Muutamaa päivää myöhemmin Rodolphe tapasi tuttavia kadulla.
— Mitä sinä puuhaat, kun sinua ei enää näy? kysyttiin.
— Kirjoitan intiimiä runoutta, vastasi Rodolphe.
Onneton mies puhui totta. Hän oli pyytänyt Louiselta enemmän kuin
lapsi-parka saattoi antaa. Hän oli vain kaislapilli, jolla ei ole
harpun kieliä. Hän puhui, niin sanoaksemme, rakkauden arkikieltä, ja
Rodolphe tahtoi välttämättä käyttää sen kaikkein juhlallisimpia sanoja.
Senpä vuoksi he eivät lainkaan ymmärtäneet toisiaan.
Viikkoa myöhemmin, samassa tanssipaikassa, jossa Louise oli tutustunut
Rodolpheen, hän tapasi vaalean nuoren miehen, joka tanssitti häntä
monta kertaa ja vei hänet illalla luoksensa.
Uusi rakastaja oli toisen vuoden ylioppilas ja puhui hyvin
huvipaikkojen proosaa. Hänellä oli kauniit silmät ja helisevä
rahakukkaro.
Louise pyysi mustetta ja paperia ja kirjoitti Rodolphelle seuraavan
kirjeen:
»Älä enää odota mua yhtään. Suutelen sinua viimeisen kerran. Hyvästi.