— Kunnon mies ei saa avustaa moisia häpeällisiä rakkaussuhteita, oli
Marcel sanonut. — Moraali ja omatunto kieltävät minua antamasta rahojani
tämän vanhan elostelijan käsiin. En maksa siis vuokraani, silloin on
omatuntoni ainakin rauhallinen. Mitä tapoja! Mies jo kaljupäinen!
Talonomistaja oli tällä välin ehtinyt jo sikahumalaan ja piti kovalla
äänellä mieletöntä puhetta pulloille.
Kun hän oli ollut poissa kaksi tuntia, lähetti hänen vaimonsa
levottomana sinne palvelijattaren, joka päästi äänekkään kirkaisun
nähdessään isäntänsä.
— Mitä olette tehnyt isännälleni? kysyi hän taiteilijoilta.
— Ei mitään, selitti Marcel. — Hän tuli tänne joku hetki sitten
perimään vuokranmaksua, kun ei meillä ollut antaa hänelle rahaa,
pyysimme maksun lykkäystä.
— Mutta hänhän on humalassa, sanoi tyttö.
— Melkein sellainen hän oli jo tänne tullessaan, vastasi Rodolphe. —
Hän sanoi käyneensä tyhjentämässä viinikellarinsa.
— Ja hän oli niin sekaisin päästään, jatkoi Colline, — että tahtoi
jättää meille kuitit ilman muuta.
— Antakaa nämä hänen vaimolleen, lisäsi maalari ja luovutti tytölle
kuitit, — me olemme kunniallisia ihmisiä emmekä halua käyttää
hyödyksemme hänen tilaansa.
— Voi hyvä Jumala sentään! Mitä rouva sanoo? valitteli palvelijatar
laahaten ulos huoneesta isäntäänsä, joka ei enää voinut pysyä
jaloillaan.
— Vihdoinkin! huudahti Marcel.
— Hän tulee takaisin huomenna, sanoi Rodolphe. — Hän näki rahat.
— Kun hän tulee, sanoi maalari, — uhkaan ilmoittaa hänen vaimolleen,
mikä suhde hänellä on nuoreen Phémiehen, ja silloin hän varmasti
myöntää meille lykkäystä.
Kun talonomistaja oli viety ulos huoneesta, jatkoivat ystävykset
kemujaan. Marcel oli ainoa, jolta juopumus ei ollut vielä kokonaan
samentanut tajuntaa. Tavantakaa, vähimmästäkin porraskäytävästä
kuuluvasta kopinasta hän riensi aukaisemaan ovea. Mutta portaita
kiipeävät pysähtyivät aina alempiin kerroksiin, ja silloin taiteilija
palasi vitkalleen tuolilleen uunin ääreen. Kello löi jo kaksitoista
yöllä, eikä Musettea vieläkään kuulunut.
— Voihan olla niinkin, ajatteli Marcel, — ettei hän ollut kotona
kirjeen saapuessa. Hän saa sen tänä iltana, ja huomenna hän sitten
tulee, ja huomenna on meillä vielä tultakin. Mahdotonta on, ettei hän
tulisi. Huomenna siis.
Ja niine ajatuksineen hän vaipui uneen nojatuolissaan.
Sillä hetkellä, jolloin Marcel nukahti Musettesta uneksien, läksi tämä
ystävättärensä Sidonien luota, missä tähän asti oli viipynyt. Mutta hän
ei poistunut yksin. Eräs nuori mies saattoi häntä, ja ulkona odottivat
vaunut, joihin he nousivat. Sitten lähdettiin ajamaan täyttä vauhtia.
Rouva Sidionien luona jatkui korttipeli.
— Mutta missä Musette on! joku huudahti äkkiä.
— Ja missä pikku Séraphin? kysyi toinen.
Rouva Sidonie purskahti nauruun.
— He ovat karanneet yhdessâ, sanoi hän. — Se on merkillinen juttu. Tämä
Musette on hyvin kummallinen olento! Kuvitelkaahan...
Ja hän kertoi vierailleen, kuinka Musette, melkein riitaannuttuaan
varakreivi Mauricen kanssa ja lähdettyään tapaamaan Marcelia, oli
sattumalta poikennut tänne ja tavannut nuoren Seraphinin.
— Aavistin jotakin, sanoi Sidonie keskeyttäen kertomuksensa. — Pidin
heitä silmällä koko illan. Hän ei ole mikään tyhmyri, tuo pikku mies.
Lyhyesti sanoen, he ovat poistuneet yhdessä sanomatta kenellekään
mitään, ja terävä vainu täytyy olla sillä, joka aikoo heidät löytää.
Mutta samantekevää, se tuntuu vain niin hullunkuriselta, kun ajattelee,
että Musette on hullaantunut Marceliinsa.
— Jos hän rakastaa Marcelia, miksi hän sitten tahtoo Séraphinia, joka
lisäksi on vielä melkein lapsi? Hänellä ei ole vielä koskaan ollut
rakastajatarta, huomautti eräs nuori mies.
— Musette aikoo varmaankin opettaa häntä lukemaan, sanoi
sanomalehtimies, joka oli hyvin vitsikäs, kun oli menettänyt pelissä.
— Samapa se, jatkoi Sidonie, — mutta miksi hän menee Seraphinin kanssa,
jos kerran rakastaa Marcelia? Sitä en voi ymmärtää.
Niin, miksi?
Jo viisi päivää olivat boheemit asunnostaan poistumatta viettäneet
maailman iloisinta elämää. He istuivat pöydän ääressä aamusta iltaan.
Kerrassaan ihmeteltävä epäjärjestys vallitsi huoneessa, jonka täytti
oikein pantagruelilainen henki. Melkein yksinomaan osterinkuorista
kertyneessä isossa läjässä kyykötti kokonainen armeija erisuuruisia
pulloja. Pöydällä oli sikin sokin kaikenkaltaisia tähteitä, ja
kokonainen metsä paloi uunissa.
Kuudentena päivänä Colline, joka oli juhlamenojen järjestäjä,
valmisteli, kuten oli joka aamu tehnyt, aamiais-, lounas-, päivällis-,
ja illallisruokalistaa ja näytti sitä ystävilleen, jotka hyväksymisen
merkiksi piirsivät siihen nimikirjaimensa.
Mutta kun Colline avasi kassalaatikon ottaakseen päivän kesteihin
tarvittavat rahat, peräytyi hän kaksi askelta kalveten kuin Banquon
haamu.
— Mikäs hätänä? kysyivät toiset huolettomasti.
— Täällä on enää jäljellä vain kolmekymmentä souta, ilmoitti filosofi.
— Penteleen pentele! huusivat Marcel ja Schaunard.
— Meidän pitänee siis tehdä muutoksia ruokalistaamme, arveli Rodolphe.
— Onhan ainakin kolmekymmentä souta, jotka on käytettävä viisaasti.
Mutta tryffeleitä niillä tuskin saamme.
Hetkisen kuluttua oli pöydälle katettu kolme mitä sopusointuisinta
ruokalajia, nimittäin lautasellinen silliä, samoin perunoita, samoin
juustoa.
Uunissa hehkui kaksi nyrkinkokoista kekälettä. Ulkona satoi yhä lunta.
Boheemit istahtivat pöytään ja levittivät juhlallisesti ruokaliinansa.
— Kumma paikka, sanoi Marcel, — tämä silli maistuu fasaanilta.
— Se johtuu siitä, kuinka olen sen valmistanut, vastasi Colline.— Silli
ei ole tähän asti kelvannut.
Tällä hetkellä kaikui iloinen nauru porraskäytävästä, ja ovelle
koputettiin. Marcel, joka jo ensi sävelistä oli säpsähtänyt, syöksyi
ovelle.
Musette heittäytyi hänen kaulaansa ja piti häntä puristuksessa
sylissään viisi minuuttia. Marcel tunsi hänen vapisevan.
— Mikä sinun on? kysyi hän.
— Kylmä, vastasi Musette koneellisesti ja siirtyi uunin ääreen.
— Ah, meillä oli täällä niin kaunis takkavalkea, sanoi Marcel.
— Niin, virkkoi Musette luoden silmäyksen viisi päiväisten juhlien
jäännöksiin, — tulen liian myöhään.
— Mutta miksi? kysyi Marcel.
— Miksikö? toisti Musette punastuen. Ja vastaamatta mitään hän istuutui
Marcelin syliin. Hän värisi yhä, ja hänen kätensä olivat siniset.
— Et siis ollut vapaa? kysyi Marcel häneltä hiljaa.
— Minäkö en olisi vapaa! huudahti Musette. — Ah, Marcel, vaikka olisin
tähtien keskellä ja paratiisissa ja jos sinä antaisit minulle merkin,
tulisin luoksesi. Minäkö en olisi vapaa?
Häntä alkoi uudelleen värisyttää.
— Täällä on viisi tuolia, sanoi Rodolphe. — Se on pariton luku, ja
viides näyttää lisäksi perin viheliäiseltä.
Ja hän löi tuolin rikki seinään ja viskasi kappaleet uuniin. Tuli
leimahti iloiseen liekkiin. Sitten hän antoi merkin Collinelle ja
Schaunardille ja meni heidän kanssansa ovelle.
— Minne menette? kysyi Marcel.
— Tupakkaa ostamaan, vastasivat poistujat
— Havannaan, lisäsi Schaunard tehden Marcelille ymmärrystä osoittavan
merkin. Marcel kiitti häntä katseella.
— Miksi sinä et tullut aikaisemmin? kysyi maalari uudelleen Musettelta,
kun he olivat jääneet kahden kesken.
— Niin, olen todellakin tullut hiukan myöhään...
— Viisi päivää sinun kesti kävellä Neuf-sillan poikki! Olet siis
kiertänyt Pyreneitten kautta, sanoi Marcel.
Musette painoi päänsä alas ja oli vaiti.
— Voi sinua, paha tyttö! jatkoi taiteilija alakuloisesti ja kosketti
samalla kevyesti kädellään rakastettunsa kureliivejä.— Mitä sinulla
siis on täällä?
— Tiedäthän hyvin, vastasi Musette nopeasti.
— Mutta mitä olet tehnyt siitä lähtien kun sait kirjeeni?
— Älä kysy minulta, vastasi Musette kiihkeästi ja suuteli taiteilijaa
useita kertoja. — Älä kysy minulta mitään! Anna minun vain lämmitellä
vieressäsi niin kauan kuin on kylmä. Näethän, että olin ottanut ylleni
kauneimman puvun lähtiessäni sinua tapaamaan... Maurice-raukka ei
voinut käsittää, kuinka yleensä saatoin poistua hänen luotaan... mutta
en voinut sille mitään... läksin liikkeelle... Ah, kuinka hyvää lämpö
tekee, lisäsi hän pidellen kauniita käsiään likellä liekkiä.
— Jään luoksesi huomiseen saakka. Tahdotko? virkkoi Musette hetkisen
kuluttua.
— Täällä tulee olemaan hyvin kylmä, sanoi Marcel, — eikä meillä ole
mitään syötävääkään. Olet tullut liian myöhään.
— Pyh, sanoi Musette, — sitä paremminhan on entisen kaltaista.
Rodolphe, Colline ja Schaunard viipyivät tupakanostomatkallaan koko
vuorokauden. Kun he palasivat kotiin, oli Marcel yksin.
Varakreivi Maurice näki Musetten saapuvan kuusipäiväisen poissaolon
jälkeen eikä lausunut ainoatakaan moitteen sanaa, tiedusteli vain,
miksi hän näytti niin surulliselta.
— Olen riidellyt Marcelin kanssa, vastasi Musette, — ja sitten erosimme
vihassa.
— Ja kumminkin, sanoi Maurice, — palaat ehkä jonakin päivänä taas hänen
luokseen.
— Minkäpä sille voi, sanoi Musette. — Minun täytyy ajoittain saada
hengittää sen elämän ilmaa. Minun hurja olentoni on kuin laulu,
jokainen rakkaussuhteeni on säkeistö, mutta Marcel on loppukerto.