Aarniometsästä kohosi rosoinen vuorenkukkula. Sillä istuivat syleilyssä
mies ja nainen. Alempana metsän reunassa oli kaksi hevosta lieassa.
Kummankin hevosen satulan takana oli pari pientä satulareppua. Puut
ympärillä olivat suuria ja tiheitä. Ne kohosivat sadan jalan korkeuteen
kymmenen kahdentoista jalan levysinä. Toiset olivat vielä paljon
suurempia. Koko aamupäivät olivat Maud ja Pat samoilleet tässä tiheässä
metsässä, ja tämä kukkula oli ensimäinen paikka, josta he saattoivat
vähän nähdä metsää.
Alapuolella heitä, niin pitkällä kuin he saattoivat nähdä oli
sinertäviä vuorenharjannerenkaita. Niitä nousi toistensa takaa
hämärtävään taivaanrantaan asti, jonne ne hävisivät äärettömyyteen.
Metsässä ei ollut yhtään paljasta paikkaa; pohjoisessa, etelässä,
idässä ja lännessä, joka puolella rehevää metsää.
He lepäsivät katsellen maisemaa, ja Pat piti Maudin kättä omassaan,
sillä tämä oli heidän kuherruskuukautensa, ja he olivat Mendocinon
mäntymetsässä. He olivat matkustaneet hevosella Shastasta asti
rannikkoseudun aavikoiden kautta, eikä heillä ollut muuta suunnitelmaa
kuin jatkaa kunnes he muuttaisivat suunnitelmaansa. He olivat
yksinkertaisesti puetut, Maud pölyisessä mekossa, ja Patilla oli vain
villapaita ja housut. Paita oli avokaulainen, niin että hänen
auringonpaahtama kaulansa jäi paljaaksi. Tämä suurikokoinen vartalo
tuntui olevan oikeassa ympäristössä täällä metsänjättiläisten parissa,
samalla kuin Maud istuessaan siinä Patin vieressä näytti itse
personifikioidulta onnelta.
"Niin, sinä suuri mies", sanoi Maud nojautuen käsivarsilleen nähdäkseen
paremmin Patin, "tämä on kummallisempaa kuin lupasitkaan. Kuinka
hauskaa onkaan katsella tätä yhdessä sinun kanssasi!"
"Maailmassa on paljon, jota tulemme yhdessä katselemaan", vastasi Pat
ja kääntyi vähän voidakseen tarttua molemmin käsin Maudin käteen.
"Mutta ei ennen kuin olemme lopettaneet tämän", intoili Maud. "Luulen,
etten koskaan voi väsyä katselemasta näitä mahtavia metsiä... ja
sinua."
Pat syleili häntä.
"Oi, rakkaani", kuiskasi Maud. "Ja minä kun olin luullut, etten koskaan
löytäisi sellaista itselleni."
"Minä en ollut koskaan toivonutkaan. Minun on koko ajan täytynyt tietää
löytäväni sinut. Oletko iloinen?"
Maudin vastaus oli syleily, ja pitkän aikaa katselivat he uinaillen
valtavaa näköalaa ympärillään.
"Muistatko minun kertoneeni sinulle siitä, kuinka pakenin punatukkaista
opettajatarta? Silloin näin ensimäisen kerran tämän seudun. Kuljin
jalan, mutta neljä, viisikymmentä penikulmaa päivässä oli minusta vain
leikkiä, Olin aivan kuin intiaani. Silloin en ajatellut sinua.
Metsänriistasta oli puute, mutta forelleja oli laumottain. Silloin
asetuin myös leiriin tälle kukkulalle enkä aavistanutkaan että _sinun_
kanssasi vielä olisin tullut tänne."
"Ja vielä ammattinyrkkeilijänä."
"Niin, sitä en ollenkaan ajatellut. Isä oli minulle aina sanonut, että
tulisin sellaiseksi, ja sitä siis pidin jo päätettynä. Sillä hän oli
hyvin viisas. Hän oli suuri mies."
"Mutta hän ei koskaan ajatellut, että lopettaisit sen ammatin."
"En tiedä. Hän salasi niin tarkkaan minulta sen huonot puolet, että
melkein luulen hänen peljänneen juuri tätä. Olen puhunut sinulle
sopimuksestani Stubenerin kanssa. Isä vaati välttämättömästi siihen
tuon pykälän epärehellisyydestä. Ensimäinen vääryys impressarioni
puolelta olisi tekevä sopimuksen tyhjäksi."
"Ja kuitenkin aiot otella Tom Cannamin kanssa. Kannattaako enää
ollenkaan kilpailla?"
Pat katsoi nopeasti Maudiin.
"Tahdotko, etten sitä tee?"
"Rakkaani, tahdon, että teet mitä sinua miellyttää."
Niin sanoi Maud, ja vielä kun sanat kaikuivat hänen korviinsa,
ihmetteli hän itsekseen, että juuri hän niin sanoi, hän, joka oli ollut
koko Sangsterien suvun jäykkäniskaisin. Mutta hän tiesi, että sanat
olivat tosia, ja hän oli siitä iloinen.
"Siitä tulee hauska ottelu", sanoi Pat.
"Mutta minä en ymmärrä, mikä siinä voi muodostua hauskaksi."
"En ole vielä suunnitellut yksityiskohtia. Sinun täytyy auttaa minua.
Aion vetää nenästä sekä Stubeneria että koko vedonlyöjäliittoa. Siitä
tulee pilan toinen osa. Aion nujertaa Cannamin ensimäisessä erässä,
ensimäisen kerran suuttua nyrkkeillessäni. Tom Cannaman parka, joka on
yhtä epärehellinen kuin kaikki muutkin, joutuu varsinaiseksi uhriksi.
Katsos, aion pitää puheen lavalta. Se on jotain hyvin epätavallista,
mutta minä paljastan yleisölle nyrkkeilyn varjopuolet. Urheilu
itsessään on hyvää, mutta kun sitä hoidetaan liiketarkotuksessa,
muuttuu se huonoksi. No niin, nyt puhun sinulle yleisön sijasta."
"Minua haluttaisi olla kuuntelemassa sitä", sanoi Maud.
Pat katsoi häneen ja mietti.
"Mielelläni tahtoisin nähdä sinut siellä. Mutta siitä tulee
epämiellyttävä tilaisuus. Ei kukaan osaa sanoa, mitä tulee tapahtumaan,
kun alan toteuttaa suunnitelmaani. Mutta tulen heti luoksesi, kun se on
ohi. Siitä tulee nuoren Glendonin viimeinen esiintyminen lavalla,
millään nyrkkeilylavalla."
"Mutta, rakas Pat, ethän koskaan elämässäsi ole pitänyt mitään
puhetta", huomautti Maud. "Voit hämmentyä."
Pat pudisti varmana päätään.
"Olen irlantilainen", hän sanoi. "Onko koskaan ollut olemassa yhtään
irlantilaista, joka ei olisi osannut puhua?" Hän vaikeni ja nauroi
sydämellisesti. "Stubener luulee minua hulluksi. Hän sanoo, ettei
naimisissa oleva mies osaa harjotella. Mitä hän tietää avioliitosta,
sinusta ja minusta tai yleensä mistään muusta kuin talonkaupoista ja
etukäteen määrätyistä otteluista. Mutta sinä iltana saa hän oppia
minulta... kuin myös Tom raukka. Minun tulee oikein sääli Tomia."
"Minun rakas villipetoni tulee käyttäytymään sekä villisti että
petomaisesti, luulen", sanoi Maud.
Pat nauroi.
"Tahdon ainakin yrittää. Kuten sanottu, on se viimeinen esiintymiseni.
Ja sitte olet sinä yksin, _sinä_. Mutta jollet tahdo kuulla puhuttavan
tuosta viimeisestä ottelustani, niin sano vain sanakin."
"Luonnollisesti tahdon niin kuin sinäkin, suuri mies. Tahdon, että
suuri mieheni saa tehdä oman tahtonsa mukaan. Jos itse tahdot mennä
ottelemaan, niin minä tahdon sinun tähtesi ja itseni tähden. Ajattele,
että sanoisin tahtovani liittyä teatteriin tai lähteä Etelämeren
saarille tai pohjoisnavalle?"
Pat vastasi hiljaa, melkein juhlallisella äänellä:
"Silloin sanoisin: tee se. Koska sinä olet sinä ja koska sinun täytyy
olla itsesi ja tehdä mitä haluat. Rakastan sinua, koska sinä olet juuri
sinä."
"Ja me olemme yhteensä itsepäisesti rakastunut pari", sanoi Maud, kun
Patin syleily tuli hellemmäksi.
"Eikö se ole suurenmoista!" huudahti Pat.
Hän nousi ylös ja näki, että aurinko oli jo korkealla. Hän ojensi
kätensä suureen metsään päin.
"Meidän täytyy nukkua jossain ulkona. Lähimpään leiripaikkaan on
kolmekymmentä penikulmaa."