muutkin kansat Europassa? -- Niillä on kyllä ollut tätä henkellistä
vapautta, vaan ei tätä laillista. Meijän viimen vainaja Keisarimme
keksi kyllä tätä heijän puutosta, ja aivotti tätä auttoaksensa. Hään
piti mielessänsä teheksensä alamaisiansa ei ainoastaan voimallisiksi
mutta myöskin onnellisiksi (olkoon tämä hänen suurin kunniansa). Hään
hävitti jo paljon pimeyttä valaistuksen levittämisellä, ja helpotti
maan-orjuutta vapauvellansa ja helleyvellänsä; ja myö oommo toivossamme
että tämä meijän nykyinen Keisarimme pitäis täyttämän ja lopettaman
hänen Veli vainajan aivotuksia. Hään on jo meillen osottanut, ettei
tämäkään ouk mikää turha toivo; hään on jo antanut käskyn, että yksi
yhteinen Lakikirja pitäis toimitettaman koko Venäjän moalle, että sillä
vakuuttoo alamaisiansa laillisella oikeuvella ja vahvistuksella, ja
hään on jo ite ottanut tämän asian armollisimpaan huolehensa. Hään on
jo peästänyt Virolaiset vapauteen, ja toimittanut Suomalaisillen
tilaisuutta harjoittamaan valaistuksensa ja onneansa.
G--nd.
RUNON-RUIKUTOS
Koska tuli sana että meijän Armollisin Keisari oli kuolut
Tarankossa[269] s. 1:senä päivänä Joulukuussa vuonna 1825.
Ipse Pater patriae, quid enim civilius illo,
Sustinet in nostro carmine saepe legi.
_Ovidius_.
Jäseneini jäykistyyvät,
Suonet kuivistuu kokohon,
Ajatukset, aivotukset
Juoksoavat hujan hajan,
Seisoavat jo sekaisin;
Sill en taija taivoltani,
Enkä kynällä kykene
Panna näitä paperillen,
Murhet muistoksi monellen.
Pankoon siitten muut paremmat,
Tehköön virret viisahimmat,
Surusta, suru-runoja,
Joita laulais lapsillemme,
Jälkeisillemme jätettäis
Muistutuksi, tämän murhen.
Merkiksi mieli-pahamme!
Tokk' ma Runon ruikuttelen,
Suomen kielellä selitän
Miten Tarankos' tapahtui,
Meren mustan mutkahassa,
Aivan Assovin lahella.
Siin oil kaupunk' kaunis kyllä,
Talot rannalle raketut,
Johon valtias vaelsi.
Meijän kelpo Keisarimme
Tullessansa tuon kujillen,
Kylän päähän päästyänsä
Heiti meillen jää-hyväiset:
"Hyvästi nyt hyvät lapset
Minun veljetkin veikkaiset!
Lähtöpä mullen nyt tuloopi,
Maita muita matkustella;
Kylläpä myö toisiamme
Vielä taivaassa tavataan."
Sanoittu näitä sanoja
Muutti Hään murheesta majansa
Tuonek taivaiseen talohon,
Tuonne ikuiseen ilohon.
Saatuva tämän sanoman
Kansat kaikki kauhistuivat,
Seisattuvat säikähtynneet.
Koska kuulit kuolehenna
Venäjän valtian valitun,
_Aleksander_ armollisen
Ei enee olevan elossa.
Voi meijän Kuninkas kulta,
Meijän kelpo Keisarimme,
Miksi nukuit niin nuorra,
Läksit niin nopeen lepohon!
Oisi sullen vielä ollut
Aikaa elätä enemmin;
(Ihmisiltä jo iäksi
Siunataan Sinun nimeis).
Honkaat kaikki huolistuuvat,
Vuoret kaikki voihkuavat,
Kuin et tule tuonelasta,
Palaja manalan maasta,
Tuosta kylmästä kylästä,
Kuollon kurjan kartanosta.
Niinpä kansasta katoisi,
Väsyi meijän välillemme,
Joka varjeli Venäjät,
Suojenteli Suomalaiset,
Viron raukankin rahvaat
Vapautti ja varoitti.
Joka oli onnellisest,
Laupiasti lahjoitettu
Nillä mieli-merkkilöillä,
Joita harvoin kyll' tavataan,
Valtioissa varsin harva.
Olit aina armollinen,
Armollinen, avullinen,
Alammaisillen avara,
Nöyrä köyhäinkin kotassa;
Varjeluksi vaivaisillen,
Onneheksi orpoisillen
Turvaksi monen tuhannen.
Vaikka Sinun hallitessa
Soat isot ilmistyivät,
Jotta valta jo vapisi,
Peläistyvät Pietarissa;
Viimen kuitenk voiton kanssa
Etsä tahtona tapela,
Surmata omoo sukua.
Sill ej Sua suostutellut
Sota-juonet juoksutellut,
Miellytellyt tätä miestä.
Vaikka kohta valtakunnan
Loajemmaksi sa levitit,
Ja pian joka puolelta
Kyllä liioiten lisäisit,
Niin sa kuitenk kuuluisasti,
Mieluisasti niin kuin miesi
Rauhan moailmaan rakensit,
Valtakuntihin välillä
Sovitit hyvän suosion.
Kukapa kummaksi panisi,
Ottais sitä ouvoksensa,
Ett on murheet muistossamme,
Mielikarvat mielessämme,
Suussamme suru-sanoja;
Että hänen katehessa
Kyyneleitä kylvättihin,
Itku-silmin istuttihin,
Hänen hauvan ympärillä.
Savossa nämät sanomat
Teki miehet mielettömiks,
Lesket kaikki levottomiks,
Uuvenmaankin majoissa
Itkusilmällä Isänät
Toinen toisell toimittaapi
Mitä kuulivat kylässä,
Kirkko-tietä käyvässänsä.
Karjalaiset kammoistuvat,
Hämäläiset hämmäistyvät,
Pohjolaisetkin poloiset
Paniin päivillen pahoillen,
Koska hauvassa havaisit
Heijän rakkaan Ruhtinansa,
_Aleksander_ armollisen
Ei eneä olevan elossa.
Häntä kaikki kaipoavat,
Suru-suullansa suruuvat
Suloisessa Suomenmoassa,
Poloisessa Puolanmoassa;
Koko Venäjän väestö
Itkeepi tätä Iseensä.
Kolmet kuuetta kymmentä
Miljuonia ihmisiä
Ovat orvot jo osastaan,
Tulleet varsin turvattomiks,
Kuin on kuollut ja kotonut
Heijän kuuluissa Kuninkas,
Heijän Herra herttainensa,
_Aleksander_ armollinen.
Vanhat Aasian asukkaat,
Lapset ikuiset iässä,
Jotka käyvät käiväröivät
Aurinkon raja-maisilla,
Päivän-nouson mantereilla,
Hyökin mahtaavat maukkua,
Kujerella huikiasti,
Parta-suutansa sukia,
Kuulehessa ett on kuollut
Heijän kuuluisa Kuninkas,
Heijän Herra hertainensa,
_Aleksander_ armollinen.
Mutta mitäs ma mainihten,
Mitäs tyhjään yrittelen
Nimittää niitä nimiä
Jotka häntä murhehtiivat
Ensinnik koko Europa,
Kaikki vanhat Valtakunnat,
Maan-piireihen pitäjät
Paheksii tämän asian,
Että joutui joukostamme
Tämä miesi merkillinen,
Tämä uljainen uroista
Jätti heitä jälellensä.
Mutta kuitenk' kaikki näistä
Ej ouk ykskään joukoss' joka
Suru niin kuin Suomalaiset,
Niill' on syytäkin surua,
Huomennakin huolistua,
Koska heiltäkin katoisi,
Toivo ainua aleni.
Oltiin äsken äijittommät,
Varsin vanhintoo vajoo,
Nyt myö jäimmekin jätetyt
Itekseni ilman isätä.
Meitä teköö huolet huonoks,
Murheet muita mustemmaksi;
Ohho, onnetoin osamme!
Varsin vaikia elämä,
Koska myö poloiset pojat
Olemme taas orvon-lapset,
Kovalt' onnelta koetut.
Kuka meill' nyt turvan tuopi,
Kuka rauhalla ravihtoo?
Kuka uutta uskallusta
Panoopi meijän povehen?
Sytämessä sytyttääpi
Tyytyväistä tyyventöä?
Onnen oikian osottaa?
Olkoon se meijän omainen,
Veli vainajan valittu,
_Nikolausi_ niminen,
Joka suopi meillen suovan,
Ennen entisen elämän!
Siitt ois meillä vielä mieli,
Toivo vielä toisen kerran
Peästää onneiseen olentoon,
Ennen entiseen elämään.
G--nd.
SANAUKSIA.[270]
AGNES LOUISE GODENHJELM.[271]
Sanaus.
Nuori kuin heinä, kaunis kuin keväinen kukka,
Kasvoit Sie koria korvessa; Suomessa suloinen juur.
Ihana Tyttö! taivaat ei tainna olla Sinua ilman;
Sen eestä ottivat hyö moastakin omansa pois.
G--nd.
ULRIK WILHELM HASSELBLATT.[272]
Sanaus.
Ystävä! vieraissa maissa myö tutuksi tultiin, ja kohta
Rakkaus ratkeis ja ystävyys yksinään jäi.
Kuolema rikkoi Sun rintais, mutt' henkeisi heiti;
Tuonelan turviin yhtyyvät ystävät taas!
G--nd.
PETTER REINHOLD von TÖRNE.[273]
Sanaus.
Surutkee Suomessa kaikki! yks meijän ystävä vaina
Törne on manalaan männyt, viisas ja vilpitöin mies;
Nuoruus ja Viisaus moassa -- ei tavatak yhessä aina,
Hänessä löytyivät kaikk', Totuus ja Rakkaus myös.
G--nd.
TÄMÄN MOAILMAN KATOVAISUUTESTA.
Vuuet vuosista kuluuvat,
Päivät päivistä katoovat,
Eikä jätäk jälelleensä
Josta tunnit tunnettaisiin,
Ajan luvut luettaisiin,
Märkittäisiin ajan meärät.
Joka nyt ajat jakoopi,
Kohta jaetaan ajassa;
Joka nyt iät lukoopi,
Kohta luetaan iässä.
Sill' ei löyvyk mitään moassa,
Eikä taivaalla tavatak,
Jok ei ouk iältä syöty,
Ajan muutokselt' murettu.
Ihmisetkin, eläimetkin,
Suurimmatkin, pienoisetkin,
Kaikk' ne raukat raukenoovat,
Kukistuuvat kukiin kohta.
Urot uupuuvat uroilla,
Väsyyvät kyliin välillä,
Miehet keskellä keolla
Niin kuin kukkaiset kukistuu,
Neijot neäntyy, pojat poahtuu,
Lapset lahonna lakastuu.
Ei seäli tuonelan toukka,
Armahta manalan mato!
Kansat koatuuvut kumohon,
Suvut suppuhun supistuu,
Katoovat kaikki tomuksi,
Kaikki tuhkaksi tuloovat.
Niinpä kulkeevat Kuninkaat,
Maihen vanhimmat vaeltaa,
Tuohon tuonelan talohon
Miehet parahat palaavat.
Sinne tunkiiksen tuhannet,
Sa'an-satoja samoovat;
Iälliset, harmoopäiset,
Nuorukaiset, naurosuiset,
Kaikk' ne hauvassa homehtuu,
Muuttuu mullassa muvaksi.
Niin kuin turpeessa turilas,
Toukka tammehen tomussa,
Mikä missä, kuka kussa,
Nukkuupi nurmen ala.
Niin on, niin on ihmis rukka,
Kapeen-karvan kannattama!
Et sinä itekkään tiiäk
Mihin luitaisi luvetaan,
Mihin kalsot kannettaneen,
Mihin viskataan vitakset.
Mitäs siitten pöyhisteleit,
Olet niin ylen ylpiä?
Silläköön sinun nimelläis,
Vainko raukka rahallaisi
Luulet sie muita paremmaks,
Onnen lapsia olevais.
Vähästäpä sinä veikkonen
Kovin runsaaksi rupeisit.
Kuinhaan peäsät päivän peähän
Jollon kaikki katoapi,
Mitäs jääpi siitt' jälellen?
Yksi roato raateltava,
Yksi hauska hauvattava,
Annettu maan mavoillen,
Syölähillen syötäväksi;
Jotka lihat liikuttaavat,
Jotka suolet suorittaavat,
Kalhot kaikki kaluvaavat,
Syövät syvämmen suuhunsa.
Tok on yksi puuttumatak,
Toukan hampaan hakkoomatak,
Ajan luvussa lujanen:
"Tehty työ ei täkämätöin."
Mitäs olet aivottanut
Valmistannut, vaikuttanut,
Hyväksi tahi pahaksi,
Sukukunnan kunniaksi,
Onneksi oman olentois,
Sit' ei saatetak salata,
Peitoksilla peitätellä.
Ootkos elenyt ehoksi,
Muillen muka turvahaksi,
Muihen ihmisten iloksi?
Ootkos tehnyt jotakuta
Kelvollista, kunnollista,
Joka muita muistuttaisi,
Jäisi merkiksi jälestäis,
Sinun olleen otollisen,
Avullisen, aimollisen,
Aikaan soattaneen jotaik;
Niin et katoo kuolemassa,
Etkä torku tuonelassa,
Malta manalan majassa.
Silloin siunataan sinua,
Moassa vielä mainitellaan,
Taivaassa sinun tapojais.
G--nd.
SANAN-VAIHETUS.[274]
Viänämö nein Vempelettä,
Kanteletta käsin käytämme,
Kuin muinon yks uljas Ukko,
Ikuinen ilon-Isäntä.
G--nd.
KEÄNNÖKSIÄ HOMERUKSESTA.
Tiiustuksia Homeruksesta ja hänen kirjoista.
Non ut voluimus,
Sed ut valuimus.
Jo on kolmatta tuhatta aastaikoa siitten kuin Homerus moailmassa eli,
vaan ei ouk ykskään vielä ollut hyvä, että runoillansa tulla luetuksi
hänen vertaiseksi. Myö taijamme ilman epäilemätä sanoa, että juuri
harva kirja on omalla kielellänsä tullut niin paljon luetuksi kuin
hänen, ja että suurin osa Oppineista ovat harjoittaneet tätä Greekkaan
kieltä ainoastansa häntä lukeeksensa. Europassa ei sunkaan mahak löytyä
yhtään kansoo, jok ei ou koetellut kielellänsä käsittää tämän vanhan
Runojan lausumisia; Ainoastaan Suomalaiset ja Lappalaiset, hyö ovat
tässä niin kuin monessa muussakin asiassa, olleet muita jälempänä.
Minkätähen siitten Homerus on kaikilta näin luettava? mahtaa joku ehkä
meistä kysyä, eihään se opeta meitä Jumalata tuntemaan, eikä viritä
muutakaan viisautta. Ei vaan! mutta se opettaa meitä tuntemaan ihmisiä,
ei sellaisia kuin hyö useemmittain ovat, kelvottomia ja kunnottomia;
mutta niin kuin heijän olla pitäis, täynnä hyviä tapoja; tahi jaloja ja
voimakkaisia, sekä töissänsä että käytöksissänsä. Ja vielä siittenkin
niin hään kuvailee heitä niin luonnollisella tavalla, niin totuuella ja
elävällä valolla, ettei myö hänessä missäkään löyväk virheitä tahi
puutoksia. Kolmet tuhatta aastaikoa ei ouk olleet hyvät aikaan soaha
jotakuta häntä parempata; ja se on ihmiteltävä, että ihmiset jo niillä
ajoilla olivat niin valaistunneet ja oppiansa harjoittaneet, että
heijän kirjutokset vielä nytkin on meillen esimerkkinä.
_Homerus_ eli nuon 900 aastaikoa ennen Kristuksen syntymistä.
Missä paikassa hään oli syntynyt on tietämätöin, sillä seihtemät
kuuluisat kaupunkit kiskoittelivat keskenänsä soahaksensa tätä
kunniata.[275] Myö tunnemme hänestä ainoastaan, että hään oli yksi
Greekkalainen Runo-niekka, joka sokeana kulki ympärin laulellen
laulujansa kansan ja kuninkaihen kuulla. Hänen isänsä sanotaan olleen
Mäon, ja hänen äitinsä Kritheis, joka oisi pitänä synnyttää häntä Melen
virran rannalla, Smyrnan kaupunkin tienoilla. Kuitenkin on puheet
hänestä niin monellaiset, ettei heihin oo peällenluotettavoo. Moni on
näillä ajoilla myös epäillyt semmoisen miehen ollenkaan löytyneen, ehkä
laulut hänen nimellä ovat tulleet kuultuiksi ja koottuiksi. Suurin osa
näistä hänen runomuksista ovat jo kavonneet ja joutuneet hukkaan;
ainoastansa Iliadi, Odyssea ja hänen Hymnit ovat vielä jälellä.
Nykyisemmät tiiustajat ovat luulleet löytäneese ettei nämätkään kaikki
ouk yhen miehen tekemiä, eikä myös yhenkään ajan; jota hyö sekä
kielästä että muista asioista ovat arvaneet. Hyö ovat sen eistä
aprikoineet, että Homerus ainoastaan on koonnut ja yheksi
voitto-runoksi[276] sovittanut muita entuisia ja vanhan-aikuisia
Runoja.
Koska myö olemme koitellaksemme ottanut että suomentaa yhtä sipaletta
Iliadin kuuenesta _Rapsodiasta_, niin tahomme myöskin selittää mitä
Homerus tässä hänen kirjassansa lausuu. Hään laulaapi yhestä
pitkällisestä ja aivan kuuluisasta soasta, joka aloitettiin yhen akan
tautta, ja lopetettiin kuolemalla monen miehen, ja monen kaupunkin ja
hallituksen hävittämisellä. Tämä Troijan sota on siitä merkillinen,
että se saattaapi tietyn ajanluvun tarinamuksessa. Se teki senaikuisten
kansoin joukossa suuren muutoksen, sillä muutaman heistä se hävitti,
muutaman kohotti; siitäpähän sai moni uus hallitus alkunsa. Tämä asia
joka on vanhoin salausten ja satuin kanssa sevoitettu, on lyhykkäisesti
tämmoinen.
_Peleys_ (joka oli Achileyn isä) oli kuninkaan Aeakon poika Aeginasta,
ja _Thetis_ (hänen vaimonsa) oli Nereon tytär, ja _Phtian ja Scyron_
hallihtia. Kuin heijän häitä juotiin, niin tapahtui yks asia, joka on
tullut moneltakin lauletuksi, ja mainitaan moailmassa matkaan
soattaneen suurimmia tapauksia. Näillä ajoilla Jumalat ei ottaneet
pahaksi tulla ihmisten pitopaikkoihin. Hyö olivat myöskin näissä häissä
soapuvilla, heijän muka antimillansa. Vaan koska _Eris_ joka oli
riitoin suojatar,[277] ei ollut sinne kuhuttu, niin pistipä se hänen
vihaksensa, ja vainoataksensa tätä, riitautti hään ne korkein-sukuiset
vieraat keskenänsä, niin ettei heillä sunkaan ollut näistä häistä
pitkiä pitoja. Tätä teki hään sillä tavalla, että hään viskaisi heijän
joukkoon omenan jonka peälle oli kirjotettu: "sillen kauniimmallen
Emoisellen".[278] Tuostapa vasta nousi tora kilvoitellessansa
keskenänsä kuka heistä oli muka kauniin, ja kellen omena oli annettava;
_Junolle, Minervalle, vain Venukselle_. Kuin eivät muuten tainneet tätä
sopia, niin ottivat _Parin_ (kuninkaan _Priamon_ poika) riitan
ratkasiaksi, koska hään oli kuuluisa kaikista, hänen vakaisuutensa
suhteen. Hään peätti että omena piti annettaman Venuksellen koska hään
piti häntä ihanaisinna. Kostoaksensa tätä, lupaisi _Venus_ hänellen sen
kaikkiin soreimman neijon _Achaijoisten_ tyttärilöistä. Voan Paris ej
mieltynytkään piikoihiin! Hään sai nähäksensä sen kauneutensa suhteen
kuuluisan _Helenan_, Menelauksen puolison, ja ihastui siihen.
Silloin kuin hänen mies oli männyt Kretaan ukko vainajansa perimään,
niin Paris sillä välillä lennätti _Sparthaan_, ja siinä Venuksen avulla
keänytti hään Helenan mielen, niin että hään miehensä hyljättyä
seuraisi Parin kanssa Troijaan, ottain ainoastaan myötensä muutamia
piika-orjia, ja omia hetuleitansa ja pähkineitänsä (nipper och
juveler).
Vaan _Tyndarus_, Helenan isintimä ja Sparthan muinonen kuninkas, oli jo
sitä ennen vannottanut kaikki Greekan Ruhtinaiset, kuin muka kävivät
hänen tyttärensä kosiomassa, että heijän piti kaikki yksinmielisesti
suojelman ja varjeleman sitä heijän joukostansa, jollen hään oli antava
tämän hänen piikansa. Kuin kaikki olivat männeet siihen lupaukseen,
niin hään otti _Menelauksen_ vävyksensä, ja antoi hänellen sekä tytön
että hallituksen. Kiinitetyt tästä lupauksesta, ja muutonkin
ystävyytestä Menelausta kohtaan, valmisteleitivat nyt kaikki Greekan
sankarit rankaisemaan tällaista koiruutta.
Se on tästä heijän soan-piosta, kuin Homerus lausuupi
_Iliadissansa_;[279] tässäkin _Rapsodiassa_.[280] Yhestä soasta, joka
oli julma käytöksestään, vaan merkkillinen niihen monen Uroisten ja
Sankareiten suhteen, jotka molemmin puolin tässä toisiansa kohtaisivat,
ja joihen vehkeistä Homerus aivan suloisella ja mielen-huvittavalla
tavalla runoilee. Vaikka hään itekkin oli Greekkalainen, niin hään
kuitenkin kertoopi nämät asiat niin totuullisesti ja vilpittömästi,
ettei hään missäkään paikassa ylistä omiansa kiitoksellansa, eikä taas
alenna vihollisiansa moittimisellaan. Hään antaapi lauluissansa heijän
sotia ja tapella keskenänsä, ikään kuin meijän silminnähen, ja sallii
kullenkiin lukiallensa ite mieltänsä myöten heitä kunnioittoo ja
ylisteä.
Se _episodi_,[281] jota myö tässä olemme koitellaksemme ottanut että
suomentoo, on hyvä kyllä totistamaan, mitä hänestä olemme sanoneet. Myö
olemme variten vasten valinneet tätä paikkoa joka on yksi niistä
soreimmista, että sillä moa-miehillemme näyttäisimme _luontoa_ kunnon
miehen, ja hellän vaimon _syväntä_.
_Hektor_, soassa yksi jalo ja uljas sankari, vaan kotonansa
hellä-syvämminen isä ja rakas puoliso, kiiruhti ennen tappelua
kotiinsa jää-hyväisiä heittämään vaimollensa ja pojallensa.
Mutta vaimo -- joka sillä ajalla pienen lapsensa kanssa oli
nousnut korkeisen torniin, että sieltä kurkistellen miekkoin ja
miesten keskelle käsittää oman Uronsa -- ei ollutkaan kotona.
Kuultua tätä, kiiätteli Hektor tappeluhun. Mutta vaimo, koska hään ei
ollut tavanut miestänsä muihen joukkossa, laskiin tornista moahaan; ja
tultua kaupunnin porttiin tapaisi hään siinä miehensä, jouvuttaissaan
sotaan. Itkein likisteli, syläili ja rukoili hään häntä olemaan pois
tappelemasta, osottain hänelle oman lapsensa ja vaimonsa onnettomuutta,
jos häntä tapettaisiin. Liikutellaksensa hänen syväntä, muistutteli
hään häntä mitenkä hänen appensa ja lankot olivat jo tulleet
vihamiehiltänsä surmatuiksi, niin että hään (joka oli yksinään jälellä)
nyt oli hänen ainua toivo ja turva. Kuultua näitä, Hektori ei tainnut
lykätä hänen puheita tyhjiksi; mutta muistutti häntä, että oli hänellä
muutakin suurempata velvollisuutta valvoaksensa; että kalpa oli
hänellen muka kallis, ja hänen virkansa, joka vaati häntä uhramaan
ihtiänsä isämmaan suojellokseksi. Sillä, vaikka hään kyllä arvaisi että
isä ja äiti ynnä kaikki hänen veljeikset piti tulla surmatuiksi, ja
koko hallitus hävitetyksi, niin ei tämä kaikki tehnyt häntä niin
levottomaksi ja murheen-alaiseksi, kuin koska hään mielehensä juohutti
vaimonsa ja lapsensa tulevaista onnettomuutta. Puhuttaissa tästä,
antaapi Homerus isän-rakkauen poisvaikentua hänen syvämmestä
velvollisuuteen suojelemaan omiansa. Pantua lakkinsa pois peästänsä
otti Hektor pojan syliinsä, antoi hänellen suuta ja siunauksensa,
rukoillen Jumalata hänen eistänsä, niin kuin yhen sankarin tulee
rukoilla. Kuullessa hänen toivotuksensa, soahaksensa muka pojastansa
Uron, joka oisi iseensä uhkiampi, ei äitikään muuta tainnut kuin itkee
ja nauraa. Tehtyä tätä, pani Hektor poikansa jälleen äitinsä syliin,
hyväili käillään vaimoansa, ja lohtutti häntä sillä sanalla, ettei
yksikään ouk hyvä vasten Jumalan tahtoa soaha häntä vahinkoittaneeksi.
Hään käski häntä seneistä keäntäimään kotiinsa, ja rauhassa omia
töitänsä toimittamaan, ja heittee muka miehillen pitämään soasta
murheen. Puhuttua näin, pani Hektor jälleen rauta-lakin peähänsä, ja
äiti riepu kulki murheissansa kotiin, kahellessaan taaksensa yhtenään,
niin kuin hään oisi muka arvanut, tämän olevan viimeisen kerran kuin
hään puhutteli miestänsä. Tällainen on se tapaus jota Homerus runoopi
näissä hänen 133:nissä värsyssä, ja joista nähään että ihmisillä jo
niillä ajoilla oli samat luonnot ja mielet kuin meijän ajoilla.
* * * * *
Mitä toas näihin keännöksiin tuloo, niin on mainittava, että myö olemme
niin paljon kuin suinkin on mahollinen tavoittaneet perustus-kielen
henkellistä luontoa; mutta myö olemme vielä siittenkin enemmin
pitänneet huolta tästä meijän omasta kielestämme, ettei tuo tulisi
murretuksi eikä sorratuksi. Sillä kosk emmö ole tehnyt tätä keännöstä
Greekkalaisillen luettavaksi, vaan Suomalaisillen, niin olemme myös,
enemmin harjoittaneet mitä voaitaan meijän kieleen, kuin mitä heihin
kuuluu. Jospa sen tautta jossa kussa löytyisi yhtä sanoa, joka ei oisi
toimitettu varsin kannallensa (efter ordet), niin se on kuitenkin
toisella sopivalla sanalla Suomeksi tarkoitettu. Jos muutenkin meijän
keännöksessä oisi paljon vikoja ja virheitä, niin muistakaatte
veikkoset, että se on ensimmäinen koetus aivan äkkinäisellä ja
vaikealla tiellä, kussa ei löyvyk yhtä polkuakaan astuaksein. Mitä
värsyin mittaamiseen[282] tuloo, niin on ollut meillen suureksi
vastukseksi, että Greekkalaiset ja Ruomalaiset enemitten tarkoittivat
kielessänsä mittausta, mutta myö karaistusta.[283] Sillä ilman
mittaamatak heijän värsyt eivät maksa mitään, eikä meijän toas sanat,
ilman karkaisematak.[284] Se on sen eistä mahotoin, että Suomen
kielellä sovitella saman-luontoisia versyjä kuin Latinan ja Greekan
kielellä; tahi jos kohta sitä saatettaisiin, niin eivät kuitenkaan
kuuluk millenkään. Meijän on täytynnä seneistä sovittoo _innot_[285]
(meijän sanoissa), siinä kussa Greekkalaiset panivat _painot_,[286]
(heijän puheessa). Tällä tavoin olemme harjoittaneet että näihen
versyin meärättelemisessä aina tarkoittoo intoa enemmin kuin painoa; ja
koska painot kuus-nivelisissä värsyissä,[287] on alussa kuhunkin
nivelen, vaan into (meijän kielessä) alussa kuhunkin sanan, niin olemme
löytänyt sopimattomaksi, että Greekkalaisten ja Ruomalaisten tavalla
asettaa leikkaukset[288] sanoin keskellen, vaan olemme heitä sovittanut
heijän välillen, niin paljon kuin suinkin on ollut mahollinen.[289]
Ainoastaan vieraat nimet (semmoisia löyvät v. 371, 379, 397, 415, 436,
457), äkkinäiset sanat, ja omat yhteenliitetyt puheet (semmoisia
tavataan v. 369, 398, 420, 424, 434, 442, 454, 455, 461, 498),
ovat liitoksessansa suvainneet tämmöisen kahteenpanemisen.
Viispolviset sanat (femstafwiga ord) ovat ehkä ne ainuat jotka
Suomenkielessä ovat paraittain kahteen-leikattavia, nimittäin sillä
tavalla, että ne kolmet ensimmäiset polvet teköövät ensimmäisessä
nivelessä yhen dactyluksen,[290] ja ne toiset molemmat yhen
spondeuksen,[291] tämä on liioitenkin soveltuva jos näissä polvissa on
pituutta jo entuuesta, niin kuin e.m. urholli-suuteis (v. 443).
Vastapäin kuin tämä tuloo paremmin harjoitetuksi, ja meijän
kielemme enemmin ehkä taivutetuksi, niin kuuluisi meijänkin ehkä
korvissa otolliseksi että lovistoo[292] kuus-nivelisiä värsyjä
sanoin-leikkuuttamisella. Mutta koska se nyt kuuluu meistä ouvollen,
niin olemme sitä tahallamme välttäneet. Mitä muuta tulisi ehkä
sanottavaksi, niin koska dactyliset värsyt ovat ne kauniimmat ja
täyvällisimmät, niin olemme harjoittaneet heitä soahaksemme; ja
ainoastaan jollon kullon niin kuin sanan vaihokseksi ottanut
spondeiloita.[293] Mutta varsin vieraita nimiä, olemme löytänyt
tarpeelliseksi että lovistaa viivyttämisellä, tahi tehä heistä
spondeiloita, jotta Suomalaiset heitä paremmin käsittäisivät.
Kahet värsyt ovat liian-täyteläiset (hypercatalecticus redundans)
(v. 386, 476); ja kaks alkaa anapaestolla (v. 413, 442).[294] Muutoin
olemme välttänneet että Ruohtalaisten tavalla sepittää äkkinäisiä,
monin-liitetyitä pitkiä sanoja, ja toisin puolin olemme myös kavahtanut
ettei liiaksi katkaista ja lyhentee puhettamme.[295]
HEKTORIN JA ANDROMACHIN JÄÄ-HYVÄISET.
Yks episodi Homeruksen Iliadin VI:sta Rapsodiasta,
Värsystä 369-502.