Heti heidän saavuttuaan San Franciscoon, alkoivat Sam Stubenerin
huolet. Ei sen tähden, että nuori Pat olisi ollut pahankurinen ja
tyytymätön kaupunkielämään, kuten hänen isänsä oli peljännyt.
Päinvastoin hän oli mallikelpoisen hyvä ja mukautuvainen. Mutta hän
kaipasi kotiin rakkaille vuorilleen. Salaisesti hän pelkäsi kaupunkia,
vaikka hän järkähtämättömän tyynenä astuskeli pitkin sen katuja
punaisena kuin intiaani.
"Olen tullut tänne nyrkkeilemään", sanoi hän ensimäisen viikon
kuluttua. "Missä on Jim Hanford?"
Stubener vihelsi ja vastasi:
"Hänen kaltaisensa suuri mestari ei viitsisi katsoa puoleennekaan.
Menkää hankkimaan itsellenne mainetta, sanoisi hän."
"Voin nujertaa hänet."
"Mutta sitä ei tiedä yleisö. Jos voittaisitte hänet, tulisi teistä
maailmanmestari, eikä mestaruutta ole kukaan nyrkkeilijä vielä saanut
ensimäisellä ottelullaan."
"Minä voisin sen tehdä."
"Niin, mutta sitä ei yleisö tiedä, Pat. Se ei tulisi sitä ottelua
katsomaan. Ja rahat tulevat kuitenkin juuri yleisöstä. Juuri sen tähden
ei Jim Hanford suostuisi kilpailemaan kanssanne. Hän ei ansaitsisi
siitä mitään. Sitäpaitsi saa hän nyt kolmetuhatta viikossa eräässä
varieteessa ja on hän tehnyt kahdenkymmenenneljän viikon sopimuksen.
Luuletteko, että hän luopuisi niistä rahoista otellakseen miehen
kanssa, josta kukaan ei ole kuullut edes puhuttavan? Teidän täytyy
ensin tehdä jotakin, tulla kuuluisaksi. Teidän täytyy alottaa
vähäpätöisemmillä esikaupunkinyrkkeilijöillä -- sellaisilla kuin Chub
Collins, Roug-House Kelly ja Lentävä hollantilainen. Kun olette lyönyt
heidät, olette vasta maineen tikapuitten ensimäisellä askelella. Mutta
sitte tulettekin nousemaan kuin ilmapallo."
"Tahdon taistella noiden kolmen kanssa samalla kertaa vuoronperään
kutakin vastaan", selitti Pat päättävällä äänellä. "Saatte järjestää
sen asian niin."
Stubener nauroi.
"Mitä nauratte, ettekö usko minun voivan voittaa heitä?"
"Tiedän, että voitte sen tehdä", vakuutti Stubener. "Mutta niin ei voi
järjestää. Teidän täytyy käsitellä jokaista kerrallaan. Muistakaa
sitäpaitsi, että minä ymmärrän tämän paremmin ja että olen teidän
ohjaajanne. Asioita täytyy järjestää, ja minä tiedän, kuinka se käy
päinsä. Jos meillä on onni mukanamme, voitte saavuttaa kuuluisuuden
parissa vuodessa ja tulla mestariksi sekä ansaita sievoisen summan
rahaa."
Pat huokasi, mutta tyyntyi heti.
"Ja sitte voin vetäytyä takaisin isä-ukon luo", sanoi hän.
Stubener aikoi vastata, mutta oli kuitenkin vaiti. Kuinka omituinen
tämä mestarikokelas olikaan, luotti Sam Stubener kuitenkin siihen, että
hänestä tulisi samanlainen kuin muutkin päästyään maineensa
kukkuloille. Sitäpaitsi oli kaksi vuotta pitkä aika, ja siinä ajassa
ehtisi paljon saamaan aikaan.
Kun Pat alkoi kuljeksia ympäri asuntonsa läheisyydessä ja lukea
päättömiä lainakirjaston runokokoelmia, lähetti Stubener hänet pois
Contra-Costan toiselle puolelle lahtea Spider Walshin ankaran
silmälläpidon alaiseksi. Viikon kuluttua ilmoitti Spider, että temppu
oli epäonnistunut. Hänen holhottinsa oli ulkona pitkin mäkiä ja vuoria
aamusta iltaan, onki forelleja joista, ammuskeli viiriäisiä ja jäniksiä
ja koetti tavottaa kuuluisan, petollisen metsäkauriin, jonka kerrottiin
vuosikymmenen vetäneen metsästäjiä nenästä. Spider itse tuli veltoksi
ja laiskaksi hänen suojattinsa pysyessä hyvissä voimissa.
Kuten Stubener oli odottanut, tuli hänen "tuntemattomansa"
nyrkkeilykerhon naurun ja pilkan esineeksi. Eivätkö metsät olleet
täynnä tuntemattomia suuruuksia, jotka haaveilivat mestaruudesta?
Nelieräisen koeottelun he voivat kestää. Mutta suureen loppuotteluun --
siihen he eivät koskaan pystyneet. Stubener oli päättänyt, että
Pat Glendonin oli heti ensi ottelussaan päästävä esiintymään
suurenmoisesti. Suurella vaivalla sai hän Lähetyskerhon suostumaan
siihen, että Pat Glendon saisi otella viisitoista erää Rough-House
Kellyn kanssa sadantuhannen dollarin palkinnosta. Oli tavallista, että
nuoret nyrkkeilijät ottivat itselleen vanhojen urhojen nimiä, joten ei
kukaan epäillyt Patia suuren Glendonin pojaksi, ja sen piti Stubener
omana salaisuutenaan. Se oli mainio reklaami jota perästä päin voisi
kyllä käyttää.
Sitte tuli kilpailupäivän ilta kuukauden kuluttua. Stubener oli hyvin
rauhaton. Hänen impressariomaineensa oli kysymyksessä ja kauhukseen hän
huomasi, että Pat istuttuaan lavanurkassaan vain viitisen minuttia,
menetti poskiensa terveen värin ja tuli sairaalloisen keltaiseksi
kasvoiltaan.
"Reipastukaa toki, poikaseni", sanoi Stubener lyöden häntä hartioille.
"Olla ensimäistä kertaa lavalla on aina voimiin ottavaa, ja Kellyllä on
tapana viipymisellään hermostuttaa vastustajaansa."
"Ei se ole hermostumista", vastasi Pat. "Se johtuu tupakansavusta. En
ole tottunut siihen, ja minua melkein ylenannattaa tuo katku."
Hänen impressarionsa tyyntyi heti. Mies, joka pahoinvoi
hermostumisesta, ei voisi, vaikka hän olisi Simson, koskaan saada
aikaan suurottelua. Mitä taas tupakanhajuun tulee, tottuisi poika kyllä
siihen pian. Nuoren Patin astuminen nyrkkeilylavalle oli vastaanotettu
vaitiololla, mutta kun Rough-House Kelly astui köyden yli,
tervehdittiin häntä raivoisin suosionosotuksin. Hänellä oli nimi miestä
myöten. Hän oli villin näköinen, musta ja karvainen suurine kuhmuisine
lihaksineen ja painoi runsaasti kaksisataa naulaa. Pat katsoi uteliaana
häneen ja sai ivallisen irvistyksen vastaukseksi. Sitten kuin molemmat
oli esitetty yleisölle, puristivat he toistensa kättä. Ja kun heidän
hansikkaansa tarttuivat toisiinsa, puri Kelly hampaansa yhteen, väänsi
suuta pilkallisesti ja mumisi:
"No, kuinka hermojen laita on?" Hän heilautti töykeästi Patin käden
omastaan ja sähisi: "Sinut kyllä höyhennän suupalaksi, nulikka!"
Yleisö nauroi hänen käyttäytymiselleen ja arvasi, mitä hän oli sanonut.
Kun Pat tuli takaisin kulmaansa odottaen merkinantoa, kääntyi hän
Stubenerin puoleen.
"Miksi on hän vihainen minulle?" kysyi hän.
"Ei hän ole vihainen", vastasi Stubener. "Se on vain hänen tapaistansa.
Hän pelottelee teitä. Tämä on vain suukopua."
"Eihän se ole mitään nyrkkeilemistä", huomautti Pat, ja Stubener
huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä lempeän siniset kuin
tavallisesti.
"Olkaa varuillanne", varotti impressario, kun kellonsoitto ilmotti
ensimäisen erän alkaneen. "Hän voi rynnätä kimppuunne kuin ihmissyöjä."
Ja niin kuin ihmissyöjä ryntäsikin Kelly hänen kimppuunsa syöksähtäen
suoraa päätä yli lavan hurjassa vimmassaan. Pat, joka tyynen tapansa
mukaisesti oli mennyt häntä vastaan ainoastaan pari askelta, arvioi
toisen vauhdin, astui askelen sivulle ja antoi koukistetulla oikealla
kädellään iskun Kellyn leukoihin. Sitten seisoi hän paikoillaan
katsellen uteliaana lyöntinsä vaikutusta. Ottelu oli siten loppu. Kelly
oli kellistynyt kuin teurashärkä ja makasi liikkumattomana
palkintotuomarin ollessa kumartuneena hänen ylitsensä ja lukiessa hänen
korvaansa kymmenen sekunttia, mutta Kelly ei kuullut mitään. Kun hänen
avustajansa tulivat nostamaan häntä ylös, ehti Pat ennen heitä. Hän
tarttui suureen, liikkumattomaan vastustajaansa, nosti hänet
käsivarsilleen ja kantoi kulmaan asettaen hänet istumaan tuolille
avustajien tuettavaksi. Puolen minutin perästä tämän jälkeen nosti
Kelly päänsä aukaisten silmänsä. Hän silmäili hämillään ympärilleen ja
katsoi sitte erääseen avustajaansa.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän käheästi. "Sortuiko katto päälleni?"