AADOLF (vetää korsetin nauhoja kiinni): Et mitään. Vaan si-si-sitä
vartenhan ihmisellä on kieli, että jotakin puhuisi, ja sitä vartenhan
naisella mies, että mies kuunteleisi. Kukas muuten? Kenelle puhuisi?
Omalle kullallensa!
JUULIA: Ähää, omalle kämp — hä-hä-hää!
AADOLF: Sanoitko mitä? Ahaa, kengät. (Ottaa kengät sänkykamarin
ovelta.) Istuhan, ole hyvä. (Nostaa tuolin, jolle Juulia istuutuu,
polvistuu kenkiä panemaan.)
JUULIA: Piippisakset, piippisakset!
AADOLF (nousee, ottaa ne tulelta): Ai hem — (kastaa sormea suuhunsa,
koettaa) tuliset.
JUULIA: Heiluta, heiluta!
AADOLF (heiluttaa): Ymmärrän, ymmärrän.
JUULIA: Koeta paperiin.
AADOLF (koettaa paperiin): Hyvät.
JUULIA (kastelee sormea suussaan, koettaa saksia, antaa ne takaisin):
Ala.
AADOLF: Yksi vai kaksi kiharaa niskaan?
JUULIA: Kaksi.
AADOLF: Hyvä. (Kihartaa) Siinä on kuin kaksi kyyhkyläistä. Rakkaat
niinkuin me. (Asettaa sakset pois ja polvistuu kenkiä panemaan.)
Sievät, pikku jalat, minun uljaan vaimoni pikku töpsykät.
JUULIA: Oh, samoja sanoja! Kulutettu jo neljä vuotta!
AADOLF: Minusta ne eivät ole kuluneet.
JUULIA: Turhaa nuottia.
AADOLF: Iankaikkisesti sitä nuottia laulaisin, jos sinun korvasi vaan
kestäisivät.
JUULIA: Sinun iankaikkisuutesi taitaisi olla hyvin lyhyt, jos
koetukselle oikein pantaisiin.
AADOLF (on kumartuneena, ei kuule): Mi-mi-mitä?
JUULIA: Kyllä miehen tunnen, käännä sille selkäsi, niin toista
kutkutellaan.
AADOLF: Mi-mi —?
JUULIA: Toista kutkutellaan!
AADOLF (ei kuullut oikein): En nyäissyt jalkapohjaa, en kutkutellut —
pitelin kuin liljankukkaa. Aa, kun minulla oli kerta onni —
JUULIA (keskeyttää): Olipa sinulla onni!