Juuri kun Rodolphe illalla kotiin tullessaan luki tätä kirjettä, sammui
valo äkkiä.
— Kas, sanoi Rodolphe miettivästi — sama kynttilä, jonka sytytin
Louisen tullessa: siitä tuli loppu samalla kertaa kuin liitostammekin.
Jos olisin sen tiennyt, olisin ostanut pitemmän, lisäsi hän puoleksi
pahoillaan, puoleksi kaivaten.
Ja hän pisti armaansa kirjeen laatikkoon, jota hän joskus nimitti
rakkautensa katakombeiksi.
Kerran ollessaan Marcelin luona otti Rodolphe permannolta paperin
sytyttääkseen piippunsa. Hän huomasi siinä Louisen käsialalla
kirjoitettuja sanoja.
— Minulla on saman henkilön omakätinen kirje, sanoi hän. — Mutta siinä
on kaksi virhettä vähemmän. Todistaako se, että hän rakasti minua
enemmän kuin sinua?
— Se todistaa, että olet tyhmä, vastasi Marcel. — Kun on valkoiset
olkapäät ja valkoiset käsivarret, silloin ei tarvitse osata kielioppia.