"Minne nyt menette?" kysyi Stubener ihmeissään katsoen kelloonsa. Pat
pysähtyi pitäen kättään ovenkahvassa ja kääntyi ympäri.
"Tiedeakatemiaan", sanoi hän. "Eräs professori luennoi Browningista
siellä illalla, ja Browning on sellainen kirjailija, jota tarvitaan.
Ajattelen joskus, että pitäisi mennä iltakouluun."
"Mutta herra jumala, ihminen!" huudahti impressario kauhuissaan.
"Teidänhän täytyy otella lentävän hollantilaisen kanssa."
"Tiedän sen. Mutta minun ei tarvitse tulla lavalle ennen kuin puoli tai
neljännestä vailla kymmenen. Luento loppuu neljännestä yli yhdeksän.
Jos tahdotte olla varma, niin voitte tulla noutamaan minua
automobiililla."
Stubener kohautti olkapäitään avuttomasti.
"Ei teidän tarvitse olla rauhaton", vakuutti Pat. "Isällä oli tapana
sanoa, että pahin aika olivat tunnit juuri ennen ottelun alkua ja että
monta kilpailua on hävitty juuri sen tähden, että nyrkkeilijä
herpaantui, koska hän oli rasittanut itseään ajattelemalla vain tulevaa
ottelua. Minun suhteeni teidän ei tarvitse olla peloissanne,
päinvastoin pitäisi teidän iloita, että saatan mennä luennolle."
Ja myöhemmin illalla, katsellessaan viittätoista katsomisen arvoista
erää, hymyili Stubener useamman kerran itsekseen ajatellessaan, mitä
urheiluyleisö olisi arvellut, jos se olisi tiennyt, että suurenmoinen
ammattinyrkkeilijä oli saapunut kilpailuun suoraa päätä kuulemasta
luentoja Browningista.
Lentävä hollantilainen oli nuori ruotsalainen, joka oli tavattoman
innokas nyrkkeilijä ja erinomaisen kestävä. Hän ei levännyt koskaan,
vaan oli aina touhussa, hyökkäili hyökkäilemistään koko erän alusta
loppuun. Hänen kätensä heiluivat yhtenä ainoana iskupyörteenä ja
lyhytvälimatkaisessa ottelussa oli hän näppärä puskemaan päänsä,
vastustajansa rintaan. Hän melkein paini ja antoi iskuja heti, kuin sai
kätensä vapaaksi. Alusta loppuun oli hän kuin tuulen vihuri, mistä
nimikin. Hänen heikkoutensa oli se, ettei hän kyennyt tarkasti
arvioimaan aikaa ja välimatkaa. Kuitenkin oli hän voittanut osumalla
jollakin lyönnillä siitä iskuparvesta, jota hän jakeli. Patilla, joka
keskeytymättä ajatteli kellotusta, ettei hänen pitäisi nujertaa
vastustajaansa, oli täysi työ tehtävänään. Ja vaikka hän välttyi
vaikeammista vahingoista, ei hän kokonaan säästynyt lentävien
hansikoitten jakamista iskuista. Mutta se oli hänelle hyvää treenausta,
ja hän melkein nautti ottelusta.
"Voisitteko lyödä hänet nyt?" kuiskasi Stubener viidennen erän
jälkeisellä väliajalla.
"Kyllä, varmasti", vastasi Pat.
"Kuten tiedätte, ei häntä ole kukaan vielä koskaan voittanut",
muistutti Stubener taas muutaman erän jälkeen.
"Pelkäänpä sitte lyöväni kynteni rikki", vastasi Pat hymyillen. "Tunnen
iskun, joka minulla on varattuna häntä varten ja kun se toimeenpannaan,
täytyy jonkun rikkoutua, joko hänen tai minun kynteni."
"Luuletteko voivanne nujertaa hänet nyt?" kysyi Stubener
kolmannentoista erän loputtua.
"Koska hyvänsä, kuten olen sanonut."
"Antakaa hänen siis kestää viidenteentoista asti."
Neljännessätoista erässä ponnisti Lentävä hollantilainen kaikki
voimansa. Kun alkumerkki kajahti, hyökkäsi hän suoraa päätä yli lavan
vastakkaikaiseen kulmaan, josta Pat parhaillaan hitaasti nousi
taisteluasentoon. Yleisö hurrasi, sillä se huomasi, että Lentävä
hollantilainen oli oikeassa elementissään. Pat otti asian leikilliseltä
kannalta ja päätti vastaanottaa pelottavan hyökkäyksen täydellisellä,
passiivisella puolustuksella. Hän antoi oikean puolustustaitoesityksen.
Väliin suojasi hän eteenpäin taivutettua naamaansa vasemmalla
käsivarrella ja sydänalaansa oikealla kädellä; väliin piti hän molempia
hansikkaita poskiensa edessä tai suojeli palleaansa molemmilla
kyynärvarsillaan; koko ajan oli hän liikkeellä, tarttui "kömpelösti"
vastustajaansa tehden tyhjäksi tämän hyökkäykset. Itse hän ei koskaan
iskenyt eikä uhannutkaan iskeä, vaikka hän horjahteli voimakkaista
huimapään iskuista, jotka vasaroivat häntä helvetillisessä tahdissa
hänen vain puolustautuessaan.
Ne, jotka istuivat nuoraa lähinnä, näkivät paremmin ja ymmärsivät,
mutta toiset antoivat pettää itseänsä, nousivat tuoleiltaan ja
hurrasivat siinä uskossa, että Pat avuttomana oli pakotettu saamaan
hyvän läksytyksen. Kun erä oli loppunut, vaipui yleisö taas nolona
tuoleilleen takaisin, kun Pat aivan tyynenä palasi kulmaansa. Sehän oli
selittämätöntä. Patinhan olisi pitänyt olla kokonaan nujerrettu, mutta
hän oli vain yhtä tyyni kuin ennenkin.
"Lyöttekö hänet nyt?" kysyi Stubener rauhattomasti.
"Kymmenessä sekunnissa", sanoi Pat varmana. "Saattepa nähdä."
Kun kello soi ja Pat hypähti ylös tuoliltaan, osotti hän selvästi, että
hän ensimäisen kerran koko ottelun aikana aikoi ryhtyä tositeolla
hyökkäämään. Kaikki katselijat käsittivät sen, ja Lentävä
hollantilainenkin näkyi heti ymmärtävän varotuksen ja ensimäisen kerran
koko elämänsä aikana näytti hän huomattavasti epäröivän, kun he
kohtasivat toisensa keskellä lavaa. Sekunnin murto-osan seisoivat he
perusasennossa katsoen toisiinsa. Sitte hyökkäsi Lentävä hollantilainen
vastustajaansa kohden, ja Pat löi hänet hyvin tähdätyllä
oikeanpuolisella ristilyönnillä keskelle lavaa.
Tämän urotyön jälkeen alkoi Pat Glendonin maine kasvaa yhä suuremmaksi.
Urheilijat ja urheilukertojat tahtoivat haastatella häntä. Ensimäisen
kerran oli Lentävä hollantilainen hävinnyt. Hänen voittajansa oli
osottautunut voittamattomaksi puolustautujaksi. Patin edelliset voitot
eivät siis olleet olleet mitään sattumia. Hänellä oli kaksi
tukevanyrkkistä kättä. Hän oli jättiläinen, ja hänen tulevaisuutensa
oli varma. Urheiluselostajat vakuuttivat, että hänen oli turha enää
tuhlata aikaansa kolmannen luokan nyrkkeilijöitten ja "hakkuupölkkyjen"
kanssa. Missä olivat Ben Menzies, Reye Rede, Bill Tarwater ja Ernest
Lawson? Heidän oli jo aika tulla mittelemään voimiaan tämän nuoren
vasta-alkajan kanssa, joka yhtäkkiä oli osattautunut olevansa
ensiluokan nyrkkeilijä. Mitä hänen impressarionsa ajatteli ollessaan
tottelematta kehotuksia?
Sitte sai kuuluisuus sysäyksen, sillä Stubener paljasti salaisuuden,
ettei tämä mies ollut kukaan muu kuin Pat Glendonin poika, vanhan
Patin, tuon kuuluisan nyrkkeilijäurhon poika. Pat sai heti nimekseen
"nuori" Pat Glendon ja urheilukirjailijat ympäröitsivät hänet
ihmetelläkseen häntä, lyödäkseen hänestä vetoa ja kirjottaakseen
hänestä.
Alottaen Ben Menziesillä ja lopettaen Bill Tarwateriin haastoi hän,
taisteli ja voitti nuo neljä toisen luokan nyrkkeilijää. Voidakseen
tämän suorittaa, täytyi hänen matkustella, koska ottelut tapahtuivat
Goldfieldissä, Denverissä, Texasissa ja Newyorkissa. Siihen kului
useita kuukausia, sillä suuremmat kilpailut olivat vaikeita järjestää,
ja nyrkkeilijät itse pyysivät treenausaikaa itselleen.
Toisen vuoden kulutti hän taistelemalla raskaan sarjan lähinnä
etevämpien nyrkkeilijöitten kanssa, lukumäärältään puolisen tusinaa.
Ylimpänä oli "mahtava" Jim Hanford, voittamaton maailmanmestari.
Näitten mestariotteluitten järjestäminen oli työläintä, vaikka Stubener
väsymättä jakeli haasteita ja koetti saada urheilumaailman yleisen
mielipiteen puolelleen saadakseen asianomaiset taistelemaan. Wilf King
oli Englannissa, ja Glendon seurasi Tom Harrisonia yli puolen maapalloa
voittaakseen hänet sitte Austraaliassa.
Mutta kilpailupalkinnot tulivat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi. Niiden
sadantuhannen palkintojen siasta, jotka hän oli voittanut ensimäisistä
otteluistaan sai hän nyt kaksin kolmin verroin joka ottelusta
ja sitäpaitsi suuret summat filmiyhtiöiltä. Stubener otti
impressariopalkkionsa tästä kaikesta sopimuksen sääntöjen mukaan, jotka
vanha Pat oli laatinut, ja sekä hän että Glendon rikastuivat, johon
vielä auttoi osaltaan se, että he elivät hyvin säännöllistä elämää
eivätkä tuhlanneet rahojansa.
Stubener antautui ostamaan itselleen lisää omaisuutta. Mitä hän
jo ennestään omisti San Franciscossa rakennustonteissa ja
vuokrakasarmeissa, oli suurenmoisempaa, kuin Glendon oli
aavistanutkaan. Mutta oli olemassa myös salainen vedonlyöjäliitto, joka
olisi paremmin tiennyt Stubenerin tulot, samalla kuin toinen
ylimääräinen palkkio toisensa perästä Glendonin tietämättä joutui
filmiyhtiölle.
Stubenerin tärkein tehtävä oli nuoren gladiaattorinsa kokemattomuuden
säilyttäminen. Se ei tuottanut hänelle minkäänlaisia vaikeuksia.
Glendon, jolla ei ollut mitään tekemistä kauppojen kanssa, ei ollut
juuri ollenkaan innostunut vapaa-aikoinaan muuhun kuin metsästykseen
ja kalastukseen. Harvoin seurusteli hän urheilijoitten kanssa ja hän
oli tunnettu ujoudestaan ja yksinäisyydenhalustaan. Hän piti
taidenäyttelyitä ja runokirjoja parempana turhanpäiväisiä lörpötyksiä.
Hänen treenarinsa ja kanssakilpailijansa saivat ankaroita ohjeita hänen
impressarioltaan pitääkseen suunsa kiinni urheilumaailman
varjopuolista. Häntä ei koskaan saanut haastatellakaan muuta kuin
Stubenerin läsnäollessa.
Ainoastaan kerran joutui Glendon lahjomisyrityksen esineeksi. Se
tapahtui juuri ennen hänen otteluansa Hendersonin kanssa. Hänen
korvaansa kuiskattiin hätäisesti eräässä hotellin käytävässä
sadantuhannen dollarin tarjous, jos hän antaisi vastustajansa voittaa.
Kuiskaajan onneksi sai Pat hillityksi vihansa ja poistui hänen
ohitsensa vastaamatta. Hän ilmotti tämän Stubenerille, joka sanoi:
"Se on vain pilaa, Pat", Hän näki sinisten silmien säkenöivän. "Mutta
ehkä enemmänkin. Jos heidän olisi onnistunut saada teidät satimeen,
olisi siitä tullut suuri häväistysjuttu, joka olisi saattanut teidät
perikatoon. Mutta tuskin oli heillä sellaista tarkotusta. Se on jo
vanhanaikaista. Ennen oli kyllä nyrkkeilyssäkin paljon saastaa, mutta
kukaan impressario tai nyrkkeilijä ei enää uskaltaisi ryhtyä sellaiseen
tähän aikaan. Oi, rakas Pat, nyrkkeilijät ovat maailman rehellisintä ja
kunnollisinta väkeä."
Sanoessaan tämän Stubener tiesi koko ajan, ettei tuleva ottelu
Hendersonin kanssa tulisi kahtatoista erää lyhemmäksi -- tämä
filmiyhtiöitten tähden -- eikä pitemmäksi kuin neljätoista erää. Hän
tiesi myös, että vedot olivat niin korkeat, että Henderson itse oli
sitoutunut olemaan pitkittämättä ottelua yli neljäntoista erän.
Glendon, jota ei enää koskaan yritetty lahjoa, jätti koko asian sikseen
ja lähti ulos viettääkseen iltapäivän värivalokuvien ottamisessa.
Camera obscura oli muodostunut hänen viimeiseksi intohimokseen. Koska
hän piti tauluista, eikä osannut itse maalata, oli hän innostunut sen
sijaan valokuvaamaan. Käsilaukussaan hänellä oli monta valokuvausta
käsittelevää kirjaa, ja hän vietti useita tunteja pimeässä huoneessa
tutkien eri kehitystapoja. Ei koskaan oltu nähty nyrkkeilijää, joka
olisi ollut niin paljon yläpuolella nyrkkeilymaailmaa kuin hän. Koska
hän oli harvasanainen, sanottiin häntä juroksi ja ikäväksi
seuramieheksi, ja siitä ottivat sanomalehtimiehet aihetta kuvaillakseen
hänet aina väärin. Hänestä tehtiin häränlihaksilla varustetun
eläimellisen idiootin näköisiä piirroksia ja muuan alotteleva
urheilukirjottaja risti hänet "villipedoksi". Tämän nimen hän sai
pitää. Sanomalehtikirjailijan virkatoverit tervehtivät uutta nimeä
ihastuksella, eikä urheiluselostuksissa esiintynyt sen koommin enää Pat
Glendonin oikeata nimeä. Päällekirjotuksena tai valokuvan alla oli
usein vain "Villipeto" suurilla kirjaimilla ja ilman lainausmerkkejä.
Koko maailma tiesi, kuka tämä eläin oli. Se sai aikaan, että hän
entistä enemmän karttoi seuraa ja sai inhon sanomalehtimiehiä kohtaan.
Mitä tulee itse nyrkkeilyyn, niin kasvoi hänen entinen vähäinen
innostuksensa yhä suuremmaksi. Miehet, joitten kanssa hän nyt otteli,
eivät olleet mitään nollia, eikä voitto tullut niinkään helposti. He
olivat täysiverisiä miehiä ja tottuneita ammattinyrkkeilijöitä. Oli
tilaisuuksia, jolloin hän huomasi mahdottomaksi voittaa heitä siinä
erässä, kuin hän oli luvannut. Esimerkiksi ottelu Sulzbergerin,
saksalaisen jättiläisen kanssa; vaikka Pat olisi kuinka koettanut, ei
hänen onnistunut nujertaa häntä kahdeksannessatoista erässä, ja sama
oli juttu yhdeksännessätoista. Vasta kahdennessakymmenennessä sai hän
toisen erehtymään taitavassa puolustautumisessaan ja menemään nurin.
Glendonin lisääntyvän innostuksen seurauksena oli uutterampi ja
ankarampi treenaus. Ei koskaan liiaksi rasittuneena, viettäen suuren
osan ajastaan metsästyksillä vuoristossa, oli hän aina parhaimmassa
kunnossaan, eikä hänen menestystään hidastuttaneet koskaan
onnettomuudet, niin kuin isälle oli tapahtunut. Hän ei koskaan
katkaissut jalkaansa, ei pienintäkään rystyä. Stubener oli mielissään
siitä, ettei hänen nuori nyrkkeilijänsä enää sanallakaan puhunut
takaisinpalaamisestaan ainaiseksi vuoristoon voitettuaan vain
mestaruuden Jim Hanfordilta.