JUULIA: Mutta sinulla ei ole sitä onnea, että minä kuolisin ja uuden
taas saisit!
AADOLF: Mi-ii-miten voisin!
JUULIA: Siten kuin viime kerrallakin. (Ojentaa Aadolfille kamman.)
Suorista vähä kiharoita.
AADOLF (suoristaa): Hyvä on.
JUULIA (katsoo käsipeilillä profiiliansa): Mitä tukastani katsot.
Katsotko, onko harmaita hiuksia jo?
AADOLF: Ee-eihän toki ole.
JUULIA: Jos olisi, ei olisi ihmekään, ihmiskunnan pahuuden tähden niitä
olisi. Miehen typeryyden ja uskottomuuden tähden!
AADOLF: Miehen? Miksi miehen?
JUULIA: Miehen! Tämän häpeällisen vuosisadan, ihmishalpuuden, naisparan
alennuksen tähden!
AADOLF: Ainahan nainen on yhtä korkealla ollut.
JUULIA: Ota ylös nenäliina. (Saa sen.) — Niin, tämän vuosisadan häpeä
— mitä minun pitikään sanoa — tämän vuosisadan tuote on mies.
AADOLF: Entä nainen?
JUULIA: Naisraukka. Mitä he ovat naisesta tehneet? Kauppatavaraa. Oo,
kahdeskymmenes vuosisata, itsekkyyden vuosisata, ylellisyyden,
paheellisuuden vuosisata. Oo, vereni kuohuu naisten puolesta! — Mitä
tiesitte te tästä ihmisalennuksesta, te ihmisyyden viattomat, ihanat
vuosisadat, ja mihin viette te ihmistä, te tuntemattomat, tulevat
vuosisadat. Ota minun leninkini jo, kuuletko!
AADOLF: Minkä haluat?
JUULIA: Katsotaan punertavaa, käyköhän se tänään.
AADOLF: Kauniille on kaikki kaunista. (Tuo punertavan leningin.) Tässä
on, ystäväni.
JUULIA: Ei, ei, se ei käy tässä valaistuksessa. Tuohan se kukikas.
AADOLF (tuo): Tässä, ystäväni. (Auttaa sitä Juulian päälle.) Olet kuin
kukkanen itsekin.
JUULIA (katsoo peiliin): Se on kumma, että mikään leninki ei käy!
(Puuteroipi itseään.) Ikävä, että ihminen muuttuu ja vanhenee. Vanhuus,
ooh, kuinka kauheaa! Häpeän vanhuutta.
AADOLF: Mutta kukaan ei ole iankaikkinen. Miksi hävetä sitä, mikä on
luonnollista?
JUULIA: Vanhuus tietää — kuolemaa.
AADOLF: Joka on syntynyt, hän kuolee.
JUULIA: Hävettää kuolema, ihminen on aivan voimaton sitä vastaan. Ja
jos kuolisi — mutta vanheta, hirvittävä vanhuus, naisen se hävittää
meissä, mitä jää heistä, hyi — vanha, haa, en tahdo! Kaikki meiltä on
viety. Ei, mutta katsohan ihoani, eikö vihollinen ole kyntänyt siihen
jo vakojansa, sehän on ryppyjä täynnä, ooh —
AADOLF: Rauhoitu, rauhoitu, en näe.
JUULIA: Ah, kuinka säikähdin, näin itseni toisena. Ooh! (Katsoo itseään
sivusta käsipeilillä.) Mutta niska, katsohan, sen viivahan on
muuttunut, mitä se on. Ooh, mikä tuska. Vanhuus! Oih, kuinka kauheaa!
AADOLF: Liioittelet.
JUULIA: Enkä liioittele. Niskassa on hirveä pokkula, se on tullut noin
ruskeaksi ja ikäväksi. Mikä siinä on. Huono ilma, vetoa? Ei, ei. —
Muistatko, minkälainen minun niskani oli vielä neljä vuotta sitten?
AADOLF: Ihan samanlainen, ihana, ihana se oli (nykäisee sormellaan
niskaan) kiss, kiss.
JUULIA: Anna olla. Noo, siis pidät kuitenkin, että olen vielä kaunis?
AADOLF: Minua loukkaa, että kysyt sitä minun vaimostani. Minun vaimoni
on aina kaunis, ei voi olla muuta kuin kaunis.
JUULIA: Ensimmäinenkinkö?
AADOLF: Ensimmäinen oli — noo, (ristien kätensä) sallikaa hänen antaa
olla ollut. Mutta sinä olet kaunis, (työntää kätensä kaula-aukosta)
kiss, kiss.
JUULIA (lyö kädellä): Elä tee tyhmyyksiä. Nooh.
AADOLF: Koetin, putosiko sinne hiusneuloja.
JUULIA: Vanha — ha-ha-haa.
AADOLF: Ja nyt pieni suosionosoitus kamaripalvelijalle (tarjoo
suutansa).
JUULIA: Ole! En viitsi.
AADOLF: Kerta vaan.