Eräänä iltana paaston aikaan Rodolphe palasi kotiinsa varhain, aikoen
tehdä työtä. Mutta hän oli tuskin istuutunut pöydän ääreen ja kastanut
kynänsä mustepulloon, kun häntä häiritsi outo melu. Hän painoi korvansa
ohutta väliseinää vasten, joka erotti hänet viereisestä huoneesta.
Sieltä hän kuuli selvästi kahden ihmisen puhelua, joka tavan takaa
keskeytyi suuteloihin ja muihin rakkaudelle ominaisiin purkauksiin.
— Peeveli! ajatteli Rodolphe silmäillen seinäkelloaan. — Onhan vielä
aikaista.... ja naapurini on Julia, joka tavallisesti pitää Romeonsa
luonaan kauan leivosen laulun jälkeen. Tänä iltana en saa rauhassa
työskennellä.
Hän otti hattunsa ja lähti ulos.
Pistäessään avaimensa porttikojun seinälle hän näki, että
portinvartijan vaimo oli puoleksi vangittuna jonkun ihailijansa
käsivarsien puristuksessa. Naisparka säikähti niin, ettei kyennyt
viiteen minuuttiin vetämään nuorasta, jotta portti aukenisi.
— Todellakin on hetkiä, tuumi Rodolphe, — jolloin portinvartijainkin
vaimoista tulee taas naisia.
Avatessaan portin hän huomasi nurkalla palosotilaan ja palvelustytön,
jotka kävelivät käsi kädessä ja vaihtoivat keskenään rakkauden pikku
todisteita.
— No, pentele, äänsi Rodolphe tarkoittaen sotamiestä ja hänen rotevaa
toveriaan, — nuokin ovat kerettiläisiä, jotka eivät ollenkaan ajattele,
että nyt on paaston aika.
Hän kääntyi mennäkseen erään lähellä asuvan ystävänsä luo.
— Jos Marcel on kotona, puheli hän itsekseen, — kulutamme aikaa
puhumalla pahaa Collinesta. Pitäähän jotakin toimittaa...
Kun hän oli ankarasti kolkuttanut, raotettiin hieman ovea ja raosta
kurkisti nuori mies, jolla ei ollut yllään muuta kuin silmälasit ja
paita.
— En voi nyt ottaa vastaan, sanoi hän Rodolphelle.
— Mikset? kysyi tämä.
— Katso tuonne, selitti Marcel osoittaen verhon takaa pilkistävän
naisen päätä. — Siinä vastaus.
— Eipä ole kaunis, vastasi Rodolphe oven sulkeutuessa hänen nenänsä
edessä. — Hiisi vieköön, hän mutisi kadulle päästyään. — Mitähän
nyt tekisi? Entä jos menisin Collinen luo? Kuluttaisimme aikaa
panettelemalla Marcelia.
Mennessään Ouest-kadun poikki, joka tavallisesti on pimeä ja tyhjä,
Rodolphe huomasi ihmishahmon, joka käveli raukeasti ja kuului hokevan
joitakin riimejä.
— Heh, heh! naurahti Rodolphe, — mikä ontuva sonetinsepittäjä siinä
kuhnustelee? Kas vain, Colline!
— Sinäkö, Rodolphe! Minnekä sinä?
— Sinun luoksesi.
— Et tapaa minua kotona.
— Mitä sinä täällä teet?
— Odotan.
— No mitä odotat?
— Ah, huokasi Colline leikillisen tunteellisesti, — mitäpä saattaisi
odottaa, kun on ikää kaksikymmentä vuotta, kun taivaalla on tähtiä ja
ilmassa lauluja.
— Puhu proosaa.
— Odotan naista.
— Hyvästi, ärähti Rodolphe jatkaen matkaansa ja puhellen itsekseen:
— Huh, onko tänään pyhän Cupidon päivä ja enkö saa astua askeltakaan
kohtaamatta rakastuneita? 'Tämä on siveetöntä ja hävytöntä. Missähän
poliisi lurjustelee?
Kun Luxembourgin puisto vielä oli avoinna, lähti Rodolphe sitä kautta
lyhentääkseen matkaansa. Keskellä autioita käytäviä hän useinkin näki
salaperäisesti yhteen kietoutuneiden parien pakenevan tieltään kuin
hänen askeltensa äänen pelottomina ja hakevan, kuten eräs runoilija
sanoo, hiljaisuuden ja hämärän kaksinkertaista nautintoa.
— Onpa nyt oikea romaanista jäljennetty ilta, mutisi Rodolphe. Ja
kuitenkin vasten tahtoaan kaihoisan tenhon huumaamana hän istuutui
penkille ja katseli hempeämielisenä kuuta.
Jonkin ajan kuluttua hän oli täydellisesti harhanäkyisen kuumeen
vallassa. Hänestä tuntui, että puistossa asustavat marmoriset jumalat
ja sankarit laskeutuivat jalustoiltaan mennäkseen kosiskelemaan
naapureitaan jumalattaria ja sankaritaria. Hän kuuli selvästi, kuinka
paksu Herkules lauloi madrigaalia Velledalle, jonka viitta näytti
merkillisesti lyhentyneen.
Penkiltään hän näki lammikon joutsenen lähenevän reunustaa korostavaa
nymfiä.
— Kas vain, ajatteli Rodolphe, jolle mytologia muistui mieleen, —
tuossa tulee Jupiter kohtaamaan Ledaa. Kunpa vain vartija ei heitä
yllättäisi!
Sitten hän painoi päänsä käsiinsä ja upposi syvemmälle tunteittensa
orjantappuroihin. Mutta juuri unen ollessa kauneimmillaan herätti
Rodolphen äkkiä vartija, joka löi häntä olkapäälle.
— On aika lähteä, herra!
— Hyvä on, mietti Rodolphe. — Jos jäisin tänne vielä viideksi
minuutiksi, olisi sydämessäni enemmän _vergissmeinnichtia_ kuin Reinin
rannoilla tai Alpse Karrin romaaneissa.
Ja jatkaen matkaansa hän poistui kiireesti Luxembourgista, hyräillen
tuntehikasta laulua, joka hänelle oli rakkauden marseljeesi.
Puolta tuntia myöhemmin hän melkein tietämättään oli _Pradossa_,
punssilasi edessään pöydällä, ja keskusteli kookkaan nuoren miehen
kanssa, jolla oli kuuluisa nenä, kaareva sivulta, mutta tylppä edestä,
nenämestarin kanssa, jolta ei puuttunut sukkeluutta ja jolla oli ollut
kylliksi lemmenseikkailuja voidakseen moisessa tilanteessa antaa hyvän
neuvon ja olla hyödyksi ystävälle.
— Siis, sanoi Alexandre Schaunard, nenämestari — sinä olet rakastunut?
— Niin, hyvä veli. Se tarttui minuun äsken äkkiä... kuin kova
hammassärky sydämessä.
— Annahan tupakkaa, virkkoi Alexandre.
— Kuvittele, jatkoi Rodolphe, — että kahteen tuntiin en ole tavannut
muita kuin rakastuneita, miehiä ja naisia parittain. Päähäni pälkähti
mennä Luxembourgiin ja siellä näin kaikenlaisia kangastuksia. Se
järisytti sydäntäni merkillisesti. Siellä ihan pursuaa elegioita. Määin
ja kuherran, muutun puolittain lampaaksi, puolittain kyyhkyseksi.
Katsohan, eikö minulla jo ole villoja ja höyheniä.
— Mitä olet juonut? kysyi Alexandre kärsimättömästi. — Nyt sinä annat
minun odottaa kuin olisin mikäkin malli.
— Vakuutan, että olen ihan selvä. Tai en sentään. Mutta minua haluttaa
syleillä jotakin. Katsos, Alexandre, ihmisen ei ole hyvä olla yksinään.
Sanalla sanoen: sinun pitää auttaa minua löytämään puoliskoni...
Mennäänpä tanssisaliin, ja ensimmäiselle, jota osoitan, menet sanomaan,
että minä rakastan häntä.
— Mikset sanoisi itse? kysyi Alexandre komealla nenäbassollaan.
— En, hyvä veli, kun olen kokonaan unohtanut, kuinka sellaisista
asioista puhutaan. Ystäväni ovat aina kirjoittaneet lemmentarinoilleni
alkulauseet ja eräät loppuratkaisunkin. En ole koskaan osannut aloittaa.
— Riittää, kun osaa lopettaa, lohdutti Alexandre. — Mutta ymmärrän
tilasi. Tunnen erään nuoren neitosen, joka pitää oboesta. Ehkä sinä
sopisit hänelle.
— Sepä se, vastasi Rodolphe, — mutta tahtoisin, että hänellä olisi
valkoiset hansikkaat ja siniset silmät.
— Helkkari! Sinisiä silmiä on aina saatavissa, mutta hansikkaita...
eihän kaikkea voi saada yhdellä kertaa... No, mennään sentään ylimystön
tyyssijoille.
— Katsos tuonne, sanoi Rodolphe heidän astuessaan saliin, jossa
huvipaikan hienohelmat oleskelivat, — tuolla on yksi hyvin hempeän
näköinen... Ja hän osoitti verrattain hienosti pukeutunutta, nurkkaan
vetäytynyttä tyttöä.
— Hyvä on, sanoi Alexandre. — Pysy vähän taempana niin heitän hänelle
puolestasi lemmenkekäleen sydämeen. Ilmoitan, kun sinun on aika tulla.
Noin kymmenen minuutin ajan puhutteli Schaunard tyttöä, joka tavantakaa
purskahti iloiseen nauruun ja vihdoin katsahti Rodolpheen hymyillen,
ikään kuin sanoakseen: Tule, asianajajasi on voittanut jutun.
— No, yritä nyt, sanoi Alexandre, — voitto on sinun. Tyttö et juuri ole
paha luonnostaan, mutta ole sentään vähän kokemattoman näköinen näin
aluksi.
— Sitä sinun ei tarvitse minulle neuvoa.
— Anna ensin hiukan tupakkaa, lisäsi Alexandre, — ja mene istumaan
hänen viereensä.
— Herranen aika, huudahti neitonen, kun Rodolphe oli istuutunut
hänen viereensä, — kuinka hassu tuo toverinne on! Hän puhuu kuin
metsästystorvi.
— Niin, hän on musiikkimies, vastasi Rodolphe.
Kahta tuntia myöhemmin Rodolphe tyttöineen seisoi erään talon edessä
Saint-Denis-kaduIla.
— Tässä minä asun, sanoi tyttö.
— Milloin tapaan sinut taas, rakas Louise, ja missä?
— Luonasi, huomenillalla, kello kahdeksalta.
— Oikeinko totta?
— Tässä takaus, vastasi Louise tarjoten tuoreet poskensa Rodolphelle,
joka mielellään maistoi näitä terveyden ja nuoruuden hyviä hedelmiä.
Rodolphe palasi kotiin hulluna ilosta.
— Oi, hän äänsi mittaillen huonettaan pitkin askelin, — tässä pitää
tehdä jotakin! Rupeanpa rakentamaan runoa.
Seuraavana aamuna löysi portinvartija hänen huoneestaan
kolmisenkymmentä paperiliuskaa, joiden yläreunassa komeili yksinäisessä
majesteettiudessaan seuraava säe:
Oi lempi, lempi, autuus nuoruuden!
Sinä päivänä Rodolphe oli vastoin tapojaan herännyt hyvin aikaisin ja
nousi heti makuulta, vaikka oli nukkunut kovin vähän.
— Ah! hän huudahti, — tänään on siis suuri päivä!... Mutta kaksitoista
tuntia odotusta... Millä voisi täyttää nämä kaksitoista ikuisuutta?
Ja kun hänen katseensa sattui kirjoituspöytään, näytti siltä kuin hänen
kynänsä olisi värähdellyt ja sanonut: Tee työtä!
— Mitä vielä, työtä!... Enhän voi viipyä täällä musteen hajussa.
Hän lähti erääseen kahvilaan, jossa varmasti ei tapaisi tuttavia.
— He näkisivät, että olen rakastunut, tuumi hän, ja pilaisivat jo
ennakolta haaveeni.
Hyvin niukan aterian jälkeen hän kiirehti asemalle ja nousi junaan.
Puolen tunnin kuluttua hän oli Ville-d'Avrayn metsässä.
Rodolphe käveli siellä koko päivän vapaana kevään nuorentamassa
luonnossa ja palasi Pariisiin vasta illalla.
Järjestettyään temppelinsä jumalatarta vastaanottamaan hän pukeutui
olosuhteiden mukaan ja surkutteli, ettei voinut olla kokonaan
valkoisissa.
Seitsemän ja kahdeksan välillä hän oli kiihkeän odotuskuumeen,
vitkallisen kidutuksen käsissä, joka muistutti entisiä päiviä, entisiä
lemmenseikkailuja. Sitten hän tapansa mukaan jo haaveili suuresta
intohimosta, kymmenniteisestä rakkaudesta, oikeasta lyyrillisestä
runoelmasta kuutamoineen, iltaruskoineen, kohtauksineen hopeapoppelien
juurella, mustasukkaisuuksineen ja kaikkineen, mitä asiaan kuuluu.
Sellainen hän oli aina, kun sattuma toimittaa naisen hänen ovelleen,
eikä yksikään ollut lähtenyt viemättä otsallaan pyhimyskehää ja
kaulassaan helminauhaa kyynelistä.
— Ne pitäisivät enemmän hatusta ja kengistä, sanoivat Rodolphen toverit.
Mutta Rodolphe oli itsepäinen, eivätkä tähän saakka hänen kokemansa
koulut olleet voineet häntä parantaa. Hän odotti yhä naista, joka olisi
kuin jumalatar, samettipukuista enkeliä, jolle hän voisi mielin määrin
kirjoittaa ihailevia sonettejansa. Vihdoin Rodolphe kuuli kellon lyövän
ja siis »pyhän hetken» tulleen. Ja kun viimeinen helähdys häipyi, luuli
hän näkevänsä pöytäkelloa koristavan Amorin ja Psyyken syleilevän
toistensa valkoisia ruumiita. Samassa koputettiin ovelle kaksi kertaa
arasti.
Rodolphe kiiti avaamaan. Siellä oli Louise.
— Pidän sanani, näethän, virkkoi tyttö.
Rodolphe verhosi ikkunan ja sytytti uuden kynttilän.
Sillä aikaa neitonen oli riisunut olkahuivinsa ja hattunsa ja laski
ne vuoteelle. Lakanoiden häikäisevä valkeus sai hänet hymyilemään,
melkeinpä punehtumaankin.
Louise oli pikemminkin siro kuin kaunis. Hänen raikkailla kasvoillaan
oli viehättävä lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden leima. Hän oli
kuin Gavarnin jäljentämä Greuzen malli. Viehättävää nuoruutta korosti
puku, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan todisti synnynnäistä,
kaikille naisille jo kapalosta hääpukuun saakka ominaista keimailun
taitoa. Sitä paitsi näytti Louise erityisesti opiskelleen eri ryhtien
teoriaa ja siirtyi, Rodolphen katsellessa häntä taiteilijana,
toisesta hurmaavasta asennosta toiseen, joissa oli useinkin enemmän
siroutta kuin luontaisuutta. Hänen hienokenkäiset jalkansa olivat
kyllin pienet... andalusialaisiin tai kiinalaisiin pienoismuotoihin
ihastuneen romantikonkin mielestä. Käsien puhdas hipiä taas ilmaisi
joutilaisuutta. Eikä niiden tosiaankaan enää kuuteen kuukauteen ollut
tarvinnut pelätä neulanpistoja. Sanalla sanoen, Louise oli niitä
epävakaista muuttolintuja, jotka oikusta ja joskus tarpeestakin
rakentavat pesänsä päiväksi tai pikemminkin yöksi Latinalaisen
korttelin ullakkohuoneisiin ja viipyvät siellä mielellään jonkin
vuorokauden, jos osaa niitä pidätellä sopivilla mielijohteilla tai
silkkinauhoilla.
Puheltuaan hetken Louisen kanssa Rodolphe osoitti hänelle
noudatettavana esimerkkinä Amoria ja Psyykeä.
— Onko siinä Paul ja Virginia? kysyi tyttö.
— On kyllä, vastasi Rodolphe, joka ei tahtonut alussa loukata häntä
vastaväitteillä.
— Ne on saatu hyvin näköisiksi, arveli Louise.
— Ohhoh, ajatteli Rodolphe häntä katsellen, — lapsi parka ei tiedä
kirjallisuudesta mitään. Olenpa varma, että hänen taitonsa rajoittuu
vain sydämen oikeinkirjoitukseen, jossa ei ole välimerkeistä väliä.
Minun pitää ostaa hänelle kielioppi.
Kun Louise valitti kenkiensä puristavan, auttoi Rodolphe häntä
hyväntahtoisesti riisumaan ne.
Äkkiä tuli pimeä.
— No, kuka kynttilän puhalsi sammuksiin? kysyi Rodolphe.