renkihin pauloin.
[145] _Yksin-vaimoisuus_, monogyni.
[146] _Yksin-naimisuus_, monogami.
[147] Nimittäin, _laiskan Vaimon_.
[148] _Armottomista lapsista_, lue: _Surusta ja murheesta_; _Köyhistä
lapsista_, lue: _Rikkautesta ja köyhytestä_.
[149] Oisi ehkä parempi sanoa: "iäreen, emän, leipoessa."
[150] _Om traditioner, fornsägner_.
[151] _Sana_ merkihtee tässä: _strof, rad, wers; hyryä bebetyder ett
slags onomatopojetiskt anklang af ord, som alludera på hwad som blifwit
sagt i föregående wers_.
[152] _Kuokka-vieraista_; "Ei niin pieniä pitoja, jos ei
kuokka-vieraita."
[153] Sillä _ottaissa_ on hänelle rahoo, vaan ei _ottamatak_.
[154] Sanotaan myös: "Tuppurainen Tappurainen takaus-mies"; ja:
"Tuppuraissa tappuraissa takaus-mies."
[155] "Ei luontaan lisä lykkää" (_mera will mera ha_).
[156] _Rannan-kiertolainen_, Wiking, korsar, sjöröfware.
[157] Ymmärretään omoo poikaa talossa.
[158] _Taituri_, konstnär, artist; _Tekiä_, fabrikör; _Kaluntekiä_,
handtwerkare.
[159] _Ompelia_, Skräddare.
[160] "Varhain myllyyn, myöhän kyytiin."
[161] Pitkästä koukusta, sanotaan sanaksi: "Halikon kautta Ruohtiin."
[162] Ymmärretään _Tapio_ (metän kuninkas) tahi _Anni_ (metän miniä).
[163] Merkihtee, se on siitten "muka myöhä" (_post festum_).
[164] Merkihtee, että käypi rahalla muallakin kalan pyytöminen.
[165] Kosken laskian sanat, purrellensa.
[166] Taitaa merk. että se joka panoo puolen-siemenet, niin suapi
puolenkin kasvusta.
[167] Mitenkä tätä Suomessa soattaneen sanoa? ehkä se tapahtuu Virossa,
ja eteläisimmissä maissa, missä Suomalaisia löytyy? Sanomme myös:
"Ei peätöintä Juhannusta."
[168] T. veneetöinkin, venehetöinkin, muatoinkin.
[169] Sanotaan myös: "Rohkia rokan särpää", j.n.e.
[170] _Mielenluonto_, karakter.
[171] _Luoja_. Koska häntä mainittiin, sanottiin aina, että hään oli se
"_totinen Luoja_" jolla sanalla hyö tahtovat ikään kuin eroittoo häntä
pois muista Luojista, joita hyö muuten nimittivät _Luonnottaret_ ja
Synnyttäret, ja joilla ymmärrettiin _luonnon vaikutuksia_, jotka
synnyttäävät monillaisia uusia äkkinäisiä luotuja, ja joihen
luonnollisen voiman hyö tekivät runoissansa eläväksi ja henkelliseksi.
[172] Häntä piettiin myös voimakkaanna, koska kaikissa häneltä apua
anottiin. Mutta hänen voimansa näyttää ainoastaan olleen hyvyyttä
vaikuttamisessa, ei pahuutta rankaisemisessa, koska hyö taikausten
ajoilla panivat pahan hänen rinnallen voimallisuutessa, ja luulivat
heijän Noitiinsa ja Velhoinsa taitavan voimuutessansa kilvoitella
Jumalan kanssa, niin kuin vielä kuullaan siitä vanhasta sananlaskusta:
_Kaks kovoo koitteloo, Susi ja Hevoisen varsa, meijän poika ja Jumala_.
Että heijän Velhot ja Noijat, taikausten ajoilla vielä harjoittivat
tätä luonnollista viisautta, nähään siitä sanasta: _ken pahat sanoopi,
se taivahan tähet lukoopi, meren allot arvoapi_. Ja että heillen
luettiin voimallisuutta ei ainoastaan myrskyjä pahoja säitä sekä
soahaksensa että hävittääksensä, mutta myöskin ajan-juoksuja pitellä ja
vuosiaikoja viivytellä, nähään siitä sanasta jossa hyö ikään kuin jo
epäileevät heijän voimoa, ja ovat ikkään kuin ristin uskoon
taipuvaiset. _Joka laittaa pahaa laittakoon suvesta talven; joka
kiittää hyvää, kiittäköön hyvät Jumalat_.
[173] Ne sananlaskut jotka tarkoittais tähän (13, 14, 709), ovat kaikki
syntyneet siitä päivästä kuin keäntyime Ruohtalaisten käsihin, eikä ouk
perivanhoiksi luettavia.
[174] Se sana _Jumalan-pelko_ (Gudsfruktan), joka on Ruohin kielestä
suomenettunna on vielä nytkin vieras meijän korvissamme, ej ainoastansa
siinä, että se ikään kuin pelottais meitä yhestä hyvästä isästä, mutta
se kuluu vielä ouvommaksi, niin kuin oisi muka ite Jumala joka
pelkäisi. Ettei meijän _Jumalan pelvosta_ ollut meillen pakkoo, nähään
Tacituksestakin, joka kirjuttaa meistä: _Securi adversus Deos ... ut
illis ne voto quidem opus esset_.
[175] _Uhramiset_ ja muut kirkko-menot oomme myö vasta myöhäisempinnä
aikoinna tullut tuntemaan. Tämä Ruohin kielestä Suomeksi murrettu sana,
osottaa jo kyllä että myö heiltä ensin oomme oppina näitä toimituksia.
Sillä heijän oil tapa ihmisiäkin uhrata lepyttelläksensä heijän
Jumaloitansa (lue Tacitusta, Sturlesonnia ja muita).
[176] Yhessä vanhassa Ruohtalaisessa satussa hoastetaaa kyllä, että
Biarmilaisilla tahi Permiläisillä oli yksi kirkko pyhitetty
Jumalallensa, jossa ne palvelivat hänen kuvaansa, valettu kullasta.
Mutta niin kauan kuin se ei ouk väheekään tarinamuksessamme totistettu,
niin kauan kuin ei kansassamme eikä kielessämme löyvy yhtä ainuaakaan
jälkee, joka tarkottais siihen, niin myö täytymme pitää tätä, niin kuin
monta muutakin paikkoo näissä heijän satuissa, aivon valhena ja
joutavana.
[177] Meijän nykyisessä uskomuksessamme on _Perkele_ pantu sen
Raamatussa puhutun _Saatanan_ virantoimituksellen, ja soanut muka hänen
ammattinsa, ensin että vietellä ihmis-poloisten sieluja, ja siiten että
tulella vaivutella heitä helvetissä (?).
[178] Kts. viite 117.
[179] Mutta se ei ollut ainoastaan vihamiehiä kuin hyö tarkoittivat,
hyö tavoittivat myös muita ihmisiä, ja luulivat hänen kavalluuellansa
luvattomalla tavalla keäntävänsä toisen vahinkoa omaksi voitoksensa.
[180] Eiköhään nämät sanat ja muut semmoiset jotka vielä löytyy meijän
henkellisissä kirjoissa, ja joita ehkä ennen aikana tarvihtivat
kolkutellakseen roakoin korvihin, soattaisi soveliammilla sanoilla
muuttaneeksi nykyisen valaistetun ajan vaatimusta jälkeen! tahi
eiköhään se nykyinen ihmiskunta ou jo niin valaistu että se käsittää
henkellisiä asioita ilman näitä roakoja puheita, jotka itekseen ei
toimitak mitään. Toivomme totella että ne Suomessa säätetyt
_Toimitukset_ (komiteer), joihen tarkottamus oisi, soahaksensa meijän
Suomalaisen kirkko-kirjan käsi-kirjan ja katkesmuksen paremmin
korjatuksi ja oijaistuksi, ja jotka jo monta vuotta tässä aivotuksessa
ovat näitä lukenneet luskutelleet -- mahtaisi viimeinkin soaha näitä
asioita junkaan.
[181] Myö neämmö ainoastansa hänen vaikutoksia, hänen viisautta ja
voimallisuutta, niin kuin myö luonnossakin käsitämme Jumalan.
Myö havaamme kyllä siitä ruumillisesta syntymisestä ja kuolemasta, että
henki vaipuu yhestä luonnollisesta piiroksesta, ja ilmauntuu toiseen,
vaan ei se siksi saata kavota tahi iäksi hävitä, tahi kiäntyä tyhjäksi.
[182] Minkä tähen meitä kuhutaan _Jumalan lapsiksi_, tahi sanotaan
olevan _häneltä luovut, ja hänen kaltaisia_, ellemme hänestä oisi
soanneet jonkun osallisuuen meijän luotuissa. Meijän ruumis muistuttaa
meitä että myö olemme moallisia, muistuttakoon meitä myös meijän
henkemme että myö oommo henkellisiä. Se on tämä henkellinen luonto
meissä, joka teköö meitä Jumalan mukaisiksi, ja josta meitä kuhutaan
hänen kuvaksensa! Mutta ilman tätä ruumista, joka kiinittää meijän
henkeemme moahan, niin meijän ymmärrys lentäisi niin kuin meijän
ajatuksemme taivaaseen, alku-ymmärrystänsä kohti, ja oisi luonostansa
vapa, niin kuin on kaiken ymmärryksen luonto; vaan jos ei meissä oisi
toas tätä henkee, joka kohoittaa ja nostaa meijän ajatuksia pois näistä
moan laksoista, niin oisimme järjettömät luontokappaleet, joita ei
mullasta eroittaisi; ja oisimme kokonansa katovaiset ja muutoksen
lain-alaiset niin kuin on kaikkein moallisten luonto. Ihminen on sen
eistä se kauniin kappale luomisessa, hään on se panta joka siotteloo
Jumalata moailmaan, ja jossa yhellä puolella, tavataan sekä
taivaallista henkellisyyttä, että toisella, moallista viheliäisyyttä.
Hään seisoo portaalla taivaan ja moan välillä, ja se on annettu hänen
omaan valtaansa jos hään tahtoo nousta taivaiseen, tahi laskeita
moahan.
[183] Senpä tautta koska ei myö _luonnollisella_ tahi kuin se
Raamatussa kuhutaan "_omalla_" ymmärryksellämme taija tuntea
Jumalatamme, niin voaitaan kaikissa Jumalan uskomuksissa, _uskoa_
enemmin kuin _ymmärrystä_. Ja se on tarpeellisin niillen, joill' on
vähä tätä ymmärrystä eli mielen valaistusta. Viisaat toas ja kirjan
oppineet, jotka ajatuksillansa ja ymmärryksen tarkoittamisellansa
sanoovat muutenkin käsittävänsä näitä taivaan tosia -- hyö _uskoovat_
näitä ymmärtävänsä. Sillä tavalla se on heissäkin _usko_ joka
vaikuttaa, ehkä se ei ouk tätä sokeata tahi yksinvakaista uskoa;
mutta yhtä mielessä valaistettua ja ymmärryksellä tarkoitettua.
Ne raukat, joill' ei ouk tätä yksinkertaista uskoa, eikä toas
ymmärrystä kyllä käsittämään tätä valaistettua, (ja niitä löytyy ehkä
monta kyllä), hyö ovat kaikista luovuista luettavat onnettomiksi.
Hyö keäntyyvät kuin meren kaislat mihin tuuli painaa, ja heissä puuttuu
se oma syvämellinen luottamus, se henkellinen johtatus ja lohtutus,
joka koroittaa heitä yliten kaikkia luontokappaleita, ja onnistaa heitä
heijän onnettomuutessansakin. Hyö epäilleevät kaikkia mitä hyö eivät
käsitä sillä heijän vähällä ymmärryksellänsä; hyö ovat kahappäin
uskovaisia, jos Jumalata ollenkaan löytyy, jos löytyy maailmata ja
ihmisiä toin perään sanottu. Hyö ovat tietämättömiä, jos löytyy heijän
omaa olentoansa, ellei vaan kaikki liene yksi viettelevä uni, yksi
tyhjä mielen-pettäminen.
[184] Tämä meijän luonnollisen piiroksen poisheittäminen tapahtuu
meijän ruumillisessa kuolemassa. Ja tästä tulee, että ne viisahimmat ja
valaistuneemmat miehet, niin myös kuin ne paraimmat ja urhollisimmat,
jotka eläissään aina ovat enemmin harjoittanneet tätä henkellistä, ei
milloinkaan kajoo kuolematansa; vaan juuri sen silmiin-nähen
harjoittaavat hyvyyttä, ja nouvattaissa jaloja vehkeitä, uskaltaavat
ihtiänsä henken vaaroin (654, 283): ja kuin kuoloovat, niin kuoloovat
hyvällä suosiolla ja leppeellä syvämmellä, ikään kuin toivoissa toista
parempata (53, 55). Sitä vastoin ne taas, jotka kaikissa ovat enemmin
seuranneet tämän moailman menoja, ja joihin mieli sen eistä ei
milloinkaan ouk puuttunna henkellisiin töihin, hyö pelkäävät
kuolematansa ikään kuin pirua, sillä heillä on aina ollut vähä siitä
henkellisestä uskalluksesta; ja hyö kuoloovat usseemmittain
kauhistuksella ja sisällisella vaikeutella, ikään kuin peljätessä
jotakuta pahempata (53).
[185] Millä tavalla tämä piti tapahtua ei selitetä, koska eivät
Jumalastakaan puhuneet, että se oli pahuutta rankaiseva, ja vainoava
kova-korvaisia ja hänen käskynsä kuulemattomia; (sillä vainoomisen
luonto ei ollut heijän mielestä sopiva Jumalan hyvyyteen).
Sanottiin ainoastansa: _peljäten pahat mänöövät_. Se oli tämä heijän
oma pelko, joka heitä ajeli ja ahisti, se oli tämä heijän omantunnon
rauhattomuus, jok' ei antana heillen lepoa, eikä yö-rauhoa, tämä oli se
tulinen helvetti joka jo eläissä poltti heijän poveansa, ja kaluisi
heijän syvämmiä; ja tämä oli se rankaistus, jonka pahuus ite myötensä
tuottaa.
[186] Suomen kielessä ei löyvyk sitä sanaa _dygd_ joka alustapäin
(_ursprungeligen_) merkihtee hyvyyttä tahi mielen nouvattamista
_Jumalata vastaan_; eikä myös sitä sanaa _synd_, joka merkihtee
pahuutta tahi rikosta Jumalan tahtoa vastaan. Se näyttää niin kuin
Suomalaiset eivät oisi tehneet tätä erotusta; vaan että hyö pitivät
hyvyyttä _ihmisiä vastaan_, hyvyyveksi _Jumalatakin vastaan_, ja
pahuutta luotuja vastaan, pahuuveksi heijän _luojaansa vastaan_. Tahi
toisilla sanoilla: mitä hyö kahtovat _hyvyyveksi moalla_, sitä lukivat
myös _hyvyyveksi taivaassa_; ja mikä oli _pahuus moalla_, se oli
_pahuus taivaassakin_.
[187] Sanottiin kyllä: _pettää paha valansa_; mutta näillä sanoilla ei
kuitenkaan tarkoitettu semmoisia, jotka oisivat varsin tahallaan
tehneet _veärän valan_; mutta ainoastaan sellaisia koiruus-miehiä,
jotka pahasta tavasta ovat heittäneet heijän valansa (lupauksensa)
pitamätä. (Tässä mahtaa puhe olla erinomattain naiman-kaupoista).
[188] _Tuonela_, on siitä ehkä soanut nimensä, että sanottiin heijän
vienneensä kuolleitansa _tuonek t. tuonne_ (kylmiin kartanoihin), josta
siitten rupesivat kuhtumaan paikkoo kuhun heitä vietiin _tuonelaksi_.
[189] _Manala_, tahi _maan-ala_ on samalla tavalla nimensä soanut siitä
että heijän kuolleita laskettiin _maahan_ tahi _maan ala_ (alle).
[190] Yhessä laulussa, kussa lausutaan yksinäisen miehen kerran
ajanneen rahtain kirkkomoan sivuitten, sanotaan Keijuisen tahi
Männinkäisen eli kuolleen ihmisen varjon nousseen hänen tarakkaan, ja
lausuineen: _Kuu paistaa, kuollut ajaa, tuonelassa häitä juuvaan --
etkös pelkää?_ Vaan tämä laulu mahtaa olla nykyisempiä, ja Ruohista
ehkä Suomenettunna. Mutta taikausten ajoilla, koska kyöpelit ja muut
hoamut ilmistyivät, silloin puhuivat jo kuolleistakin; vaan ej
silloinkaan vielä heitä nimitetty minkään toimittavaisiksi, mutta
luultiin olleen nukuksissa, koska noijat tulivat heijän luita ja
ruumiita koluuttelemaan, uskoissaan soavaan sillä jotakuta aikaan.
[191] _Kalmistot_ (benhus) merkihti semmoisia paikkoja, kussa
säilytettiin kuollein luita, ja kusta _kalma_ (kuolluin paha haisu)
kävi nenään. Muutamissa on _kalma ja kuolema_ yhtä toimittavaiset.
[192] Näin kauniisti vertaisivat hyö heitä, ainoastaan niin kuin
vuoteillansa makoovia. Tämäkin osottaa, että hyö vielä kerran piti
havahtua ja nousta, ehk ei eneä tällä heijän luonnollisella piiroksella
(1120, 1121).
[193] Lue tästä: _Vanhoin Suomalaisten ajan-luvusta_ (Otavassa II:ssa
Osassa, 48 p. ja jälkimäisiä).
[194] Se näyttä niin kuin varkaillen oisi muinon ollut henkellinen
rankaistus (104. Pien. Run. II. O.V.) mutta tämäkin saattaa olla
asetettunna Ruotin vallan aikana.
[195] _Luonnollinen vallollisuus_, naturligt oberoende, natur-frihet.
[196] _Vallattomuus_, oförrätt, wåld.
[197] _Luonnollinen Laki_ (Natur-rätten, den naturliga lagen) tahi
_luonnollinen oikeus_, kuin sitä myöskin kuhutaan, on se tietomus joka
osottaa meillen minkälaisia myö olemme Jumalalta luovut, tahi
minkällaisia myö olemme hänen eissä; ei missä arvossa myö olemme
ihmisten silmissä. Elikkä se on se oppi, joka toimittaa meillen
minkälainen ansio ja arvio on meillen tuleva ihmisinä, ei alamaisina
eikä valtamiehinä. Tämä oppi joka yksin puolin koroittaa ne alhaiset ja
onnettomat moailmassa, ja toisin puolin alentaa ne muka ylhäiset ja
onnelliset, teköö meitä kaikkia tasapäisiksi Jumalamme eissä. Mutta
että luulla tällaisen tasauven ja yhtävertaisuuen olevan tässä
moailmassa toivottavan, tahi sopivan, tahi ies mahollisen, se oisi että
kukistaa koko meijän kansallista elämätä (_Samhällslifvets bestånd_),
ja ettei lainkaan ymmärtää mihin nämät opin-keinot tarkoittaavat.
[198] Yksi toinen vertaus on myös: "_opiksi ikee, vaan ei eleek_," joka
vielä selvemmin osottaa, että tämä nykyinen ikä ei ouk tehty meillen
eleäksemme (ikuiseksi, ainuaksi), vaan ainoastaan opiksemme
(koettelemukseksemme, harjoittelemukseksemme). Yksi juuri tarkka sana!
[199] _Myötäinen_ ja (plural.) _myötäiset_, niin myös, _myötyys_
medgång.
[200] Tämä meijän luontomme, että aina olla omin varoisek, eikä
luottaita muihin (josta siitten myös seuraa, ettei kaikkia uskoa eikä
puhua) ovat Ruohtalaiset kuhtuneet _luulemukseksi_ (misstänksamhet) ja
_salamielisyyteksi_ (förbehållsamhet), ja saattaa ehkä niin olla. Tässä
myö heistä eroitamme meitä: sillä hyö ovat puheissansa, käytöksissänsä
ja tavoissansa julkinaiset (öppna), niin että ne monestin paljastaavat
ihtiänsä ehkä liiaksikin. Tämä on yks kaunis tapa, joka osottaa heissä
rehellisyyttä ja kunniallisuutta (jos se vajuu syvämmestä); mutta jos
se vajuu kielenkantimesta, tahi mielen-keveyvestä, niin se ei toimitak
muuta, kuin että ovat loskariloita (skrodörer), liian-puheliaita
(pratmakare), veltto-luontoisia ja pehmyt-mielisiä.
[201] Se on vielä nytkin yksi tapa Suomalaisten mielen-luonnossa (ett
nationaldrag, karaktersdrag), ettei joutavat jaaritokset ja
irvistelemiset heitä mielytä. Siinäkin eroittaiksen hyö muista monesta,
_etteivät naura tyhjästä_.
[202] Tästä meijän kankeasta ja jäykästä, tahi kiivaasta ja kovasta
luonnostamme, löytyy myös meijän kielessämme montaa sanaa jotka
merkihtee tään-tapaisia mieliä, jotk eivät taivuk muihen mukaan, vaan
ovat kovia ja taipumattomia; niin kuin e.m. _jäykkä-niskainen_
(hallstarrig), _uppi-niskainen_ (uppstudsig) _kovakorvainen_ (ohörsam),
_kylmä-kiskoinen_ (ofördragsam), _eripurainen_ (egensinnig),
_iteppäinen_ (envis), _vastahakoinen_ (motspänstig), _suuri-syväinen_
(stormodig), _äkäpertty, äkäpässi, syvämikkö, jurrikka_, m.m.
[203] Kaikki mitä tässä puhutaan meijän tavoista ja
mielen-luonnostamme, tarkoittaa erinomattain sitä talon-pojallista
kansoo, vaan tapoo myöskin ussein herrasmiehiä. Kuitenkin sanotaan
Savon herroin, liioitenkin vanhalla rajalla, ennen tulleen jo
muilta Suomalaisilta rajuutetuksi, heijän _roivaillemisesta ja
valehtelemisesta_, jolla ne tultua rantamaillen toimittivat muka
koti-vehkeitänsä.
[204] Sanotaan myös: _Hullu kiitti miestänsä, mielipuoli naistansa_: ja
_Hullu kiitti hevoistansa, miespuoli akkaase_. Tämä on yksi kaunis tapa
meissä, _ettemme kiitä ihtiämme eikä omiamme, eikä myös vanhojamme_;
joka osottaa ei ainoastaan, ettemme ole paisuvaisia eikä ylpeileväisiä;
mutta myös että meissä vielä löytyy sitä miehullisuutta, urhollisuutta,
ja luonnollista voimallisuutta, joka jo monelta puuttuu. Sillä yksi
urhollinen mies, ei se kehu milloinkaan uhkeuttansa (hänen käytökset
osottaavat tätä jo kyllä): samaten yksi urhollinen kansa -- ei sekkään
tuosta pöyhistelete eikä isoinna käyttelete. Vasta kuin _voima ja
uskallus_ (joka aina luottaiksen voiman peälle) on hänestä kavonna,
silloin vasta rupiavat tuosta puhumaan ja pauhamaan, että sillä
saattaisivat muitakin muka uskomaan tätä vielä löytyvän heissä; ja jos
eivät muuta taija, niin hoasteloovat ies esivanhemmistansa, jott' eivät
heijän ansiosta jäisi varsin osattomiksi. Silläpä on jo niin monaisten
sekä luettu että laulettu siitä _pohjoisen voimallisuuesta_, siitä
_rauta-kivisestä moasta_, ja _niistä vanhoin Jööttiläisten uhkeuesta_,
että mahtaisivat tuosta jo kerran kyllästyä, ja ite osottoo jotaik
jaloutta.
[205] Näistä heijän Runoista käytettiin heitä ussein oikeuteen, ja
tahottiin muka laulajat sakoillen näistä heijän runon-teoistansa. Nämät
toas luulivat ettei heillen tuosta pitänyt olla sakkoa, kuin olivat
vaan vetäneet oman nimensä virteen, jonka tähen sitä myös usseemmittain
tavataan siihen liitettynnä.
[206] Tästä meijän hitaisuutesta ja hiljaisuutesta meitä syytetään
_kehtoomattomiksi_ (flegmatiska), ja _pitkällisiksi_ (långsamma); ja
kyllä se on tosi, etteime suinkaan joutavasta löyhistele, emmäkä
tyhjästä hätäile. Meijän luonnossamme löytyy merkkillisellä tavalla
yhistettynnä yksi _ulkonainen jäykkäys ja yksi sisällinen tulisuus_,
joka ikään kuin yhtaikoo meissä muistuttaa näitä kylmiä pohjan-maita
kussa asumme, ja niitä lämpöisiä iän-mantereita kusta olemme lähteneet.
[207] Otavan II:ssa Osassa, 60:nellä puoliskolla muist.
[208] Tätä on monikin tainnut jo liian paljon ottoo tavaksensa, koska
heitä tuosta varotetaan ja nuhtellaan.
[209] Tämä heijän _koti-rakkaus_ ei ollut mikään isänmaanrakkaus;
sillä ehkä nämät syntyyvät ja kasvaavat yksissä, ja ikään kuin
yhestä juuresta, niin hyö kuitenkin eroittaiksen toisista
eri-tarkoituksillansa. Yksi heistä ei kasvata muuta kuin pieniä
pähkineitä omallen suullen; mutta toinen kantaa hetelmiä, jotka
kypsyyvät vielä tulevinna aikoinakin, ja tuottaa meillen siunauksia
meijän sikiellisten. Että rakastaa sitä _yhteistä kansoo_, tahi sitä
_yhteistä isämme-maata_, sitä eivät hyö ennen ymmärtännä, ja moni ehkä
ei vielä nytkään sitä oikeen ymmärrä. Sillä niin kauvan kuin olimme
Ruohin vallan alla, niin minkä mieli ei palana omaan hyötymiseen, niin
sen syväntä poltti se Ruohtalainen nimi, ja ne Ruohtalaiset käytökset,
Oma kansa piettiin halpana ja jaloin poljettavana, ja nouvattaissa
vieraita tapoja heitettiin omat unoukseen. Kansan kieli ja valaistus
jätettiin sipo sillään seisomaan omillen kannoillensa, ilman
harjoittamata, sillä mitä hänestä harjoitettiin, harjotettiin vieraalla
kielellä, että sillä oisivat tekevöinään meitä muka muukalaisiksi.
Meijän mielestämme ja meijän muistostamme poistaivutettiin kaikki, joka
oisi valistannut meitä meijän vanhoistamme, tahi tarkoittannut tietoa
omasta tarinamuksestamme. Kaikkia sevoitettiin ja sotkettiin siihen
Ruohtalaiseen nimeen; niin että jos nyt tahtoisimme tiiustella meitä
ihtiämme, niin meijän täytyy vainehtia niitä jälkiä jotka vielä ehkä
löytyisi näijen kirjoissansa ja heijän tarinamuksessansa. Mutta
siitäkin ovat hyö jo tarkasti poispyyhittynnä; sen eistä eroittua
heistä, seisomme tässä varsin avopäinä, tietämättömät mistä olemme
lähteneet. Meijän tuloo sen eistä kiitoksella kostella heitä, jotka
suurella vaivalla ovat kokeneet tahi vielä kokeevat säilyttää meillen
näitä meijän muistojamme, pelastain heitä heijän kavotuksesta ja hakiin
heitä valkeuteen. Jos sen eistä Ruohtalaisten muinoot Ruhtinat yllytti
meitä luopua omistamme, ja tunkiissa meillen tapojansa vaativat meitä
hylkeämään ihtiämme, niin se olkoon heillen anteeksi, sillä hyö
näyttivät meillen muuten hyvyytensä ja laupeutensa; eikä kielistä
niinnä aikoinna pietty suurta lukua, joina eivät paljon pitäneet
henkestäkään. Mutta se oli tämä heijän mielikarvaus kieltämme vastaan,
ja meijän oma huolimattomuus, joka vahinkoitti meitä juurin
juuressamme, ja joka eroitti sen valaistun kansan meistä pois meijän
moarahvahasta. Tämä jäi uskollisesti seisomaan omillen anturoillensa,
vaan tuo nouvattaissa vieraita tapoja, vieraistui pois joukostamme. Jos
sen eistä Ruohtalaiset halaisivat meitä nieltäksensä, sillä että
tahtoivat tehä meijän ihteyttämme (_individualitet_) tyhjäksi, niin se
on nykyisten aikoin valaistusta, jota meijän tuloo kiittää, etteivät
voittajat eneä syö voitettujansa suuhunsa, tahi uhraa heitä
Jumaloillensa niin kuin muinon tekivät (ja jota vielä joskus tapahtuu),
eivätkä tie heitä (niin kuin muullon) varsin orjaksensa, ryöstettyä
heiltä vapautensa, lainsa, nimensä, puheensa, moansa, valaistuksensa --
ainoastaan henken heillen tuskin heittävänä; mutta että niitä nyt
turvataan henkellisellä vakauvella (_med personlig säkerhet_) ja
suojellaan ja varuistellaan laillisella asetoksella, annettua heillen
tilaisuutta harjoitella omoo parasta, ja kieltänsä että valaistustansa
tarkoitella; tekiin heitä sillä niin onnellisiksi alamaisiksi, niin
vapaisiksi kansallisiksi (medborgare) kuin on suinkin mahollinen.
[210] Tämä on yksi kaunis tapa meissä, ettei _liukkaalla kielellä
ketään kiusata tahi lepyytellä_; ja se on kunniaksi meillen, ettei koko
meijän kielessämme löyvyk yhtä sanoo, joka juuri merkihtee _smickra,
smila_, (liukastella, viekastella). Samaten ei myöskään löyvyk meissä
sitä tapaa että _kaikkia joutavia kuuleskella_ (vara nyfikna), joka on
varsin vasten meijän vakaista luontoamme; senpä tähen ei
kielessämmekään löyvvk yhtä sanoo, joka merkihteis _nyfikenhet_,
(uteliaisuus).