JUULIA: Tapa, tapa.
RIIKKA (ajaa myös): Missä, missä?
Riikka ja Aadolf ajavat perhoa ja töytäävät yhteen.
RIIKKA: Ha-ha-haa, sepä oli.
JUULIA: Kuoliko se?
AADOLF: Kuka? Justusko?
JUULIA: Ha-ha-haa.
AADOLF: He-he-hee.
RIIKKA: Kyllä hän kuolee, ei hätää, ei hän siitä enää nouse. Ja
miljoonat sieltä tulee, niin että paukahtaa.
JUULIA: Montakohan?
RIIKKA: Sanoi Karoliina, että on tilan kanssa kolme.
JUULIA: Kolme miljoonaa!
AADOLF: Kolme miljoonaa! Eläköön — eläköön kuolema!
RIIKKA: Saakoon rauhallisen lopun. Sen verran palkkaa pitää jokaisen
täällä käynnistänsä saada.
JUULIA: En ole koskaan rahaa kumartanut, mutta kolme miljoonaa!
RIIKKA: Kannattaa kumartaakin.
JUULIA: Nyt joudu, joudu.
AADOLF: Juulia, ethän sano nyt hänelle, että leipäsusi?
RIIKKA: Phä-hä-hää!
JUULIA: Ha-ha-haa!
Riikka menee.
AADOLF: Nyt et saa enää puhua huonoista naimisistasi.
JUULIA (hyvillään): Eihän tämä alussa niin loistava ollut.
AADOLF: Mutta nyt tulee olemaan. Hän on minun veljeni.
JUULIA: Se onkin tässä suurin ansiosi.
KAROLIINA (punainen vanha hattu päässä, vanhatyyliset kirjavat vaatteet
päällä tulee kuin purjehtien sisään. Hän on naiivi ja hyvä, yli
neljänkymmenen, mutta nuortea. Kättelee.): No, päivää nyt taas, päivää.
JUULIA: Päivää, päivää.
AADOLF: Ja tervetuloa.
JUULIA: Samat sanat.
KAROLIINA (viittaa kädellään): Hän kuolee. Sille ei nyt mitään taida.
JUULIA: Kuolisiko hän?
AADOLF: Olisiko hänessä sen tekijää?
KAROLIINA: Ne kellot ne nyt kaikaa. Voi, voi!
AADOLF: Veliparkani.
KAROLIINA: Mikäs parka hän nyt siltä on?
AADOLF: Kun hän nyt kuolee.
KAROLIINA: Olenhan minä hoitanut häntä parhaani mukaan, ei hän hoidon
puutteeseen kuole. Mikäs parka hän nyt sitten on?
AADOLF: Senpätähden hän onkin parka.
KAROLIINA: Kunko olen hoitanut häntä?
AADOLF: Ei siksi, vaan siksi, kun täytyy hoitajansa jättää, siksipä
vaan.
KAROLIINA: Jaa-a, vaan kyllä hän on mielissänsä, kun pääsee pois
pujahtamaan, ne kolttoset kun teki lähtönsä päähän — aa, sitä ei
uskoisi kukaan.
JUULIA: Surusi on nyt niin kovin suuri.
KAROLIINA: Onhan se suurenpuoleinen, mutta minkäs taisi. Ja konstikas
se on, se kun repii sydänjuuria kuin tuhatpiikkinen karhi kiskoisi
kuivaa maata. Ajatella, ei pennin perintöä! Hän ei tehnytkään
testamenttia. Sellaista ei voisi keksiä muut kuin Justus.
JUULIA: Saathan sinä vuotuisen palkkasi ulos muutenkin.
KAROLIINA: Vuotuisen palkkani, minä, rouva! Olenko minä mikä palvelija?
Vaimohan minä olen.
JUULIA: Sinun on näytettävä se toteen.
KAROLIINA: Millä sen näkymättömän toteen näytät. Arvasiko siihen
vieraita miehiä aina kuljettaa. Vaan tiesihän jokainen —
JUULIA: Siinä ei kelpaa kuin papinkirja todistukseksi.
KAROLIINA: Pirskastako sillä papinkirjalla, kun meitä ei oltu vihitty.
JUULIA: Siis et ollut vaimo.
KAROLIINA: Olin, sepä juuri olin.
JUULIA: Näytä toteen!
KAROLIINA: Haukkuihan Juuliakin minua aina, että — vihkimätön vaimo,
leipä — yhym —
JUULIA: Haukuin. Mutta sinäpä kielsit sen.
KAROLIINA: Kun se harmitti. Vaan kyllä Juulia tietää, että se oli
totta.
JUULIA: Inhimillinen tieto on riittämätön — ja minä asetun vaan lain
puustavin ja korkeamman oikeuden kannalle väittämättä mitään.
KAROLIINA: Vaan kieltääkö Juulia sen, mitä on ennen väittänyt?
JUULIA: Minä en vaivaudu mitenkään. Laki tekee lain tavalla. Jos
testamenttia ei ole, lankeaa perintö luonnollisille perijöille.
KAROLIINA: Ei puhuta nyt siitä.
JUULIA: Puhutaan nyt vaan siitä.
AADOLF: Mutta jos hän virkoaa vielä?
KAROLIINA: Ei tule ne herkut. Hän on ollut tajuttomana jo monta tuntia.
Näinkin pahan nenällä sellaista unta, että oli olevinaan vehnätaikinaa
nurkat täynnä, ja minä sitä vellon ja vellon.
JUULIA: Häviöksi se vehnätaikina on. Kuka sanoi, että testamentti oli
tehty?
KAROLIINA: Hän itse siitä puhui. Mutta kerranko hän valehteli! Tämäkin
oli niitä hänen konnankoukkujaan.
JUULIA: Oletko etsinyt joka paikasta?
KAROLIINA: No ihan jokaisesta. Ei ole sitä kätköä, jota en olisi
penkonut.
JUULIA: Oletko kysynyt itseltään?
KAROLIINA: Kysyinhän minä, kunhan sairastui.
JUULIA: No?
KAROLIINA: Otapas siitä selkoa. Hän vaan nauroi. Pahahenkikö häntä
riivannee. Hän sanoi, että kuolemataniko odotat.
JUULIA: Niinkuin odotit. Et olisi odottanut!
AADOLF: Mutta jos testamentti vielä löytyy?
JUULIA: Ooh!
KAROLIINA: Eihän minua sitten peloittaisi — kuolema.
JUULIA: Vaan minua peloittaisi. Vaan ei, näkipä hän, että rahoja
vahdit! Näki, ha-ha-haa!
KAROLIINA: Eihän naureta vielä!
JUULIA: Miksikä ei?
KAROLIINA: Se se nauraa, joka viimeksi nauraa. Ja minä luotan vielä
tähän ihmisyyteen.
JUULIA: Luota sinä vaan.
KAROLIINA: Minua on aina onnestanut.
JUULIA: Niinpä näyttää.
KAROLIINA: En usko, että kohtalo ilkiäisi olla niin kova, että antaa
olla minun vaimona kymmenen vuotta ilmaiseksi sellaisella
pirunriivaamalla miehellä, koirankuonolaisella, mitäs järkeä siinä
olisi — Aadolf antaa anteeksi, että hänen veljeään haukun.
AADOLF: Ole hyvä.
KAROLIINA: Ja sanon suoraan, että joku toinen ei olisi jaksanut. Oma
kiitos haisee, mutta haiskoon! Ja sitten hän sanoo ja vannoo, että hän
pitää minusta, senkin —!
JUULIA: Ha-ha-haa, niinpä näkyy! Usko nyt häntä!
KAROLIINA: Kyllä minä tiesin, että tepposet hän tekee kuoltuaan, vaan
ajattelin, että teille hän ne tekee.
JUULIA: Ähää!
AADOLF: Ahaa, vai meille!
KAROLIINA: Niin ajattelin. Ajatukselle ei mitään taida. Mitäs te
olisitte ajatelleet, kun hän iskee silmää niin viekkaasti ja vannoo,
etten tätä hyvyyttä mukaani hautaan ota. Eihän se sinne sovikaan, sanoo
ja nauraa. Niin minä pöllö, mitäpäs, minä uskon, että hän teidän
vahingollenne nauraa.
JUULIA: Ja nauroit mukana, ha-ha-haa!
KAROLIINA: Nauroin.
JUULIA: Eipä nyt naurata, hö-hö-höö!
KAROLIINA: Ei. (Väkinäisesti nauraa.) Hehee.
AADOLF: Mutta mitä, jos häntä hieroisi ja puisteleisi ja kysyisi, mitä
hän on ajatellut täällä kävellessänsä.
JUULIA: Ei, ei.
KAROLIINA: Sitähän minä tulin tänne neuvottelemaan, että jos olisi
puistella ja virvoitella ja koetella saada testamentin tekoon vielä.
JUULIA: Ei, ei, ei. Se ei sovi. Antaa toki lähtevän lähteä rauhassa
matkallensa.
KAROLIINA: Mutta jos jaettaisiin omaisuus kahtia?
JUULIA: Meille tulee asiain näin ollen kaikki.
KAROLIINA: Mutta jos testamentti löytyy, ei tule mitään. Minulle tulisi
joka tapauksessa vaan puolet. Justus puhui jostakin Junnuttaren
tyttärestä, jonka pitäisi jakaa minun kanssani.
AADOLF: Se on Lempi Junnutar, tämä meidän uusi sisäkkö.
JUULIA: Elkää nyt olko aivan hulluja. Justusko välittäisi lapsistaan.
Olisi hänellä ollut aikaa ennenkin pitää heistä huolta. Eeh, elkää te
kaikkia uskoko!
KAROLIINA: Sitä minäkin?
AADOLF: Mutta jos saisimme hänet tajuihinsa, pian se selviäisi.
JUULIA: Jos suostut, että meille tulee kaksikolmannesta, oli
testamenttia tahi ei?
KAROLIINA: Ei kuin puolet.
JUULIA: Ei sitten puisteltu.
AADOLF: Meitä on näin monta. Ajattelehan tarkoin. Ja muista, että
kuolema on suuri ja juhlallinen asia. Minä menen pukeutumaan. (Menee
vasemmalle.)
KAROLIINA: Mutta minähän olen laillinen perijä, kun olen vaimo.
JUULIA: Tuskin te olette yhdessä eläneetkään kuten mies ja vaimo.
Olisihan lapsia?
KAROLIINA: On eletty, hyväinen aika, on eletty jos kuin. Ja mitä
lapsiin tulee, niin nehän ovat Luojan kädessä. Hän niitä antaa ja hän
niitä ottaa, aina kuinka hyväksensä näkee, ja kenen harkitsee niitä
hyvin kasvattavan. Ja sanoipa Justus vielä, että hän on ihan rakastunut
minuun. Oma kiitos haisee, mutta haiskoon.
JUULIA: Rakastunut, vaikka olet noin ruma?
KAROLIINA: Minäkö ruma? Hän piti minua kauniina. Ja sanoi, että ennen
hän minua katselee kuin veli-Aadolfin kalkkunaa, joka aina kaakottaa,
niin sanoi.
JUULIA: Osh, tyhmeliini! Eipä kohta enää sano eikä tyhmyyksiään latele.
Ja tiedätkö, mikä on yleismaailmallinen tapa, se on se, että rakkaus
ilman vihkimistä taksoitetaan aivan toisten taksojen mukaan kuin
rakkaus laillistettuna ja leimattuna ja kirjoihin vietynä, oletkos
ajatellut sitä? Niin että kolmannessa osassa on liikaakin?
KAROLIINA: Ei kuin puolet. Olen vaimo, hyväinen aika, eikö vaimous
maksa mitään.
Riikka tuo kahvitarjotinta oikealta.
Aadolf tulee valmiina vasemmalta.
RIIKKA (tarjoaa Karoliinalle kahvia): On, on kuolema itsekullekin
tarpeellinen aikanansa.
KAROLIINA (puhaltaa kahviinsa): Eihän mikään ole niin hyvä kuin
kuolema, kun on ensin pulskasti mitattu elämä.
AADOLF: Eikähän elämää millään saisi loppuun, ellei olisi kuolemaa.
Tarpeen se on siltäkin varalta.
JUULIA: Raitis tapaus se on aikanansa.
Juulia hakee päällensä kapan.
AADOLF: Oletko antanut veljelle konjakkia?
KAROLIINA: Ei hän ole muuta tehnytkään viime aikoina kuin juonut.
AADOLF: Ei hän sitten kuole. Annatko siellä vähä minulle, salaa meidän
mammalta, ettei hän (tukistaa itseään).
RIIKKA: Ei saa antaa.
AADOLF: Saapas.
KAROLIINA: Johan nyt toki. Sinne tuli juuri kolme pakkilaatikkoa.
AADOLF: Ai, ai.
KAROLIINA: Ha-ha-haa.
AADOLF (sormi suulla): Hyst, mamma!
JUULIA (tulee): Valmis.
AADOLF: Ehkä tulomme antaa hänelle rohkeutta astua rajan yli.
KAROLIINA (nousee): Olenkohan sitten leski, kun tänne ensi kerran
tulen?
JUULIA: Leski? Ehei, leskeksi et tule tästä naimisesta ainakaan. Mutta
kun surusta muistutat, olisikohan minulla syytä panna tummempi leninki?
RIIKKA: Se olisi aina varmempaa.
JUULIA (toisille): Lähtekää te jo, minä tulen heti perässä.
Karoliina ja Aadolf lähtevät.
JUULIA: Käske Lempi tänne.