oli monta miestä. Suurin osa heistä oli laiskat työllen, voan oli niitä
moni nöyräkin. Heillä oli yksi vanha pelto-moa, kuiva-luontoinen ja
hiekka-pohjainen; sitä ne joka vuosi pieksivät kuokillansa, ja repivät
oatroillansa, soahaksensa yhtä vaivallista laihoa, joka usseemmittain
paleltui kevät-pakkaisilla, ja kussa mato söi orasta. Yksi näistä
nuoremmista miehistä, joka oli kiivas työllen, mäni korpeen toisella
puolella kylee, ja löysi siinä hyviä synnemmaita; kussa oli muta-pohja,
ja kussa ei halla pannut halmetta. Siihen hään teki ruis-sänkynsä, ja
rupeisi sitä pyytämään viljavainioksi. Toiset miehet nauroivat hänellen
ensin ja häväisivät häntä, ja sanoivat: "sinä koira et tie työtä meijän
pellolla, voan omallais!" ja kuin näkivät mitenkä hään siellä poltti ja
raivais moata, tahi kaivo valta-ojia, ja rovioitti suota, niin sanoivat
välillänsä: "hullu semmoiseen työhön menköön! kynnetään myö tätä
valmista moata, jota meijän vanhemmat ovat meillen raivanneet, kyllä se
meitä elättää, niinkuin heijätkin. Tässä osaapi jokainen jo asettaa
vakojansa -- mitäs siitten lähemme uuella työllä katkaistamaan
ihtiämme." Niin puhuivat ne suurimmat laiskurit ja velto-turpaiset.
Toiset ymmärtäväisemmät miehet eivät virkkaneet mitään, voan kynsivät
tavallansa sitä vanhoa peltoansa, kunnekka näkivät sen hyvän vuos-tulon
siinä uuessa -- silloin hyökin muuttivat sinne oatrojansa. Mutta ne
laiskat miehet eivät tulleet sinne ennen kuin vasta leikkuun-aikana,
koska siinä ukon-maljoa juotiin. Silloin hyökin tunkeksivat sinnek, ja
kiittivät muka niin, pulloa pullistaissa, tätä hyveä uutista. Niinpä se
on veikkoiset niiten kanssa, jotka nyt veäristelöövät suutansa näillen
minun aikeillen; ne jotka enin moittiivat ja reäväävät minua --
kysytkeepäs heiltä, mitä ovat ite tehneet meijän kielen kunniaksi? Ne
ovat ne samat miehet jotka ovat paisuneet laiskuutessaan;[73] sillä
jotka kerran ovat työskelleet ja tuskauntunneet kielessämme, eivät
eneän kiivastu eikä kiroile, jos toinenkin hänessä ropottaa -- toisella
kohalla.
Monen olen minä myös kuullut sanovan, joka piteä sitä Suomea, jolla
Roamattu on suomennettu, juuri kulta-jyvänänsä -- "_että siinä löytyy
sitä parasta ja selvintä Suomea, meijän puheessamme, ja että meijän
pitää sitä nouattoo_."
Emminä usko siihenkään! Sillä ehkä kyllä löytyy _kehnompata_ Suomea
kuin Roamatussa (e.m. Virsi-kirjassamme) niin löytyy myöskin
_parempatakin_ Suomea (e.m. vanhoissa Runoissamme). Mutta koska ihmiset
aina riippuuvat niihin vanhoin luuloin, eivätkä usseen eroitak sitä
sisällistä siitä ulkonnaisesta, eikä sitä henkellistä hänen
ruummiillisesta piiroksestaan, niin antaavat näillen puheenpiiroksillen
yhtä henkellistä arvoa, joka ei heissä itekseen löyvyk, voan jota hyö
ainoasti oisi tomittavana. Tästä tulee ett'eimme (e.m. rukouksissamme)
tahok luopua _vanhoista sanantavoista_, jotka soattaa ehkä monin
kerroin olla tyhmät ja sopimattomat (keskustele p. 148, 150, m.m.)
Heijän hyväksi, jotka juuri _henkelisinnä_ käsittäävät näitä
_ulkonnaisia puheen-piiroksia_, ja jotka luuloovat että Jumalallisuus
katoisi, jos kielemme parantaisimme, (ja heitä on suurin osa) niin
pitäköön Roamattu sitä Suomea, jolla se on kerran toimitettu, ja johon
se on ikeän kuin koventunut! Eihään se kielläk meitä muissa kirjoissa
kirjuttamasta toista Suomea!
"_Noh, pitäiskös meillä siitten olla kahta kieltä kirjoissamme_?"
kuulen minä kohta jonkun kysyvän.
Ei kahta kieltä, voan kielen-piiroksia soattaa olla vaikka miten monta!
"_Eihään Ruohtalaisillakaan ouk kirjoissansa muuta kuin yksi
kielen-piiros_!" Vai ei! Eikös heijänki Roamattu ou kirjutettu yhellä
_eri- ja vanhalla kielenpiiroksella_, jota ei käytetäk eneän missään;
ja eikös heijän Laissakin nouatetak yhtä vielä _vanhempata ja
erinomaista puheen-piirosta_, joka perustaiksen sillä kirjoitustavalla,
jota tavataan heijän vanhoissa moakunnan-Lakiloissa (Prowince-Lagar).
Jos tarkasti tutkistelemme, niin kullakin kirja-toimittajalla, eli
kullakin ihmisellä, ikeän kuin kullakin ajalla, löytyy aina yksi vissi
oma puheen-piiros, joka _eroittaa_ heitä muista, ehkä tämä eroitus
usseemmittain on niin vähäinen, ettei sitä jokainen selitäk. Mutta yksi
eri piiros puheessamme, on ainakin yksi eri piiros _ajatuksillemme_,
koska ajatukset piirutetaan puheella. Niin erinnäiset kuin _ajatukset_
ovat, niin erinnäiset saattaa myös olla _puheen-piirokset_; mutta
ajatukset ovat monellaiset, seneistä täytyy myös puheen-piiroksien
olla monellaisia. Tästä seuraa, kuta _enemp'_ meillä löytyy näitä
puheen-piiroksia, sitä _keviämpi ja huokiampi_ meillä on myöskin
toimittoo ajatuksiamme. Meijän ei seneistä pie kaisea, mutta nopeemmin
tavoittoo monta puheen-piirosta meijän kielessämme, sillä hyö teköövät
sitä _viljakkaammaksi ja rikkahammaksi_ toimittamaan ajatuksiamme. Nyt
on kukin _puhe-murrekkiin_ ainoasti yksi iso erinnäinen piiros meiän
Suomalaisesta puheesta, kussa löytyy kussakin monta erinnäistä
pienempätä piirosta. Mitäs siitten vihoitatten ja pois-eroitatten näitä
erinnäisiä peä-piiroksia, jotka löytyy meijän kielessämme, ja jotka
teköövät sitä _suloisemmaksi ja hetelmällisemmäksi_?
Minun oatos on sen-eistä, että meillä Suomalaisilla on _yksi kieli_
(sillä myö ymmärrämme hyvin kyllä toisiamme, ehkä meitä eroitetaan
puheessamme) joka osoittaiksen, ja jota jaetaan, vissiin
puheen-piiroksiin, ikeän kuin meillä on _yksi moa_ jota jaetaan vissiin
moa-kuntiin ja hippa-kuntiin. Koska nyt _Turunmoa_ on niin hyvin
Suomenmoata kuin _Pohjanmoa_, ja _Savolainen_ niin selvä Suomalainen
kuin _Hämäläinen_, niin on myös heijän puheen-murretkin selvee Suomen
puhetta, ehkä heitä eroitetaan toisistaan, monessa paikoin. Mikä oikeus
meillä on että _koroittoo_ yhtä puheen-murretta kirja-kieleksemme ja
_alentoo_ kaikkia muita? Onhaan kaikilla Suomalaisilla yhtälaiset
oikeuet ja vapauet _kansallisessa_ elämässä, minkätähen siis heillä ei
oisik sitä _opillisessakin_? Eli minkä perustuksella ei oisi oikeutta
jokaisella toimittoo puhettansa sekä _suullisesti että kirjallisesti_?
Ne jotka aina hokkii sitä, että _ainoastaan yksi puheen-murreh pitää
kohoittoo kirjan-kieleksi_, ovat semmoiset, jotka kansallisessakin
elämässä tahtoovat koroittoo yhtä kansan-seätyä vallan peälle, ja tehä
ne _toiset_ hänen alimmaisiksi; eli jotka soisivat ite kapua
ylimmäiseen nokkaan, että sieltä moahan-sysäisivät muita, alimmaiseen.
_Turun_ ja _Hämeen_ puheet ovat jo niin kauan pöyhistelleet meijän
kirjoissamme, että oisi aikoa jos toisetkin heissä näkyisi.[74]
Minä olen nyt ottanut Savon puhetta koetteeksi -- ottakoon toiset
toisia. Ei myö siitä piek riitauntuman eli vihoittoo toisiamme, jos myö
kukiin harjoittamme omoo puhettamme. -- Suomeahan se on kaikki!
Minä luulen että se puheen-murre on paras, kussa Suomen Kielitär
(Språkgudinnan) löytyy omassa _peri-puhtauvessaan_ ja täyellisemmässä
äväriäisyyessään; ja uskon että tämä murrek viimen _voittaa_ kaikkia
muita omalla _viljallisuuellaan_; voan ei sillä, että se _polkee ja
painaa_ toisia alasek, mutta että se on _ensimmäinen_ heijän joukossa
_kauneuestaan ja voimallisuuestaan_ -- ei millään muulla. Eli yksi
puheen-murre soattaan piteä _paremmassa_ arvossa kuin toinen, ikään
kuin yksi ihminen kahotaan _paremmaksi_ kuin toinen -- ei hänen
_nimestään_, eikä hänen _ijästään_, mutta hänen _kunnollisuuestaan_.
Sillä _kunnnollisuus tuottaa kunniallisuutta, voan ei aina
kunniallisuus, kunnollisuutta_.
Nyt minä uskon että _Savon puhe_, eli se puhe kuin hoastetaan _Savossa_
(liioitenkin pohjoisemmassa peässä) yhessä osassa _Pohjanmoalla_, ja
paikka-paikoin _Karjalassakin_, on se selvin ja somin Suomen puhe.
Mutta niinkuin jokainen kielen-murre sisällänsä suljee monta erinnäisiä
ja pienämpiä puheen-murteita ja puheen-piiroksia; niin löytyy myös
tässä Savolaisessa kielessä monta _erinnäistä_ puhetta. Sama oikeus
kuin niillä _isoimmilla_ puheen-murteilla on, sama oikeus on myös
niillä _pienemmillä_. Kukiin piiros on _otollinen ja sopiva_ kirjaamme,
joka on _luonnollinen_ puheessamme. Minä omistan sen eistä heitä
_kaikki_ kirjankieleksemme. Nyt vastataan mulle toas: "_kirjankieli
pitäis olla yksi_!" (Aivan niin, yksi kieli mutta monta mutkoo!) --
"_ja hänessä ei pie olla sanan-paulat erilläiset; vaan yhtäläiset_."
Yhtäläiset ne ovat kielemme muka, vaikka ovat erilläiset keskenänsä. Se
ei ouk seneistä mikään sopimattomuus (inkonsequens) kielessämme, jos
_yhtä asiata_ toimitetaan _kahella sanalla_, tahi _yksi sana_
kirjutetaan _kahella tavalla_. Mutta se sotii kielemme vastaan, että
kirjuttaa _toisella tavalla_ kuin puhutaan, tahi puhua _toisella
tavalla kuin hoastetaan_.
Se on moni joka tahtoo _sulkea kielemme vissiin piiroksiin_, ja
kiinittää häntä, ikeän kuin vankia, vissiin kahleisiin, eli niin kuin
sanoovat "_käsittee häntä vissiin lakiin_" (reglor) mutta se on yhtä
tihuvata työtä, kuin että kiinittää meijän ajatuksiamme vissiin
piiroksiin.[75] Niin kauan kuin kumpainenkin heistä on _elävänä_, niin
niillä on myös _elävän luonto_, nimittäin että _kasvaa ja katoa_
(muuttua) ehkä se tapahtuu varsin verkaisillaan. Se on aivon tästä
paisumisesta (jolla se muuttaa ja levittää vanhoja piiroksiaan) ja
_katoamisesta_ (jolla se toas heitteä heitä hävitökseen) josta häntä
tunnetaan eläväksi ja henkelliseksi, ja josta se tuloo soveliaksi
toimittamaan yhtä _elävätä ajatusta_, ja yhtä _henkellistä
ymmärrystä_. Minäkin olen tässä _Otavassain_ muuttanut monta voajoo,
meijän Suomalaisessa puheessamme, yli heijän vanhoja rajojaan ja
teroittanut ehkä monen uuen seipään. -- Eihään se lie luettu mullen
_kielen-murhamiseksi tahi sortamiseksi_, mikä on tehty hänen
_lisännökseksi ja enentämiseksi_? Kahtokaamme heitä, jotka paljon ovat
vaivaanneet aivoansa, _asettamaan vissiä piiroksia_ heijän kielellensä,
joihenka ylitten hyö eivät häntä laskisi: ja jotka poiskitkeävät
hänestä _yhen_ sanan, ja kasteloovat _toista_ hyvin; ja jotka panoovat
ikeän kuin aitoa joka puheensa ympärille, jota kieli kasvattaa heijän
koali-moassansa! Eikös heijän täyvyk vuosittain korjata aitoansa, ja
kitkee kieltänsä, ja vuosittain kuitenkin valittoo, ettei se tule
heiltä kyllä _kitketyksi eikä korjatuksi_? Se joka tahtoo poispoimita
ne huonommat ja pienemmät jyvät aitastansa, niin kyllä sillä on
poimimista! Ja sitä myöten kuin hään _poimii_, niin viljat _vähennöö_
hinkalosta. Ja se joka toas tahtoo panna aitoa kullenkin orraalle,
laiho-halmeessansa, niin kyllä sillä on panemista, ellei hään yhellä
aijalla turvoo koko halmettansa. Jos tahomme kieltämme kitkee, niin
kitkekkämme pois hänestä tätä _vierasta poroa_, ja puhistakaamme sitä
-- ei sillä, että seuloamme pois jyviä, mutta ruumenia ja akanoita,
jotka ovat heihin tarttuneet. Ja jos toas tahomme piiroksella suljeta
meijän kielemme, niin olkoon se semmoinen, että se sisällänsä suljee
_kaikki_ meijän puheen-murteet ja mutkat.
Toiset toas, jotka sanoovat: "_meijän pitä harjoittoo yhtä
puheen-murretta kirjan-kieleksi_;[76] _voan mitkä sanat hänessä
puuttuu, pitäis meijän lainata niistä toisista kielen-murteista_!"
Siinä syntyis toas riita -- ensin, mikä murre _harjoittoo_ pitäis, ja
siitten, mitkä sanat _lainata_ pitäis. Syntyisi siinä toas _lainamista
ja poimemista_. Sillä jos verroitaan siihen entiseen vertaukseen, jyvän
hinkalosta, niin yksi poimisi yhtä, toinen toista, ehtiissään kukiin
niitä _suurempia ja parraaimpia_ jyviä; eivätkä saisi sitä siittenkään
kyllä poimetuksi. Siitä tulisi sama tarina kuin äsken; mutta kun toanon
poimittiin jyviä pois aitastamme, niin nyt poimittaisiin heitä yhestä
hinkalosta toiseen. Ei semmoiset neuot maksak mitään! Ei ouk vielä
yhtään kieltä tehty konstin jälkeen, ellei se ouk tehty ilman
konstitak. Minun meininki on, että kieli on yksi ja yhteinen, mutta
puheet ovat monellaiset ja erinnäiset.[77]
Tämä olkoon sanottu kielestämme ja puheen-murteistamme; nyt tuloo myös
jotaik sanottavaksi _kielen-kirjuttamisestamme_.
Niin kuin olen uskaltanut ottoo yhtä _toista_ Suomea kirjuttaaksein,
kuin on ennen kirjutetu, niin olen myös uskaltannut kirjuttoo sitä
_toisella tavalla_, kuin on muulloin kirjutettuna. Sillä jos ensin
tutkimme mitenkä meijän vanhat ovat muinoin sitä kirjuttaneet, niin
jokainen jo löytää heijän kirjoituksissaan suuria puutteita ja
virheitä; ja jos siitten tutkimme mitenkä tätä kirjutetaan meijän
ajalla niin löyämme vielä meissäkin paljon viheliäisyyttä. Mutta se on
harva ehkä, joka havaihtee omia puutoksiamme; siihen voaitaan, että
osaisimmo ikeän kuin _käyä eiten_ meijän aikojamme, selittääksemme
näihen aikoin vikoja. Ne jotka _kaikissa_ seuraavat aikaansa, hyö
seuraavat häntä myös _puutoksissaan_. Minun oatos on, että kirjutoksen
pitäis olla kielemme mukaan, voan ei kielemme kirjutoksen mukaan; tahi
että meijän pitä kirjoissamme nouattoo meijän kielen puhemista (uttal)
niin paljon kuin suinnik on mahollinen. Jos _puhuminen_ on monellainen,
niin olkoon myös _kirjuttaminen_ monellainen: sillä ei meijän puheemme
siitä sorruk jos _yksi_ sana kirjutetaan _kahella_ tavalla, ikeän kuin
ei kielemme menety siitä, jos yksi asia kahella tavalla puhutaan. Eikä
se ouk _sopimattomuuteksi_ (inkonsequens) eikä _hämmennökseksi_
(förwirring) jos meillä oisi monellaiset kirjoitus-tavat;
_kielen-rikkauteksi_ myö sitä mainittaisimme. Sillä hämmennös
(ajatuksissamme ja sanoissamme, s.o. kielessämme) ei synnyk millonkaan
_monesta ja erinnäisistä_ kielen-mutkista, mutta harvoista ja
yhtäläisistä. Sen eistä kuin muut kielentoimittajat (Grammatici,
Linguister) kirjuttaavat monta lakia (Reglor, Lagar) mitenkä
Suomenkieli pitäis _oikeen_ kirjutettaman, ja siitten mitenkä häntä
pitäis oikeen puhuman, ja kunkin Lain nojan asettaavat monta _ojennusta
ja erkausta_ (undantag) eikä siittenkään soa kaikkia oikeen sopimaan ja
luonistumaan, voan juuttuuvat vihtoin omiin kieli-pauloin -- niin minä
ainoastaan asetan yhen lain: "_kirjuta niin kuin puhutaan_! ja _puhu
niin kuin hoastetaan_!" Tätä lakia minä tahon myös seurata, enkä minä
siitä vajenek, ennen kuin näytetään minullen yhtä toista parempata.
Että seneistä enemmin hoastoo tästä asiasta on sopimatoin, ennen kuin
ensin tarkemmin tutkistelemme meijän puhettamme. Mutta tämä olkoon
ainoasti sanottu Suomalaisista sanoista! Pahemp on sovittamaan vieraita
sanoja meijän kieleemme. Minä olen kyllä koettellut että vältteä heitä,
niin paljon kuin on ollut mahollinen, ja olen poisheittänyt monta näitä
juoksu-sanoja, mutta niitä on monta siitennik joihen ei käy
heittäminen, niin kun e.m. kaikki nimet ja _nimi-sanat_. Minä tunnustan
etten minä ole ollut missään niin pahassa pulassa, kuin näihen vierain
nimien kanssa (joihen joukossa omainkin on luettava) mitenkä heijät
pitännöön Suomeksi kirjuttoo. Sillä kirjutanko minä heitä, niin kuin
heitä kirjutetaan muissa kielissä, niin eivät Suomalaiset soatak heitä
lukea, eivätkä taivuk kielemme mukana, voan seisoovat siinä kuin muut
kapeet; ja kirjutanko minä heitä toas meijän puheemme myöten, niin
muuttuuvat niin tunnettomiksi, ettei ykskään vieralainen (fremling)
heitä selitäk, tuskin myö ite, liioitten vississä sanan-taivutoksissa.
Muissa kielissä niin nimet jeävät melkeen muuttumatak, koska asian
laita toimitetaan apu-sanoilla, niin kuin _lisätys-sanoilla_ (adverbia)
_yhistys-sanoilla_ (konjunktioner) _esi-sanoilla_ (prepositioner) m.m.
Mutta koska meijän kielessämme kaikkia toimitetaan _sanantaivutoksilla_
(genom deklinations-former) tahi _sanan-loukkailla_ (genom kasus), niin
täytyy meijän näitäkin sanoja taivutella, jos mielimme heitä ymmärteä.
Mutta siitä muuttuuvat jo sanatkin. Että toas kirjuttaa nämät
Suomalaiset taivutokset tahi _liitto-sanat_ (partik. enklitika,
suffixer) erillä kirjoitus-nenillä (med serskild stil), että sillä
heitä eroittoo, oisi ehkä selvin; mutta sillä syntyy niin suurta
vastusta kirjuttamisessa ja painamisessa, ettei siitäkään ouk mitään
apua, ja näyttää varsin ouvollen, kuin yhessä sanassa tavataan e.m.
toinen puoli Ruohtia, toinen puoli Suomea. Minä olen aatellut asian
näin, että näitä vieraita sanoja jaetaan kahteen loatuun: _yhteen
loatuun_ luetaan kaikki ne sanat, jotka ovat jo ikään kuin
suomennoitetut (fenniciserade) tahi jotka ovat jo mukaistunneet (lämpat
sig) meijän kieleemme; siihen luetaan e.m. suurin osa ristimä-nimiä,
m.m. (e.m. _Poavo, Pentti_, m.m.) joita käytetään varsin niin
kuin peri-suomalaisia sanoja. _Toiseen loatuun_ kuuluu kaikki
äkkinäiset tieto-nimet, suku-nimet ja moa-nimet, m.m. (e.m. _magnét,
Copernicus, Frankriiki_) heitä kirjutamme varsin muuttumattomasti,
heijän omalla vieraalla tavallaan, ainoasti sen lopulla liitetyn
Suomalaisen taivutoksen on muutoksen alainen; ja se on sillä, kuin myö
sovitamme heitä Suomalaiseenkin puheeseen. Että jotenkin toimittoo
moamiehillemme mitenkä hyö ovat luettavat, oummo jollon-kullon into- ja
paino-merkkilöillä (accent-tecken) tätä osottaneet; mutta tässäkin
olemme kohtanneet vastuksia, sillä löytyy moni kirjotus-nenä kussa ei
löyvyk tällaista merkkiä kiini-juotettunna e.m. _y, ä, ö_. Yksi toinen
vastuus on myös kohtanut meitä siinä, että on varsin mahotoin asettaa
yhtä _vissiä väli-rajoa_ näihen molemmien sanoin-loatuin välillen,
sillä moniat sanat taijetaan luettoo niin hyvin yhteen kuin toiseenkin
loatuun, ja taijetaan kirjuttoo sekä yhellä että toisella tavalla, sitä
myöten kuin tahomme enemmin tahi vähemmin tehä heitä Suomalaisiksi.
Tästä syntyy kahtalaisuus (dubbelhet) meijän kirjuttamisessamme; voan
ei _sopimattomuus_. Mutta koska emme ouk välttäneet sitä omassa
kielessämme, niin mitäs siitten kajoomme tätä näissä vieraissa
sanoisamme, kirjutetaanhan heitä molemmis muissakin kielissä.[78]
Tämmoiset ovat minun oatokset meijän kielestämme ja hänen
kirjuttamisestaan.[79] Nyt minä tahon myös puhua jota-kuta omasta
puheestain ja kirjutoksistain. Minä tunnustin jo heti alussa, etten
minäkään ole varsin selvä Suomalainen, sillä ei yksikään taijak tehä
ihtesäk paremmaksi kuin hään on. Minä olen syntynyt ja ylöskasvatettu
Ruohtalaisessa kielessä,[80] niin kuin on jo mainittu; ja olen vasta
siitten harjoittanut oppiaksein tätä Suomalaista puhetta. Minä en taija
seneistä, enkä tahokkaan asettaa minun puheini _esimerkiksi_ muillen --
ainoastaan _koetteeksi_. Halu mulla aina on ollut hyvä, mutta voimain
on tähän asti ollut minussa varsin puuttuva;[81] senpä tautta on minun
paljon täyttynyt työskennellä ja tuskantua tämän huonon voiman kanssa,
joka nyt ehkä jo antaapi mullen puohtinsa. Minä olen tarkoittanut oppia
tätä Suomenkieltä ei kirjoistamme,[82] eikä joka miehen suusta, (sillä
moni ryvettelöö sitä myös suussaankin) mutta vanhoista Runoistamme,
sekä painetuista että painamattomista, voan erinomattain vanhoin
ijällisten puheesta, kussa olen tavannut toista henkitärtä, kuin tässä
kansan nykyisessä, joka-päivällisessä lausunnoksessa. Niinkuin on jo
ennen sanottu, niin olemma erinomattain tarkoittanut Savon Suomea, jota
puhutaan muutenkin monella tavalla. On myös mahollinen, että jollon
kullon joku sana muistakin puheen-murteista on tullut näihen sekkaan;
_sillä siinä pieni pisteleiksen, kussa suuri keänteleiksen_. Ja koska
minä ei ainoasti suullisesti, mutta myös kirjallisesti, olen näinnä
viimäisinnä vuosinna paljon tottunut kuulla näihen Norin rajoilla
asuvien Suomalaisten puhein (joka on selvää Savon Suomea, ehkä hänessä
tavataan muutamia erinomasuita, egenheter) niin saattaa olla mahollinen
että minun Suomalainen puheini maistaa vähä heijänkin kielestä,
liioiten koska minä kolmatta vuotta pitelin kaks heijän poikoa luonnain
heitä kouluttaaksein. Tästä seuraa jott'en varsin taija sanoa,
kirjuttanein juuri paksua Savon Suomea; kuitenkin en luule sitä varsin
_veteläks'kään_. Minä olen jo ennen nimittänyt syyn minkätehän minä
nouan tätä Savolaisten puhetta, nimittäin hänen _puhtautensa_, hänen
_kauneutensa_,[83] ja hänen _rikkautensa_ suhten; sillä se on mesimarja
meijän kielessämme, joka sitä kypsyttää ja hetelmoittaa, ja jonka
kukissa Suomen Runojat ovat säilyttänneet meillen mieli-juohtumisiansa.
Moni on luullut, että minä olen tehnyt tätä ainoasti oma- tahi
koti-rakkauesta; mutta minä olen jo ilmoittanut, että olen Uuellamoalla
syntynyt, ja ylöskasvanut Ruohtalaisessa kielessä; ja että se on
ainoasti sillä mieli-tunnolla, että tämä puhe on muita puhtahampi, kuin
minä olen siihen mieltynyt. Sillä kuin Turun ja Pohjanmoan
puheenmurret, Suomenniemen etelässä ja lue peässä, ovat heijän
Ruohtalaisesta noapuruksesta tulleet tärviöllen[84] -- ei sillä
ainoastaan että ovat ottaneet hyväksi monta näitä yksinäisiä vieraita
sanoja, mutta noutaavat kokonaisia outoja sanantapoja (konstruktioner)
-- niin on Karjalan ja Aunuksen kielet, Suomen itäpohjoisessa peässä,
joutuneet pilallen Venäjänkielen soapuvilla. Ainoasti Savon ja Hämeen
puheet ovat pysyneet peripuhtautessaan. Mutta jos kahotaan mikä on
heistä kauniin ja rikkahin luonnostaan, miten heikoksi eikös
Hämäleisten puhe keännyy? Ei siinä kyllä, että heillä puuttuu koko tämä
runomuksen sulollisuus, joka teköö kielet henkellisiksi (sillä heijän
kieli ei taivuk Runoihin, ikeän kuin heijän mieli ei ouk ollut
karaistettu tällaisiin mieli-tarkoituksiin); mutta heillä puuttuu myös
monta-monuista sanantaivutosta ja taipumista (deklin. och konjung.
former) jotka nyt ainoasti tavataan Savon puheessa, ja jotka toistaavat
meijän kielen vanhoa äväriäisyyttä. Jos siihen vielä pannaan se iso
joukko omia sanoja, jotka löytyy Savon kielessä, ja jotka teköö sitä
muita viljakkaammaksi, niin tämä paisuu, toiset painuu; vielä liioiten
jos muistuttelemme, ettei mikään Suomalaisista puheen-murteista ouk
niin paljon ympärin levitetty kuin tämä Savon puhe. Sillä sitä puhutaan
ei ainoasti Savossa ja pohjois'peässä Hämeessä, mutta suurimmassa
osassa Pohjanmoata ja Karjalassa (pikkuisella ehkä eroituksella); sitä
puhutaan Dálan, Helsingin, Gestríkin, Ångermannin, Vermlannin ja Norin
Suomalais-mehissä, niin myös Norin ja Ruohtin lapissa, aina Rutjanmeren
rannoillen, niin sielä asuvilta Suomalaisilta ja Lappalaisilta. Niin
ikeän puhutaan tätä Savon Suomea aina Pietarin takoo, tuolla puolla
Gatshinan, koko Inkerinmoassa, niin myös niiltä Tvérin, Smolenskin,
Gorodnon ja Pleskovin moakunnissa asuvilta Suomalaisilta, eli
Karjalaisilta (kuin heitä sielä kuhutaan). Niin että taijammo sanoa
jotta kolm' neljettä osoo Suomalaisista kansoista nouattaa Savon puheen
murretta.
Että paremmin selittee missä ja mitenkä Savon suome erotaksen muista
puheista, niin oisi ollut ehkä tarpeellinen, kirjuttoo teillen yhen
johtauksen tahi selityksen, hänen olosta ja luonnostaan; mutta kosk'ei
tilaisuus annak sitä myöten tällä kertoo, niin olen minä jo eiltäpäin
lähättänyt teillen _Väinämöiset_, että sillä totuuttoo teitä tähän
puheesen, johon jo ennen oletten monesti tullut johtatetuiksi, näissä
vanhoissa Runoissamme; niinikkään oisi ollut tarpeellinen, että jo
tässä ensimmäisessä Osassa, selittee niitä kuvia, jotka tässä annetaan
teillen, ja joilla tarkoitetaan tarkempata tiiustusta meijän
voatteen-parista, koti-tavoista, m.m. mutta koska tämä kirja on jo
muutennik liian paisunut, niin täytyy minun ylös-lykätä tätä toiseksi
kerraksi.
Että selvällä toistuksella johtattaa kaikkia meijän puheitamme,
(erinomattain tarinallisissa, i historiska, ja vanhanaikuisissa
asioissa) olemme löytäneet tarpeelliseksi, että tarkasti ja
vilpittömästi nimittää ja ilmoittoo niitä kirjoja, ja niitä paikkoja,
kusta olemme heitä käsittäneet, että sillä antaisimmo lukijalle
tilaisuutta tarkemmin tutkistella meijän sanojamme, ja oikoja heitä,
jos oisimmo jossa-kussa erehtynnä.
Tässä lopetan minä tätä pitkeä esipuhettaini, ja tahon vielä
teitä vakuuttoo: elkätä kerskata ja kitistä tästä kirjastaini!
Elkeäte moittia ja soimata, ennen kuin oletten kaikkia lävitten
lukenneet! Elkeätte olke luulon-alaisia ja epä-uskoisia! Elkeeten jo
eiltäpäin ruveta mullen eripuraisiksi ja salavihaisiksi! Minä minä
tarvisin tästä teitä varoittoo, ellei pahennusta moailmassa ussein
viritettäisik vastukseksi hyvillen aikomuksillen. Minun ainua aikomus,
ja minun peätarkottamus on ollut meijän kielen-harjoittaminen ja
mielen-valaistaminen. Jos luetaan rikoksi tämä rakkaus äitinkieleemme,
niin olen juuri rikoksen alainen; jos tahotaan keäntää pahaksi, niin ne
kaikkiin tyynimmätkin sanat ja viattomat puheet saattaan tehä luulon ja
kanteen alaksi. Sillä -- kyllä _Susi syytä soapi, Lammas-lauman
roatellessa_.