
LEMPI: Te olettekin sievä.
PIIA: Olenko, oikeinko totta?
LEMPI: Sen kuulette vielä häneltä.
PIIA: Se on hauskaa, sillä se ilahduttaa toisia.
LEMPI: Eniten iloa siitä on itselleen.
PIIA: Sitten päätimme tavata toisemme, mutta tietysti salaa.
LEMPI: Sen minä arvasin.
PIIA: Mistä?
LEMPI: Asian kulusta. Nyt se alkoi, sanoi valokuvaaja.
PIIA: Nyt se alkoi. Miksipä kuolla ikävään, turha vaiva se on.
(Pirskottaa hajuvettä päälleen ja Lempin päälle.) Se on hyvää.
LEMPI (haistelee itseään): Oh!
PIIA (haistelee myös): Minä haisen hyvältä, nuorelta, elämänraikkaalta,
niin hän sanoi: "elämänraikkaalta" — kuin aamutuulelta.
LEMPI: Hyvä tulee, hyvä tulee.
PIIA: Elämä on käsissäni. Minä olen elämä, minä olen luonto itse,
kaiken keskus —
LEMPI: Hänkö niin sanoi?
PIIA: Hän.
LEMPI: Hyvä tulee. Hyvä tulee.
PIIA: Onko liikaa, jos yksi mies on minuakin varten?
LEMPI: On, jos sama mies on äitiä varten.
PIIA: Nyt huomaan, miten elämä on mennyt hukkaan, kun en ole tuntenut
ennen tätä jännitystä.
LEMPI: Kiiruhtakaa nyt korjaamaan tapahtunut vahinko. Näin se alkaa
synti.
PIIA: Jos rakkaus on synti, miksi se ei lyö salamana meitä maahan, vaan
kasvattaa uutta elämää. Ei ole syytä epäillä Luojan hyvää tahtoa ja
tarkoitusta.
LEMPI: Minä puolestani en epäile, mutta aika voi näyttää, että erehdyn.
JUULIA (huutaa sisältä): Piia, Piia.
PIIA: Tulen, äiti (menee).
VEIJO (tulee ulkoa): Hyvää huomenta, neiti, joko herrasväkeä saa
tavata.
LEMPI: Neitiä vaiko rouvaa?
VEIJO: Rouvaa. Ketäs ennen olen kysynyt?
LEMPI: Rouvaa tähän asti, neitiä ehkä nyt.
VEIJO: Kuinka? (Kuiskaa). Kuka teille on sanonut?
LEMPI: Itse arvelin.
VEIJO: Melkein jo säikähdin.
LEMPI: Oliko siis syytä säikähtää?
VEIJO: Mutta tehän näytte olevan hyväpäinen tyttö. Sanokaa, mitä
tiedätte.
LEMPI: Kysykää, mitä en tiedä.
VEIJO: No, mitä ette tiedä?
LEMPI: Sitä en tiedä, voiko mies rakastua naiseen, jolla ei ole rahoja?
VEIJO: Ainahan naiseen ihastutaan, rahat naidaan.
LEMPI: Siispä kysykää rouvaa vastakin.
VEIJO: Minä olenkin poikkeus.
LEMPI: Ette ainakaan tähän asti. Jos kaikki miehet ovat poikkeuksia
niinkuin te, niin pian huomaisimme tulleemme moniavioisiksi!
VEIJO: Haa! Teillä on erittäin tarkka silmä, ja kun minulla ei ole,
täytyy tyytyä vaan kysymään, mistä te tiesitte?
LEMPI: Näin unta ja unikakkiainen sanoi minulle, että te olette
tekemässä uuden tyhmyyden — kevytmielisyydessänne!
VEIJO: Ja sama kakkiainen tuli minun luokseni ja sanoi, ettei ole syytä
huoleen, nuoruuden synnit ovat keveimmät synnit. Ja sitäpaitsi ei
kukaan voi väistää kohtaloansa, vaikka tuhat kakkiaista siinä välillä
tanssisi!
LEMPI: Jos niin on, niin minä ilmoitan (menee sisään).
JUULIA (tulee uudessa avoselkäisessä juhlapuvussaan): Veijo, rakas
Veijo!
VEIJO: Kaunis puku.
JUULIA (näyttelee): Eikö ole. Sain tämän juuri ja olin koettelemassa.
Onko se liian avonainen sinusta? Itsestäni tuntuu kuin kulkisin alasti.
VEIJO: Niinhän sen täytyy olla. Se on ihastuttava. Selkä näkyy niin
hyvin. Tuo kaunis selkäviiva. Mikä runous on naisen selässä ja
olkapäitten salatussa voimassa. Ja lantioissa, jotka ovat viekkaat kuin
villin petokissan!
JUULIA: Onko villejä petokissoja?
VEIJO: On, koska nainen kuuluu siihen lahkoon.
JUULIA: Kai se on hyvin vanhanaikuinen jako. Ei nainen ole
sinnepäinkään.
VEIJO: Tähti?
JUULIA: Ee-ehei. Ei mitään tähtiryhmään kuuluvaa, ei mitään
iankaikkisuudelta haiskahtavaa. Nainen on — noo? Juuri sitä, mitä minä
olen.
VEIJO: Oikein. Se on hyvä määritelmä.
JUULIA (tarjoaa poskeansa): No? Suukkonen toki.
VEIJO: Ei, joku voisi tulla.
JUULIA: Mitä siitä!
VEIJO (kiusaantuneena painaa nopeasti huulensa Juulian poskeen): Sehän
on turhaa!
JUULIA: Pelkäätkö?
VEIJO: Ja sitten on sinulla tuo puku.