AADOLF: Se oli kevyt kuin koiperhon siipi. Yksi kerta oikein
talonpoikaiseen tapaan.
JUULIA: Ole höpsimättä, vanha — ha-haa — no, ei tule.
AADOLF: Jos vaihtaisin sen taas —?
JUULIA: Ryyppyyn? Arvasin.
AADOLF: Mihinkäs muuten. Enkö ansaitse, näin kiltti mies, katsohan. Ja
eikö hyve aina saa palkkaansa?
JUULIA: Vanha virsi, vanha virsi. Mutta sinä rupeat ryyppimään taas.
AADOLF: Sehän on sula mahdottomuus. Mistä saisin? Kuusta? Marstähdestä?
Minulla ei ole siellä luottoa. Ja täällä ovat sinulla rahat ja avaimet.
Ja kun otan ryypyn, otan sen sitä varten juuri, että sitten ei enää
mieli tee.
JUULIA (ottaa ruokakaapista pullon ja lasin): No, ota sitten yksi.
AADOLF (juo): Ja toinen pikkinen oman kultani kunniaksi.
JUULIA: Siinä se, enkös arvannut.
AADOLF: Siksi vaan, ettei toista sitten mieli tee.
JUULIA: Tekeehän sitten kolmatta.
AADOLF: Sinulla on älyä. Onni, kun valitsin sinut.
JUULIA: Minähän sinut valitsin.
AADOLF: Onni, kun tulin valituksi, piti sanoa.
JUULIA: Vaikka olit — sanonko?
AADOLF: Ee — elä sano (viekkaasti suukkaisee) hä-hä-hää, näin se
kostaa tohvelisank — ähää. Kuka uskaltaa loukata minua, hän loukkaa
minun vaimoani ja sen minä — ähää —
JUULIA: Noo?
AADOLF (rynnistää): Keihästän.
JUULIA: Tässä seison, senkin ähää —!
AADOLF (on keihästävinään Juulian ja tempaa hänen varattomana äkkiä
syliinsä): Haa — ole sitten keihästetty, ole kuollut, petturi.
JUULIA (huvitettuna): Kun olen kuollut, otat uuden, sankarini.
AADOLF: Sinun jälkeesi, en koskaan.
JUULIA: Niin sanoit entisellesikin.
AADOLF: Sanoinhan, etten rakastanut häntä, sitä, joka oli, eikä nyt
ole.
JUULIA: Niin sanot uudellekin tästä, joka nyt on, eikä sitten ole.
AADOLF: On epäkohteliasta väitellä, asia on, niinkuin sinä suvaitset
sen olevan.
JUULIA: Suvaitsisinpa nytkin olevan hiukan hauskuutta ja vaihtelua
elämässäni. Menen tästä kaupunkiin aamiaiselle, viivyn ehkä koko
päivän.
AADOLF: Pitääkö minun olla taas yksin? Kuka hoitaa minua?
JUULIA: Riikka.
AADOLF: Mutta mitä ihmiset sanovat, kun sinä joka päivä — minä en
epäile vaimoani, minä — vaan ihmiset voisivat arvella tiesipä mitä
tuhmaa, pöllöpäät, kun sinä kuljet vieraan miehen kanssa joka päivä.
JUULIA: Minä olen sellaisten arvelujen yläpuolella.
AADOLF: Tietysti, yhm (rykii).
JUULIA: No mitä?
AADOLF: Kurkkuani kuivaa.
JUULIA: Pitäisikö minun hautautua tänne maalle palvelijaksesi. Iloa en
saisi. Huolia olisi enemmän kuin hartioille mahtuu. Mistä saada rahaa?
Millä maksaa laskut? Vastaapas siihen — Mikään ei riitä. Tila ei tuota
elatustamme. — Oo, miten petyin!
AADOLF: Tiesithän sinä tullessasi.
JUULIA: Että oli velkoja, sitä en tiennyt.
AADOLF: Et kysynyt.
JUULIA: Sivistyneitten tapa ei ole kysellä sellaista. Olisit sanonut.
AADOLF: Se olisi säikyttänyt koko rakkauden pihalle. Minä luotin vähä
rakkauteenkin.
JUULIA: Tsöö, sitä ei siinä ollut.
AADOLF: Oli. Olit minuun rakastunut. Sanoitkin.
JUULIA: Sitähän valehdellaan.
AADOLF: Eikä valehdella.
JUULIA: Ja sitten luotin siihen, että veljesi olisi testamentannut
meille. Sitähän vannoit ja lupailit.
AADOLF: No, minä arvelin.
JUULIA: Miltä olisi tuntunut päästä kertakin puutteesta. Vaan ei, hänpä
rynttäisee kaikki emännöitsijälleen. Se minua suututtaa vieläkin niin!
AADOLF: Karoliina on hänen vaimonsa.
JUULIA: Vihkimätön.
AADOLF: Vaimo kuitenkin. Se on heidän tapansa. Ja vielähän Justus elää,
kuka tietää, jos he sattuisivat suuttumaan keskenänsä ja Justus repisi
testamentin palasiksi. Elä sinä jätä asiaa niin vähällä. Olethan sinä
nainen.
JUULIA: Oh, olen koettanut kaikki, kaikki, sieltä ei mitään heru. Ja
täytyyhän minunkin olla ylpeä, olenhan nainen, oo, olkoon, olkoon!
RIIKKA (tulee sisään): Siellä on naapurin emäntä Karoliina, sanoo
olevan asiaa.
JUULIA: Juuri kun puhutaan, niin jo hyppää siihen.
RIIKKA: Minäkö?
JUULIA: Ei, vaan sepä vihkimätön.
RIIKKA: Sanoi olevan tärkeätä asiaa.
JUULIA: Olkoon, en ota vastaan.
AADOLF: Antaa tulla sisään vaan. Johan siitä on aikaa, kun te
suutuitte. Leppykää jo pois.
JUULIA: Ei lepytä. Minä olen hänelle vihainen. Kaikki on hänen
syytänsä. Hän kahmii itselleen kaikki. Hän ei ajattele, että maailmassa
on muitakin kuin hän. Minä halveksin sellaista syöjätärtä,
häikäilemätöntä keinottelijaa. Hänen olisi sopinut sanoa Justukselle:
sinulla on köyhiä sukulaisia, muista heitäkin. Mutta ei, ei! Minulle
kaikki, muille ei mitään! Haa, sellainen piika!
RIIKKA: Onhan hän rouva kuten muutkin rouvat.
JUULIA: Vai rouva. Kyllä minä ne rouvuudet tiedän. Istuu siinä ja lihoo
kuin hämähäkki ja odottaa toisen kuolemaa, riistääkseen toisten
omaisuuden. Omaisuus on meidän. Justus on Aadolfin veli. Me, me olemme
laillisia perijöitä.
RIIKKA: Kun Justus-herra on itse metsäkaupoillaan hankkinut omaisuuden,
on hänellä oikeus testamentata se kenelle tahtoo.
AADOLF: Niin on.
JUULIA: Ja sitten testamenttaa! Pöllö! (Aadolfille.) Sellaista se on
sinun sukusi; ilkeitä, juonikkaita, salakavalia, pirunriivaamia kaikki.
Hyi!
RIIKKA: No, mitä minä sanon hänelle?
JUULIA: Sano, että menköön hiiden pisaan, miehensä viereen,
vihkimättömän miehensä.
RIIKKA (nokastuen): Enkä sano.
JUULIA: Sinäkö tässä määräät vai minä?
RIIKKA: Kumpikin.
JUULIA: Vai kumpikin. Emäntänä ehkä?
RIIKKA: Emäntänäkin.
JUULIA: Ehkäpä oletkin enemmän emäntä kuin minä. Sanopas?
RIIKKA: Ei kukko käskien laula.
JUULIA: Ehkä olet vaimokin vielä?
RIIKKA: Terävästä kielestä sen vaimon tuntee. No, antaa soida, antaa
soida vaan.
AADOLF: Elkää, hyvät ystävät, elkää antako soida taas.
JUULIA: Ystäväsi! Kiitän kunniasta! Jos Riikka olet vaimo ja ehkäpä
tämän herran rouva vielä, niin kuka on sinun poikasi isä?
RIIKKA: Jos minulla olisi poika ja pojalla isä, niin isä olisi minun
mieheni, tiettävästi. Vaan kun minulla ei ole miestä, ei pojalla ole
isää, eikä minulla ole poikaa.
JUULIA: Kenenkäs poika Matti on?
RIIKKA: Sen, jonka se ei voi olla olematta.
AADOLF (tukkii korvansa): Ah, vaimokullat.
JUULIA: Vai kullat.
RIIKKA: Jos tätä jatkuu joka aamu, lähden minä talosta pois.
JUULIA: Mene, mutta vie poika mennessäsi.
AADOLF: Juulia!
RIIKKA: Toista oli ensimmäisen rouvan aikana.
JUULIA: Ja toista sinä väliaikana, jolloin haikara toi Riikalle
pikku-pojan.
RIIKKA: Ei juossut se rouva jokaisen nuoren miehen perässä.
JUULIA: Kun ei kelvannut, kun oli ruma.
RIIKKA: Ei se levitellyt pyrstöänsä kuin mikä riikinkukko ja
kaakattanut aina puutteestansa. Tekisi jotakin, että puute pakeneisi.
Kyllä olisi rikkaita sukulaisia, koppaseisi edes osansa. (Voiton
varmana.) Ei ole tyhjätasku se, joka nytkin makaa kuoleman kielissä. En
antaisi minä hänen yksin kuolla, en, saparo soikoon, sitä vartenhan
minulla on järki.
JUULIA: Mitä?
AADOLF: Kuka on kuoleman kielissä?
RIIKKA: Justus-herra.
JUULIA: Valhe!
RIIKKA: Katsotaanhan.
JUULIA: Ei sitten ennen sano, vaan riitelyttää minulla suotta.
RIIKKA: Eikö tässä jouda, ilmaista huvia tuo on. Sitähän se Karoliina
kauhuissaan kertoi, kun ei testamenttia olekaan!
JUULIA: Eikö testamenttia ole?
AADOLF: Eikö testamenttia ole?
RIIKKA (kädet puuskassa): Testamenttia ei ole.
JUULIA (rientää Riikan luo): Riikka, rakas Riikka (syleilee Riikkaa).
Sanoitko, että testamenttia ei ole?
AADOLF: Riikka, rakas Riikka (syleilee).
JUULIA (irroittaa Aadolfin): Ei nyt sentään kaikki. (Riikalle.) Oo,
sinä herranterttu.
AADOLF: Ja kullannuppu.
JUULIA: Eihän Riikka mitään tuosta äskeisestä, joutavasta?
RIIKKA: Vieläkös! Talon puolta minä pidän, pidän. Vein Karoliinan
kahville tyttöjen huoneeseen.
JUULIA (taputtelee häntä): Se on oikein.
AADOLF (taputtelee myös): Se on oikein.
JUULIA: Käske hänet siis tänne. Voih, jos unelmani toteutuisivat!
AADOLF: Emme me silloin unohda sinua, Riikka.
JUULIA: Emme unohda.
RIIKKA (niiaa): Kiitoksia, paljon kiitoksia. Totta puhuen, hyvä vaan
on, jos herrasväkilöillä on omat virheensä. Toinen toistensa virheistä
täällä vaan hyötyy. Ee-eh, en minä enkeleitä ympärilläni sietäisikään!
Olenko minä mikä enkeli itsekään!
JUULIA (vapautuen): Se on oikeaa puhetta se. Elähän vielä mene.
Varmastiko testamenttia ei ole?
RIIKKA: Ei, ei ole.
JUULIA: Jos se on totta, miehen sinulle vielä toimitan vaikka kuusta.
RIIKKA: Kiitoksia paljon. Sen ilon pyydän saada itse itselleni hankkia,
jos miestä tarvitsen.
JUULIA: Etpä ole ollut tyhmä etkä ruma nuorempana varmaan, aa-a!
AADOLF: Hä-hä-hää!
RIIKKA: Mikä lienen ollut.
AADOLF: Hän oli vasta pulska, Juulia.
RIIKKA: Enhän ole ollut ihan variksenpelätin milloinkaan, se on totta.
AADOLF: Tukkakin sillä oli paksu kuin miehen käsivarsi. Ja tuo vartalo.
Sinä et sitä nähnyt!
JUULIA (närkästyy): Näithän sen sinä.