_pótnia maeter_, joka sanasta sanaan, ei ou tähän niin hyvin vastoava,
kuin pitäis. Sillä, koska vaimo sano, että Héktori oli yksinään hänen
isänsä, niin sopii myös, että hään sanoo hänen olevan hänen ainuan
_emonsa_. Että aina sanoja keäntää, vaan ej aatosta, olisi niin
sopimatoin, kuin että suomentaa sen ruohtalaisen puheen _söta mor_,
sanalla: _imelä äiti_.
v. 430, _Toveri_ t. "puoliso"; _Oaleksos paksakoites_ olisi Suomeksi,
_kukoistava toveri_; vaan tällainen sanan-liitos olisi aivan
äkkinäinen; ehkä oisi parempi jos sanottaisiin: "Olet mun veljeini
myös, ja puoliso, kukkasein kulta".
v. 431. _Armahtavainen_, nimittäin vaimolleis ja lapselleis.
v. 432. _Orvoksi_ t. isättömäksi.
v. 433. _Joukkoisi_, t. sotajoukkoisi. -- _Fiikunan-mäillä_, merkihtee
yhtä mäkee, jossa kasvaa fiikunapuita.
v. 434. _Salpaus_, t. "suljetus, sulku" (stängsel, pallisad,
fördämning) kuhutaan semmoista paikkoa, että jos sitä kerran suljetaan,
niin siitten on myös koko se paikka, josta on kysymys, suljettu ja
ylinympäriltä salvattu.
v. 435. _Kolmasti_ t. kolmet kertoa. -- Ne kohta tänn' tulevat urot, t.
ne urot jotkapa kohta tännen joutunnoovat. Tässä ymmärretään
Greekkalaisia uroja eli sota-sankaria, joista ne merkillisimmät tässä
myöskin mainitaan.
v. 436. _Molemmat Ajaset_; Hyökin olivat molemmat ennen aikana käyneet
Helénoa kosioimassa. Yks heistä oli kuninkaan Telamónin poika joka
Salamin suarta hallihti, ja joka oli Achilleyn setä. Tämä _Ajas_ oli
serkkunsa eli nepansa kuoleman perästä, se urhollisin sota-uro
Greekkallaisten sotarahvassa. Hään joutui siitten riitaan Odysseyn
kanssa ja vihoissaan pisti miekkansa omaan rintaansa, josta hään kuoli.
Se toinen _Ajas_ oli toas Lokreisten kuninkaan Oilein poika, myöskin
yksi suuri sotia. Hään otti väkisen yheltä tytöltä, nimeltä Kassándra,
Athenéijan temppelissä, Troíjoa hävittäissänsä. Tästä Pallas-Athéne
kyllä kovast häntä rankaisi, sillä hään iski tulellansa (blixt),
hukutti häntä, ja koko hänen laivansa, kuin se oli kotinpäin
purjehtimassa. -- _Idominéus_, oli Deukalion poika, ja Kréteisten
kuninkas -- ej häänkä ollut mikään maitosuu. Hään oli ite sotajoukkonsa
kanssa Troijan piirittämisessä. Voitettua tätä, sanotaan että hään
myrskyn tuulella, suuressa vaarassa merellä, oli tehnyt Jumaloillen
lupauksen, että piästyänsä kotiin, uhrata heillen sen ensimmäisen, joka
tuli hänen vastaan, kotiin tultua. Niin tapahtuipa että hänen oma
poikansa, kiiruhtiin iseensä vastaan ottamaan. Kuin hään nyt tahtoi
häntä teuraksensa, niin alimmaiset suuttuivat häneen, ja kajottivat
häntä pois istumeltansa. Hään purjehti siitten Salentínumiin, Calábrian
niemellä, perusti siihen hallituksensa, ja tuli kuolemansa perästä
pyhänä pietyksi.
v. 437. _Molemmat Atreídit_. Atreys oli ollut Mysian kuninkas; hänen
molemmat poikansa Agamemnon ja Menelaus ymmärretään tällä yhteisellä
nimellä. Se ensimmäinen heistä oli jo silloin perinyt isänsä
valtakunnan, ja se toinen oli Spártan kuninkas; hyö olivat molemmatkin
Troijan soassa. Agamemnon pantiin ylimmäiseksi soan piämieheksi, koska
hään kuletti sinnen isomman sotaväin; sillä hänellä oli yksinään sata
alusta. Sinnen lähtiissä, hään rupeisi jo Jumaloillen uhramaan
Iphigeniata, omoo tytärtänsä, että suahakseen heitä mieltymään häneen;
vaan Diána pelasti lapsen hänen käsistä. Kotiin tultua voiton kanssa,
ja sen kauniin suavun Kassándran, joka oil hänen paras soaliinsa, tuli
hään tapetuksi Klytemnéstralta, hänen omalta vaimoltansa, joka hänen
pois-ollessansa oli pitänä salavuotetta Aegistuksen hänen serkuksensa
kanssa. Hyökin tulivat molemmat aikoa myöten murhatuiksi Orésteltä,
Agamemnonin omalta pojalta. -- _Menelaus_, joka naimisensa kautta piäsi
Spártan eli Lacedáemonin kuninkaaksi, oli se joka yllytti kaikki nämät
Greekkalaisten Ruhtinat tähän sotaan, suahaksensa Troijasta pois sen
kevytmielisen vaimonsa. Kuin olivat kymmenen aastaikoa sotineet, ja
molemmin puolin tappaneet miehiä ja uroja, hävittäissään 24 suurta
kaupunkia, niin hään tuon mielihautansa sai, jonka kanssa hään
koti-tiellä viipyi vuosikausia, vieraita vesiä matkustaissa; ja kotiin
tultua, kuoli viimein, akkansa viereen. -- _Tydeys_ oli Aetolian
ruhtinas, häänki laitto poikaansa, nimellä _Diomédes_, Troijan sotaan.
Tämäpä oli vasta yksi rohkia ja ylenannettu veitikka. Hään tappeli jo
Jumaloihenkin kanssa. Sillä kuin Aenéas Vénuksen avulla piäsi
hätä-käsin Troijasta pakoon, niin hään keihällänsä pisti Emoisen
rintaan. Saman kokkaisen teki hän kerran Marsillenkin, jota hän mahoa
vasten tyrkkäisi, että hään kyllä pani pahoja päiviä. -- Odysseyn
kanssa hänen sanotaan yhessä ryöstäneen _Palládiumin_, tahi Jumalan
oman kuvan Troíjasta, Athenéijan temppelistä, ja tehneen monta muuta
sellaista koiruutta. Muutoin lausutaan hänestä, että hään kotiin
tultuansa, ikeän kuin Agamemnon -- ja ehkä moni muu, tämän soan
käyttäjöitä -- löysi vaimonsa Aegialian aivan vihelliäiseksi; sillä
häänkin miehensä pois olessa, ei malttanut olla 10 vuotta ilman ukota.
v. 442. _Ma pelkeen_, on toas yks _anapaestos_, josta on muistettava
mitä jo mainittiin 413:sä värsyssä. -- _Miehii ja hameen kantavii
vaimoi_ (Karjalaisten puhe) t. "miehiä ja hameen kantavia vaimoja",
joista on niinikkään jo puhuttu 372:sä värsyssä.
v. 444. _Uroksi t. urholliseksi_; sanan-vaihtolla (_per enallagen_).
v. 445. _Troijan ensimmäisissä miehissä käymään_, nimittäin,
"tappelussa".
v. 446. _Soahaksein kuultuksi_, nimittäin, "urrhollisuutellaini".
v. 448. _Vaipuu_ t. katoa, hukkuu.
v. 449. _Priámos_ oli _Laomédon_ poika, Héktorin isä, ja Troijan
kuuluisa kuninkas. Hään oli tämän kaupunnin ja valtakunnan kuuens ja
myös viimeinen valtias. Poikansa tautta, joka ei hyvällä tahtonut
luopua siitä häneltä poisvietetyltä _Helénasta_, joutui ukko-rukka
tällaiseen pahaan katrakkaan, ja tuli itekkin viimein pois päiviltänsä,
ja koko hänen valtakuntansa hävitetyksi. Sillä kuin kaikki hänen pojat
jo olivat moahan vaipuneet, otti hään vihtoin pakonsa temppelin
altarille, jossa häntä viholliset murhaisivat. Cíceron totistuksen
jälkeen oisi hänellä ollut 50 poikoa, joista ainoastans 17 oli
synnytetyt _Hekábelta_, hänen lailiselta vaimoltansa. Näistä ovat
seuravaiset, erinomattain mainittavat; _Páris eli Aléxandros; Héktor,
Helénos, Pollydoros, ja Deiphóibos_, joka Párin kuoltua omisti hänen
vaimonsa, vaan täytyi kohta antoa häntä jälleen _Menelauksellen_, hänen
vanhalle alottajallensa. -- Keihiin käytetty kansa, Ett folk kunnigt
wid att föra lansen.
v. 450. _Niin kovin_, t. niin paljon.
v. 451. _Ei Hekáben_, nimittäin, "surmaa". _Hekábe_ oli _Dymantin_ --
tahi niin kuin toiset totistaavat -- Thrákian kuninkaan _Lisseon_
tytär, _Priámon_ vaimo, ja _Héktorin_ äiti. Hänestäkin oisi paljon
puhuttavoo; ilman hänen jo ennen mainituita poikia, nimitetään vielä
_Pammon, Polítes, Antíphos, Hippónos ja Troílos_. Tytteristä olivat
_Kréusa, Laodíce, Polykséna ja Kassándra_ ne merkillisimmät.
Hään oli soan alussa lähettänyt nuorimman poikansa _Polydoroksen_ hänen
lankomiehensä _Polymnestorin_ luokse, Thrákiaan. Vaan koska tämä hyvä
kyty sai kuulla Troijan surullisesta hävitöksestä, murhaisi hään sekä
Polydoron että myös oman vaimonsa, ja viskautti heijän ruumiinsa
mereen, että hään sillä oisi olevoinaan Greekkalaisia mielittävöinään.
Piästyänsä Troijaan otti _Odysseys_ Hekáben myötensä niin kuin muka
vankina, ja vei häntä aluksellansa Thrákian maan rannoillen, jossa sen
kuolen Achilleyn huamu pakotti häntä, että hänelle uhrata hänen oman
rakkaan tyttärensä, sen rikoisan _Polyksénan_. Niin tapahtui että kuin
hään rannalla pesuutti tämän Neijon ruumiin, niin tuulen-henki kuletti
siihen hänen poikansakkin _Polydoron_ roaon. Nähtyä näiten molemmien
lapsien onnettomuutta, tahtoi äiti-rukka peretin tainua; kuitenkin
mielytti häntä vainoamisen halu. Hään houkutteli lankomiehensä
yksinäisyyteen, luvaten näyttääksensä hänelle miesvainajansa salattuita
aarteita. Tultua sinnen, otti hään ja muijen akkoijen avulla repäisi
häneltä silmät pois piästänsä.
v. 456. _Argos_, oli yksi suuri ja kuuluisa kaupunki Achaíjassa,
Greekan muassa, josta Greekkalaiset välisten ovat myöskin Argeíjiloiksi
tulleet mainituiksi.
v. 457. _Messeíja_ oli yks lähe Thessáliassa, Greekkan maassa, lähes
Pharsalon kaupunkia. Samaten myöskin _Hypereíja_. Héktor mieti mitenkä
hänen toveri täytyi vankeuessansa käyvä muihin orjin joukossa vettä
kantamaan, ja olla Greekkalaisten käskyn-alaissa, ja se oli tämä joka
kävi hänellen niin haikiasti mielestään.
v. 461. _Hevois-väist_ t. ratastajoista. -- _Ympäir t. ympäri_, merk.
"ympärillä." --
v. 463, _Orjeus_ (per diaerecis) t. "orjuus."
v. 465. _Viijään_ t. vietään. Näin herkeis Héktor puhumasta siitä
murheellisesta ja haikiasta ajatoksesta, joka pimitti hänen mielensä,
koska hään aatteli hänen puolison tulevaista onnettomuutta. Vaan koska
tässä ej selitetäk mihinkä _Andrómache_ Troijan hävitessä joutui,
niin tahoimme myö hänestäkin jotaik puhua. Kuin Greekkalaiset
väkirynnäkkeellä tunkeksivat Troijaan, niin Héktorinkin vaimo
kiäntyi heijän orjaksi. _Pyrrhos_, Achilleyn poika, jonka
_Deidamia_ oli hänelle synnyttänyt sai tämänkin vaimon osaksensa.
Rakastaissaan hänen mainihtevata käytöstä -- ehkä myös että lepyttää
sen murhan kuin hänen isä oli Héktorin peälle tehnyt -- otti hään hänen
vaimonsa avioksensa. Hään siiti hänen kanssa kolmet poikoa, _Molóssos,
Píeros ja Pérgamos_, ja antoi viimeisellä sekä vaimonsa että
valtakuntansa _Helénoksellen_, hänen lankomiehellensä, joka niin-ikkeen
oli tullut hänen vankiksi, vaan joka nyt piäsi Epiruksen kuninkaaksi.
-- Ehkä myös jokuu soisi tietäksensä miksi mieheksi Héktorin poika
tuli? Kuin viholliset hävittivät Troijan, niin Andrómache oli kätkenyt
poikansa, että säilyttää hänen henkensä. Vaan Odysseys löysi hänet
kuitenkin piilostansa, ja viskaisi tämän lapsukkaisen tornista
tantereesen, ettei tästä sikiästä pitänyt tulla Troijalaisillen turva.
v. 468. _Kiänsiin_ t. kiänsi ihtiänsä.
v. 469. _Jouhista hirmuista huiskuu_, t. "huiskua, lertua", den rysliga
tagelståndaren eller tagelplymen.
v. 470. _Rautlakin harjasta_, t. "harjusta" från öfversta kammen af
hjelmen.
v. 471. _Rukka_, on yks Savolainen puheenparsi jota usein sanotaan,
kuin toista rukoillaan eli siälitään, ja on merkihtevä niin paljon kuin
"hyvä, kultainen, veikoinen", niin myös: "poloinen, katala, rauka,
kurja", j.n.e.
v. 474. _Souvatti_, e. "tuuvitti, hyssytti," wyssja.
v. 475. _Zeys_ t. _Jupiter_ oli Greekkalaisten ja Ruomalaisten suurin
Jumala, se on usseen ollut meillen vastukseksi, että koska heijän
Jumaloilla on monet nimet, sekä Greekkalaisia että Ruomalaisia, ottoo
mikä heistä ois paras, ja jos kirjutettaisiin heitä Latinalaisten tahi
Greekkalaisten tavalla.
v. 476 on liian täyteläinen.
v. 477. Tämä Héktorin toivotus, on aivan samallainen kuin vanhoin
Suomalaisten, ja heijän Sankareiten (lue 461:näs sanalask.).
v. 478. _Voipa_, kämpe, starkotter. Uro merkihtee tässä paikassa,
"piämies t. valtias."
v. 479. _Isä_, t. isänsä.
v. 480. _Eine_ t. saalis, byte.
v. 483. Oisi sanasta sanaan: "_Jokapa painoi sen hajuvan poveensa
vasten_." Suomalaiset jotka eivät vielä ouk tottuneet että hajulla
huvittaa mieltänsä, eivät taija muuta kuin olla tietämättömyyessä,
haisiko hänen poveensa hyvälle vaan pahalle. Tapa oil muka eteläisissä
kansoissa, hyvillä ja hajuivilla öljillä ja voiteilla voijella sekä
heijän hiuksiansa kuin ruumiinsakin.
v. 485. _Hyväili käillänsä_, t. "likisteli", smekte henne med handen,
nemligen om kinden.
v. 486. _Eistäin_ t. etestäin.
v. 487. _Ei liikutak minua ykskään_, t. "ei manatak manalaan ketään";
Homerus osottaa tässä että häänkin luottiin yhteen välttämättömään
Luojan käytökseen.
v. 489. _Moailmaan tullut_, t. "tullut synnytetyksi." Tämä Héktorin
ajatus tavataan pian samoilla sanoilla toimitettuna meijän vanhoissa
sananlaskuissa.
v. 490. _Askareitais_, t. töitäis.
v. 49l. _Kaiteis kuin värttänäis_, merkihtee sekä "kankas-tuolis että
vokkis"; osainen kokonaiseksi (_pars pro toto_).
v. 495. _Pujottu_, t. laitettu, smyckad, utsirad, prydd.
v. 496. _Kyyneleitä kyllä_, t. paljon kyyneleitä.
v. 498. _Miesimurhaja_, kuhutaan tässä Hektoria, koska hään
tappeluksessa hakkaisi miehiä muahan martahasti.
v. 507. _Achaíjit_, merkihtee yhtä kuin Greekkalaiset. Hyö olivat
soaneet tämän nimen _Achaíjan_ maasta; kahoppas v. 456.
G--nd.
TYTTÖÄ KAUNISTA KAHELLESSAIN
Sanaus.
Taivaan tyttö! huuleis on hunaja, kieleis on mettä,
Suloinen suusi -- tulinen silmäisi on;
Josma sun nännäiskin näkisin! ne ovat kauniimmat kaikist';
Poveini polttaavat hyö, mielyttää mieleini juur' --
G--nd.
MUISTUTUKSIA MEIJÄN VANHOISTA KANSALLISISTA SOITOISTAMME.
Koska myö kerran olemme ruvenneet perkamaan meijän omiamme
vanhuksiamme, ja tarkoittanneet parempoo tietoa ei ainoastaan meijän
Runomuksestamme,[299] mutta myöskin meijän vanhoin viisauesta, ja
heijän muusta elämästä, että sillä saisimme vähittäin valaistuneeksi
meijän omoo tarinamustamme, niin luulemme me etttä meijän _vanhat
kansalliset laulamukset_[300] ovat soitostaankin aivan merkilliset,
ettei siitäkin jotaik puhua; tahi myö uskotaan että se oisi
ansioksi arvattava, harjoittaa ja ilmoittaa _meijän omoa vanhoa
soittamustamme_,[301] sellainen kuin se vielä osottaiksen meijän
vanhoissa lauluissa ja soitoissa. Sillä kansan mieli ja ajatus pitäis
siinäkin ilmistyä; ikään kuin muissa hänen toimituksissansa. Tahi
kansan _soittamuksen_ täytyy aina olla yksi puhkaus hänen _tunnosta_,
(ett uttryck af dess känsla) ikään kuin hänen _Runomuksessansa_
puhkistuuvat hänen juohtumukset (liksom dess fantasi röjer sig i
poesin).
Meijän tietäksemme ei ouk vielä ykskään ottanut hakeaksensa, sitä
vähemmin harjoittaaksensa meijän Suomalaista soittamustamme; se on niin
kuin meijän muutkin omat laitokset heitetty uneukseen ja pilkaukseen.
Se oisi ollut meillen hauskaksemme, jos joku jo e.m. 500 vuotta siitten
oisi kirjaan pistänyt meijän silloin olevaiset Suomalaiset soitot; ja
se olkoon tulevillen huvitukseksi, että myö nyt tätä tehään.
Mitä näihen iästä tuloo, niin on arvattava, että ne ovat vanhemmat kuin
sanottiin, mutta mitenkä sitä soattaneen toistoo? --
Jos Runon _soittamus eli laulamus_ on niin vanha kuin ite _runot_, niin
siinä oisi toistusta kyllä, että hyö ei ouk toisen päivän synyttämiä.
Se on uskottava että _laulamus_ ei ainoastaan ouk yhtä vanhaa kuin
laulun-_sanat_, mutta monta vanhempi, sillä laulamus on se piiros johon
sanat suljetaan ja sovitetaan, ja koska piiros on aina vanhempi kuin
mitä hänessä suljetaan, niin on myöskin runon-soitto paljoa vanhempi
kuin ykskään meijän runoista. Meijän runoin ikee ei myö tiijetäk, mutta
sitä myö tiijätään että Suomalaiset jo vanhoinna aikoina[302]
olivat kuuluisat heijän runon laulamisesta, joihen piiroksiin heijän
taikaukset ja loihtumiset siitten sovitettiin; ja että se sana _Runo_
-- joka Ruotinkin vanhassa kielessä merkihti sekä laulua, että ite
viisautta, että myös näitä neniä (_de bokstäfwer_) joilla sitä
toimitettiin -- on peri vanha, nehään siitä, että Odin jo sanotaan
heitä harjoittanneen. Tacituksen aikana heitä jo nimitettiin Ruomissa,
joka näyttää että hyö mahtaavat olla lähes 2000 aastaikoa vanhat, tahi
ennen meijän vuos-lukua.
Jos sen eistä Runot on niin vanhat kuin heijän nimet; kuinka vanhat
eikös siitten Runon soitot liene, jotka ovat heitä vanhemmat? Mutta
siiten on toinen kysymys, jos heitä vanhuutessa laulettiin varsin sillä
tavalla kuin nyt, tahi jos eivät hyö ouk ajan kululla jossakussa
muuttuneet. Tämä on tietämätöin, vaan uskottava, että jos hyö oisivat
muuttuneetkin, niin se mahtaa olla niin varsin vähä, ettei se meitä
eksytä heijän luontoansa tuntemasta; josta myö kohta tulemme enemmin
puhumaan.
Se on oppineilta jo havaittu että kielet olivat vanhuutessa enemmin
runolliset (_poetiska_) ja soitollen tointuvaiset (_musikaliska, stämda
för assonans, harmoni, melodi_) kuin nykyisin; että sitä myöten kuin
kansa valistuu, niin sitä myöten hään kavottaa myös kielestänsä tätä
vanhoo runollista luontoa, joka syntyy puhtaaksi puheeksi;[303] tahi se
vaipuu olemasta yksi puhkaus[304] ainoastaan heijän tunnollensa, ja
tuloo soveliammaksi toimittamaan heijän ajatuksia ja ymmärtämyksiä.
Moni on sen eistä luullut, että kielet vanhuutessa hoastettiin enemmin
laulamalla kuin puhumalla, tahi että ihmiset tarkoittivat kielessänsä
enemmin eäntää ja sointua,[305] kuin sanoja ja puheita; ja se näyttä
kyllä, kuin tämä luulo ei oisi ilman perustuksetak. Jos ei tunnetak
muuta, niin tunnetaan että kaikissa kansoissa tavataan lauluja ja
soitto-neuvoja (olkoon ne hyvät tahi huonot) jo kaikkiin vanhimmillakin
ajoilla. Nähty on myös, ettei muut soitot mielytä sitä roakoo rahvasta,
kuin ne jotka hyvin tärisee ja kiljuu heijän korvissaan, sillä heijän
kuulo-aistimet ovat aivan karkeet, ja tarvihtoovat kovoa paukuttamista,
ennen kuin heltyyvät. Tästä tuloo että sen valaistamattoman kansan
soitto-neuvot ovat kimakkaat ja kiljuvaiset eänestään, niin kuin
Ruohtalaisten _Nykkel-harppu_, Skottilaisten _Säkkipilli_, ja
Lappalaisten _Rumpu_ j.n.e.; tästäpä tuloo myöskin että Suomalaiset
ovat nykyisin pois-heittäneet kantelettansa, ja remputtaavat nyt
pahapäiväisillä vinkuvilla viuluilla.[306] Mutta ettei vanhoina aikoina
ouk ollut varsin niin, tavataan vielä heijän vanhasta kauniista
soitikasta,[307] heijän vanhoista kauniista laulamuksista, ja heijän
suloisesta runomuksesta.
Se on ensinnik mainittava, että Suomalaisilla on oma vanha soittelo
kuhuttu _kantele_, joka jo teoltaan osottaa vanhuutta,[308] ja
yksinkertaisuutta,[309] ja jota ei tavatak muualla missään. Ettei se
ouk vierailta haettu, toista hänen Suomalainen nimensä, ellei sitä
selitettäsik Ruomalaisten sanasta _cantare_.[310] Vielä merkillisempi
on, että se on luonnostaan niin hilja- ja hellä-eäninen, että se
näyttää ainoastaan olleen tehty suosioitellakseen suru-mielisiä ja
ala-uloisia,[311] vaan ei iloksi roa'an talon-pojallisen rahvan, joka
toistaa että kansan mieli ja luonto ei ouk ollut varsin semmoinen kuin
nykyisin. Kuin nyt tutkistelemme niitä soittoja joita sillä soitettiin,
niin löyvämme heitäkin ilman mitään pauhamista varsin tyynestä
luonnosta, usseemmittain lauhkia-eänisiä,[312] niin kuin muka muihenkin
kansoin vanhimmat laulut.
Kuin nyt tarkemmin tiijustelemme meijän vanhoa Suomalaista
soittamustamme, niin havaimme että se on kahellainen; nimittäin
ensinnik se joka osoittaiksen meijän vanhoissa kansallisissa lauluissa,
eli se joka on soatettu sanoilla, ja joka on jo enemmin antainnaan
meärättyihin eäniin (_som redan öfwergått till mera artikulierade
ljud_). Nämät laulamukset, joissa sanat on jo sovitetut soittoon, tahi
jossa soitto on jo ikään kuin taivuttanut ihtiänsä sanoin, luetaan
muissa kansoissa kaikkiin vanhimmiksi soittamukseksi, johon hyö
tutkimisellaan taitaavat tulla tietäviksi. Näihin on meijän Suomalaiset
Runon-soitot luettavia. Mutta meillä on vielä yksi toinen soitto-loatu,
joka on meijän mielestämme vielä vanhempi, ja jota myö sen eistä
eroitamme näistä -- se on muka meijän _paimenen-soitot_.
Hyö ovat niin vanhat ettei heillä eneä löyvyk sanojakaan, ja
tietämätöin on, jos sellaisia on milloinkaan löytynyt.[313]
Sillä hyö ovat ikään kuin syntyneet meärämättömiltä eäniltä,[314]
koska eivät ouk soanneet sanojakaan heihin sopimaan. Hyö ovat
nopeemmin loilotuksinna laulettavia, tahi kuin hujauttelemuksia
mehässä, annettu sarvella karjallen, Karhuja kajottaakseen, ja
korpiin kaikuttaakseen; vaan ei että niillä muka mielyttää miehen
mieltä. Kuitenkin ovat hyö meistä varsin suloiset ja rakkaat, sillä
hyö muistuttaavat meitä meijän nuoruuen iästämme, ja meijän
koti-majoistamme, hyö juohuttaavat meijän mieleemme niitä aikoja
jollon meluisimme kotimehissämme, ja jollon heissä kuulimme maan-kylän
tyttölöihen soittavan sarvillansa, karjan kellon kaikattavan, ja
korvissa koiran haukkuavan. Nämät paimenen-soitot ovat muista soitoista
luettavia ikään kuin lapsillisia lausumuksia, jotka eivät ouk vielä
koventuneet miehen täyvelliseen puheesen. Että paimenen-soitot ovat
kaikkiin vanhimmat, ja ovat ikään kuin syntyneet ihmiskunnan
lapsillisessa iässä, nähään siitä, että heitä soitetaan sarviloilla,
jotka ovat ne kaikkiin vanhimmat soitikat sukukunnassamme.[315] Myö
tunnemmo että ne muinoiset kansat ensin vanhuutessa olivat karjan
kaitsiat.[316] Sitä luetaan jo vanhassakin testamentissa, Abelista
alkain.
Myö uskomme, että jos muillakin kansoilla oisi muka tallella heijän
vanhimmat paimenen-soitot, niin ne oisivat ehkä kaikki melkeen
yhtäluontoisia,[317] sillä hyö ovat kaikki ikään kuin sarvessa
syntyneet, ja kasvaneet näinnä yksisinnä vanhoinna aikoinna. Se on paha
kyllä ettei muut kansat ouk ottaneet näistä paremmin voaria, tahi
julistanneet heitä muillen, ja se olkoon luettu meillä ansiokseksemme,
jos oisimme muka ne ensimmäiset jotka ottaapi heitä toimittaaksemme.
Nämät _paimenen-soitot_, jotka tässä nyt annetaan teillen, ovat Savosta
kotoisin; mutta uskottava on että niitä soitetaan muissakin
Suomalaisissa maakunnissa. Sitäk ensimmäisetäk[318] niin ovat toiset
kaikki ylöskirjutetut Juvan pappilassa, kirkko-kylän paimenilta.[319]
Se oisi toivottava, että meijän moamiehet, muissakin moan-paikoisamme,
ottaisivat sen vaivan ja ylös-kirjuttaisivat niitä laulamuksia, jotka
heissä ehkä vielä löytynöön. Koska minä yhestä kylästä olen yksinäini
soanut näin monta soittoa, miten iso joukko eikös siitten heitä
mahtaisi soaha, jos heitä keräileisimme koko Suomenniemestä. Tosi on
kyllä, että iso joukko heistä on lähtenyt toinen toisestaan, ja että ne
juuri vanhat ovat ehkä varsin harvat. Mutta hyö ovat kuitenkin kaikki
yhteen kuuluvia ja kirjaan pantavia, koska heitä näin vanhuesta
lauletaan; myö oumme heitä myöskin sen eistä tässä kirjaan pistäneet.
Koskei näillä paimen-soitoilla löyvyk sanoja, niin olen minä kuitenkin
uskaltannut että joten kuten sovittaa sanoja heihin, jotta sillä
paremmin heitä muisteleisimme, ja taitaisi mielessämme pi'ellä,
liioitenkin koska niin harvat meijän omista soitoistamme ovat lauluiksi
harjoitetut. Minä olisin kernaasti sanoissakin tahtonut tavoittaa
samalaista yhtäläisyyttä ja yksin-kertaisuutta, kuin soitossakin, mutta
se on ollut mullen työläs, nouattaakseni.[320] Tästä minä tahon
muistuttoo, että soitossa on arvo, vaan ei sanoissa. Hyö ovat perin
vanhat, vaan nämät nyt vasta tehtyt. Soitto on tässä peätarkoittamus,
sanat ovat ainoastaan yksi sivu-aine (biomständighet).
Mitä toas tuloo sanottavaksi siitä toisesta soiton-loavusta, nimittäin
meijän _lauluista_, eli siitä soittamuksesta, kussa jo sanat ovat
soittoon sovietetut, niin sekkiin on kahellainen; nimittäin 1) _Runon
soitto_,[321] ja 2) _muut (vanhat kansalliset) laulamukset_; johon
nykyisempiäkin lauluja on luettavia.