Ottelusta Kellyn kanssa oli seurauksena -- vaikka yleinen mielipide
piti Pat Glendonin voittoa sattumana -- että Pat sai mitellä voimiaan
Rufe Masonin kanssa. Tämä tapahtui kolmen viikon perästä, ja
Sierra-Club-yleisö tuskin huomasikaan, kuinka se loppui. Rufe Mason oli
raskaan sarjan nyrkkeilijä ja kuuluisa viekkaista laskelmistaan. Kun
alkajaismerkki kajahti, kohtasivat molemmat nyrkkeilijät toisensa
keskellä lavaa. Ei kumpikaan hyökännyt eikä iskenyt. He kuljeksivat
toistensa ympäri koukistetuin käsivarsin ja hansikkaat niin lähetysten,
että ne melkein koskettivat toisiansa. Tätä kesti ehkä noin viisi
sekunttia. Sitten tapahtui se, mitä tapahtui, niin nopeasti, ettei
yleisöstä edes yksi sadasta nähnyt, kuinka kaikki kävi. Selvästikään se
ei ollut tavallinen valeisku, vaan koetteleva, uhkaava isku.
Kun Pat hyökkäsi, olivat he niin lähellä toisiansa, että isku tuli
korkeintaan kahdeksan tuuman etäisyydeltä. Se oli vasemman käden
kyynärvarsi-isku ja suoritettiin se vasemman kyynärvarren sysäyksellä
ja hartianykäyksellä. Se osui suoraan leuan päähän, ja yleisö näki
ihmeissään, että Masonin jalat horjuivat, ja hän kaatui permannolle.
Mutta kilpailutuomari oli huomatessaan tämän heti tullut esille
laskemaan kymmenen sekunttiansa. Pat kantoi jälleen vastustajansa tämän
nurkkaan, ja kesti kymmenen minuttia, ennen kuin Rufe Mason
avustajiensa tukemana vapisevin polvin ja pyörivin, lasimaisin silmin
kykeni käymään alas pitkin suurta käytävää pukuhuoneeseensa.
"Ei ole ollenkaan ihmeteltävää, että Rough-House Kelly luuli katon
pudonneen päällensä", sanoi hän eräälle uutistenhankkijalle.
Sen jälkeen kuin Chub Collins vielä oli tullut lyödyksi viidentoista
erän kilpailun ensimäisen erän kahdennellatoista sekunnilla, katsoi
Stubener välttämättömäksi keskustella hiukan Patin kanssa.
"Tiedättekö, miksi he sanovat teitä nyt?" kysyi hän.
Pat pudisti päätään.
"Yhden iskun Glendoniksi."
Pat hymyili välinpitämättömästi. Hänestä oli yhdentekevää, miksi he
häntä nimittivät. Hän oli ottanut määrätyn työn tehtäväkseen, ennen
kuin hän pääsisi takaisin vuorilleen, ja hän suoritti sitä aivan
flegmaattisesti.
"Ei tämä kelpaa", jatkoi hänen ohjaajansa pudistaen päätänsä onnettoman
näköisenä. "Ette saa iskeä pyörryksiin vastustajianne noin nopeasti.
Teidän täytyy antaa heille enemmän aikaa."
"Mutta minähän olen tullut tänne nyrkkeilemään, vai kuinka?" kysyi Pat
kummissaan.
"Niin kyllä, Pat, mutta teidän täytyy olla suurisuuntainen ja
jalomielinen nyrkkeillessänne. Älkää kohdelko kaikkia muita
nyrkkeilijöitä noin huonosti. Se ei ole kohteliaasti tehty yleisöäkään
kohtaan, joka tahtoo rahalleen arvoa. Sitäpaitsi kukaan ei tahdo
taistella kanssanne. He peljästyvät, kaikki. Eikä yleisöä voi vetää
puoleensa kymmenen sekunnin otteluilla. Arvostelkaa itse. Maksaisitteko
te dollarin tai viisi dollaria saadaksenne nähdä kymmenen sekunnin
ottelun?"
Pat lupasi antaa yleisölle katsomista rahojensa edestä, mutta selitti,
että hän omasta puolestaan mieluummin menisi kalastamaan kuin katselisi
sata erää nyrkkeilemistä.
Itse asiassa ei Pat otteluillaan vielä ollutkaan saavuttanut mainetta.
Urheiluun innostuneet nauroivat muistellessaan koomillisia otteluita ja
Rough-House Kellyn mainitsemaa katon sortumista. Ei kukaan tiennyt,
osasiko Pat todellakin nyrkkeillä. He eivät olleet koskaan nähneet
hänen nyrkkeilevän. Missä olivat hänen vahvat keuhkonsa ja voimakkaat
lihaksensa, taitonsa nyrkkeillä vanhojen nyrkkeilypukarien kanssa
pitkiä otteluita? Hän ei ollut näyttänyt muuta kuin muutamia
onnistuneita iskuja ja alttiutta käyttää hyväkseen sattumia.
Neljäs vastustaja oli Pete Sosso, portugalilainen nyrkkeilijä
teurastajakaupungista, tunnettu yllättävistä taistelutempuistaan. Pat
ei treenannut itseänsä ollenkaan tätä ottelua varten. Sen sijaan teki
hän surumatkan vuoristoon haudatakseen isänsä. Vanha Pat oli hyvin
tuntenut sydämensä tilan, ja se oli pysähtynyt yhtäkkiä.
Nuori Pat saapui takaisin San Franciscoon niin viime hetkessä, että
hänen oli muutettava suoraan matkavaatteet nyrkkeilypukuun, ja yleisö
oli jo saanut odottaa kymmenen minuttia.
"Muistakaa antaa hänelle aikaa", varotti Stubener, kun Pat astui lavaa
ympäröivän köysiaidan yli. "Nyrkkeilkää hänen kanssaan, mutta tehkää se
perusteellisesti. Antakaa hänen kestää kymmenen tai kaksitoista erää ja
tehkää sitte selvä hänestä."
Pat totteli määräyksiä, ja vaikka hänen olisi ollut sangen helppo lyödä
Sosso tainnuksiin, oli hänellä täysi työ ottelun pitkittämisessä. Se
oli katsomisen arvoista, ja yleisö oli ihastuksissaan. Sosson
vihurimaiset hyökkäykset, rajut valeiskut ja väistymiset pakottivat
Patin panemaan kaiken taitonsa liikkeelle puolustaakseen itseänsä eikä
hän kuitenkaan selviytynyt ehein nahoin taistelusta.
Stubener kehui häntä minutin väliajoilla, ja kaikki olisi ollut hyvä,
ellei Sosso neljännessä erässä olisi käyttänyt muuatta tehokkaimmista
tempuistaan. Eräässä takerruksessa oli Pat antanut hänelle leukaiskun,
jolloin Sosso hänen suureksi ihmeekseen laski kätensä hervottomana ja
horjui taaksepäin pyörivin silmin ja notkuvin polvin. Pat ei voinut
ymmärtää sitä. Isku ei ollut mikään tavallista voimakkaampi, ja
kuitenkin oli hänen vastustajansa valmis kaatumaan matolle. Pat antoi
omien käsiensäkin vaipua jääden seisoen katselemaan vihollisensa
horjumista. Sosso oli jo vähällä kaatua, kun hän äkkiä taas
suoristautui syöksähtäen sokeasti taas eteenpäin.
Ensimäisen ja viimeisen kerran nyrkkeilyaikanaan laiminlöi Pat
perusasennossa olemisen. Hän astui askelen sivulle päästääkseen
horjuvan miehen sivuitse. Yhä horjuen antoi tämä äkkiä oikealla
kädellään iskun, joka osui suoraan Patin leukoihin sellaisella
voimalla, että hänen hampaansa olivat vähällä irtaantua. Yleisö päästi
ihastuksen ulvahduksen. Mutta Pat ei kuullut sitä. Hän näki ainoastaan
Sosson edessään irvistävänä ja uhmailevana. Isku oli koskenut kipeästi,
ja Patissa heräsi koko isältä peritty kiukku. Hän pudisti päätään
ikäänkuin ravistaakseen päältään iskun ja asettui perusasentoon
vastustajansa eteen. Seuraavassa sekunnissa oli kaikki ratkaistu.
Valeiskun jälkeen, joka sai vastustajan väistymään syrjään, suuntasi
Pat vasemman käden iskun sydänalaan melkein samassa silmänräpäyksessä
kuin hän oikealla kädellä antoi iskun Sosson leukaan. Viimeisen iskun
sai Sosso suulleen, ennen kuin hänen ruumiinsa kosketti lattiaa. Seuran
lääkäri työskenteli puolisen tuntia saadakseen häneen hengen. Sitte
neuloivat he hänen suunsa kokoon yhdellätoista pistoksella ja veivät
hänet sairasvaunuihin.
"Olen kovin pahoillani", sanoi Pat impressariolleen, "pelkäänpä melkein
suuttuneeni. Sitä en enää koskaan tee missään ottelussa. Isä varotti
minua aina siitä. Hän sanoi menettäneensä sen tähden lukemattomia
otteluita. En luullut, että voisin tuolla tavoin menettää
itsehillitsemistaitoni, mutta nyt kun sen tiedän, voin hallita itseni."
Ja Stubener uskoi häneen. Hän oli päässyt siihen asteeseen, että hän
saattoi uskoa suojattiinsa täydellisesti.
"Eihän teidän tarvitse suuttua", sanoi hän, "te olette niin
täydellisesti vastustajienne herra kaikissa olosuhteissa."
"Joka tuumaan ja joka sekunttiin nähden", vahvisti Pat.
"Ja te voitte nujertaa vastustajanne millä hetkellä tahansa."
"Sen voin. En tahdo kehua itseäni, mutta luulen, että minulla on siihen
tarvittavat ominaisuudet. Silmäni osottavat minulle oikean tilaisuuden,
jolloin minun on toimittava. Aika ja välimatka ovat minun toinen
luontoni. Isä sanoi sitä luonnonlahjaksi, mutta sitä luulin
imarteluksi. Nyt kun olen otellut näiden miesten kanssa, uskon hänen
olleen oikeassa. Hän sanoi, että ymmärrys ja lihakset olivat
yhteistoiminnassa minussa."
"Joka tuumassa ja sekunnissa", kertasi Stubener miettiväisesti.
Pat nyökkäsi, ja Stubener, joka nyt luotti häneen rajattomasti, uneksi
kultaisesta tulevaisuudesta, jonka pitäisi herättää vanha Pat
kuolleista.
"Älkää vain unohtako, että teidän täytyy antaa yleisölle katseltavaa
rahojensa edestä", hän sanoi. "Meidän täytyy sopia edeltäkäsin, kuinka
monta erää ottelu saa kestää. Seuraava vastustajanne on Lentävä
hollantilainen. Mitäpä, jos antaisitte ottelun pitkittyä
viidenteentoista erään saakka ja löisitte hänet vasta viimeisessä
maahan? Silloin saisitte myös tilaisuuden näyttää, mihin pystytte."
"Kuten tahdotte, Sam", kuului vastaus.
"Siitä tulee teidän ratkaiseva kokeenne", muistutti Stubener. "Ette
ehkä voikaan voittaa häntä viimeisessä erässä."
"Saattepa nähdä..." Pat keskeytti antaakseen lupaukselleen suuremman
painon, ja otti käteensä 'Longfellowin'. "Jollen onnistu, en enää
koskaan lue runoutta... ja se on paljon luvattu."
"Ompa tosiaankin, se on varma se", myönsi hänen impressarionsa
juhlivasti, "mitä ihmeellistä löydättekään tuosta lorusta, joka käy yli
ymmärrykseni."
Pat hymähti, mutta ei vastannut mitään. Koko elämänsä aikana hän oli
kohdannut yhden ainoan ihmisen, joka oli ollut innostunut runoihin,
tuon punatukkaisen opettajattaren, joka oli pelottanut hänet metsään.