Lukijat ehkä muistavat vielä, kuinka maalari Marcel möi
Medicis-juutalaiselle kuuluisan taulunsa, nimeltä _Kulku Punaisen
meren poikki_, joka sitten joutui erään sekatavarakauppiaan kyltiksi.
Seuraavana päivänä tämän myynnin ja niiden loistavien illallisten
jälkeen, jotka Medicis lupauksensa mukaan tarjosi taiteilijoille
kaupanpäällisiksi, heräsivät Marcel, Schaunard, Colline ja Rodolphe
hyvin myöhään. Edellisen illan juopumuksen huumaamina he eivät aluksi
muistaneet, mitä oikein oli tapahtunut, ja kun läheisen kirkon kellot
soittivat keskipäivän hetkeä, katselivat he toisiansa alakuloisesti
hymyillen.
— Siinä kutsuu hurskasääninen kello ihmiskuntaa ruualle, sanoi Marcel.
— Tosiaan, vastasi Rodolphe, — on tullut se juhlallinen hetki, jolloin
kunnialliset ihmiset menevät ruokasaliin.
— Pitäisi siis koettaa päästä kunniallisten ihmisten kirjoihin, mutisi
Colline, jonka ruokahalu heräsi aina samalla kuin hän itsekin.
— Voi, te imettäjäni maitopullot, te lapsuuteni neljä ateriaa, minne
olette kadonneet? huokasi Schaunard. — Minne, oi minne? hän toisti
unelmoiden ja lempeän kaihomielisesti.
— Ja ajatelkaa, että tällä hetkellä on Pariisissa satoja tuhansia
kyljyksiä paistumassa! huomautti Marcel.
— Ja yhtä monta pihviä! lisäsi Rodolphe.
Sillä aikaa kun neljä ystävystä pohti keskenään tätä joka päivä
esiintyvää vaikeata aamiaispulmaa, huusivat talon alakerroksessa
sijaitsevan ravintolan tarjoilijat täyttä kurkkua ruokavieraiden
tilauksia.
— Eivätkö ne lurjukset osaa pitää suutansa kiinni! äkäili Marcel. —
Jokainen heidän sanansa on kuin pisto vatsaan.
— Tuulee pohjoisesta, huomautti Colline osoittaen naapurin katolla
lepattavaa tuuliviiriä. — Emme siis syö tänään aamiaista, sillä
luonnonvoimat ovat meitä vastaan.
— Kuinka niin? kysyi Marcel.
— Olen vain tehnyt säähavainnon, jatkoi filosofi. — Pohjoistuuli
merkitsee melkein aina kieltäytymistä, kun taas etelätuuli tavallisesti
ennustaa iloa ja hyvinvointia. Filosofiassa sanotaan tämmöistä
viittaukseksi ylhäältä.
Gustave Colline laski paastotessaan veristä pilaa.
Tällä hetkellä pääsi Schaunardilta, joka oli upottanut kätensä taskuun,
tuskanhuuto.
— Auttakaa, joku on minun palttoossani! hän kiljui koettaen irrottaa
sormeaan elävän hummerin saksista.
Schaunardin tuskanhuutoa seurasi äkkiä toinen huuto. Marcel oli
sattumalta myös pistänyt kätensä taskuun ja löytänyt sieltä Amerikan,
jota ei enää lainkaan ajatellut, ne sataviisikymmentä frangia, jotka
edellisenä iltana oli juutalaiselta saanut maksuksi taulustaan.
Kaikki neljä boheemia saivat nyt muistinsa takaisin.
— Tehkää kunniaa, herrat! sanoi Marcel levittäen pöydälle kourallisen
kolikoita, joiden joukossa kiilsi viisi tai kuusi uutta kultarahaakin.
— Luulisi niiden melkein elävän, arveli Colline.
— Mikä ihana ääni, sanoi Schaunard helistellen rahoja
— Kuinka kauniita kappaleita! lisäsi Rodolphe, — ikään kuin auringosta
kirvonneita. Jos olisin kuningas, enpä suvaitsisi mitään muuta rahaa.
Lyöttäisin niihin rakastettuni kuvan.
— Ja kuitenkin on maita, joissa näillä kolikoilla tuskin on piikiven
arvoa, sanoi Schaunard. — Ennen muinoin möivät amerikkalaiset näitä
neljä kappaletta kahdesta sousta. Eräs esi-isäni on käynyt Amerikassa,
missä villit alkuasukkaat pistivät hänet poskeensa. Siitä koitui
suvulle suuri vahinko.
— Kyllä kai, mutta mistä tämä eläin on tänne tullut? kysyi Marcel
katsellen hummeria, joka oli lähtenyt mönkimään lattiaa pitkin.
— Muistanpa pistäytyneeni eilen Medicisin keittiössä, selitti
Schaunard. — Tämä matelija on nähtävästi joutunut taskuuni
tietämättään, nämä eläimet kun ovat hyvin likinäköisiä. Mutta koska
olen sen kerran saanut, tahdon säilyttää sen myös. Kesytän sen ja
maataan sen punaiseksi, sitten se on hauskemman näköinen. Elämäni on
ollut niin surullista Phémien lähdettyä, mutta tuosta saan ainakin
seuraa.
— Hyvät herrat, huusi Colline, — huomatkaa, tuuliviiri näyttää etelään,
saamme aamiaista.
— Uskon sen, sanoi Marcel ottaen kultarahan käteensä.
— Tämän me paistamme runsaan kastikkeen kera.
Ruokalistasta virisi pitkällinen ja vakava keskustelu. Jokaisesta
ruokalajista väiteltiin, ja äänten enemmistö ratkaisi kulloinkin
kiistan. Schaunardin ehdottama munakas hylättiin tarkan harkinnan
perästä samoin kuin valkoviini, kun Marcel vastusti sitä, pitäen tuota
pikaa puheen, joka esitti hänen viinin tuntemuksensa mitä kirkkaimmassa
valossa.
— Viinin ensimmäinen velvollisuus on olla punaista, huudahti
taiteilija, — Hiiteen valkoviini!
— Entä samppanja? kysyi Schaunard.
— Häh, mokoma omenaviinikö? Kaatumatautista lakritsavettä! Antaisinpa
kaikki Epernayn ja Ain viiniholvit yhdestä tynnyrillisestä burgundia.
Eihän meillä sitä paitsi nyt ole tyttösiä vieteltävinä eikä
laulunäytelmiä laadittavina. Äänestän samppanjaa vastaan.
Kun ohjelma lopulta oli hyväksytty, menivät Schaunard ja Colline alas
ravintolaan tilaamaan aterian.
— Mitähän jos lämmittäisimme täällä hiukkasen, ehdotti Marcel.
— Eipä taitaisi tehdä pahaa, myönsi Rodolphe. — Lämpömittari on jo
kauan siihen neuvonut. Tehkäämme vain tulta. Saahan kamiinakin kerran
hämmästyä.
Ja hän riensi portaille ja pyysi, että Colline käskisi tuoda puita.
Jonkin ajan kuluttua Schaunard ja Colline palasivat mukanaan kantaja,
joka raahasi isoa säkillistä halkoja.
Kun Marcel penkoi laatikkoaan etsien papereittensa seasta sytykkeitä,
osui hänen käteensä eräs kirje, jonka käsiala värähdytti häntä ja jota
lukemaan hän siirtyi muista syrjään.
Kirjeen oli Musette lyijykynällä kirjoittanut siihen aikaan, jolloin
hän vielä asui yhdessä Marcelin kanssa. Se oli päivätty täsmälleen
vuosi takaperin. Sisällys oli seuraava:
»Rakas ystävä.
Älä ole levoton minusta, palaan pian kotiin. Lähden hetkiseksi
kävelemään saadakseni itseni lämpimäksi, huoneessa kun on niin kylmä
ja hiilikauppias on jättänyt meidät oman onnemme nojaan. Taitoin kaksi
viimeistä tuolinjalkaa, mutta ne eivät palaneet edes niin kauan,
että olisin ennättänyt keittää kananmunan. Ja tuuli puhaltaa, tulee
ikkunasta sisälle kuin kotiinsa ja kuiskaa korvani täyteen huonoja
neuvoja, joita noudattamalla tuottaisin sinulle surua. Parempi on
mennä hetkiseksi kävelemään ja katselemaan lähimpiä myymälöitä. Kuuluu
saavan samettia 10 frangilla metrin. Pitää mennä katsomaan. Palaan
päivälliseksi.