Kuiva on kaulain,
Tuokepas tänne, tuo! -- pl. pl.
Jolla ma huuhtan,
Suurustan suutain,
Josta ma kerran juon, -- pl. pl.
Hyvä lanko laita laskut täynä,
Tuoppas tänne voita, leipä, säyne!
Eikös siitten laulut laillen käyne, -- pl. pl. pl. pl.
Nyt mull' on mielein,
Kevyt on kielein,
Viina mun virkuks' tei, -- pl. pl.
Jos ma nyt saisin
Naisen, niin naisin,
Ottaisin vaimon -- hei! -- pl. pl.
Huolet huonommat ma hänell' heittäis'n,
Ite viljasta ma viinan keittäis'n,
Jolla murheet kaikki muka peittäis'n, -- pl. pl. pl. pl.
Pullos' on puutos,
Mieles' on muutos,
Isäntä kulta hoi! -- pl. pl.
Missäs on maljais?
Kallis on kaljais,
Jota ma tuanon join! -- pl. pl.
Virvoita minut viinallais vielä,
Elässä tuota kultaisein kiellä,
Elkätte Veikot seis'koo mun tiellä! -- pl. pl. pl. pl.
Tuhlajat tunkii,
Juomarit suinkin
Viereeni veteiksen; -- pl. pl.
Varkaat ja vorot,
Riijat ja torat
Välillen veljeisten, -- pl. pl.
Onnetoin ma olen tähän tullut,
Viinallen ma olen tullut hullu;
Hyväst' mun veljet, hyvästi mun pulloin! -- pl. pl. pl. pl.
IV.
JUOPUMUKSET ja JUONITTELEMUKSET.[343]
(Vallollinen tapaellemus Frédmannin 18:stä kirjuttamuksesta.)
Miehet ne huutaa ja huiskaa,
Kukin hyö kannunsa puistaa;
Juostenpa juoksoopi suista
Paljasta puhasta Ruista.
Tommi pa tuo oli kelpo mies,
Tuopa tuopin yksin koitti;
Joi niin hilpeest' ett hiukset oil hies',
Ja kaikki hään juomassa voitti. --
Ryypättiin yhtä ja toista,
Puhuttiin näistä ja noista,
Huasteltiin maista ja soista,
Juteltiinpa joista. --
Lassipa lausuupi sanoilla näin:
"Täss' on kaikki _paara kara_" --
Pyöritti silmänsä pöytähän päin,
Ja sanoi: _Lät laasena vara!_
Nousipa riita ja huuto,
Leikistä veljekset suuttuu,
Ilo se itkuksi muuttuu,
Viina se kulkussa juuttuu.
Yks' sitä toista nyt korvallen löi.
Tuostapa kapinat kauhiat karttui;
Ne jotka joivat, ja ne jotka söi,
Kaikki sen tukkahan tarttui.
Ukot ne painia heittää,
Puisteloo nyrkkii ja päitä;
Jutteloo niitä ja näitä,
Kukin puoltans väittää.
Sipinpä sierammet juoksemaan jäi,
Pekalta piä oli puhki ja rikki,
Lassipa lausuupi sanoilla näin:
Kossar vi ska tricka!
Viina se rikoillen vuotaa,
Kukin hyö kannunsa tuottaa;
Jotk' olit suuttuneet suotta,
Toisiansa juottaa.
Vuahi se valuupi parrasta pois,
Viina se veljeisten viiksistä tippuu;
Ne jotk' ei käyvä nyt eneä vois,
Toisisak kaulasta riippuu.
Ilossaan istuivat räivät,
Syötihin lihat ja leivät;
Juomaan veikkoiset jäivät
Kaiket pitkät päivät.
Viimeinpä viinasta puutoksen sait,
Ukot oil surussa, suut oli vaiti,
Olvet ne loppui, ja kaljat oil kaik',
Ja kukin oil rahansa paitti.
V.
TUONEN TURVA.
(Tavoittelemus Frédmannin 21:stä Kirjuttamuksesta).[344]
Niin hiihtäkämme hiljalleen,
Ja jouvum' juominkista pois!
Kyll' viinoa ois viljalt' viel',
Niin paljon kuin myö jois. --
Vaan heitä veikko jäähyväis,
Ja kiiruhta nyt kesken pois!
Sill' kuolo kuontois kuoppaan veis;
Niin pian kuin se sois.
Jo Tuoni sinun tolhois tuo,
Niin puista pulloisi, ja juo!
Ja juo, ja juo, ja juo, ja juo,
Niin kauan kuin hään suo.
Ja sinä nuori nauro-suu,
Ja punaposki Sulhais-mies,
Ja sinä vanha vaivaisuus,
Joll' hauta jo on ies; --
Ja sinä, joll' on viekas kiel',
Ja sinä, joll' on viisas piä,
Ja sinä, joll' on vehä miel',
-- Ei yks'kään tähän jiä.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Jos tulit Luojalt' luovuiksi,
Viinasta viisauttais tuot;
Ja jouvut muka juovuksiin
Niin usein kuinsa juot.
Ja sinä Runoniekka -- hoi!
Joka niin viisan virren teit;
Jo kuolo kantelettais toi,
Ja virttäis hautaan vei.
Jo Tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sinä joka suarnassais,
Et oikeen opi toimella;
Vaan joka soarnaat soalistais
Kaikella voimalla.[345]
Ja sinä, jok' et kuulla voi,
Vaan viinoo liiaks' liikuttaa;
Jo kuollo sullen sanan toi,
Ja kirstuis kiiruttaa.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sinä meijän Tuomari,
Kuin sait mun viinan sakoillen;
Vaik' olet ite juomari,
Ja armas akoillen.
Ja sinä ruma Ruunu-mies,
Sie varkaat kaikki varoitat;
Vaikka sa ite kuka ties
Ruunua varastat.
Jo tuoni sinun tolhois tuo &c.
Ja sinä Soan-sulhainen,
Joka pavossa moata sois:
Kuulespa hyvä kultainen,
Karaise luontohois.
Ja sie kuin Tyttölöitä hait,
Ja juoksit jouten kaiket yöt;
Ja josta naiset nauron sait,
Kuin tunnettiin sun työt.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sinä kaunis Kauppias,
Jonk' suu on suloinen ja suur;
Ja joka out niin laupias,
Vaik' olet viekas juur.
Sie olet monta pettänyt,
Ja veijanut kuin kelpo-mies;
Ja kunniaisi jättänyt,
Kussa sa voiton ties't.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sinä jok' ett puolta piek,
Kuin toista pahoin suatetaan;
Ja vaikka ite syypiä liet,
Jos oikeen aatellaan.
Ja sie kuin oot niin kuuluisa,
Ja pität kunniaisi suurr';
Ja kuitenk' kaikkein luulessa,
Oot kelvotoinen juur.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sinä joka verassa,
Oot ylpiä ja pöyhkiä;
Ja sinä joka velassa,
Oot köyhin köyhiä.
Ja sinä saita, joka ois't
Niin ahnas aina rahan piäll';
Tyhjennäppäs nyt kukkarois,
Jo tarvitaan sa tiäll'.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja sie kuin muita moittelet,
Ja joka panettelet muit';
Kas nyt sun kuolo koittelee,
Ja tukkee kiin sun suit'.
Ja sinä joka luulla voit,
Ja toisell' pahan sanan sait;
Ja sinä joka kontin toit,
Kas nyt sie olet vait.
Jo tuoni sinun tolhois tuo, &c.
Ja kaikki kateet tulkaat tänn',
Ja kastakaatte kulkunne;
Jos teill' on vihat välillänn',
Niin tuohoon[346] sulkoo ne!
Vaan kunniata näytäkee,
Nyt tällen talonmiehelle;
Ja teijän velka täytäkee,
Hyvällä mielellä!
Jo tuoni teijän tolhot tuo, &c.
Myö kostelem' ja kiitämme
Isäntee ja Emäntee myös,
Ja vielä kerran siittenkin
Myö ylistäm' sun työs;
Nyt pois myö hiljain hiihtämme,
Niin heitetään näin kelpo kest';
Ja viimen juom' ja kiitämme,
Hyvästi nyt! -- suas täst'!...
Jo tuoni meijän tolhot tuo,
Sill' puistam' pulloimme ja juom'!
Ja juom'! ja juom'! ja juom'! ja juom'!
Niin usein kuin myö suom'!
SANAUKSIA NOSSILTA.[347]
I.
RAKKAUS.
Ei makeempoo ouk kuin Rakkaus; se tuottaapi meillen
Taivaan ja moan; ja simo on sappena sill'. --
-- Niin uskoopi Nossis: se jok' ei suant Kyprilta suuta,
Häntä ei tunnek: sen kukka on kavonut pois.
II.
THYMARETA.
Voi pahuus, kuin soreeks' oil tehty Thymaretan kuva!
Silmästä paistaapi hyvyys ja hiljaisuus myös;
Piskakin heilutti häntäns, ja katteli kuvaan,
Luullen ett' häänkiin nyt entisen emänteens' näi.
MUUTAMIIN MEIJÄN MOAMIEHIIN ELÄMYKSIÄ.[348]
Kuitenk itse kuolemassa,
Säilyyvät siviät miehet
Eläävät erons' perästä.
_Paul Remes_.
Jokainen kunniallinen mies kunnioittaa _rehellisyyttä, kunniallisuutta,
urhollisuutta, totuutta, hyvyyttä, viisautta_, tahi kaikkia niitä
avuja, jotka koroittaa meitä yliten muita luotuja, yliten meijän oman
tavattomaks joutuneen suvun; ja jotka kohoittaa meitä likemmäksi sitä
taivaallista ymmärrystä, sitä Jumalista viisautta ja hyvyyttä, joihen
osallisiksi myö olemme luovut.
Mutta koska näitä tapoja ei löyvyk itekseen, vaan ikään kuin henkemme
suljettunna luonnollisissa piiroksissa, niin täytyy meijän kunnioittoo
niitä miehiä, kussa tällaiset hyvät tavat osoittaiksen; ja jotka
harjoittaavat heitä ei omaksi voitoksensa, vaan yhteiseksi hyvyyveksi.
Sillä kuin kunnioitamme näitä ihmisiä, niin osotamme myö kunniamme
niillen hyvillen tavoillen kuin ilmoittaiksen heissä, ja julistamme
sillä, että myö heitä arvossa pitämme, ja itekkin tahtoisimme heitä
nouattoo.
Samalla tavalla kokee joka kunniallinen kansa, että tarinamuksessansa
tarkoittoo niitä miehiä jotka ovat rajuuttanneet ihtiänsä muista,
hyvillä tavoilla ja käytöiksillä, ja jotka usein ilmauntuuvat ikään
kuin valaistut henket sen roakan kansan seassa. Heijän elämäkerta
osotetaan sen eistä muillen esimerkiksi, että sillä vaikuttaa kansan
sivistymistä ja hyvistymistä.[349]
Myö olemme jo lapsuuesta alkaan, tullut tuntemaan jaloja miehiä muissa
maissa, myö olemme kuulleet mainittavan mainioista ja kuuluisista
Greekkalaisista ja Ruomalaisista uroista, jotka heijän ruummillisessa
luonnossa piirittivät yhtä taivallista henkee; ja jotka ehkä ihmisinnä,
olivat henkensä puolesta, aivan Jumalantapaisia. Myö olemme siitten
vähittään tavanut semmoisia muissakin kansoissa, joihen tarinamus on
tehty meillen tietyksi, mutta ei ykskään ole vielä puhunut mitään
meijän omistamme; niin kuin muka ei meissä löytyisi semmoisia miehiä,
joita saatettaisiin osottoo muillen esimerkiksi _hyvyytessä,
rehellisyytessä, hurskautessa, urhollisuutessa_, ja muissa hyvissä
tavoissa. Tästä tuloopi että myö rakastamme näitä vieraita
kansoja, kussa sellaisia miehiä on löytynyt; mutta ouvoistamme ja
halvenamme[350] meitä ihtiämme, koska ei semmoisia tavatak meissä. Yksi
kansa joka pitää ihtensä halpana, se alentaa ihtensä päivä-päivältä
vielä halvemmaksi, ja vajuu viimeisellä muihenkin pilkan ala. Että
kehua ihtiänsä, on kyllä yksi kunnoton tapa; mutta että pilkata tahi
polkea ihtiänsä, on vielä ouvompi. Myö tahomme seneistä nouvattaa
kohtullisuutta, ja kiittää mitä meissä on kiitettävätä, ja moittia mikä
on moitittava. Meijän tarkoittamus oisi, että puhuttaissa hyvistä tahi
urhollisista miehistä, ottoa esimerkkimme omistamme, eikä aina turvaita
muihiin vierahihin.
Paitti sitä, niin se ompi meijän suurin velvollisuus, että kiitoksella
mainita ja muistossamme johtata niitä miehiä, jotka ovat vaikuttanneet
hyvyyttä ja kärsinneet meijän etessämme. Se on se ainua ja vähin
palkinto, jota taijamme heillen antoa; se on se ainoa kostaminen, jota
hyö meiltä voativat. Sillä mitenkä myö taitaisimme ies toivoa, että
meijän omat työt ja vaivat pitäis muilta tulla luetuiksi meillen
ansioksemme, ellei myö ite kunnioitak ja arvele niitä miehiä, jotka
ennenkin ovat hyvyyttä meillen toimittaneet. Ja koska iankaikkinen
kokemus toistaa, että ne jotka ovat olleet avulliset ja auttaneet
toisia, ovat harvoin tulleet toisilta autetuiksi;[351] niin myös, että
ne jotka juuri enin ovat rakastaneet omiansa ja isämoatansa, ovat
tulleet vähin omiltansa rakaistetuiksi, niin tahomme eroittoo meitä
heijän joukosta, jotka kosk' eivät taija itek vaikuttoo jotaik
hyvyyttä, niin katehtiivat ja paheksiivat muihen ansioita, ja viskoavat
vettä heijän korvilleen, jotka ovat auttaneet heitä avannoista, ja
nostaneet heitä kuin konnia mättähälle.
Eikös kaiken moailman tarinamus opeta meitä, että ne viisahimmat,
parraaimmat ja jaloimmat miehet ovat usein tulleet eleäissänsä
vihoitetuiksi, vainotetuiksi ja vahinkoitetuiksi; usein myöskin
surmatuiksi. Eikös ihmiset jo niinnä vanhempina aikoina kivittäneet
ennustajoitansa,[352] ristin-naulittivat Vapahtajansa, ja murhaisivat
opettajoitansa, ja -- eikös vielä meijänkin ajoilla ou nähty
heijän paikka paikoin ahistelevan ja hätyyttelevän oppineita ja
kansan-valaistajoita?? Vasta myöhempänä, kuin ovat löytäneet näijen
viattomuutta ja omoo tyhmyyttä, -- silloin vasta katuuvat käytöiksensä,
ja seisoovat itkusilmin heijän hauvalla, joita ennen olivat pilkanneet
ja irvistelleet. Sellainen on ihmisten luonto, ja sellainen meijän
tapamme! Myö emmö tunnek hyvän-tekiäitämmö ennen kuin myö heitä
kaipoamme, ja vasta heijän kuoltua kunnioittamme myö heijän nimensä, ja
pystyyttelemme muka muisto-pylväitä heillen kunniaksi, että sillä ikään
kuin lepyyttäisimme ja suostuttelisimme heijän varjoa.[353] Senpä
tautta on moni uljas mies tullut kotonansa pilkatuksi ja isämoaltansa
pois-kajotetuksi, kosk' eivät hyö siinä ymmärtänneet häntä arvossansa
pitää; ja tultua muihen maihin, tavanut siinä sitä hyvyyttä ja
suosiota, kuin olisivat kotona ansaineet. Mutta viisaus, hyvyys ja
siveys eivät ehikkään palkoa ja palkintoa, (sen eistäpä heitä myöskin
harvoin palkitaan);[354] hyö ehtiivät ainoastaan siaa, moailmassa, kussa
saisivat hiljaisuuessansa ja rauhassa harjoittoo ihtiänsä, omaksi
suosioksi ja ihmiskunnan hyvyyveksi.
Myö tahomme seneistä tapaella niitä miehiä, jotka ovat ennen
vaikuttaneet hyvyyttä meijän moassamme, tahi jotka ovat eläissänsä
muita onnistanneet ja hyvyyvellänsä tarkoittaneet hyötyttä sitä
yhteistä kokonaista kansoo. Jos eivät aina ouk voittaneet tätä heijän
aivotusta, vaan usseen, ehkä tyhjään yrittäneet; niin elkäämme syytäkä
heitä tästä heijän tarkoittamuksen nouvattamattomuutesta, sillä heijän
aivotukset ovat ainian meijän silmissämme yhtä ylistettäväiset ja
kiitettäväiset; mutta suruilkamme ainoastaan, että heissä ou puuttuna
sitä jaloutta ja voimallisuutta, kuin oisi tähän ehkä vaaittu, ja jota
ei löyvyk meissä luonnottomasti (ylinluonnollista), ja päivittäkämme
ainoastaan niitä ulkonaisia tapauksia, jotka ovat näitä heijän hyviä
aivotuksia kumottaneet, ja joihen välttäminen ei käy ihmisten
käsiin.[355]
Mutta ne ovat ehkä varsin harvat, jotka ovat tulleet siihen
tilaisuuteen, että ovat tainneet vaikuttoo jotaik varsinaista koko
kansakunnan hyväksi; meijän täytyy myös seneistä kunnioittoo heitä,
jotka hiljaisuutessa ja yksinäisyytessänsä harjoittaavat näitä avuja,
ja ainoastaan paheksia etteivät hyö ouk tulleet pantuiksi semmoisihin
paikoin kansakunnassamme, kussa heillen oisi käynyt enemmin aikoin
soaha, tällä heijän hyvällä hartauvellansa.[356]
Tästä myös tuloopi, että voaitaan _enemmin_ niiltä, jotka istuissaan
ylhäisillä paikkeillansa, käyttäävät koko kansan onnea käsihinsä; ja
jotka ussein taitaavat _hyvällä sanallansa_ vaikuttoo enemmin hyvyyttä,
kuin kaikki muut, mahtinensa;[357] ja sitä vastoin heiltä toas
_vähemmin_, jotka ovat alhaisimpana, ja josta suurin osa mateloo niin
kuin maot mullassa, huoleissansa mitä hyö huomena suuhunsa pistäisivät.
Mutta niin kuin moni saattaa löytyä, joka ylhämmäisellä paikalla ei ouk
vaikuttana mitään hyväksemme, niin saattaa myöskin löytyä moni, joka
alaisemmalla paikalla on vaikuttanut varsin paljon kansakunnan
hyväksi,[358] ja heistä luemme erinomattain Paltamon muinoista Rovastia
_Joh. Cajanusta_.
JOHANNES ANDREAE CAJANUS.
Paltamon Muinonen Rovasti. Syntynyt v. 1626; kuollut v. 1703.
Pohjanmaa on aina ollut kuuluisa muista Suomen maista hänen oppineista
ja ankareista Pappeista, jotka ovat siitäkin mainittavat että hyö ovat
harjoittaneet omoo kieltänsä, ja tarkoittanneet tietoa omaan
tarimamukseen.[359] Hyö ovat etesmänneennä aikoinna olleet ehkä ne
ainuat koko Suomessa, jotka eivät ouk istuineet varsin tuppi-suunna
kahellen mitenkä ajat ja ihmiset toinen toisesek perästä poisvaipuuvat.
Kuin toiset torkkumalla viettel' pois päivänsä, tahi hukuttivat ikeänsä
yhtätyytyväisyytessä muusta kuin omasta elämästänsä, niin hyö ottivat
ajastaan tarkan vaarin ja kirjuttivat muillen muistiksi niitä
merkillisempiä tapauksia niinnä päivinnä.[360] Se on heitä kuin meijän
vielä nytkin tuloo kiittää, siitä vähästä tiiosta, joka on meillä
meijän tarinamuksestamme, ja meijän täytyy ainoastaan surkutella, että
suurin osa heijän kirjutoksista ovat jo kavonneet ja joutuneet hukkaan,
tahi salataan vielä painamatak vanhoin paperien pankoissa.
Niistä jotka enin ovat näin ikuistanneet ihtiänsä, ja ansaineet että
tulla meiltä kunnioitettavaksi, on epäilemätäk Paltamon muinonen
Rovasti Juho Antinpoika _Cajanus_.[361]
Tämä merkillinen mies, joka oli 9:sääs Rovasti tässä pitäjässä,
oli Greve Bráhin muinoisen Vouin Antti Cajanuksen poika, joka
oli vapaallisesta sukuperästä, koska häntä ennen kuhuttiin
_Gyllenhjerta_,[362] ja sanottiin olleen syntynyt Uuella-moalla
Kyrkslön pitäjässä.
Tämä hänen Juho niminen poikansa oli syntynyt v. 1626. Hänen
yksinäisestä elämästä ei tunnetak muuta, kuin että hän v. 1642, eli 16
v. vanhana, erkani Oulun koulusta ja läksi Upsalan Opistoon, kussa hään
oli 6 aastaikoa. Vuonna 1648 tehtiin häntä Turussa papiksi, ja pantiin
kappalaiseksi Paltamohon. V. 1659 tehtiin häntä Kirkkoherraksi ja
Rovastiksi Kajanan läänissä, Salossa, Siikajoilla, Pieliksessä,
Kuopiossa ja Iisalmessa. V. 1672 istui hään Herroinpäivilla
_Tukhulmissa_, ja v. 1702 oli hään papin-kokouksessa Oulussa. V. 1703
kuoli hään, 76 aastaikoa ja 4 kuuta vanhana,[363] Nuoruuessansa oli
hään paljon matkustannut vieraita maita. Vaimoksensa oli hään ottanut
Kirkkoherran tyttären Pyhäjoelta _Anna Juhon-tyttären Mathesiuksen_,
joka synnytti hänellen kaks poikoa, _Eerikki ja Juho_. Hään käytti
heitä kumpaisiakiin Upsalan Opistossa. Juho tehtiin 21 v. vanhana
Opettajaksi (till Professor) Turun Opistossa, ja kuoli aivan nuorra.
Hänen sanotaan tehneen meijän virsi-kirjassa virren, joka alkaa: _Etkös
ole ihmis parka_. Eerikki tehtiin papiksi Paltamoon. Ja hään sai
kokeaksensa sitä kovaa onnea, joka ei vielä ennättänyt periä isän
hyvyyttä. "Hyvyys tekiin ihmisillen uhriksi", isä pelaistiin, vaan
poika tavattiin. Häntä raateltiin aivan pahasti vihollisilta
sota-aikoina v. 1716-20. (lue Mnemosyne, v. 1821, Januarii månad).
Olkoon tämä sanottu _Cajanuksen_ yksinäisestä elämästä, hänen
kansallisesta on enemmin puhumista. Myö taijamme kiittää häntä ei
ainoastaan mainioksi papiksi, mutta myöskin verrattomaksi
kansallaiseksi.
Myö neämme hänestä esimerkin, että se joka on virassansa nöyrä, se on
myöskin muussa työssä tarkka ja toimellinen. Hään osottaa meillen, että
se joka tahtoo vaikuuttaa hyvyyttä maailmassa, hään on mies soamaan
sitä aikaan, ilman toisetakkin; tahi hään totistaa, että yksi
yksinäinenkin kunnollinen mies kansakunnassamme, tekööpi toisinaan
paljoa enemmin hyvyyttä ihmisissä, kuin monet autuammat ja ylhäisemmät.
Sillä hään teköö ei ainoastaan mitä häneltä voaitaan (mitä hänen
virkansa voatii), mutta hään teköö vielä paljon voatimatakkin,
(semmoista kuin ei tule hänen virkase tehä).
Meijän täytyy seneistä ensin puhua hänen papillisista töistä, ja
siitten toimittoo hänen kansallista ansiota, tahi mitä hään teki paihti
viransa.
Hänen virantöistänsä emmö tunnek muuta, kuin mitä hään ite mainihtee
yhessä kirjassansa annettu Turun Papin-neuoittelemuksellen siitä 9:stä
päivästä Huhtikuussa v. 1698. Josta nähään että hään mainittuna vuonna
oli jo 50 vuotta ollut tässä pitäjässä pappina, ja kärsinyt monta
vaivoo ja vastusta, sekä vihollisilta, suurinna sota-aikoinna; kuin
rauhavuosinna, omilta jumalattomilta sanan-kuulioilta. Ilman tätä oli
hään 33 vuotta toimittanut Rovastin ammattia Kajanassa, Salossa,
Siikajoella ja Saloisten kaupunnissa; että myös Kuopiossa ja
Iisalmessa (joita silloin luettiin Viipuriin hippakuntaan). Hänen
kuuluistamus-toimeuksista[364] vuonna 1696, selitämme hänen
erinomattain harjoittaneen näistä paikoista pois-hävittääksensä
sitä vanhoo taikausta, ja muuta turhuutta, joka vielä löytyi
pakanallisuuesta. Muuta ei myö tunnetak hänen virkansa puolesta. Mutta
hänen toiset kansalliset ansiot ovat monta isommat, ja ne on ne jotka
ovat erinomattain ikuistaneet hänen nimensä, ja tehnyt häntä
ylistettäväksi vielä tulevinnakin aikoina.
Niinnä päivinnä poiskirjuteltiin[365] sotamiehiä Kajanasta, niin kuin
muistakin Suomen moakunnista; ei ainoastaan sota-aikoina, mutta myöskin
rauhavuosinna, joita kuletettiin kauvaks pois vieraisiin maihin,
suureksi vahinkoksi ja rasitukseksi tällen laveallen, synkälle, ja
vähä-kansattullen moallen. Sillä kuin ainuat ja parahat kyntö-miehet
näin vietiin muuvannek, niin heijän talot ja tilat köyhtyivät,
ja joutuivat autioiksi. Esteäksensä tätä, ja auttoaksensa
moa-viljelemusta[366] parempaan toimeen, puhutteli hään moa-miehiänsä,
että mänivät siihen kauppaan, jotta tarjoivat ruunullen vissiä
erinnäistä maksua, peästäksensä siitä pakosta, miehiänsä muka
poislaittamasta; sillä muka eholla, että lupaisivat ite pitää huolta,
heijän ruoan suojeloksesta. Sillä -- sekä se oli Ruunullen voitoksi,
että peästä matkan takoo kulettamasta vierasta väkee tähän äkkinäiseen
ja synkiäiseen moahaan, kussa heijän kostaminen oisi tullut sekä
vaikeeksi että kalliiksi muonan puutoksesta, että myös varsin ilman
mitään toimetak, tämen lumen ja pakkaisen vallassa, -- sekä se oli
asujamillenkin evuksi, että varjelessa omia tiettyjä maita, soaha pysyä
kotonansa, ja aina sillä välillä taloansa kahtoa.
Tähän lupaukseen antoivat hyö v. 1681, ja tekivät yhen kirjallisen
liitoksen, joka v. 1683 ja 1686 tuli Kuninkaalla vahvistetuksi ja
peätetyksi. Tämän sisällä-pito oli, että Kainunmoa tästäpäin
peästättiin miehiä sotaan laittamisesta, sillä eholla, että hyö
täytivät näitä 8 paikkoo;[367] nimittäin:
1:ksi, Että joka talosta tahi sauvusta ilman laillisia ja
vara-laillisia[368] veroja, maksoa vuosittain ruunullen 2 talaria
hopeassa, ja puoli leiviskää kapa-haukia.
2:ksi, Että aina voimassaan pitää Kajanan linnoo, ja rakentaa mitä
hänen varustamiseksi tarvitiin.
3:ksi, Että sota-aikoina pitää 150 miestä linnan varaksi, ja että
yhteisesti urhollisesti varjella rajansa.[369]
4:ksi, Jos löytyisi kussa talossa enemmin kuin 3 miestä, niin piti yks
heistä uuestaan ottaman autioiksi jäänneitä taloja, tässä moassa, tahi
likempi meren rantoo.
5:ksi, Ettei muista maista ottoo mitään karkulaisia moahansa, eikä
heitä suojella ja salata.
6:ksi, Että laittoo ja voimassaan pitää valtamoantietä Säresniemen ja
Oulun välillä.
7:ksi, Että tehä, ja aina voimassaan pitää, kahta hoahta (lodjor), yhen
100 Tynnörin vetävän, toisen vähä pienemmän; että niillä kulettaa
tykkiä ja muonoa Säresniemeltä Kajanaan.
8:ksi, Että vanhan tavan jälkeen, kustaik talosta tuua puolen sylen
kuivia puita, linnan tarpeeksi, eli maksoa 16 hopiäyriä kuparissa.
Kuin _Cajanus_ oli soanut tämän asian toimeen, niin hään toimitti
toisen vielä kauniimman. Hään ei tyytynyt siihen, että hään sai pitää
miehet kotona, hään tahtoi myös että hyö rauhassa piti soaha moatansa
viljellä, ja tehä töitänsä rasittamatak.
Koska Kainumoa oli niistä moakunnista Suomessa, kussa ei löytynyt teitä
eikä paljon kyliä, sillä talot oli harvaan toisistaan, tehtyt mehän
korpeen, mihin peättyi, niin sinnek ei sota-aikoinakaan laitettu
kunnolista väkee, kosk' eivät vihollisetkään tainneet isolla
sota-rahvalla tässä liikua. Tämä moa heitettiin sen eistä aina
itekseen, ilman turvammatak, omin neuvosiek. Tästäpä tapahtui että
yksinäisiä vallattomia kokoon-liitettyitä voroja tuli joukottain
Venäjän puolelta, murtaisiivat yli rajan, ja murhaisivat, polttivat ja
ryöstivät kaikki mitä vaan taisivat, jolla kiiruhtivat pois omaan
moahaan ennen kuin toiset ennättivät heitä vastuttoo. Vainoataksensa
tätä, Kainulaisetkin liittiivät yhteen, ja palaisivat Venäjän puolelle,
kussa hyö toas vuorostansa tekivät tulella ja raualla kaikki puhtaaksi.
Nämät murhamiset ja ryöstämiset olivat useen julmemmat kuin oikeet
tappelukset, sillä tässä ei ainoastaan tavoitettu miehiä ja miekkoja,
vaan vuotatettiin viatointa verta, koska eivät seälineet vaimoja eikä
lapsia; sillä joita heistä eivät tappaneet tahi alentaneet, niin veivät
myötensä vieraisiin maihin. Tällä tavalla oli Kajanin maa, se jossa
tehtiin kauhiimmat julmuuet sota-aikoina. Cajanus piti mielessänsä
estääksensä tätä, ja hään oli mies sitäkin tekemään. Hänen ansiolla
Kainulaiset näyttäävät yhtä esimerkkiä, joka on Tarinamuksessamme
varsin merkillinen.
Tätä käytti hään sillä tavalla, että hään hyvällä puheellansa sai sekä
täänpuolimmaiset että tuonpuolimmaiset papit että talonpojat, niin
Suomalaisiin kuin Venäläisiin molemmin puolin rajoa, tekemään
keskenänsä yhen liitoksen, jossa kumpaisetkin lupaisivat, että aina
elee rauhassa ja ystävyyessä välillänsä, eikä sota-aikoinakaan rasittaa
ja hävittää toisiaan, vaan elää suosiolla ja sovinolla. "Tapelkoon
Kuninkaat jos tahtoovat, ja riitelköon hyö muka jotka ovat
riitauntuneet, mutta mitä myö näissä kaukaisemmissa rauhallisissa
moan-kylissä, ruvemme heihin asioihin puuttumaan. Kyntäkäämme myö
peltoamme, ja viljelkäämme mehtiämme, ja elköömme surmata toisiamme
ilman syytä, ja viatointa verta vuotattaa."