tapahtunneen, nimittäin että se jo ennen syntyänsä on tullut luulon ja
kanteen alaksi, mitenkähän siitten käynöön synnyttyänsä.[85]
Suomenmiehet, jos teissä löytyy jokuu, joka tuntoo syvämmässänne yhen
liikutoksen, yhen lämpeyen tahi rakkauen kielenne ja moatanne kohta (ja
heitä löytyy ehkä monta) niin kohtakaatte hyvyyvällänne näitä
ensimmäisiä kokeita, joilla tarkoitetaan meijän kielen ja kansan
kunniata, ja elkee siitä närkästyä jos alussa ovat puutteen ja virhen
alaisia. Se on mahotoin yhellä eli kahella aikoin soaha jota-kuta
varsinaista; mutta toisten avulla, muihen auttamisella, se keäntyisi
keviäksi. Minä olen tässä näyttänyt teillen, ettei ouk kielessämme
puutosta, eikä myös mielessämme. Mutta jos mitä puuttuu, niin se on
teijän suosio ja hyvätahtonne joka toistais, ettei ouk vielä lähestynyt
aika, meijän kielen ylös-koroittamiseksi. Seneistä, jos kahotte tätä
kirjoa soveliaksi, jos soisitten ettei kaikki seisauttuis tähän
ensimmäiseen koitteesehen, niin ois teillä tilaisuutta osottoo tätä
suosiotanne -- ehk'ei tätä aina teillen tarjoitak. Sentähen jos
löytyisi yksi Suomalainen, tällä tahi toisella puolla meren, jolla oisi
vara ja halu, raha-neuoillansa, auttamaan näitä kokeita, niin tahon
minä omasta puolestain tarjoa sitä vähee mitä mulla on taitoa ja
tietoa, työskentellemisessä Suomalaisia huvituksia. Hukutammehan myö
usseen rahammo, ja mänetämme aikamme muihin jouttaviin huvituksiin;
eiköshään oisik teillä jotaik jälellä oman kunnianne vraksi, kielenne
hyväksi? Minä olen jo uskaltanut vähät voimani ja varani, eikös tok
toinenkin jotaik uskaltaisi? Ilman sitä, niin ei ouk toivomistakaan
hakeaksemme tätä yhteistä parasta, tätä henkellistä viisautta, tätä
mielen-valaistusta ja tapoin-parannusta, joka meitä onnistais ja
omistais jumalallisuuellen, ja joka koroittais meitä ihmisyytessä
ylitten niitä kansoja, joita ei paljon eroitetak luontokappaleista.
Tässä tarkoituksessa olen minä tämän kirjan aloittanut, tällä
tarkoituksella tahon minä häntä myös lopettoo. _Moamiesten paras,
kansan ja kielen kunnia, yhteinen mielenvalaistus_ on ollut minun
aikomukseni! Mutta jos ei päivä ole vielä lähästynyt tähän meijän
mielen ja kielen koroittamiseen, jos Suomalaisten ikäpäivin täytyy olla
Ruohtalaisten eli muihen muukalaisten puheen-orjuutessa -- niin olkoon
se Jumalan tahto, voan ei ihmisten! Mutta ketä tuuloo sitä
syytetteväksi -- ellei ihtennä? Suomalaiset, teijän haltuhun on
kielemme annettu, ylösharjotettu teijän mielen valaistukseltanne --
voaitaan tätä teiltä takaisin; olemmeko käyttäneet sitä niin kuin
meijän pitäis, niin kuin yks lahja anettu meillen Jumalalta?
Muut kansat harjoittaavat, korjoavat ja kunnioittaavat puhettansa;
mutta myö poljemme ja alenamme -- ja vielä valitamme, että asian laita
on semmoinen. Kukapa huoli meijän valituksistamme -- eiköhään meijän
ite pie korjata kielemme, tahi auttaa heitä, jotka tätä toimittaa; eli
outatteko että Ruohtalaiset pitää sen meillen tekämän -- kyllähän
siitten syntyy outtamista! Minä olen jo peän aloittanut -- tarttukee
miehet köyteen!
Eli jos vielä tahotten ylpeillä näillä vierailla ryysyillä, jos nämät
muukalaiset puheet aina juoksutteloo teitä ja hulluutteloo, niin
aikomukseini on yksi tyhjä yritys, joka toas vaikenee, kuitenkin en
oisik tehnyt työtäini varsin hukkaan, jos oisin ainoasti muutaman ies
poveen sytyttänyt tätä rakkautta omaan puheesen, jos oisin säilyttänyt
tämän tulen sammuamasta jokaisen syämmestä, ja kätkenyt yhen kipunan
valaistukseksi ja mänestymiseksi tuleviin aikoin. Olkoon hyö
onnellisemmat ja Suomalaisillen lykyllisemmät, ja muistakoot silloin,
niinnä kulunneina vuosinna monen olleen, joka oatoksissaan on maistanut
tätä suloisuutta, koska ei ollut suotu tuntea sitä totuuessaan.
Annettu Tukhulmissa Joulukuun 30:nä päivänä vuonna 1828.
_Carl Ax. Gottlund_.
TOIVOTUS
Oli muinon Suomenmuakin
Maita muita muhkiampi,
Koska Vanha Väinämöinen
Jännitteli jouhiansa,
Sormet soitollen sovitti,
Hyppisensä hypytteli.
Moni miesikin mokoma
Otti soiton sormillensa,
Kanteletta kahmaloonsa;
Oisi soittanut somasti,
Kaunihisti kaikuttannut;
Mutt' ej käynyt, eikä kyennyt,
Kourat kovat ja kompelot,
Ei tainnut tuohon taipua,
Tähän työhön työnätellä.
Moni nuori Neitonenkin,
Moni kaunis kasvoistansa,
Pyysi kalun kahtellakseen,
Pyysi koneet koitellakseen;
Oisi suonet suostutellut,
Kultakielet kuiskutellut;
Mutt' oil hoikat ja hoperot,
Sormet niinkuin soittajatkin.
Ukkopa suuttua suhahti:
"Mänkee poisi piika-lapset,
Vaimontaimet taaksemmaksi!
ltemä rupian Runoillen,
Omin sormin soittamahan;
Laskenmahan omat Laulut."
Ite Vanha Väinämöinen
Otti käyrän kätehensä,
Kopaat omahan kopraan;
Kahteloovi, kiäntelöövi,
Sanoipa: "mokoma konna!
Eikös sinuun kynnet käynek,
Pystyne nämät näpit?
Mielisin minä sinua
Soitella sormin nenillä,
Hyrryyttää juuri hyvästi."
Siitten Ukko Väinämöinen
Istuiksen niemen nenään,
Soitti ruojuista rojua,
Kalan-luista kanteletta.
Siihen soivat Siian suonet,
Varsan jouhet vastatuksin;
Jotta raikui rahka-soilla,
Kajahti kovaan kallioon.
Kuin hään soitti, honkat huojui;
Honkat huojui, järvet järskyi,
Väinämöisen laulellessa,
Yritessä yhen miehen.
Kuin hän lauloi, vuarat vaipui;
Vuarat vaipui, vuoret voihkui,
Väinämöisen laulellessa,
Soitosta sokian Uron.
Ukko Vanha Väinämöinen
Kuhtui kaikki kuulemaani,
Pojat pohjosta kotoisin,
Lapset loajasta Lapista,
Sankarit Savon salosta,
Hyökin juosten jouvuttiivat;
Kuulemaani, kahtomaani,
Mikä soitti niin somasti,
Kanteletta kapsutteli.
Siipinensä, sulkinensa,
Linnut läksivät lehosta,
Kalat suurilta seliltä
Tulivatkin kuhtumata,
Kuulemaani, kahtomaani,
Mikä soitti niin soreesti,
Kanteletta kalkutteli.
Metän viljat villaisemmat,
Metän karvaiset kapehet
Tulivat tuulen tavalla,
Lemmon lailla lentelivät
Kuulemaani, kahtomaani,
Väinämöisen laulellessa,
Soittoa sokian Pojan.
Kukin kuunteil kurkistellen,
Ällisteliin tähän iloon.
Jänis korvansa kohotti,
Porot kohoitt' sarviansa
Kuuntella tätä suloista,
Huilun piästä huikutosta.
Hirvet hirnui ja hikoili,
Seikehteliin, seisoitteliin!
Karhu kahto kauhiasti
Aholta, aijan raosta:
"Onko tämä Lemmon lyömä,
Lapsen pahan paukotosta?
Tämä on Uron uhomman,
Lumousta Lujan Miehen!"
Tuokin vanha Vein-Emäntä
Ej hän tietän't, eikä tunten't
Vaikk' ois ollut kuormillissa,
Kuin hään ruohoillen rojahti,
Viskaisiin vesikivelle.
Ensin häänkin heinikossa,
Lumpeen ala luikisteliin,
Hiljan hiiskutti vetessä;
Oisi piänsä peittännynnä,
Piiloittannut pitkät hiukset,
Mutt' ej ruasin't, eikä ruven't
[t. ruahtin't; (Juvan puheenmurre)]
Kuulessaan tätä kumua
Veti hään vatsankin vetestä,
Nännet kaikkein nähtäviksi.
Niinpä mahalla makaisi
Veten Eukko, Vein-Emäntä
Oli varsin suovallansa.
Jos hään soitosta sokehtui,
Niin hään mieheen mielusteliin,
Mieleen Vanhan Väinämöisen.
Mitäs lauloi Väinämöinen,
Mitäs soitollans sopotti,
Koska mieltyi Miehein mielet,
Sytytti Piikoin syvämmet?
Sitä lauloi Väinämöinen,
Sitä soitollans selitti,
Johon Luonot luonistuupi,
Sekä Luonot että Luojan;
Luovut että luonottomat.
Ensin rupeisi runomaan
Luomisesta kaiken Luojan,
Kaikkein taivaisten tavoista,
Ilmoitellen ihmisillen
Kuka taivahan takoili,
Ilman kannet kalkutteli.
Sep' oil Seppä Ilmarinen,
Joka tiesi teräksen synnyn,
Jokapa rauvankin rakensi.
Hään toi tulen tullessansa,
Tullessansa muan majoillen.
Johon ahjonsa asetti,
Siihen kiisti kipunansa;
Johonpa paiskaisi pajansa,
Siihen heitti helleynsä;
Taivaast' valkian valotti
Pimiähän Pohjolahan,
Jolla pilvet piiritättiin,
Hämäräitä hätyytättiin
Syömästä Lapin maita,
Suomenmaita suljemasta.
Siitten Ukko Väinämöinen
Lausutteli, lasketteli,
Mikä on Luojassa lujihin,
Kaikkiin vahvin taivahassa:
Se on Rauha ja Rakkaus,
Hyvä Sopu ja Sovinto.
Selitteli, selvitteli,
Sanoi sanoilla sulilla,
Laveasti lausutteli,
Kuka Rakkauen rakensi,
Sovitti hyvän Suosion.
Se oil Luoja luomisessa,
Ite Ilmoinen Jumala;
Joka pani Pojan poveen
Rauhaisuutta, Rakkauutta;
Joka pisti Piian syvämmeen
Helleyttä, Lempeyttä.
Sillä luonot liikutteli,
Sillä mielet mielytteli,
Tyytymääni, taipumaani,
Mikä oil osaksi pantu,
Luottu kuhunkin hyväksi.
Silläpä siitävät sikiät,
Sukukunnat suurennoovat.
Kuulessa tämän sanoman,
Lehmät ammuvat aholla;
Karhut karju kankahaalla,
Soilla Suvetkin uluisi.
Sorsat rupeis soitimellen,
Luuvoilla kalat kutoivat;
Tetri kukers kaiken päivän,
Kuusen latvassa kuhisi.
Kaikki heittiin helleyteen,
Rakkauteen raukeisivat;
Ite ihmiset ihastui.
Naineet niinkuin naimattomat
Saivat tämän nyt samaten,
Tähän tuskaan tuimentuivat;
Nuoret, että varsin vanhat
Tunsivat tätä tulista.
Sepä muutti Miehen mielet,
Teki pojasta urohon;
Urot jälleen lapsellisiks.
Kuin se tyrmäis Tyttölöihin,
Kiini Piioissa piteli,
Ei se kahton't kaunoisia,
Eikä kaihten't kainuisia,
Kuiskutti vähä kutain.
Ensin heittiin helmuksihin,
Helmuksista helmihihin,
Siitä syyhytti syvämmet,
Näpisteli Neitoisia.
Näitä kaikkia nähtähessä
Ite Ukkokin ihastui!
Silmät vettä vuotelivat,
Kyyneleitä kyllä paljon
Tippuivat silmät-terestä
Pitkin hänen partojansa,
Kahenpuolen kasvojansa,
Valuivat vesi pisarat.
Kumpaisesta kulmahasta
Putoisivat piällen toisen,
Niinkuin räyskyt räystäheltä,
Kalkareet tuvan katolta.
Viimein Vanha Väinämöinen
Pitkästä iloin piosta,
Kauvan panneen kantelesta,
Oli uneen uupununna.
Mäni muata manalaan,
Tuonelahan torkkumahan;
Heitti meillen miekkahansa,
[Väinämöisen miekka eli viitakke,
kuhutaan taivaalla yksi tähtisikeri,
_constellationen Orion_.]
Muistohoksi muinoisia,
Ennen entuiset asiat.
* * *
Niinpä laulo Väinämöinen,
Soitti soittojen tekiä;
Suloisessa Suomenmuassa
Virret viisahat viritti.
Mutta nyt ej ykskään laula,
Eikä laula, eikä lausu;
Pilvet paksut ja pimiät
Päivän meiltä peittänöövät.
Nyt on runot ruostettunna,
Nyt on Laulut lakastunna;
Kieli kehnoksi kahottu.
Voi meitä poloiset pojat,
Voi meitä huonot heittiöt,
Kuin ei kunniass' pitämme
Oman kielen käyttämistä,
Puhtautta oman puheen.
Se ois arvon ansaitsevan,
Kunniaksi kuhuttavan,
Harjoittaa Suomen sanoja,
Omoo kieltä käsitellä.
(Mutta tuost' ej vielä tiiä,
Ehkä vastapäin parempi).
Moni mies on moitittava,
Kuhnukseksi kuhuttava;
Tok' on moni moittimaton.
Moni halulla hyvällä
Tätä kieltä käsittääpi,
Sanat saumoillen sovittaa,
Viskoo virret jo vireillen.
Niin myö toivotamme totella,
Halajaamme hartahasti,
Että kohta Koikin koittais,
Päivän valo valkeneisi,
Tästä pitkästä pimeestä,
Tästä yöstä ikuisesta.
Otavainen Neito nuori,
Kaikkin pienin Tyttäristä,
Pilkisteliin pilven taakse,
Paistoi päivän portahalla;
Nousi kohta korkeimmaksi,
Aina ylöspäin ylensi.
Kuu kannoilla takana
Kuumotteli, kuuloisteli;
Paisto valkeella valolla,
Kuulakalla kuutamalla.
Tuostapa muutkin jo rupeisit
Kuumoittamaan kuuvalolla,
Väillymään näihin välillä.
Siitten selvi Seulajaiset,
Siitten Rysmytkin rupeisi,
Siitten kaikki Kolmuisetkin
Saivat paisteensa parraimman.
Mill' oil muoto muuttununna,
Mill oil' kasvot kaunistunna,
Mill' oil purstot, mill' oil pyrstöt,
Mill' oil tutkamet tuhannet,
Kaiken karvan karvalliset.
Niinpä tuli taivaan tulet
Meillen jälleen nähtyviksi;
Meijän silmillen sätehet,
Joita kauvan kaivattihin,
Viikon piettiin vihoissa.
Totta nyt on uamupuoli,
Päivän salo suapuvilla;
Koska hälviää hämärät,
Pimeet pilvet pienenöövät.
Toivokaamme siit' totella,
Että päivät kohta koittais;
Uamurusko ruskoltaisi,
Että viimein Aurikonkin
Suomenniemessä nähtäisiin.
Olkoon sitten Otavainen
Onnellinen, otollinen!
Suattavan hyvän sanoman --
-- Terve tultua tuvissamm'!
ACROSTICHON
(Puheen-alkajaiset _börje-läsning_).
Oli yksi nuori Nainen
Taivaassa tyttö hutikka;
Aina sen siniset silmät
Vietteli meijän mielet,
Ajatuksemme ajeli.
G--nd.
VANHOIN SUOMALAISTEN VIISAUS JA OPIN-KEINOT.
Koottu heijän vanhoista Sananlaskuista ja Vertaus-puheista.
(Yksinkertainen Yritys, että sitä lyhykäisesti selittää).
Cumque locum, moresque hominum, cultusque sonumque
Cernimus, et, quid sim, quid fuerimque subit.
_Ovidius_.
Kussakin kansassa löytyy aina yksi vissi _Luulo, tahi Usko, tahi Oppi_,
henkellisistä asioista, jos kohta vaikka kuinka vähäinen ja muallisella
tavalla sovaistu. Sillä ihmisen ymmärrys on siitä luonosta, että se
ikään kuin kohottaa ja vuatii hänen ajatuksiansa taivaasen päin. Sillä
hään tahtoo mielessänsä selittää, ja ymmärryksellänsä käsittää
_luonnollisia_ asioita, jonkan perustusta hään ei tiiä, ja
_henkellisiä_, joihen luontoa hään ei tunne. Tämä hänen _Usko_
henkellisistä, ja _Tieto_ luonnollisista, yhteen veitty ja tarkoitettu,
toimittaa kunkin kansan _Viisaus-Oppia_.
Kuta ruajempi ja vähempi valaistu yksi rahvas on, sitä ouvommalla ja
harjoittamattomalla tavalla osoittaiksen tämä heijän oppimus,
useemmittain ilmoittaiksen epäluulossa ja moninaisissa epätiioissa.
_Totuutta ja Tietoa_ ne kyllä kaikki tarkoittavat, vuan eksyyvät
turhiin ja joutaviin uskoin. Sen eistä, kuin tarkemmin tutkistellaan
näitä kansankuntien _vanhoja Opinkeinoja_, niin löyvämme myö, että ehkä
suurin osa heistä on paljasta tyhjyyttä ja mielen sokeutta, niin on
kuitenkin ikään kuin pohjassa jota kuta perustusta ja totuutta; joka
totistaa yhtä _Viisautta_, sevoittu ja sotkettu turhiin ja tyhjiin
menoin kanssa, usein niin peitetty ja salaistu, että sitä tuskin
käsitetään.
Semmoinen kansan Oppi ei maha milloinkaan olla varsin paljasta jonnin
joutavoa; sillä jos ej hänessä olisi muuta kuin turhuutta ja hulluutta,
niin se itestänsä raukeisi ja muahan vaipuisi, (sillä se on tapa kaiken
turhuuven), eikä kuunna pänä pysyisi kansan suussa ja mielessä,
vuosikausia monen sa'an. Sillä ne valaistamattomatkin kansat eivät ouk
niin perätin ilman luonollista ymmärrystä, etteivät eroittaisi, mikä on
valetta ja hulluutta, erinomattain, koska ne viisaammat heistä aina
harjoittavat näitä heijän opinkeinoja. Sen eistä myö taijamme toiksi
sanoa, että _kunkin kansan opissa, aina löytyy jota kuta totuutta ja
tietoa perustettunna, ehkä tämä täytyy, toisella puolella kahottu, olla
ouvolla ja ruakalla tavalla kuvailtu_, heijän mielen mukaan, jotka ovat
tätä toimittaneet, ja sen kansan mukaan, jollen se on soveltuva.
Koska nyt ihmisen mieli käsittää muallisia ja silmillisiä asioita
paremmin kuin henkellisiä ja näkömättömiä, niin ovat myöskin aina ne
taivaalliset että henkelliset opit, osotettu luonnolisten ja muallisten
kuvausten kautta.[86]
Greekkalaisten, Ruomalaisten, Egyptiläisten ja Indialaisten kansat,
ehkä monissa asioissa aivan valaistut, toimittivat heijän Jumalan
palvelusta ja henkellistä tietoa, _kuvilla ja luonnollisella
osottamisella. Kuvauksien_ kautta Vapahtajankin täytyi omia
Opetuslapsiansa opettoo niitä taivahan toteita, joita eivät muuten
oisik käsittänneet. Kuvia luetaan vielä tarpeellisiksi Puavillaisten ja
Greekkalaisten uskonnouvattamisessa,[87] _kuvien_ kautta myökin
opetamme lapsiamme ne ensimäiset aljet Jumalaa tuntemisessa; ja kuin
ihtiämme oikeen ehkä koittelemme -- eiköhään suurin osa meistäkin
nouvata niitä ulkonaisia tapoja meijän Jumalanpalveluksessamme, jotka
ainoastansa _kuvaellevat_ sitä; ja harvaat ehkä käsittää sitä
_sisällistä henkellistä_. Rahvas ja se isoin joukko turvaiksen siihen
ulkonaiseen menoon ja siihen _sisälliseen tarkoitukseen_, ainoastaan
_sokialla uskollansa_ ilman mitään ymmärrystä käsittämätäk;[88] -- niin
ovat muulloinkin meijän pakanalliset esivanhemmat tehneet, heijän opin
keinoissa. Ne yksinkertaiset ovat muka _uskonneet ja siihen
luottaneet_; ne viisaammat, ovat _asian ajatelleet ja aprikoineet_. Sen
eistä kuta enemmin yks kansa on valaistu ja valaistettu, sitä enemmin
ouk nämät hänen henkelliset tietot ja uatokset selkiät ja julkiset; hyö
ei ovat peitetyt ja puetut luonnollisissa aineissa, vaan
heitä toimitetaan ymmärryksellä ainoastansa ajatuksen avulla,
puhuttelemisella, opettelemisella ja neuvottelemisella. Mutta kuta
roajempi ja mielessänsä sovaistu yksi kansa on, sitä ruajeemilla ja
usein luonottomilla kuvilla toimitetaan heillen taivaan tapoja,
heijän Viisaimmilta. Sen eistä, _kuin kerran tunnemme yhen kansan
Viisaus-oppia, niin siitä suamme jo selvän tiion, senaikuisen kansan
valistuksesta_. Se ruaka rahvas on usein, niin kuin jo sanottiin,
niin valaisematoin ja typerä, ettei ollenkaan käsitä sitä vähee
_henkellisyyttä_ jota nämät kuvat toimittaavat, vaan turvaiksevat
heihin, ja pitäävät _paljaat kuvat_ henkellisessä arvossa. Sillä
tavalla ovat usein ihmiskunnat luonnollisesta Jumalan tuntemisesta
vaipuna luonnottomiksi Jumalan palvelioiksi.[89]
Sen eistä se on yhtä tarpeellinen, että telläinen kansan oppi on
osottelemuksessansa tahi ulkopuolellansa aivan _roaka_ ja ehkä
_turhallinen_; kuin että se toimittuksessansa, tahi sisällensä, salaja
jota kuta _Viisautta ja henkellistä Oppia_. Se ulkopuolimainen osa
hänessä, on syntynyt ihmisten turhuutesta ja tyhmyytestä; se
sisäpuolimainen on lähtenyt siitä valosta ja ymmärryksestä jota Jumala
pani ihmisen poveen, ja joka teki häntä hänen henkensä kaltaiseksi.
Että ilman koittelemata, ikään kuin pimeen piässä riehua vasten
näitä kansojen _Vanhoja opetuksia_, näitä hävittääksensä ja
poiskajottaaksensa, on varsin tyhmästi meiltä tehty: Se on että kansan
mielestä poisryöstämään sen vähän henken valistamusta, kuin Jumala
heillen antoi. Sillä yksi Jumala joka anto meillen ymmärryksen valoa,
hän antoi myös sen pakanoillen, ehkä se heissä (niin kuin meissäkin)
toisinansa ilmoittaiksen peitetty mielen pimeyvellä ja syvämmen
sokeuvella. Että hävittää kaikkia näitä ilman tutkimista, oisi että
meiltä poiskavottaa ne ainuat ja parraimmat tietonjohtatukset, joilla
oppisimme tuntemaan ihmiskunnan entisiä aikoja, meijän maanvanhimmia,
heijän aatoksia ja ajatuksia, sekä henkellisissä ett muallisissa
asioissa -- sanottu, kaiken heijän mielenvalaistuksen. "_Valaise kansoo
(niin kuuluu Laki) niin pimäys katoa ihestään; ja tutki hänen
oppimusta, niin käsität hänen Viisautta_."
Tästä nähään julkisesti heijän huolimattomuutta, jotk' eivät o'
kehtaneet kokoonhakea ja säilyttää näitä vanhoja puheita ja
opinaineita, jotka vielä ovat vanhoista jälellä, ehkä hyö oisivat sitä
hyvin tainneet. Eikä heijän typäryys ouk monta vähempi, jotk' eivät
uskoa taija, että näissä vanhoissa kansan Tarinoissa ja Runoloissa
(jotka toimittaavat näitä heijän opetuksia) suljetaan jota kuta
_sisällistä viisautta_; joita kuita _ylhäisempiä aatoksia_, kuin
ainoastaan ne roa'at kuvaukset jotka vanhat muinon ovat käsittäneet
näitä kuvaellessa, ja joilla ne ovat rahvahallensa niitä toimittaneet.
Kuinka tyhmät eikös siitt' ne ouk jotka suutansa viäristälöövät
niillen, jotka tahtoisivat nouvattoo näitä heijän sisellisiä ehkä
salaistuja merkityksiä? Mutta se on ihmisten tapa että nauraa
toisillen, ja pilkata sitä jot' eivät ymmärä.
Koska Jumala loi ihmiset hyviksi ja ei pahoiksi, niin on arvattava että
_Hyvyys ja Viisaus_ aina ovat vanhemmat muailmassa, kuin _pahuus ja
mielenpimeys_; sillä hyö ovat luontonsa puolesta lähteneet Jumalasta,
vaan nämät siirtyneet ihmisten omista muallisista himoista. Tahi,
kansat eli koko ihmisen sukukunta, ovat ensin olleet luotut ja
valaistut hyvyyvessä ja viisauvessa, mutta siitten oman turmelluksen ja
vapatahtoisen mieli-käyttelemisen kautta joutuneet turhuuteen ja
hulluuteen,[90] josta sokeuvesta heijän nyt tuloo mielen valistuksen ja
syvän henkellisyyven kautta, ikään kuin omin voimin, jälleen omistaa
tätä heijän entistä luonnon onnellisuutta ja henken pyhyyttä.[91] Tähän
tarkoittaavat kaiket viisauen-opit, kaiket Jumalan-palvelemiset, ja
kaiket tapoin ja elämisen sivistymiset. Tästä meijän entisestä ja
luonnollisesta täyvällisyytestä, on ehkä se puhe lähtenyt, jota
kussakin kansassa löytyy ikään kuin perustettu, että hyö ennen
aikana ovat olleet paljon paremmat, onnellisemmat, jaloimmat ja
voimallisemmat; tästä se luonto, joka kussakin yksinäisessä ihmisessä
on juurtunut, nimittäin: että hänen nuoruuven ikä on ollut nykyjään
monta lykyllisempi. Eikä se ouk mikään hairaus eli tyhjä luulo, mutta
yksi arvattava totuus, sillä hään eli pienuuvessa luonollista luontonsa
myöten, tyytyväisyyvessä ja täyvellisessä suosiossa muihen luotuihen ja
oman olenonsa kanssa; vuan vanhempana eroittivat häntä tästä, muailman
mielikoitsemiset ja hänen omat lihalliset himot. Niin kuin on käynyt
yksinäisen ihmisen kanssa, niin se myös käypi koko kansakunnan keralla.
Hyö ovat syntymisessänsä ja alussansa, luontonsa ja luojansa
uskollisia, vaan siitten viettelevät heitä halut ja mielet
turmellukseen; kuinekka hyö havahtuaan oman onnettomuutensa, jälleen
palajavat valistuksen tielle; ja sillä tavalla synnyttävät uuven
kansan, tahi uuvistavat ja oikaisoovat tätä vanhoa. Se ei oukkaan sen
eistä yksi tyhjä puhe, että myö oommo ennen olleet täyvellisemmät ja
onnellisemmat; se on selittävä luojan luomisesta, ja nähty meijän
omasta olennosta, ja se on jo totistettu tarinamuksessamme,[92] että
monet kansat jotka nyt ovat aivan roakat, ovat ennen olleet varsin
valaistut ja viisaat. Eikä myö muuta tarvitak, jos ainoastansa
silmittää niitä jäänöksiä[93] jotka vielä ovat jälellä näistä vanhoista
ajoista, ja jotka yksinänsä ovat hyvät suattamaan meitä kunnioittamaan
ja ihmittelemään sitä voimoa, jaloutta ja viisautta joka heissä
osoittaiksen. Mutta ajan kulut ovat jo hajottannut ja musertannut ne
isoimmatkin näistä vehkeistä, ja meijän tarinamus ej ollenkaan käsitä
kaikkia kansoja; sillä sekä se on varsin puuttuvainen vanhoissa
asioissa, että myös paljon nuorempi, kuin kansat ja heijän valistus.
Jos myö sen eistä ottaisimmo koittellaaksemme että toteksi näyttää,
Suomalaisia ennen olleen viisaampia ja enempi valaistuneita kuin
nykyisin (myö puhumme ainoastansa moa-rahvahasta) niin tämä ei millä
tavalla vastaan soti Luojan laitoksia, ihmiskunnan vajenemisia ja
vajeltamisia valistuksen tiellä, ja meijän omat jo suatut
kokemukset.[94]