hänen olevan kaikkiin-täyvellisin (2), armollinen (5), avullinen,
hyvä-syvämminen (15), ja kaiken-tietävä (4).[172] Hyö anovat sen eistä
häneltä apua ja hyvyyttä, sillä hänessä luultiin olevan kaiken onnen ja
autuuen alku (1).
Hänen ylistämisestä tahi kunnioittamisesta ei mainitak missäkään näissä
sananlaskuissa, eikä puhutak ollenkaan josta kusta ulkonaisesta
Jumalanpalvelluksesta hänen nimensä kunniaksi.[173] Hänen palvellus
näyttää ainoastaan olleen sisällinen; nimittäin rukouksissa hänellen
tästä hänen sulasta armosta ja laupeutesta (6-12). Häntä ei myöskään
millonkaan mainitak kiivaaksi tahi kovaksi, jäykäksi eli pahuutta
rankaisevaksi; sen eistäpä häntä ei myöskään pelätty,[174] eikä uhrilla
lepytetty.[175]
Yhestä Kolminaisuutesta, Lunastoksesta, ja Pyhän Henken vaikutoksesta
ei heillen ollut mitään tietoa. Ei myöskään Enkelistä, uskosta,
papista, kirkosta,[176] kumarruksista, siunauksista, helvetistä ja
seittyisistä, kaikki nämät nimet ovat vielä nytkin äkkinäiset meijän
kielessämme, ja osottaa että poavilaiset ovat näitä meillen tuoneet.
Perkeleestä hyö kyllä mainihtivat, vaan eivät hänestäkään nimittäneet
muuta kuin hänen nimeensä, jolla hyö ymmärsivät yhtä pahaa henkellistä
olentoa. Koska he eivät häntäkään kuvaelleet millään luonnollisella
tavalla, niin se on arvattava että hyö pitivät häntä henkellisenä, jota
ei suatu pukea maallisiin piiroksiin. Luontonsa puolesta hyö pitivät
häntä Jumalisuutta vastaan ikään kuin vastakälkeisenä, mutta halvana
eikä mistäkään arvosta.[177]
Eivät häntäkään pelänneet, sen vähemmin rukoilleet. Senpä tautta ei
hänen nimee näissä vanhoissa sananlaskuissa mainitak.[178]
Mutta koska nämät valistuksen ajat rupesivat meiltä helviämään, ja
Suomalaiset kansat hämärässä hätäyntymään, nouattaissa noitumisia ja
joutavia taikauksia, silloin rupesivat myös häntäkin rukoilemaan ja
hänen nimeensä palvelemaan. Ja koska hyö Poavilaisten opista tulivat
oppimaan, että se kävi Jumalata uhrilla ja lahjoittamisilla lepyttää,
tahi soaha Jumalatansa lahjoitetuksi (eli oikeemmittain hänen
pappiloitansa), niin hyö keksivät sen neuvon, että mahtoi myöskin
laillen käyvä perkelettä näin lahjoittoo. Hyö rupesivat nyt häntäkin
lepyttämään, ensin siinä toivossa, että (koska hään oli muutoinkin
luonnostansa paha) hyö hänen avulla soattaisi heijän vihamiehiänsä ja
vihollisiansa vahinkoitetuksi; ja siitten, että hyö heijän
vahinkoittamisella taitaisi ite hyötyä.[179] Niin kuin hyö kasteessa
antaitivat Jumalallen, niin hyö nyt kivellä kosken kovan pyörtimessä
kastuttivat ihtiänsä pahallen. Lahjat Jumalallen annettiin kirkoillen
ja papillen, joista heitä hyviksi kiitettiin, siunattiin, ja kostoa
Jumalalta luvattiin; mutta lahjat pahallen ei annettukaan näillen, vaan
salaistiin kirkko-maihin, puihen juuriin, tuvan hiiluksiin,
kota-liiuksiin, ja muihin semmoisiin paikkoin. Eikä hänelle paljoa
annettu, sillä hänellä sanottiin olevan moallista tavarata kyllä, vaan
vähän tätä henkellistä. Hyö olivat kuulleet kirkossa, ja lukeneet
kirjassansa, että se halaisi nieltäksensä heijän sielujansa;[180] hyö
pantittivat niitä sen eistä hänellen sillä eholla että hänen piti
kaikissa olla heijän palveliana tässä muka maailmassa; toisessa
lupaisivat hyö toas vuorostansa olla hänen käskyn kuuliaiset.
Mutta kaikki nämät heijän joutavat ja turhat käytökset ynnä heijän
taikauksensa ei ole näihin aikoin kuuluvia, vaan myöhäisempinnä
piettäviä, jonkapa tähen heitä nyt heitetään sillään, kunnekka myö
jollon kullon tuonempana tulemme ehkä heistäkin puhumaan.
Jos heillä oli mitä ymmärrystä yhestä toisesta tulevasta elämästä, tahi
niin kuin myö sitä kuhumme: "iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta", on
tietämätöin. Mutta kyllä se näyttää kuin hyökin oisivat vertauksissansa
tarkoittanneet yhtä toista parempata elämätä perästä tämän moallisen
(33, 34). Tämä ajatus on ihmisessä niin luonnollinen (naturlig) ja
ikään kuin Jumalalta hänen syvämmeen painettu, ettei sitä saata
mitenkään poiskajottoo. Sillä ei maha olla yhtään kansoo, joka ei
luottai yhteen Jumalaan, ja joka ei turvai yhteen parempaan
tulevaisuuteen, ehkä heijän ymmärtämykset tästä ovat monenkaltaiset,
luonnolliset (sinliga) että henkelliset (öfversinliga), toivoissa sitä
muutamat jo tässäkin moailmassa, muutamat toisessa. Sillä kuka
ymmärtäväinen luulisi meistä, että meijän ymmärryskin kuoloo, tahi että
meijän henki mätänee silloin kuin ruumiskin. Semmoinen ajatus oisi
luonotoin (onaturlig) meijän ymmärryksessämme, ja vasten kaikkia lakia
ihmisen ajatuksissa. Sillä meijän ymmärrys on perustettu meijän
keksimyksemme peälle: ja kukapa meistä on henkeä vielä nähnyt,[181]
sitä vähemmin hänen kuolevan? Se ei oukkaan tähän silmittäväisen
moailmaan kuuluvainen, eikä sen eistä hänen lain-alainen. Se on
luontonsa puolesta lähtenyt yhestä toisesta olennosta,[182] joka
moalisillen aistimillen on käsittämätöin, ja joka on tukala ihmisen
ymmärryksellä tapaella.[183] Jos nyt löytäisimme että ne moalliset
kappaleet eivät perin katoa ja jouvu hukkaan (kuole), mutta itse
kuolemassa ainoastaan muuteloovat piiroksensa, ja sillä synnyttäävät
toisia erikaltaisia kappaleita, tahi si'ittäävät toisia yhtäläisiä
olennoita, niin sitä vähemmin on se henkellinen olento meissä kuoleva,
jok' ei ou muutoksen lain-alainen; se on sen eistä luontonsa pitävä,
eli se on eläväinen ja henkellinen, ja paljoa enemmin kuin ennen, koska
se ei eneä ouk yhistetty tämän mullallisen ruumiin kanssa. Sillä jos
henki kuolisi, mikä siitten enee moailmassa virkistyis? jos ymmärrys
kerran katoaisi, mikä siitten taivaat ja moat asettaisi? Silloin ei
oisi moailmassa eneä muuta, kuin ikuinen kavotus ja pimeys. Sillä se
henki ja ymmärrys, joka ylöspitää taivaan koaret ja moan pohjat, joka
ilmistyy päivän paisteessa ja pienemmissä moan matoissa, osottaa yhtä
jumalista voimoo, yhtä henkellistä ymmärrystä, joka on luontonsa
puolesta ikuinen kuin ite Jumala.
Kuin Suomalaiset näkivät mitenkä ruohot syksyllä lakastuivat, mitenkä
toukat turpeessa paniivat moata, ja mitenkä ihmiset ite peitettiin
multaan ja laskettiin moan poveen (1139); ja toas, mitenkä hyö ajan
peästä ilmistyivät, koska keväillä, päivän tultua olivat jo
virkistynneet ja virvoittunneet -- kuin näkivät jälleen eläväksi sen
heissä nukkuneen, tahi heistä hävinneen, ja heijän sikiöissänsä
ilmistynneen henken -- kuin näkivät mitenkä taas heinät ja kukkaiset
loistivat ketolla, mitenkä ne halvimmatkin moan elävät, maot,
muutettunna ilmistyivät paremmissa ja täyvellisemmissä olennoissa tahi
piiroksissa, oisihan se siitten ollut tyhmästi luulla, heijän uskoneen,
ihmisiä, jotka luovuista olivat kaikkiin kalliimmat, jäänneen multaan
iäksi. Miksikä siitten auttaisi meitä se hyvyys, jota olemme maailmassa
harjoittaneet? Missä se kosto, monen viattoman vaivoista ja
kärsimisistä, jos meitä kuin koiria kaivettaisiin moahan, ettei enee
kuunna pänä uusissa piiroksissa tahi jolla kulla toisella luonnolla
ilmauntua? Oisihan se luonotoin luomisessa, ja vääryys luojassa, että
tasoitella rikkautta ja kaikellaista moallista autuutta yhellen,
ja rasittaa toista köyhyyellä ja kaikellaisella moallisella
onnettomuuella, jos meijän elämä tähän loppuisi? ja vielä siittenkin
ouvompi -- että vaivata hyviä, ja palkata pahoja (1125, 60, 61), niin
kuin se usein näyttäiksen meijän silmissämme. Ja toiseksi, minkä tähen
se kasvattaisi tätä viheliäistä ihmisten sukua, jonka käsiin Hään oli
antanut tämän moailman avaruuen, jonka ymmärrykselle hään oli uskonut
tietoa tuntemaan taivaan ja moan tapoja? Siksikö hään olis meitä tähän
tuonnut, lahjoittanut meitä viisauellansa, pannut meijän poveen hänen
tahtonsa sanan-saattajaksi meijän omassa tunnossamme, sallinut meillen
oman henkensä, ja tarjonut meillen ihtiänsä lunastajaksi ja
ylösvalaisiaksi, -- ainoastansa että muuttaa meitä mullaksi, ja peästää
meitä jälleen poroksi? Sotisihan tämä sitä viisautta vastaan jota joka
paikassa luomisessa tavataan, ja oisihan tämä käytös muutoin
selittämätöin, jos eime luottaisi siihen, että me oomme luovut joksi
korkeemmaksi tarkoitukseksi, joksi paremmaksi olennoksi, kuin tähän
moalliseen syömiseen ja juomiseen.
Ja koska meillä on ymmärrystä mitenkä meijän pitäis henkemme puolesta
laittaita, vaan meijän nykyinen luonto on siitä luonnosta; että se on
monestin mahotoin, että yht'-aikoo nouvattoo sen meissä olevan
henkellisen että luonnollisen luonnon voatimuksia, koska nämät ovat
monesti toisensa kanssa sopimattomat ja vastaan riiteleväiset; niin
nähään selvästi, ettei meijän ymmärrys, tahi se meissä vaikuttava
henkellinen luonto, ouk luotu tällen meijän luonnollisellen luonnollen
(ruumiillen ja hänen luonnollisillen haluillen) ikuiseksi toveriksi.
Osottaishan tämä toas yhtä sopimattomuutta luomisessa, että yhistää
kahta tälläistä eriläistä ja toisiaan vastaan sotivaista luontoa yhessä
olennossa -- ainoastaan että heittää häntä orjaksi näihin keskenensä
riitauntuneihin käsiin. Meijän täytyy sen eistä peättää, että meijän
tuloo jonkun ajan peästä poisriisua tämän meijän moallisen piiroksemme,
ja soaha jonkun toisen sopivaisemman, joka on enemmin meijän
ymmärrystämme ja henkellistä luontoamme myöten mukainen;[184] nimittäin
kussa meijän uusi luonto ja ymmärrys ovat yhänneppäin vetävät ja
yhtäläiset. Mutta meijän ymmärrys on henkellinen, meijän luonto
täytyy myöskin sen eistä tulla henkelliseksi, ellei hyö toas jouvuk
keskinäiseen hämmennykseen. Kuin eime neä tätä tapahtuvan tässä
moailmassa, eli tässä elämässä, niin meijän täytyy ajatuksillamme
tavoittaa tätä toisessa tulevassa, jota myö kuhumme iankaikkisuuteksi.
Se näyttää kuin meijän esivanhemmat oisivat jo oivaltanneet, ettei elon
tahi elämisen eli henkellisen luonto ouk luotu kuolevaksi (26, 33);
että ruumiillisen kuoleman perästä vielä oli jotaik jälellä (23), joka
oli perustettu tämän aikuisen elämisen peälle (34); että pahuus piti
viimeinkin pahalla kostettaman (134)[185] ja hyvyys hyvyyellä (55,
513). Minkä tähen ne monet kauniit opetukset siivolliseen elämiseen
harjoittamiseksi (35-55)? Minkätähen ne monet varoitukset välttämästä
pahuutta (56-134)? Minkä tähen hyö sanovat: "Siveys moan perii, Rakkaus
lain täyttää, Totuus ei palak tulessakaan"? Ovatkohan ne milloinkaan
tässä moailmassa nähneet näin tapahtuvan? ei suinkaan! Kaikki tässä
tarkoittaa yhtä toista elämätä, jossa Siveys ja Hyvyys palkitaan,
Rakkaus luetaan lain täyttämiseksi, ja jossa Totuutta ei eneä saateta
salata.
Kuin muutoin tiiustellaan mitä hyö mainihtivat Hyvyyveksi (dygd[186])
tahi mitä hyö lukivat hyväksi, niin se oil erinomattain avullisuus (37,
38), Antamisuus (39, 40), Alentelemisuus (41), Sovittamisuus (42),
Anteeksi-antaminen (43), Suosioisuus (44), Ystävällisyys (45), Rakkaus
(46, 199), Kohtuullisuus (47), Totuullisuus (75, 76), ja Kunniallisuus
(48-50). Hyö kehoittivat toisiansa hyvyyteen, sillä sanalla, että se
olis heillen ansioksi, ja kaunistukseksi harjoitella hyvyyttä (55, 53)
ja myös hyväksi toivoksensa (63), koska hyö sillä toivoivat tullaksensa
hyvyyvestäkin osallisiksi (513). Sillä hyvyyven harjottaminen oli se
tie, joka soatto heitä ikuiseen iloon (32).
Pahuus (last) ilmoittaiksen moailmassa niin monella tavalla, ja
pujotteleksen niin monessa puvussa ja piiroksessa, ettei niitä kaikkia
ouk hyvä nimittää, kuitenkin olemme tässä jonkun osan heistä
toimittanut (70-123). Mutta se on meistä muistettava ettemme
milloinkaan ou kuulleet sananlaskuissa mainittavan isommista
rikoksista, niin kuin murhasta, myrkyn-juottamisesta, väkivallasta,
tulen-polttamisesta, Jumalattomuutesta, valan-pattomuutesta[187] ja
muista seittyisistä hirmuisista ja kauheista pahuuksista. Että selittää
tätä sillä, että sanoisimme Suomalaisiin ei tunteneen näitä, oisi
naurettava. Uskottavampi on että ne kuitenkin olivat harvoin nähtäviä,
kosk' eivät joutunneet sanan-tavoiksi; ja että ne vanhat tahallaan
kavahtivat lausumisellansa johtattamaan näitä nuortein mieleen, niin
kuin hyvät vanhemmat eivät kernaasti puhuk kelvottomista, lasten
kuulla.
Minkälaiset meijän vanhoin aatokset lie olleet siitä ruumillisesta
kuolemasta, ei selitetä. Ne sanovat että heijän vainoot olivat männyt
(rumiinsa puolesta) Tuonelaan[188] tahi Manalaan;[189] ja (henkensä
puolesta) Jumalaan tahi taivaiseen. Sillä "että moa omansa perii"
(1136), sen hyö tiesivät, josta myös oli arvattava, että henki piti
keäntyä henkeksi. Muutamat ovat nykyisinnä aikoina luulleet, että
Tuonela piti merkihtemään yhtä kuin Greekkalaisten Hades, tahi yhtä
paikkoo kussa kuolleihen sielut (tahi henket) käytettiin, ennen kuin
heitä peästettiin ilo-paikoillensa; vaan tämä on meijän mielestämme
yksi ereys, sillä Suomalaisilla ei ouk minkään täänkaltaisia puheita
kuolleihen menoista ja teoista Tuonelassa;[190] eikä heissä käy nekkään
puheet, että kuollein ihmisten varjot vielä kulkoovat perästä kuoleman
ympärin moailmata näyttäimässä. Sillä ehkä ei Suomalaiset (meijän
tiettyviksi) välittäneet eripaikkoja hyvillen eri pahoillen, niin
näyttää kuitenkin kuin oisivat tätä mielessänsä tarkoittanneet, koska
sanoivat: "yksi on tie tuonelaan, yksi ikuiseen iloon." Paikat johon
panivat kuolleitansa maata, kuhtuivatten runoissansa _kylmiksi
kartanoiksi ja Kalmistoiksi_.[191] Hyö pitivät heitä kuin matkamiehiä,
jotka olivat peässeet vuorostansa (1127); kuin väsynneitä, jotka olivat
uupuneet uneen (1137), ja joillen oli lepo tarpeellinen (1139).[192]
Olkoon tämä sanottu heijän henkellisestä.
Mitä heijän moallisesta viisauvesta tuloo sanottavaksi, niin ei ouk
toivottava että pitäis olla paljon yksissä sananlaskuissa suljettunna.
Että heillä oli yksi iso kokemus (erfarenhet, empirisk kunskap), sitä
toistaa jokainen näistä sanallaskuista; ja koska kaikki ihmisen tieto
ja viisaus on vihtoinkin perustettu meijän kokemuksemme peälle, niin on
arvattava, että jos heillä oli iso kokemus, niin heillä myöskin oli iso
viisaus. Myö olemme jo nähnyt, että hyö näillä tarkoittivat opetuksia
ei ainoastansa heijän yksinäiseen ja kansalliseen elämiseen kuuluvia,
mutta läksivät myöskin laveammasti luonnon vaikutuksia tutkistellen.
Hyö osottivat, että hyö aivon hyvin tiesivät eroittoo päivän ja kuun
vajelluksia, tähtien vajennuksia,[193] seän ja ilman vaihetuksia,
tuulen ja myrskyn vaikutuksia, j.n.e. Sanokeepas jos taijatte, oliko se
kansa roaka ja valaisematoin, joka tarkoitti mieltänsä sellaisiin
asioihin, ja ymmärsi säilyttää heitä jälkimmäisillensä, suljetut
lyhykkäisiin sananlaskuin? Missä se kansa, jonka vertaukset tahi
vanhimmat kansan-puheet sisällänsä pitää tällaista selkiätä viisautta,
sevottamatoin joutavista ja turhista savuista ja loruista, ihmeistä ja
valeeista?
Se on merkillistä ettei näistä sanoista ouk ykskään, joka osottais
jotakuta vanhanaikuista laillista tahi kansallista elämätä,
tahi joka puhuisi josta kusta keskinäisestä liitoksesta tahi
yhteytestä, siävyistä ja asetuksista,[194] käskyn-antajoista ja
sanan-kuullioista, tahi mitä muuta semmoista, joka toimittais heijän
asunneen kansakunnissa, ja nouvattanneen jotakuta hallitusta. Sillä
kaikki mitä tässä puhutaan hallituksesta ja kansan siävyistä, on
luettava siitä päivästä kuin tulimme yhistetyiksi Ruohtalaisten kanssa.
Mutta toisin puolin on yhtä merkillinen, ettei missäkään näissä
puhutak yhestä luonnollisesta vallollisuuesta,[195] joka antaapi
kullenkin oikeuven että ite vainota vallattomuutta;[196] ja kussa
kaikki ihmiset ovat yhtäläiset ja samasta arvosta, niin kuin myös
ovatkin jos heiltä nimet, virat ja voatteet poisriisuttaisiin, niin
ettei muuta heillen heitettäis, kuin se heissä olevainen luonnollinen
voima ja sukkeluus. Sanalla sanottu, näissä sanoissa ei löyvyk sitä
elämän laitoo, jonka ensimäinen laki on: "voima väkeväisen, laki
huonommaisen", ja toinen: "sillä mitalla kuin oot antana, sillä on
sullen annettava".[197] Nämät meijän sananlaskut ovat varsin ilman
mitään sellaiseta tarkotukseta seävylliseen tahi vallolliseen
elämiseen; vaan kuitenkin niin toimelliset, että ne sopisi niin yhteen
kuin toiseenkin elämään.
Heijän aatokset ihmisen suvusta, oli että ihminen on tullut Jumalalta
luovuksi hänen mieltänsä myöten, mutta omalla mieli-vallalla ja
vallattomuuella tullut kunnottomaksi ja tavattomaksi (16, 98). Ettei
Jumala ole luonut meitä pahoiksi, vaan ei kovin hyviksikään, koska se
salli meitä alentamaan ihtiämme pahuuteen (17). Että ihmisiä sen eistä
harvoin nyt enee tavataan hyviä, mutta usseemmittain pahoja ja
kelvottomia (18). Kuitenkin ei ouk ykskään niin varsin paha, eikä toas
niin perin hyvä, ettei hänessä löyvyk vähä kummaistakin (452, 54). Että
muutoin ihmisten toistukset tässä asiassa (nimittäin toisten hyvyyvestä
tahi pahuuvesta) ovat varsin puuttuvaiset ja monentapaiset; sillä hyö
kiittäävät ussein turhuutta, ja heittäävät ansion ilman arvotak
(95, 97); ainoastaan Jumala tuntoo syvämmen pohjat, ja tietää mitä
lepee meijän mielessämme. Sen eistä, tarkasti puhuttu, niin ovat
ihmiset sekalaisia, sekä hyviä että pahoja (30, 31).
Mitä taas ihmisen iästä oisi sanomista, niin se on tässä moailmassa
aivan viheliäinen ja moni-mutkainen (21). Hyö muistuttivat että on "ikä
yksi ihmisellä, mutta monta aikaa iässä" (22); että mikä hänestä on
eletty, se on tallella, tahi sitä ei eneä saata tyhjäksi tehä; mutta
että elämätä on eissäpäin, tahi tietämattömyyessä (23). Sanoivatten
"opiksemme ikä pitkä, viisaueksi vaiva kaikki" (24).[198]
Mitä meijän elämiseen tulee, niin "pitäis eleä niin kuin voijaan, ei
niin kuin tahotaan" (28); tahi meijän täytyy tyytyä meijän onnen
osaammo. Ja koska myö kerran olemme tähän moailmaan tulleet, niin
täytyy kärsiä niitä vaivoja ja rasituksia jotka eläminen moailmassa
myötensä tuottaa (1110), myöskin ite kuolemankin (1116). Ja koska myö
ei ainoastaan olla henkellisiä, mutta myöskin luonnollisia moallisia
olentoja, niin "täytyy meijän moalla elää moan tavalla, ellei myö taho
moalta pois paeta" (29). Viroissamme ja toimituksissamme "meijän pitää
tehä niin kuin käsketään, vaan elee niin kuin hyviin tapa on" (193).
Kuin nyt tarkemmin tiiustellaan mitenkä hyvän ihmisen tuloo elee, tahi
mitä heijän mielestä voaitaan tavaksi kunnollisen miehen, niin löyvämme
että heijän mieltensä myöten, yksi mies ensinnik piti olla sanoissansa
luja ja kintiä (175-280); aattoksissansa tarkka ja selkiä (497, 544,
492, 493); voaroissansa valpas ja vakainen (281, 512); vastuuksissa ja
vahinkoissa, muuttumatoin (282, 508); myötäisissä,[199] iloinen ilman
ihastumata (283, 496); sanalla sanottu, että kaikissa osottaa
järjellisyyttä (265, 749, 497, 469), ja hillittää omat himoinsa (270,
543, 283, 495, 640-642).
Äkkinäisessä joukossa, piti hään olla ikään kuin itekseen (sluten
inom sig sjelf) ja harva-puheinen (501, 494, 535), eikä milloinkaan
turvaita tuntemattomihin (70-72, 614, 615);[200] puheissansa
toimellinen (bestämd), vaan ei pitkällinen (535, 555), ja muihen turhia
puheita kuuleskella ilman nauramata (291, 559).[201]
Muutoin oli hyö käytöiksissänsä vakaiset ja yksintapaiset (925, 926);
menoissansa jäykeet ja yksintoikoiset (273-278); tavoissansa kankiat ja
yksinmukaiset (608, 1114);[202] voatteissansa halvat ja yksinkertaiset
(701-712); ruuissansa siistit ja kohtuulliset; elämissänsä kiivaat ja
vähään tyytyväiset (1080-1083, 923, 924); rahoissaan ja veloissaan
totuulliset ja rehelliset (713-724); tavaroistaan ja varoissaan,
tiuriit ja seästäväiset (873-875, 1074-1076); vaan ei siksi saittaat
eikä itarat (116-119). Heijän luonto oli, että kuin kerran rupesivat
runsaiksi ja heittäiksivät, silloin olivat aulit yltä-kyllän, niin
ettei kahtoneet omoansa, eikä seälineet ihtiänsä. Vieraillen olivat
avarat ja hyvätahtoiset (609-612). Pioissansa ja juominkissansa hyö
eivät pitänneet viinallen vihoo (571-574), ehkä hyö tiesivät ja
varoittivat hänen vaikutuksia (578-586), vaan nauttivat tätä viljoo
toisinaankin ehkä liiaksensa (569, 570, 593, 565), Ystävien ja
tuttavien joukossa olivatten leikki-puheliaiset ja hauskat, ja suloiset
ja iloisat keskenänsä (533, 534, 477).
Erinomattain olivatten näppärät viskoamaan toinen toisillensa
leikki-puheita ja sisuus-tikkaisia (542, 492). Että siitä suuttua,
pitivät hyö mielettömäksi (543, 544); vaan että vastata heitä
puolestansa, miehulliseksi; ja mielelliseksi että halvaksi arvata
koiriin ja narriin irvistelemistä (83, 85, 339). Valeeita ja joutavia
kehuitoksia, hyö ei ollenkaan suvaina, eli ies malttana kuulla
(545-547, 559);[203] ja että kiittää ihtiänsä tahi omiansa, luettiin
hullun tavaksi (435).[204]
Ne vanhat laulelivat ussein viinan tiloilla, ja virsillänsä jatkovat
vähät oluensa (553). Kyyrymäisissään hieroivat hyö kämmenillään runot
välillänsä (557); ja lukivatten isoksi viisaueksi kulkea Runoniekkana
virren töissä työskentellen (554, 555, 749). Semmoisia Runojoita löytyi
aina heijän pitopaikoissansa. Aineensa tahi virren alkunsa ottivatten
mistä peätyi (554); ussein "toisten pitkistä puheista, mielettömiin
lausunnosta" (555). Eikä kahottu mikskään, mitä hyö virtteensä panivat
(556).[205]
Töissänsä heijän oli aatos, että kutakin asiata piti alusta nouvattaman
(830, 832); ja että ahkeruuella ja hartauella kaikki oli voitettavaa
(1034, 271, 272). Että tehä hiljaisesti ja hitaisesti, lukivatten
hyvästi tehtyksi (845, 846); että kiirutella ja löyhytellä, pitivät
muka yhtä hyvänä (847-850).[206]
Evätaikoina ja kiireellä työnajalla hyö eivät malttana yölläkään levätä
(857, 858);[207] mutta sillä välillä, koska heillä oli hyvät jouvot
eikä paljon mitään tekemistä, niin perivät uniansa takaisin, ja
viettelivät aikansa kotona makoomisella (906).[208]
Muutoinkin hyö rakastivat kotiansa (907-910), ja pitivätten omaa
moatansa muita maita parempana (921, 922),[209] ja milt' ei pitäneet
juuri vihoo niillen, jotka olivat kotonsa heittäneet (917-919). Soassa
olivat hyö uhkeet ja urholliset (627-629), tappeluksissa uljaat ja
kauheet (654, 655), ja kuninkaallensa kuuliaiset (193) ja uskolliset
(189-191).
Jaloja miehiä hyö rakastivat aina, osottaissa heillen kunniansa (284),
kuitenkin eroittivat "ettei kaikki ouk kulta kuin kiiltää" (728, 729);
eikä ylistäneet käteen turhilla kiitoksilla (95, 96).[210] Hyö
selittivät aivon hyvin, että monestin pahapäiväisistä poijista oli
virunut aika miehiä (291, 657); ja että sitä vastoin, moni joka kulki
isoinna miessä, tahi joka oli korkeista lähtenyt, oli huono retkale, ja
muita kelvotompi.
Niin kuin muutkin kansat, niin myöskin Suomalaiset uskovat yhtä onnea,
tahi yhtä välttämätöintä asioihen tapahtumista (658, 663-671). Tämä
aatos on aina rahvaallen ja niillen vähemmin valaistunneillen omainen,
koska hyö kyllä näköövät sen järjestyksen joka luonnossa osottaiksen,
mutta eivät kuitenkaan ajatuksillansa käsitä sitä jaloutta ja
voimallisuutta, joka kaikkia moailmassa sovitteloo, hoivauttaa ja
hoiteloo.[211] Kuitenkin hyö tästä eroittivat yhtä äkkinäistä ja
vastatahtoista tapausta, jota ne tapaturmaksi kuhtuivat, ja joka
toisinaan tapahtuu ikään kuin itekseen ilman kennen puuttumatak (65).