— Tyttö-parka! mutisi Marcel mykertäen kirjeen taskuunsa.
Ja kätkien kasvot käsiinsä hän vaipui hetkiseksi syviin mietteisiin.
Boheemimme olivat tähän aikaan jo kauan eläneet leskeyden tilassa,
lukuun ottamatta Collinea, jonka rakastettu oli aina pysynyt
näkymättömänä ja tuntemattomana.
Myöskin Phémie, Schaunardin rakastettava toveri, oli tavannut
yksinkertaisen sielun, joka oli tarjonnut hänelle sydämensä,
mahonkikaluston ja sormuksen, punaisista hiuksistaan punotun sormuksen.
Parin viikon kuluttua tahtoi Phémien uusi lemmitty kuitenkin ottaa
takaisin sydämensä ja kalustonsa, koska oli huomannut rakastettunsa
kädessä hiussormuksen, mutta mustan, ja uskalsi epäillä häntä
petoksesta.
Mutta Phémie oli pysynyt siveellisenä. Hän oli vain värjännyt
sormuksen mustaksi, kun hänen ystävättärensä tekivät alinomaa pilaa
hänen punaisesta hiussormuksestaan. Herra tuli tämän kuultuaan niin
tyytyväiseksi, että osti hänelle silkkipuvun. Se oli ensimmäinen tytön
elämässä ja sinä päivänä, jolloin hän pani sen ylleen, hän huudahti:
— Nyt voin rauhassa kuolla!
Musettesta oli jälleen tullut melkein julkinen henkilö, Marcel ei ollut
häntä tavannut kolmeen, neljään kuukauteen.
Rodolphe puolestaan ei ollut kuullut kenenkään puhuvan mitään Mimistä,
itseään lukuun ottamalta, kun hän oli yksin.
— No! huusi Rodolphe äkkiä nähdessään Marcelin kyyröttävän ääneti
kamiinan edessä, — eikö tuli mielikään syttyä?
— Etkö näe, että se palaa jo? vastasi maalari sytyttäen puut, jotka
alkoivat iloisesti ritistä.
Sillä aikaa kun toiset terästivät ruokahaluaan aterian valmistuksissa,
oli Marcel jälleen vetäytynyt nurkkaan, missä pani sattumalta
löytämänsä kirjeen muiden Musettelta jääneiden muistoesineiden
joukkoon. Äkkiä hän muisti, missä asui eräs nainen, joka oli hänen
entisen rakastettunsa läheisimpiä tuttavia.
Nytpä tiedän! huudahti hän niin kovaa, että toiset kuulivat,— nyt
tiedän, mistä löydän!
— Mitä löydät! kysyi Rodolphe. — Ja mitä sinä siellä nurkassa tuherrat?
lisäsi hän nähdessään maalarin ryhtyvän kirjoittamaan.
— Enpähän erikoista, unohdin vain erään kiireellisen kirjeen. Malttakaa
nyt hetkinen, vastasi maalari ja hän kirjoitti:
»Rakas lapsukainen!
Huikean onnen potkauksen johdosta on minulla tällä hetkellä rahasumma
pöytälaatikossani. Meillä on täällä tekeillä suurenmoinen aamiainen
jalojen viinien kera, ja lisäksi on pantu kamiinakin palamaan kuin
oikeiden porvarien kodeissa. Se pitää nähdä, kuten sinun tapasi ennen
vanhaan oli sanoa... Tule siis hetkiseksi seuraamme. Tapaat täällä
vain Rodolphen, Collinen ja Schaunardin. Jälkiruokaan päästyä, sillä
jälkiruokaa tarjotaan myös, laulat meille lauluja. Kun nyt olemme
yhdessä, pysymme todennäköisesti pöydän ääressä viikon päivät. Sinun
ei siis tarvitse pelätä saapuvasi liian myöhään. Siitä on jo niin
kauan, kun kuulin sinun nauravan, Rodolphe sepittää sinulle värssyjä,
ja me juomme monenlaisia aineita haudattujen rakkauksiemme muistoksi
ja ylösnousemiseksi. Sellaisen väen kesken kuin meidän... ei viimeinen
suudelma koskaan jää viimeiseksi. Ah, ellei viime vuonna olisi ollut
niin kylmä, et ehkä olisi ollenkaan lähtenyt luotani. Sinä petit minut
halkotaakan vuoksi ja koska pelkäsit käsiesi sierettyvän. Siinä teit
oikein, enkä moiti sinua tästä kerrasta tai muistakaan. Mutta tule nyt
tänne lämmittelemään itseäsi niin kauan kuin tuli palaa.
Suutelen sinua niin usein kuin vain haluat.