yliten; voan hään oli tuskin piäsnyt toiseen rantaan, ennen kuin jää
hajoisi, ja virta avauntui. Siihen liittoon kulki myös 15 Keisarillista
Rykmenttiä Regensburgin sivuitten, Banéria tavoittelemaan; mutta kuin
kuulivat tästä Slangin tulosta, niin seisahtuivat samassa, ja kiänsivät
häntä vastaan. Mutta urhollisuus ja mielen-hartaus oli Slangillen
suottu, ja ne oli ne avut jotka eivät milloinkaan häväisi häntä -- ei
kuolemassakaan. Vaikka hään nyt oli joka puolelta suljettu, ja sekä
vesiltä että vihollisilta kullenkin kulmallen salpattu, niin hään
tuosta ei hätäyntynyt, vaan piätti tapelakseen niin kuin poika, ja
ruveta kalliiksi henken-kaupallen. Siinä tarkoituksessa veti hään
ihtensä vanhan muurin taakse, josta hään kyllä teki vihamiehillensä
monta vahinkoa. Kuin Saksilaiset olivat jo ampuneet muurin hajallaan,
niin manaisivat _Slangia_ hevois-miehinensä antaimaan. Mutta vielä
vainen! Hään sanoi, ei antavase niin kauvan kuin hänellä vielä oli tätä
toista kättä, jolla hään heitä kuritti. Kuus kertoo niin viholliset
koittelivat, että väki-rynnäköllä sisääntunkeita tähän hajalleen
ammuttuun rauniohon, mutta kuuesti tulivatten Slangilta takaisin
syöstätyiksi, yhellä aivan vilpittömällä ja järjähtämättömällä
syvämmen-uskauksella.[432]
Hyö herkeisivät silloin häntä ampuamasta, koska näkivät minkälaisen
veitikan kanssa heillen oli tässä tekemistä, ja arvaisivat että nälkä
piti häntä kuitenk viimeinkin niännyttämän, sekä hevoisia että miehiä.
Kuin olivat jo 4 vuorokautta nähneet nälkeä, ja syöneet
hevoisen-roatoja, ja mitä suuhunsa saivat, niin täytyi _Slangin_
antaman ihtensä armon ja uhkauksen piälle. Häntä vietiin silloin
vankina Regensburgiin, niin kuin voiton muka kunniaksi. Tällä tavalla
oli hään verrattomalla käyttämisellänsä pelaistanut koko Ruotin armean
turmiosta ja kuoleman käsistä;[433] sillä että hään tässä viivytteli 15
vihollisten Rykmenttiä, niin Banérillen annettiin aikoa että koota
armeansa heijän kaukaisista talvi-majoistansa, ja asettaa heitä
tappelukseen vihollisiansa vastaan.
Koska _Slangi_ piäsi vankeutestaan, niin oli Banér jo sillä välillä
kuollut. Hään palveli Ruunua Sota-Asettajan[434] Torstensonin komennon
alla, kunnekka häntä viimein ammuttiin _Leipzigin_ tappeluksessa v.
1642; jossa Keisarilliset saivat kovasti kyllä kostata hänen toista
kättänsä, ynnä hänen henkensä. Näin kuoli _Erik Slang_ niin kuin
sankari kuolla tulee, isänmoan hyväksi, ja Suomalaisten kunniaksi.
Vihollistensa voitettua lopetti hään henkensä, vielä aivan nuorena,
sota-tiellä. Kaiken elinaikanansa osotti hään uskollisen alamaisen
velvollisuutta, ja urhollisen ja valpaan kulettajan[435] tapoja, jotka
hänen totisesta Jumalanpelvosta saivat suurimman arvonsa. Suomalaiset,
olkoon hänen nimensä meillen muistoksi, että ansio on arvattavana, ehk'
ei aina tähiltä tokaistu!
Kuolema valmisti hänen vihkimistä, ja viskaisi valjupäitä lillukkoita
hänen Sulhaisvuoteellansa. Hään oli kihlattanut morsiammeksensa neijon
Agneta af Waldeck, jota myös tehtiin hänen perilliseksi.
* * * * *
Slangin suku hävisi tämän _Eerikki Slangin_ kanssa, joka oli viimeinen
tätä nimellistä. Muutoin on tämä yks vanha Suomen-suku,[436] josta
a) _Håkan Tidemansson_ on se ensimmäinen kuin tunnemmo. Hään oli
Eerikin Ukon-Ukko, ja eli vuonna 1505. Häntä kuhuttiin Herra _Wiurulaan
ja Balkiseen_.[437] Hään oli kahesti naitu; ensin, neito _Walborg
Flemmingin_ kanssa,[438] ja siitten _Lucia Flemmingin_ kanssa.[439]
Hänen poikanssa oli
b) _Bertil Håkansson Slang_, Herra Balkiseen ja Liljaan, naitu _Anna
Ollintyttären_ kanssa Nääsistä; mistä hään lie Slangin nimen ottanut,
on tietämätöin. Hänen poika oli
c) _Eerik Bertilsson Slang_, Herra Balkiseen ja Mälkkilään.[440] Hään
kantoi Dálan Rykmentin Lippua Kuninkaan Gustaf I:sen peijaisissa. Hään
oli Linnanisäntä Hämeenlinnassa ja Hämeen Läänissä; v. 1583 oli hään
Linnanisäntä Käkisalmellen, ja Vara-Merikäyttäjä[441] Narvan ja Suomen
vesillä; että myöskin moalla Sota-Evesti. Hään oli naitu _Karin
Eerikintyttären_ kanssa Mälkkilään.[442] Hänen poikansa oli
d) _Clas Eriksson Slang_, Herra Laukoon ja Lahti-pujoon.[443]
Hään oli vuonna 1604 Piäratustaja[444] yhessä Suomalaisessa
Hevoisväissä; v. 1612 tehtiin häntä Linnanisänneksi
Pähkinälinnassa;[445] v. 1613 s. 29 p. heinäk. Vara-Isännäksi Narvassa.
Yksi varsin urhollinen Sota-Evesti oli hään tämän-aikuisessa Venäjän
soassa. V. 1616 pantiin häntä Suomen asioin valvottajaksi ja
Selittäjäksi,[446] pitämään maan-tutkimusta[447] Säksmäin
kihlakunnassa. -- V. 1618 niin hään oli Piä-Sovittajana[448] rajan
panossa Venäjän ja Ruohin välillä. -- Häntä tehtiin siitten
Vapasukulliseksi, ja sisäänkirjutettiin v. 1625 vapakirjoihin, N:o 106
alla.[449] Hänellä oli vaimoksensa _Elli Juhon tytär Boose_, Laukohon,
joka vielä eli leskenä v. 1647.[450]
* * * * *
Olkoon tämä sanottu _Slangista_ ja hänen miehullisuutestansa; mutta
hään ei ollut se ainua meistä, joka näinä aikoina tuli kuuluvillen
urhollisuuestaan. Suomalaiset ikustivat nimensä tässä 30:nen vuotisessa
soassa heijän kauniista käytöksistään ja kauheesta urhollisuuestaan,
josta olivat muita kuuluisammat, ja koko Ruohtalaisesta armeasta
mainittavat. Viholliset, jotka hämmästyivät heijän uhkeutesta, eivät
alussa tieneet mitä väkiä hyö olivat (se oli ensimmäisen kerran kuin
meitä vietiin sotaan Saksan moahan). Etteivät olleet Ruohtalaisia,
eroittivat kielestä, mutta mitkä olivat -- sitäpä ne arvelivat.
Hyö tuntuivat heitä seneistä _Agmen Horribilis Hakkapaelorum_,
(_Hakka-peälelläisten hirmuista joukkoa_), siitä Suomalaisesta sanasta
_Hakka-peälle_, jolla hyö kuulivat heitä soan nuhinassa kehuittavan
toisiansa. Sillä se oli vissi, että hyö seisoivat kuin muurit, ja
kuhunpäin keäntyivät, niin levittivät kuoleman ympärillensä. Tästäpä
moni jo luuli heitä varsin luonnottomiksi, kosk ei heillä ollut se
luonto kuin muilla, että voaroissa paeta. Sen vahvistamattoman
Saksalaisten kansan sanotaan seneistä pitänneen heitä Noitinna ja
Velholoinna, koskeivät luo'it heihin pystynyt, tahi velloittanut heijän
mieltänsä; ja uskonneen muka heijän taikauksillaan soanneen kaikki tätä
aikaan.[451] Sitä vastoin ne ymmärteväisemmät heistä kiitti heijän
käytöstään; ja kuin kirjuttivat tästä soasta, tahi puhuivat siitä
Jalosta Kuninkaasta, jota tässä ammuttiin, niin missä voan nimittivät
Suomalaisia, niin ylistivät heitä aina muita uhkempia. Myö tahomme
esimerkiksi ainoastaan kerroittaa mitä yks Hollannilainen oppinut
meistä sanoo, puhuttaissa _Gustaf Adolphista_ ja hänen armeasta:
"_Stabant Finni tui, ut exili corpore, ita valido, compacto,
inconcusso, vi atque animo, qui mille passus supra corpus emineret;
reverentia unius ac honesta paupertate invicti. Qui ut mortem metuant
aut hostis caussa loco abeant, non magis expectandum, quam ut elementa
rerum viribus humanis cedant. Animae ingentes, inconcussae atque
immotae, quae, cum libertate vestra ac victoria ex hoste, vitam pariter
ac vota terminatis; vos ego, tanquam immortalitatis nostrae formas ac
effigies complector; qui, quod scriptor Romanorum severissimus, de
vobis ad invidiam prope omnium in terris gentium pronuntiat, adversus
homines, adversus Deos securissimi, rem difficilimam jam olim assecuti
estis, ut ne voto quidem opus habeatis. Quare aut demens aut ignarus
rerum sit, qui contemnendam esse mortem vobis svadeat, quam metuendam
esse, nondum didicistis; qui nec morte amittetis, quod non habetis; nec
habetis, quod cum morte caeteri amittunt; qui ut domi paupertatem, ita
opulentiam in hoste habetis: nec ut caeteri ubique nummo, sed virtute
et cetera et hunc paratis_", (lue: _Heinsii Panegyricus Gustavo Magno
consecratus_, painettu _Leiden_ kaupunnissa Hollannin moassa v. 1687
p. 22).
Suomeksi niin tämä kuuluisi näin: "Seisoivatpahan sinun Suomalaiseis,
niin kehnot kuin olivat ruummiiltansa, niin voimakkaat, lujat ja
järähtämättömät olivatten voimastaan ja syvämmestään, joka kohottiin
tuhatta askelta heijän ruummiitansa ylemmäksi; voittamattomat
kuuliaisuuellansa yhellen, ja kunniallisella köyhyyellänsä. Että nämät
pelkäisivät kuolematansa, eli vihollisensa tautta paikaltansa niin
liikahtaisi, ei ouk enemp toivomista, kuin että luonto luopuisi
liitoksistaan ihmisten vehkeihen kautta. Jalot, järskähtämättömät, ja
muuttumattomat urot, jotka vapauellanne ja voitollanne vihamiestänne
ylitten, yht aikoo toimitatten elämätänne ja toivotustanne; teitäpä
minä sen eistä syläilen meijän kuolemattomuuen kuvinna ja osottojoina.
Työ -- niin kuin Ruomalaisten enin uskottava Tarinoittaja teistä
lausuupi, kateeksi pian kaikillen ihmiskunnillen moailmassa, --
vakuutetut ihmisiä ja Jumaloita vasten, ootten jo muinonkin
nouvattaneet vaikeihimman asian, ettei tarvitakkaan yhtä toivotusta.
Sen tähen se on hullu ja mieletöin, joka tahtoisi vakuuttoo teitä
kuolemata säikähtämästä, jonka pelkämistä etten ou vielä oppineet. Työ
-- jotk' etten kuoleman kautta kavotak sitä, jota teillä ei ouk; ja
joilla ei löyvykkään sellaista, jota muut kuolemallansa kavottaavat; --
jotka, niin köyhät kuin oletten kotonanne, niin äveriät outten
vihollistenne ylitten; tätä ja muuta käsitätten, ei niin kuin muut
rahallansa, kussakin paikassa; mutta urhollisuuellanne." Tällä tavalla
ylistivät meitä muut vieraat kansaat! Se on seneistä outo, ettei
Ruohtalaiset, heijän Tarinamuksessa, nimitäk meistä niin mitään. Mutta
tunsippahan heijän Kuninkas meitä arvata. Hänen sanotaan seneistä
rakastanneen meitä enin muista, ja aina luottaneen Suomalaisiin
isoimissa henken paikoissa.
DANIEL CAJANUS ELI SE PITKÄ SUOMALAINEN.
s. 1704; k. 1749.
_Daniel Cajanus_ tahi "se pitkä Suomalainen" (Den långa Finnen) kuin
häntä myöskin kuhuttiin, on tullut kuuluvillen ympärin moailmata
pituuestansa. Hään mahto olla syntynyt Pohjan moalla, Paltamon
pitäjässä, kussa hänen isä _Anders Jeremiaksen-poika Cajanus_ oli
Kappalainen. Tämä hänen _Daniel_ niminen poika oli 4 kyynäriä ja 4
tuumaa pitkä,[452] ja matkusti ympäri Europoo näyttäitemässä rahan
etestä. Tultua Preussin moahan, niin Kuninkas _Fredrik II_ samassa
pestuutti häntä sotamieheksensä, ja pani häntä siihen isoon
Gardiinsa.[453] Mutta _Cajanus_ oli Saulina muihen joukossa, ehkä
nämätkin olivat pisimmät miehet, kootut ympärin Europoa. Kuninkas ei
tainut sen eistä häntä pitää, vaan anto piirittää hänen kuvansa, jonka
se pani seisomaan yhteen saliin Postdamin kaupunnissa.[454]
Kuin Cajanus oli kyllästynnyt, että näin kulkea ympärin maita,
näyttelemässään, niin hään koottua paljon rahaa, viimen seisahtui
Harlemin kaupunnissa Hollannissä, jossa hään rupeisi elo-leiväksi,[455]
kunnialliseen taloon, kussa hään myös kuoli s. 27 p. Helmi-kuussa v.
1749, viisviienelläkymmenellä aastajallansa. Häntä hauvattiin s. 3:tena
päivänä Maaliskuussa; ja kuin hänen kirstua mitattiin, niin se oli 4
kyynärtä 2 korttelia ja 1 tuumaa pitkä, tahi 5 tuumaa vajoo 5
kyynäretä; leveyveltään se oli 1 kyynärä ja 9 tuumaa. Hään heiti
jälestänsä paljon rahaa. Hään lahjoitti 12,000 _gylleniä_[456]
Lutherilaisten lapsi-huoneellen Harlemissa, 6,000 _gylleniä_ niillen
Uuistetuillen Franskalaisillen pakolaisillen (till de Reformerta
Franska flyktingarne), ja 1,500 gylleniä Mennoniittiläisten
seurakunnallen[457] tässä kaupunnissa. Hänen sisari, jonka ei myöskään
sanottu olleen niitä pieninpiä, läksi Hollandiin perimään hänen muuta
tavaruuttansa. Hänen vanhemmat olivat nuon kohtalaiset, pituueltansa,
eikä koko hänen suvussansa löytynyt yhtään erinomattain pitkää miestä;
ja mitä hänen ylöskasvattamiseen tuloo, niin ei sekkään ouk millään
tavalla ollut erinomainen.[458]
JUOSEP MATINPOIKA NIVALA
yksi 112 vuuen vanha ukko.
s. 1640; k. 1752.
Pi'ä tapais, niin elät kauvan.
Suamal. Sananl.
Vaikka _Cicero_ kyllä sanoopi: _"Nihil turpius est, quam grandis natu
senex, qui nullum aliud habet argumentum, quo se probet diu vixisse,
praeter aetatem;"_ niin luulemme kuitenkin että se on ansioksi
luettava, kunnialla peästä pitkään ikeen. Ne on varsin harvat, jotka
nykyisin eläävät ylitten 80 tahi 90 vuotta, ja se oisi nyt ihmeeksi
mainittava, peästä 100:aan vuoteen. Moni luuloo, ei ilman perustukseta,
että meijän huikentelevaisuus, meijän viina-juominen ja irtonainen
elämä, lyhenteepi ennen aikoa meijän ikäämme; ja se on aivan tosi, että
kuta enemmin myö erkaneemme siitä yksinkertaisesta luonnollisesta
elämisestä, sitä enemmin myö myöskin eroitamme meitä siitä elämästä ja
i'ästä, joka oisi meillen luonnollinen. Meijän monet murheet ja huolet,
jotka eneneevät sitä myöten kuin vajoamme pois yksinkertaisuutestamme,
ynnä ne monet mielen-tarkoittamiset, joilla karaistaan meijän
ajatuksemme, kuluttaavat ja menettäävät ja paljon meijän henkellistä
voimallisuuttamme;[459] meijän hellä ja arka ylöskasvattaminen, joka ei
karaise meitä jo nuoruutessamme, teköo meitä huonoiksi ja heikoiksi
ruummiiltamme, että kärsiä niitä vaivoja ja vastuksia jotka ovat meitä
kohtavia, ja meijän ylönpalttinen ja tavatoin elämä on jo usseen ennen
aikoja lopettanut meijän päiviämme. Sillä ehkä ennen aikana löytyi
vähemp ihmisiä kuin nyt, niin tavattiin kuitenkin heissä usseempia
i'ällisiä kuin nykyisin. Silloin löytyi niitä, jotka elivät 140:neen ja
150:neen vuoteen, jota pitäisimme mahottomana, ellei meillä vielä
löytyisi selviä totistuksia. Tämä Nivalan ukko ei ouk suinkaan heihin
luettava, mutta se oli kuitenki i'äkäs kyllä, että tulla mainittavaksi,
erinomattain koska se oli meijän moamiehemme.
_Juosep Matinpoika Nivala_ syntyi Kalajoen pitäjässä Pohjan-moalla v.
1640. Häntä tehtiin jo nuorena sotamieheksi, ja oman puheensa perästä
oli hään seuranut moamiehiänsä Jemtlanniin, josta hään muutaman vuuen
peästä, tuli takaisin Suomeen, ja piti asuntonsa Nivalassa [460],
vero-tilallansa, Pitisjärven kylässä, Kalajoen pitäjässä. Kuin hään oli
105 vuuen vanha, niin hään nai yhen 60:nen vuotiaisen vanhan
piian,[461] jonka kanssa hään eli muutamia vuosia varsin terveennä ja
onnellissa. Hään oli vielä niin virkku ja virin vanhuuellansa, että
hään niinnä viimeisinnä aikoinnakin vielä hiiskutti metässä linnun
pyyvöllä, ja kulki vesillä kalanpyyvyksillä, joka elämän-laita aina
häntä huvitti. Joka suvi hään kävi muihen joukossa heiniä tekemässä, ja
sillä välillä niin hään kaiket kesät liehui käsiverkoillansa
lammikoissa. Talvella hään kävi mehässä puun-hakkuussa, ajo ite
puitansa kotiin, ja pilkoi heitä pihallansa. Tällä tavalla eli hään
109:sen vuuen vanhaksi, varsin terveennä ja ilman mitään vaivatak.
Mutta silloin hänen täytyi vanhuuen voimattomuuesta, vaan ei mistään
muusta tauvista, maata vuotehella, jossa hään muihen korjulla vielä eli
3 vuotta, kunnekka hään Marras-kuussa v. 1752, täytettyä 112 vuotta,
lopetti päivänsä. Hään oli ollut kasvoltaan pieni tansakka ukko. Hään
on enin aikanansa ei syönyt muuta kuin paljasta olkista ja petäistä
leipeä hapa-maijon kanssa. Se tapahtui hänellen kuin monellen
muillenkin i'ällisellen, että hään vanhuuellaan ilmaan mitään
kolottamista kavotti hampaitansa, joihen siaan kasvoi toisia uusia,
niin että hänellä 109:sen vuuen vanhana oli kaikki hampaat suussa --
siitä päivästä hyö eivät eneä lähteneet.
Vuonna 1754 eli niinikkään yksi toinen vanha mies Paltamossa, joka
silloin oli jo 113 vuuen vanha,[462] milloin hään siitten lie kuollut
ei myö tiiätäk.
GUSTAF LEVANUS.
Kirkkoherra Suomalaisten ja Ruohtalaisten Seurakunnassa Pietarissa
(s. 1696; k. 1749) ja sen Pietarissa olevan Suomalaisen Seurakunnan
ensimmäinen alku.
Kirkkoherra _Levanus_ oli syntynyt Suomessa, vuonna 1696; hänen isänsä
oli pappi. Häntä koulutettiin ensin Turussa, mutta koska Venäläiset
vallottivat koko Suomen muata, niin hään mäni Upsalaan, ja siinä
lopetti lukemistansa. Rauhan perästä, joka tehtiin _Nystadissa_ vuonna
1721, läksi hään tästä mänemään Eestin muahan, jossa hänen veljensä oli
pappi Liholan[463] pitäjässä. Hään rupeis ensin Wapaherra
_Nierothillen_ lapsen-opettajaksi, kunnekka hään vuonna 1725 tuli
Wiipuriin, jossa hään oli Tuomio-Rovasti _Melartopaeusta_ auttamassa,
saarnamaan sekä Ruohtia että Suomea. Tämä teki häntä jo toissa
vuonna papiksi, niin kuin nimitetty Kirkkoherra Toksovassa.[464]
Hään oli aivan suurella hartauella ja suosiolla toimittanut tätä virkoa
vuotta seihtemettä, kuin häntä jo kuhuttiin Kirkkoherraksi Pietariin,
Törnin vainajan perästä. Hään yhisti jälleen ne toisistaan jo
erkanevaiset Suomalaiset ja Ruohtalaiset jäsenät, ja vihittiin heijän
Kirkkoherraksi sinä 2:ssa pänä Helmi-kuussa vuonna 1733. Hänen
mielentaipumisella, ja hyvätahtovaisuutella, voitti hään kumpaistenkin
sytämmet, ja saatti toas ystävällisyyttä ja rakkautta heijän välillä.
Tämä hänen viisas ja kiitettävä käytös on tuottanut hänen nimensä
ikuisuuteen, ja hänen pitäjämiesten povessa perustanut yhtä suloista
mielen muistoa.
Että välttää sitä hämmenystä, joka tapahtui siitä että
yhellä rupeamalla piettiin sekä Suomalaista että Ruohtalaista
Jumalanpalvelusta, niin piti hään vuorottain yhtä ennen puoltapäiveä,
toista jälkeen. Hään rupeisi myös ensin oikeita Kirkonkirjoja tässä
pitämään, ja haki Kirkkoherralle oikeen vissin määrätyn palkan; Kirkon
rahat, jotka ennen ovat olleet papin lukon takana, pani hään kirkon
etusmiehen vastauksen peälle, ja teki monta muuta sellaista
hyvintarkottavaista asetusta. Kaikista hänen huolenpioista, on hänen
murheensa, että saaha Seurakunnallensa uutta kirkkoa, suurin luettava.
Sillä Jumalanpalvelus piettiin vielä nytkin Maidelinin huoneissa. Hään
sai jo Toukokuussa vuonna 1733 yhtä avonaista paikkoo merijoukon
suarella[465] täksi tarpeheksi. Keisaritar Anna antoi myös 500 Ruplaa
aluksi tähän rakennukseen, samaten tekivät monet muutkin valloista,
jotka avarasti auttoivat tätä asiata lahjoillansa ja antimisellansa.
Ilman sitä, niin koottiin myös rahoja Riigasta, Reävelistä ja Narvasta,
kollektiin kautta.[466] Sillä tavalla tehtiin nyt puusta yhtä
rist-kirkkoa hänen toimituksella, jota vihittiin sinä 19 päiv.
Touko-kuussa vuonna 1734.[467] Nyt nautti tämä Seurakunta tyytyväisyyttä
ja tyyväntöä, onnellissa oltuvana; mutta tämä ei kestännyt kauvemmin jos
10 vuotta korkeimmiltans; sillä v. 1744 niin nousi taas uutta
villitystä ja vihaamista, yhen muakulkian tautta, nimitty _Esaias Aron
Nordenberg_, joka sinä vuonna tuli Pietariin. Hään sanoi olevansa
Juutilainen, ja olleensa lähetös-pappina[468] Suomalaisissa. Sillä
nimellä hään oli kulkenut läviten Saksan, Juutin ja Ruohin maita, ja
kussakin paikassa ymmärtännyt hankkia itellensä kauniita totistuksia
hänen kunniallisesta ja siivollisesta elämänkäytoksestä. Näitä nähen,
Levanus otti häntä huonehensa, niin kuin yksi niäntyvä ja huonoillen
jälillen jo joutunut virka-kumppali, salliva häntä myöskin
saarnatakensa Suomen kielellä.
Mutta tätä tehässä vietteli hään kaikki Suomalaiset
puolehensa, niin että ne yksin mielin pyysivät häntä papiksensa,
"Kirkkoherran-Apulaisen" nimellä. Levanus ja se Ruohtalainen seurakunta
oli kyllä seisoava tätä vasten, mutta Suomalaiset kävivät tästä lakia,
ja riitelivät tuosta asiasta Oikeuspitoksessa Viron ja Eestinmaan
asioista (vid Justitie-Kollegium öfwer Lif- och Estländska ärenderna).
Siinä käyttivät hyö asiansa niin, että suostuttihin heijän pyytöksiin,
ja piätettiin että Suomalaisillenkin Seurakunnan jäsenillen oli lupaa
ottoo pappia itekseen, niin hyvin kuin Ruohtalaisillenkin. Tuostapa
tuli nyt käskyä Levanuksellen Tammi-kuussa vuonna 1745, että vihkiä
häntä Seurakunnan-Apulaiseksi. Tämäpä käsky vasta sytytti sitä vanhaa
vihaa ja vainoo jäsenien välillä, sillä Ruohtalaiset eivät ollenkaan
suvaineet sitä, että Suomalaisille piti annettaman omaa pappia. Hyö
suuttuivat sen eistä aivan suuresti heihiin, ja erkansivat nyt
tykkänänsä pois Suomalaisista, jotka myös hylkeisivät heitä
puolestansa, ja ottivat Nordenbergia papiksensa.
Mutta Levanus joka surkutti suuresti tätä Seurakunnan hajoamista, koki
kaikella tavalla tutkia tätä miestä, ja kuulustella hänen töitä ja
tapoja. Tiiustellen tätä, kirjutti hään sekä Ruohtiin että Danmarkkiin,
kuulustella hänen kuluja ja käytöksiä. Kuinpa nyt siellä joutuivat
kirjat takaisin, niin saatiin ilmin hänen monet juonet ja koiruukset,
joilla hään oli juoksut ympärin maata, ja maailmata veijanut[469].
Näitä kaikkia laitettiin lailisesti sisähän mainittuhun Oikeuspitohon,
josta kyllä _Nordenberg_ tuli poisheitetty viralta,[470] mutta ne jo
toisistaan eroitut seurakunnat eivät eneä tulluna yhteen. Tämä kävi
Levanuksellen niin karvaasti mielestään, että hään murehtissa tätä,
kiäntyi pitkälliseen tautiin, josta hään kuoli Helmi-kuussa vuonna
1749.
G--nd.
BUCHARIN TARTTARILAISTEN KUNINKAAN CHAN ZIGAN AREPTANIN[471]
MERKILLINEN ANOMUS ZAAR PIETARILTA.
(Suomen Tyttärillen omistettavaksi).
Maalis-kuussa vuonna 1718, tuli Pietariin yks lähettämys[472]
Astrakanin kaupunnista, lähetetty Bucharin Tarttariloihen Kuninkaalta,
rukoillemaan Zaar Pietaria, _soahaksensa häneltä muutamia satoja
Suomalaisia tyttölöitä_,[473] _ostamalla tahi muulla kaupalla_; sillä
_Chan_, (heijän Kuninkansa) koska hään oli havainna, että tämä kansa
oli sanken urhollinen ja uskollinen, halaisi soahaksensa siitä sikiän
omaankin moahaansak, että hään aikoa myöten mahtaisi heistä kasvattaa
aika Sotamiehiä ja Tappelus-uroja.
Tämä hänen pyytäminen tuli moahan lykättyksi, kuitenkin houkutteli
hänen lähettämiä kahta Suomalaista renki-miestä, että täksi tarpeheksi
seurata heitä sinnek heijän omahan moahan. -- Lienekö hyö siellä
siitten mitään aikaan soaneet?[474]
TIIUSTUKSIA KUUSTON LINNASTA.
(ynnä yks kahtomus hänen jäännöksistä.)
Kuuston[475] linna, josta nyt ainoastaan muutamat rauniot ovat
jälellen, oli yksi niistä vanhemmista Suomenniemen linnoista, joita
tunnemme; ja on sen eistä meijän vanhassa tarinamuksessamme mainittava.
Poavin aikana, jollon Piispoillen ei ollut ainoastaan henkellinen
valta, mutta myöskin iso valta maallisissa asioissa, niin nähtiin
heijän usein palkihtevan ja pestuuttavan isoa sota-rahvasta, varustavan
itelleen vahvoja linnoja, ja toisinaan uskaltavan ihtensä sotaan
laillisen hallituksensa vastaan.[476] Kuin Ruohin Piispoillen oli
tällaiset isot laitokset, niin ei piek ouoistella, jos heijän vertaiset
Suomessa nouvatti samat tavat. Se oli näillenkin monta tarpeellisempi,
asettaa itelleen varustettuja linnoja, koska ne Suomalaiset
pakanalliset kansat useen hätyyttivät heitä, heijän hoviloissansa,
ja tappoivat heitä kotonaan, tahi veivät heijät myötensä
surmataksensa.[477]. Vielä siittenkin niin Venäläiset, jotka jo
rupeisivat lauttoillansa kuleksimaan pitkin Suomen rantoja
pillomuksiaan muka tekemään, peloittivat heitä paljon näinnä aikoina.
Sen tähen kuin Ruohtalaiset rakensivat _Turun_ linnoo itellesek
varustukseksi, niin Suomen Piispat varustelivat ihtensä _Kuuston_
linnassa. Se ensimmäinen joka oikeen rupeisi pyytämään tätä
_linnaksi_, oli Suomen yheksääs Piispa nimeltä _Ragvaldus_ (kotoisin
Ahvenen-moasta)[478] joka v. 1317 suuren kustennoksen kanssa anto
perustoo tätä paikkoa asunnoksi ja varjelloksi itelleen ja
jälkeentulevaisilleen. Mutta, tahi se oli tehty puusta, ja huonosti
varustettu, tahi se ei lie ollut vielä oikeen valmis, koska yks joukko
Venäläisiä, jotka vuuen peästä (v. 1318) kävivät meijän rantojamme
rappoamassa, taisivat tähän tunkeita, ja siinä tulella hävittää kaikki
Turun Hippakunnan vanhat kirjutokset ja koreukset (klenodier).[479]
Mutta jos _Ragvald_ oli se ensimmäinen joka asetti tätä linnaksi, niin
oli tässä jo kuitenkin ennen häntä asuna Suomen Piispoja, jota nähään
yhestä vanhasta kirjasta, kirjutettuna v. 1295, jota Piispa _Magnus
Thunsson_,[480] oli tästä paikasta ulos-antanut.[481] Tämän tulipalon
perästä ei nimitetäk mitään tästä linnasta, ennen kuin vasta 100 vuuen
peästä, jollon Piispa _Magnus Olai Tawast_,[482] anto uuestaan
sitä ylösrakentaa ja tehä vahvemmaksi ja sovelliammaksi.[483]
Mutta Piispa Conrad Bitzin[484] aikana, niin palo tämä linna toas
peri-pohjin tulipalossa, jollon vahinkoksemme, ne tarpeellisemmat ja
ainuat kirjat meijän maan asioistamme keäntyivät poroksi. (Messenius
luuloo tämän tapahtunneen nuon vuonna 1470).[485] Mutta Piispa anto toas
uuestaan sitä ylösrakentoo, ja tietti kahta vahvemmaksi ja suuremmaksi.