Saatuaan valmiiksi tämän kirjeen Marcel kirjoitti vielä toisen rouva
Sidonielle, Musetten ystävättärelle, pyytäen tätä toimittamaan kirjeen
perille. Sitten hän meni alas portinvartijan luo, joka sai toimekseen
viedä kirjeet. Hänen maksaessaan palkkion etukäteen portinvartija
huomasi maalarin kädessä kiiltävän kultarahan. Ennen lähtöään kiiruhti
portinvartija ilmoittamaan tämän huomionsa talonomistajalle, jolle
Marcel oli vuokrasta velkaa.
— Herra, herra, huohotti hän hengästyneenä — se kuudennen kerroksen
taiteilija on saanut rahaa! Muistattehan, se iso mies, joka nauraa
minulle päin naamaa, kun tuon hänelle kuitin.
— Kyllä tiedän, sanoi isäntä, — sama lurjus, joka kehtasi pyytää
minulta lainaksi rahaa voidakseen maksaa minulle vuokran lyhennystä.
Olen sanonut hänet irti.
— Juuri niin, hyvä herra. Mutta tänään sillä oli taskut täynnä kultaa.
Oikein silmiä häikäisi äsken. Hän panee toimeen pidot. Nyt olisi
sovelias aika...
— Oikein puhuttu. Menen sinne itse pikimmiten.
Rouva Sidonie sattui olemaan kotosalla kirjeentuojan tullessa ja
lähetti kamarineitinsä heti viemään Musettelle osoitettua kirjettä.
Musette asui siihen aikaan upeassa huoneistossa Chantsée-d'Antin-kadun
varrella. Kun Marcelin kirje saapui, oli hänellä parhaillaan seuraa, ja
hän oli sitä paitsi samaksi illaksi järjestänyt juhlaillalliset.
— Ihmeitten ihme! huudahti Musette nauraen sydämensä pohjasta.
— Mitä se on sitten? kysyi kaunis nuori mies, joka seisoi hänen
edessään jäykkänä ja suorana kuin patsas.
— Eräs päivälliskutsu, vastasi Musette. — Mitä siitä ajattelette?
— Ajattelen, että se sattui hankalalla hetkellä, sanoi nuori mies.
— Kuinka niin?
— Aiotteko sitten mennä noille päivällisille?
— Luulen, että menen... koettakaa tulla ilman minua toimeen tänä iltana.
— Mutta, ystäväiseni, eihän se ole soveliasta... Menette joskus toiste.
— Kylläpä käskisi! Vai toiste! Vanha ystäväni Marcel pyytää minua
luokseen päivällisille, ja se on jotakin niin harvinaista, että minun
pitää nähdä se omin silmin. Toiste! Sanon teille, että kunnolliset
päivälliset siinä talossa ovat harvinaisempia kuin auringonpimennykset!
— Mitä, te syötte sananne mennäksenne tapaamaan _tuota_ henkilöä ja
vielä sanotte sen minulle!
— Kenelle minun pitäisi sanoa se? Turkin sulttaanilleko? Häneen se asia
ei kuulu.
— Mutta tämähän on merkillistä avomielisyyttä!
— Tiedättehän, etten ole samanlainen kuin muut, huomautti Musette.
— Mutta mitä te ajattelettekaan minusta, jos sallin teidän mennä tietäen
minne te menette? Ajatelkaa toki, Musette, se ei sovi minulle eikä
teille. Teidän pitää kieltäytyä tuon nuoren miehen kutsuista...
— Hyvä herra Maurice, sanoi Musette lujalla äänellä, — tunsitte minut,
ennen kuin tulimme yhteen, tiesitte, että olin täynnä oikkuja ja ettei
kukaan ole vielä voinut kerskua taivuttaneensa minut peruuttamaan
päähänpistojani.
— Pyytäkää minulta midi tahdotte, sanoi Maurice, — mutta tämä... ei...
oikuilla ja oikuillakin on eroa...
— Minä menen Marcelin luo, Maurice, nyt suoraa päätä, vakuutti Musette
pannen hatun päähänsä. — Saatte jättää minut, jos tahdotte, mutta minä
en sille mitään mahda. Hän on maailman parhain poika ja ainoa, jota
kaskaan olen rakastanut. Jos hänen sydämensä olisi ollut kultaa, olisi
hän sulattanut sen valmistaakseen minulle siitä sormuksia. Poikaparka!
lisäsi hän näyttäen kirjettä. — Katsokaahan, heti kun hänellä on
hiukkasen tulta kamiinassa, pyytää hän minua tulemaan lämmittelemään.
Ah, ellei hän olisi niin laiska ja ellei kaupoissa olisi ollut silkkiä
ja samettia! Hänen kanssansa olin hyvin onnellinen. Hän osasi antaa
minun kärsiä, ja hän juuri antoi minulle nimen Musette-laulujeni
vuoksi. Saatte kuitenkin olla varma siitä, että tulen hänen luotansa
takaisin teidän luoksenne... ellette lyö ovea kiinni nenäni edessä.
— Avomielisemmin ette voisi tunnustaa, että te ette rakasta minua,
sanoi nuori mies.
— Kas niin, rakas Maurice ystäväiseni, te olette liian älykäs mies
joutuaksenne vakavaan väittelyyn tästä asiasta. Te omistatte minut
kuten kauniin hevosen, ja minä rakastan teitä... koska rakastan
ylellisyyttä, juhlahumua, kaikkea, mikä soi ja säteilee. Älkäämme olko
tunteellisia, se on sekä naurettavaa että hyödytöntä.
— Sallikaa minun edes tulla mukaan.
— Mutta se ei teitä lainkaan huvittaisi, sanoi Musette — ja te
turmelisitte meiltä kaiken huvin. Ottakaa huomioon, että hän varmasti
suutelee minua.
— Musette, sanoi Maurice, — oletteko koskaan tavannut ihmisiä, jotka
ovat niin myöntyväisiä kuin minä?
— Herra varakreivi, vastasi Musette, — olin kerran Champs-Elyséesillâ
ajelemassa erään lordin kanssa. Silloin kohtasin Marcelin ja hänen
ystävänsä Rodolphen, jotka piippua poltellen kävelivät vastaamme, ylen
huonosti puettuina ja lokaisina kuin paimenkoirat. En ollut kolmeen
kuukauteen nähnyt Marcelia, ja minusta tuntui kuin olisi sydämeni
ponnistellut vaununovesta ulos hänen luokseen. Pysäytin ajoneuvot ja
sitten keskustelin puoli tuntia Marcelin kanssa koko Pariisin nähden,
joka vyöryi vaunuissa sivuitsemme. Marcel tarjosi minulle Nanterren
leivoksia ja yhden soun hintaisen kukkavihkon, jonka kiinnitti vyöhöni.
Kun olimme eronneet, tahtoi lordi huutaa hänet takaisin pyytääkseen
häntä syömään päivällistä kanssamme. Suutelin häntä siitä hyvästä.
Sellainen on minun luonteeni, rakas herra Maurice, ellei se teitä
miellytä, niin sanokaa se heti, jotta voin hakea tohvelini ja yömyssyni.
— On siis joskus hyvä olla köyhä! huokasi varakreivi Maurice surullisen
kateellisena.
— Ei sentään, sanoi Musette. — Jos Marcel olisi rikas, en olisi koskaan
jättänyt häntä.
— Menkää sitten, sanoi nuori mies puristaen Musetten kättä. — Näen,
että yllänne on uusi pukunne, se sopii teille erinomaisesti.
— Niin, todellako, myönsi Musette, — se vastaa aavistusta, joka minulla
oli tänä aamuna. Marcel saa ensimmäisenä ihailla tätä pukuani. Hyvästi,
menen syömään hiukkasen ilon siunattua leipää.
Musette oli sinä päivänä viehättävästi puettu. Hänen nuoruutensa
ja kauneutensa runo ei ollut koskaan esiintynyt niin viettelevässä
ulkoasussa. Hänellä oli muuten vaistomainen taito pukeutua aistikkaasti
ja hienosti. Kun hän tuli maailmaan, oli ensimmäinen esine, jota hänen
silmänsä hakivat, varmaankin ollut kuvastin, ja ennen kuin hänet
kannettiin kasteelle, oli hän jo tehnyt keimailun syntiä. Silloin
kun hänen asemansa oli ollut perin alhainen ja hänen oli täytynyt
tyytyä karttuunivaatteisiin, nauhamyssyihin ja pukinnahkakenkiin,
oli hän osannut esiintyä tässä ompelijattarien yksinkertaisessa ja
köyhässä puvussa ihastuttavan sirosti. Nämä hilpeät tytöt, jotka
olivat puoleksi mehiläisiä, puoleksi heinäsirkkoja, ja jotka tekivät
laulaen työtä koko viikon pyytämättä Jumalalta muuta kuin hiukkasen
päivänpaistetta sunnuntaiksi, tottelivat tavallisesti rakkaudessaan
sydämensä ääntä ja hyppäsivät joskus alas ikkunasta. Tämän lajin on jo
tyyten hävittänyt nuorten miesten nykypolvi, joka on turmeltunut ja
turmeleva ja ennen kaikkea turhamainen, typerä ja raaka. Saadakseen
huvin tehdä huonoja paradokseja he ovat pilkanneet näitä tyttöraukkoja
heidän työn pyhien arpien peittämien käsiensä takia, jotka pian eivät
enää jaksaneet ansaita tarpeeksi rahaa mantelisaippuan ostamiseksi.
Vähitellen onnistui miesten istuttaa oma turhuutensa ja typeryytensä
tyttöraukkoihin, ja silloin ompelijatartyyppi katosi. Sen sijalle
ilmestyi ilotyttö, sekasikiö, joka oli puoleksi lihaa, puoleksi
ihomaalia, julkea, kauneudeltaan keskinkertainen olento, joka
kammiossaan ikään kuin konttorissa myy palasittain sydäntänsä, kuten
myydään pihviviipaleita. Useimmilla näistä tytöistä, jotka tahraavat
nautinnon ja ovat häpeäksi nykyajan iemmenelämälle, ei ole edes järkeä
niin paljon kuin niillä eläimillä, joiden sulkia he pitävät hatuissaan.
Jos he joskus sattuvat tuntemaan, ei rakkautta eikä edes mieltymystä,
vaan tavallista himoa, kohdistuu se johonkin arkipäiväiseen tomppeliin,
jolle tyhmä rahvas julkisissa tanssiaisissa osoittaa suosiotaan ja
jota sanomalehdet, kaiken naurettavan hännystelijät, kehuskelevat.
Vaikka Musetten oli pakko elää tässä seurapiirissä, ei hän kuitenkaan
omaksunut sen tapoja ja tottumuksia, hänessä ei ollut ahnasta
matelevaisuutta, niin yleistä näissä olennoissa, jotka eivät lue
muuta kuin taskukirjaa eivätkä kirjoita muuta kuin numeroita. Musette
oli päinvastoin viisas ja sukkela tyttö, jonka suonissa virtasi
jokunen pisara Manon Lescautin verta. Kaikkea pakkoa vihaten hän ei
ollut koskaan voinut tai tahtonut vastustaa oikkujaan, mitä tahansa
seurauksia niistä koituikin.
Marcel oli tosiaan ollut ainoa mies, jota hän oli rakastanut.
Ainakin oli maalari ainoa, jonka tähden hän oli todella kestänyt
kärsimyksiä. Niinpä olikin tarvittu niiden voittamattomien ja
itsepintaisten vaistojen koko painostus, jotka vetivät häntä kaikkeen
»soivaan ja säteilevään», ennen kuin hän jätti Marcelin. Hän oli
iältään kaksikymmenvuotias, ja ylellisyydestä melkein riippui hänen
terveytensä. Hän saattoi kyllä olla jonkin aikaa sitä vailla, mutta
täydelleen hän ei voinut siitä luopua. Tuntien horjuvaisuutensa hän ei
ollut koskaan tahtonut kahlehtia sydäntään uskollisuuden valalla. Häntä
olivat tulisesti rakastaneet monet nuoret miehet, joita kohtaan hän
itse oli tuntenut suurta kiintymystä, ja hän oli aina kohdellut heitä
rehellisesti. Hänen tekemänsä liitot olivat yksinkertaisia, avomielisiä
ja kursailemattomia kuin Molièren maalaisten rakkaudentunnustukset. »Te
pidätte minusta ja minä teistä; hyvä, viettäkäämme häitä!» Kymmeniä
kertoja Musette olisi päässyt, jos olisi tahtonut, pysyvään asemaan,
voinut taata itselleen niin sanotun tulevaisuuden, mutta hän ei oikein
uskonut tulevaisuuteen ja yhtyi omasta puolestaan Figaron epäilevään
kantaan.
— Huominen, sanoi hän joskus, — on kalenterityhmyyksiä. Se on
jokapäiväinen veruke, jonka ihmiset ovat keksineet päästäkseen
toimittamasta asioitaan tänään. Huomenna voi ehkä olla maanjäristys
nyt, tänään, sitä vastoin olemme lujalla pohjalla.
Eräs keikari, jonka kanssa hän oli seurustellut lähes puoli vuotta
ja joka oli silmittömästi rakastunut häneen, ehdotti hänelle kerran
vakavasti avioliittoa.
— Mitä, minäkö antaisin avioliittosopimuksen vangita vapauteni? En
koskaan! sanoi hän.
— Mutta minä pelkään alati menettäväni teidät.
— Menettäisitte minut vieläkin pikemmin, jos olisin teidän vaimonne,
vastasi Musette. — Jättäkäämme se asia. Enhän sitä paitsi enää ole
vapaakaan, lisäsi hän, kaiketi ajatellen Marcelia.
Näin hän vietti nuoruuttansa. Suruttomana hän jättäytyi sattumuksen
tuulien valtaan ja teki monet onnellisiksi, melkeinpä itsensäkin.
Varakreivi Maurice, jonka rakastajatar hän tällä hetkellä oli, näki
paljon vaivaa, ennen kuin tottui tähän kesyttömään, vapaudenhurmaamaan
luonteeseen, ja Musetten mentyä Marcelia tapaamaan jäi odottamaan häntä
mustasukkaisen kärsimättömänä.
— Jääkö hän sinne? kysyi nuori mies itseltään koko illan, työntäen
tämän kysymyksen kärjen sydämeensä.
— Maurice-raukka, ajatteli puolestaan Musette, — hän pitää tekoani
hieman häikäilemättömänä. Vähät siitä, nuorisoa pitää kasvattaa.
Sitten hänen mielensä kääntyi äkkiä toisaanne. Hän ajatteli Marcelia,
jonka luo hän oli menossa. Ottaen käsille kaikki muistot, joita
hänellä oli entisestä ihailijastaan, hän kysyi itseltään, miten
ihmeessä Marcel oli nyt saanut pöytänsä katetuksi. Hän luki matkalla
uudelleen taiteilijan lähettämän kirjeen eikä voinut estää pientä
alakuloisuutta pujahtamasta sydämeensä. Mutta sitä kesti vain hetkisen.
Musette ajatteli ihan oikein, että nyt oli vähemmän kuin koskaan
syytä huolehtimiseen, ja kun samalla hetkellä tuli kova tuulenpuuska,
huudahti hän iloisesti:
— Kuinka kummallista, ellen tahtoisikaan mennä Marcelin luo, niin
työntää tuuli minut kumminkin sinne!
Ja hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja iloisena kuin lintu, joka
palaa vanhaan pesäänsä.
Äkkiä alkoi kovasti sataa lunta. Musette katseli näkyisikö ajuria,
mutta ei nähnyt ainoatakaan. Kun hän oli juuri sillä kadulla, jonka
varrella hänen ystävättärensä, rouva Sidonie, asui, päätti hän
hetkiseksi pistäytyä sinne odottamaan lumisateen lakkaamista.
Sisälle tullessaan Musette tapasi rouva Sidonien luona paljon vieraita.
Siellä jatkettiin korttipeliä, joka oli aloitettu kolme päivää sitten.
— Älkää antako häiritä itseänne, sanoi Musette. — Viivyn täällä vain
tuokion.
— Oletko saanut Marcelin kirjeen? kysyi rouva Sidonie häneltä kuiskaten.
— Olen, vastasi Musette, — kiitoksia! Olen menossa hänen luokseen, hän
on pyytänyt minua päivällisille. Etkö halua tulla mukaan? Saat siellä
hauskaa.
— En pääse tällä kertaa, sanoi Sidonie osoittaen pelipöytää. — Suuriko
on peli? hän kysyi pankinpitäjältä, jolla oli kortit hallussaan.
— Kuusi louisdoria, kuului vastaus.
— Minä panen kaksi! huusi Sidonie.
— Hyvä, en ole ylpeä, minäkin alan kahdella, vastasi pankinpitäjä, joka
oli jo »passannut» useita kertoja. — Kuningas ja ässä! Selvä on, jatkoi
hän antaen korttinsa pudota, — kaikki kuninkaat ovat jo poissa pelistä.
— Ei politiikkaa täällä, huomautti eräs sanomalehtimies.
— Ässä on perheeni vihollinen, täydensi pankinpitäjä lyöden vielä
esille yhden kuninkaan. — Eläköön kuningas! huusi hän. — Hyvä Sidonie,
siirtäkääpä tänne kaksi louisdoria.
— Pane ne muistiisi, vastasi Sidonie äkäisenä häviöstään.
— Olette kaikkiaan velkaa minulle viisisataa frangia, ystäväiseni. Ja
velkanne nousee pian tuhanteen. Minä luovutan kortit.
Sidonie ja Musette keskustelivat hiljaa pelin jatkuessa.
Melkein samaan aikaan istuuduttiin boheemien luona ruokapöytään. Koko
aterian ajan näytti Marcel levottomalta. Joka kerta kun kuului askelia
käytävästä, liikahti hän levottomasti.
— Mikä sinua riivaa? kysyi Rodolphe. — Näyttää sillä kuin odottaisit
jotakuta. Eikö seuramme ole jo täysilukuinen?
Katseesta, jonka Marcel vastauksen asemesta häneen loi, runoilija
huomasi kohta, mikä hänen ystävänsä mieltä liikutti.
— Juuri niin, ajatteli hän itsekseen, — seuramme ei ole vielä
täysilukuinen.
Marcelin katse sanoi: Musette, Rodolphen taas merkitsi Mimiä.
— Mutta seurastamme puuttuvat naiset, huomautti äkkiä Schaunard.
— Pentele! murisi Colline, — pidä suusi kiinni äläkä puhu rivouksia.
Olemmehan sopineet, ettei puhuta mitään rakkaudesta; sehän hapattaa
kastikkeemme.
Ja ystävykset alkoivat ryypiskellä pitkin siemauksin puiden räiskyessä
iloisesti kamiinassa ja lumihöytyvien putoillessa ulkona yhä tiuhemmin.
Rodolphen hyräillessä ääneen erästä laulunpätkää, jonka hän oli
löytänyt lasinsa pohjalta, koputettiin äkkiä ovelle.
Kuten sukeltaja jaloillaan pohjasta ponnistaen kohoaa pinnalle, niin
Marcel, jota juopumus alkoi jo painostaa, ponnahti nojatuolistaan ja
riensi ovelle.
Tulija ei ollut kuitenkaan Musette.
Eräs herrasmies ilmestyi kynnykselle kädessään kokoonkääritty paperi.
Hän oli hyvännäköinen ukkeli ja ulkoasultaan miellyttävä, vaikka hänen
arkinuttunsa olikin kehnoa tekoa.
— Näen tapaavani herrat suotuisassa tilanteessa, sanoi hän nähdessään
pöydän, jonka keskeltä kohosi valtava lampaanpaisti.
— Talonomistaja! lausui Rodolphe. — Osoittakaamme hänelle sitä kunniaa,
joka hänelle kuuluu!
Ja hän alkoi rummuttaa lautastaan veitsellä ja haarukalla. Colline
tarjosi vieraalle tuolin, ja Marcel huusi:
— Schaunard, tuo puhdas lasi herralle! Tulette erittäin sopivaan
aikaan, lisäsi hän kääntyen talonomistajan puoleen. — Olimme juuri
juomassa maljaa omistusoikeuden kunniaksi. Ystäväni herra Colline piti
erittäin kauniin ja liikuttavan puheen. Koska olette täällä, esittää
hän teidän kunniaksenne puheen vielä kerran. Annahan kuulua, Colline.
— Anteeksi, herrat, sanoi talonomistaja, — en tahtoisi häiritä teitä.
Ja hän ojensi esiin paperin, joka hänellä oli kädessään.
— Mikä tämä painotuote on? kysyi Marcel.
Talonomistaja, joka oli tutkivasti silmäillyt ympärilleen huoneessa,
huomasi uunin reunalle jääneet kulu- ja hopearahat.
— Se on vuokrakuitti, sanoi hän nopeasti. — Minulla on jo aikaisemmin
ollut kunnia esittää se teille.
— Aivan oikein, myönsi Marcel, — tarkka muistini on säilyttänyt tämän
pikku seikankin täydelleen. Sehän tapahtui perjantaina, kahdeksantena
päivänä lokakuuta, neljännestä vailla kaksitoista. Hyvä on.
— Olen jo kuitannut sen, sanoi isäntä, — niin että jos teille sopii...
— Hyvä herra, sanoi Marcel, — aikomukseni olikin käydä puheillanne.
Minulla on paljon puhuttavaa teille.
— Olen käytettävissänne.
— Mutta ottakaahan hiukan virvokkeita, lisäsi Marcel kaataen lasin
täyteen ja tarjoten sen talonomistajalle.
— Viimeksi lähetitte minulle erään pienen paperin... siinä oli kuva,
jossa nainen pitelee vaakaa kädestään. Paperin oli allekirjoittanut
joku Godard.
— Hän on ulosottomieheni, selitti talonomistaja.
— Hänellä on ylen huono käsiala, jatkoi Marcel. — Tämä ystäväni
tässä, joka taitaa kaikkia kieliä, Marcel viittasi Collineen, — otti
hyväntahtoisesti kääntääkseen minulle tuon tiedonannon, jonka kuljetus
maksoi viisi frangia...
— Se oli irtisanomisilmoitus, selitti talonomistaja, — varokeino...
yleisen tavan mukaan.
— Irtisanomisilmoitus, sitäpä asiani juuri koskee, sanoi Marcel.
— Tahdoin tavata teitä neuvotellaksemme tästä asiakirjasta, jonka
haluaisin saada muutetuksi vuokrasopimukseksi. Tämä talo, nähkääs
miellyttää minua, porraskäytävä on siisti, katu hyvin eloisa
ja miellyttävä, ja sitä paitsi kiinnittävät minua tähän taloon
perhesiteet, tuhannet asiat.
— Mutta, huomautti talonomistaja ojentaen uudelleen kuittinsa, —
viimeinen neljännes on vielä maksamatta.
— Hyvä, me suoritamme sen, arvoisa herra. Se on minun vakava ja
järkkymätön aikomukseni.
Talonomistaja ei kuitenkaan hellittänyt silmistään uuninreunaa, jolla
näkyi rahoja. Tämän himoa uhkuvan katseen vetovoima oli niin suuri,
että kolikot näyttivät liikahtelevan ja siirtyvän tuijottajaa kohden.
— Olen onnellinen saapuessani hetkellä, jolloin teille ikävyyttä
tuottamatta voimme lopettaa tämän pikku asian, sanoi talonomistaja
ojentaen kuitin Marcelille, joka ei voinut hyökkäystä torjua muutoin
kuin poikkeamalla vielä kerran syrjään ja panemalla velkojansa kanssa
toimeen samanlaisen kohtauksen kuin don Juanilla oli herra Dimanchen
kanssa.
— Teillä on luullakseni kiinteistöjä maaseudullakin? kysyi taiteilija.
— Oh, jokunen, vastasi talonomistaja häveliäästi, — pikku talo
Bourgognessa, vähäpätöinen maatila, huono sijoitus... vuokraajat eivät
maksa!... Senpä tähden, lisäsi hän, ojentaen yhä kuittiaan, — tämä
pieni summa onkin minulle tervetullut. Kuusikymmentä frangia, kuten
tiedätte.
— Kuusikymmentä, ihan oikein, myönsi Marcel astuen uunin luo, jonka
reunalta hän otti kolme kultarahaa. — Kuusikymmentähän se oli.
Ja hän pani kolme louisdoria pöydälle jonkin matkan päähän
talonomistajasta.
— Vihdoinkin, mutisi tämä kirkastuvin kasvoin.
Ja hän puolestaan pani kuitin pöydälle.
Schaunard, Colline ja Rodolphe tarkkasivat levottomina tapausten
kehitystä.
— Mutta, hyvä herra, sanoi Marcel, — koska kerran olette
burgundilainen, ette kai kieltäydy vaihtamasta paria sanaa maanmiehenne
kanssa? Ja aukaisten pullon vanhaa Macon-viiniä hän kaatoi siitä
omistajan lasin täyteen.
— Oivallista juomaa! sanoi isäntä ryypättyään. — En ole koskaan juonut
parempaa.
— Niin nähkääs, eräs maalla asuva setäni lähettää minulle silloin
tällöin jonkun korillisen tätä lajia.
Talonomistaja nousi ja ojensi kätensä ottaakseen rahat, mutta Marcel
keskeytti hänet jälleen.
— Juottehan vielä lasillisen minun seurakseni, sanoi hän täyttäen
toisen lasin ja pakottaen velkojansa kilistämään sekä hänen että kolmen
muun boheemin kanssa.
Talonomistaja ei uskaltanut kieltäytyä. Hän joi uudelleen, pani lasinsa
pois ja valmistautui taas ottamaan rahat haltuunsa, kun Marcel huusi:
— Kuulkaapa, päähäni pälkähti jotakin! Olen tällä hetkellä hiukan
rahoissani. Burgundissa asuva setäni on lähettänyt hiukan lisäystä
vuosirahaani. Pelkään tuhlaavani nuo rahat... tiedättehän, nuoruus ja
hulluus... Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, maksaisin teille yhden
neljänneksen vuokran etukäteen.
Ja ottaen toiset kuusikymmentä frangia hän pani ne pöydälle äskeisten
viereen.
— Annan teille kuitin siitäkin, sanoi talonomistaja. — Minulla on
valmiita kaavakkeita taskussani, lisäsi hän vetäen esiin lompakkonsa. —
Minun ei tarvitse muuta kuin täyttää paperi ja merkitä siihen myöhempi
päivämäärä. Tämä vuokralainenhan on oikein miellyttävä mies, ajatteli
hän itsekseen, mitellen hellin silmin rahakasaa.
Tästä ehdotuksesta tyrmistyivät boheemit, jotka eivät enää ymmärtäneet
toverinsa juonta.
— Mutta tämän huoneen uuni savuttaa, ja se on hyvin ikävää se,
huomautti Marcel.
— Miksi ette ole ennemmin sitä minulle sanonut? Olisin heti toimittanut
sen kuntoon, vastasi isäntä, joka ei tahtonut jäädä suopeudessa
takapajulle. — Työmiehet saavat jo huomenna tulla korjaamaan uunin.
Saatuaan valmiiksi toisen kuitin hän liitti sen ensimmäiseen, työnsi
molemmat Marcelin eteen ja havitteli uudelleen rahoja.
— Ette voi uskoa, kuinka tervetullut tämä summa on, sanoi hän. — Minun
on maksettava monta talon korjauksista kertynyttä laskua ja olin
tosiaan jo rahapulassa.
— Valitan, että olen antanut teidän hieman odottaa, sanoi Marcel
— Oh, eihän siitä mitään haittaa ollut... Hyvät herrat, saan kunnian...
Ja hänen kätensä ojentui taas.
— No no, sallikaahan, keskeytti Marcel nopeasti, — emme vielä ole
lopussa. Tunnettehan sananlaskun: kun viini on kaadettu, on se myös
juotava, ja Marcel täytti taas isännän lasin.
— Totta kyllä, myönsi talonomistaja kohteliaisuuden vuoksi jälleen
istuutuen.
Silmäniskusta, jonka maalari tovereihinsa suuntasi, nämä vihdoin
huomasivat, mikä hänen tarkoituksensa oli.
Talonomistaja alkoi sillä välin perin omituisesti mulkoilla. Hän
heilutteli itseään tuolissaan, lasketteli tuhmia juttuja ja lupasi
Marcelille, kun taiteilija pyysi saada huoneeseensa vähäisiä korjauksia,
tehdä tämän asuinsijan satumaisen loisteliaaksi.
— Nyt raskas tykistö esiin! sanoi Marcel hiljaa Rodotphelle osoittaen
rommipulloa.
Ensimmäisen pikarillisen juotuaan talonomistaja ratkesi laulamaan
renkutusta, josta Schaunardkin punastui.
Toisen pikarillisen jälkeen hän kertoi onnettomista perheoloistaan, ja
kun hänen vaimonsa nimi oli Helena, vertasi hän itseään Menelaokseen.
Kolmas pikari viritti filosofisen puuskan, jolloin tuli kuuluville
tällaisia mietelmiä:
— Elämä on kuin virta.
— Rikkaus ei tuota onnea.
— Ihminen on katoavainen.
— Kuinka suloista on rakkaus.
Ottaen Schaunardin uskotukseen talonomistaja ilmaisi hänelle salaisen
suhteensa erääseen nuoreen tyttöön, jolle hän oli lahjoittanut
mahonkikaluston ja jonka nimi oli Euphémie. Ja hän antoi niin tarkan
kuvauksen tästä henkilöstä ja hänen yksinkertaisesta hellyydestään,
että Schaunardia alkoi kaivella outo epäluulo, joka muuttui
varmuudeksi, kun omistaja näytti hänelle erästä kirjettä, jonka oli
ottanut lompakostaan.
— Voi taivas! huudahti Schaunard nähdessään allekirjoituksen. — Sinä
julma tyttö, joka työnnät tikarin sydämeeni!
— Mitä nyt? kysyivät boheemit hämmästyneinä Schaunardin liikutuksesta.
— Katsokaa, sanoi Schaunard, — tämä kirje on Phémieltä. Tuossa on iso
mustepilkku, hänen tavallinen allekirjoituksensa.
Ja taiteilija pani kiertämään kädestä käteen vanhan rakastettunsa
kirjeen; se alkoi näin:
»Paksu pallukkani!»
— Paksu pallukka olen minä, selitti talonomistaja yrittäen nousta,
mutta onnistumatta.
— Erinomaista, huomautti Marcel, joka piti häntä silmällä, — nyt hän on
ankkurissa.
— Voi, Phémie, julma Phémie! mutisi Schaunard, — mitä tuskia minulle
tuotat!
— Olen vuokrannut hänelle pikku huoneiston, Coquenard-katu numero
kaksitoista, sanoi talonomistaja. — Se on sievä, hyvin sievä... maksoi
paljon rahaa... Mutta oikea rakkaus ei kysy hintaa, ja onhan minulla
kaksikymmentätuhatta frangia korkoja... Hän pyytää minulta tässä
kirjeessä rahaa, jatkoi hän ottaen kirjeen. — Pikku raukka!... Annan
hänelle nuo rahat pöydältä; siitä hän tulee iloiseksi...
Ja hän ojensi taas kätensä rahaläjää kohden.
— No hemmetti I ähkäisi hän hapuillen hämmästyneenä pitkin pöytää. —
Missä ne nyt ovat?