Stubener astui junasta varhain aamulla Deer Lickissä ja hän sai
kuljeksia joutilaana tunnin ajan, ennen kuin seudun ainoa kahvila
aukaisi ovensa. Ei, kahvilanomistaja ei tiennyt mitään Pat Glendonista
eikä ollut koskaan kuullut hänestä puhuttavan, joten jos Glendon tässä
osassa maata asuisi, täytyisi hänen asuntonsa olla jossain syrjäisessä
kolkassa. Ei myöskään kahvilassa oleva ainoa vieras ollut koskaan
kuullut mainittavan Pat Glendonista mitään. Hotellissa vallitsi sama
tietämättömyys, eikä Stubener päässyt jäljille, ennen kuin kauppias ja
postimestari aukaisivat ovensa. Niin, Pat Glendon asui kaukana
ihmisistä. Oli astuttava postivaunuihin ja ajettava Alpineen, joka oli
neljänkymmenen penikulman päässä sijaitseva leiripaikka. Alpineesta voi
matkustaa ratsain Antilooppilaakson kautta vuorien yli Bear Creekiin.
Pat Glendon asui jossain siellä. Alpineessa ihmiset kyllä tietäisivät.
Kyllä, oli olemassa nuorempi Pat. Kauppias oli nähnyt hänet. Tämä oli
käynyt Deer Lickissä pari vuotta sitte. Ukko Patia ei ollut näkynyt
viiteen vuoteen. Hän osti tavaransa aina tukuttain maksaen aina
shekillä ja hän oli valkotukkainen, sukkela mies. Siinä kaikki, mitä
kauppias tiesi, mutta Alpineessa kyllä osattaisiin antaa lisätietoja.
Stubenerin mieli kirkastui. Oli siis epäilemättä olemassa sekä Pat
Glendon junior että senior. Yön vietti impressario Alpineessa ja
aikaisin seuraavana aamuna ratsasti hän intiaaniponylla
Antilooppilaaksoon. Hän ratsasti yli vuorien Bear Creekiin. Hän
ratsasti koko päivän villeimmässä seudussa, mitä hän koskaan oli
nähnyt, ja auringon laskiessa kääntyi hän Pintolaaksoon pitkin niin
jyrkkää ja kapeata polkua, että hän useamman kerran oli pakotettu
astumaan maahan kävelemään.
Kello oli yksitoista, kun hän astui alas hevosen seljästä erään
paalumajan edustalla ja kuuli tervehdykseksi kaksi hirvikoiran
haukahdusta. Sitte aukaisi Pat Glendon oven, syleili häntä ja veti
hänet sisään.
"Tiesin, että tulisitte, Sam, poikani", sanoi Pat liikatessaan ympäri,
tehden tulen, keittäen kahvia ja paistaen karhunpaistia. "Poika ei ole
kotona tänä iltana. Särpimemme alkoi loppua, ja hän lähti
auringonlaskun aikana etsimään hirveä. Mutta minä en puhu mitään.
Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet. Hän on kyllä kotona aikaisin
huomisaamuna, ja siiloin voitte koettaa häntä. Tuolla ovat hänen
nyrkkeilyhansikkaansa. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."
"Mitä minuun tulee, niin olen minä lopussa. Kahdeksankymmenenyhden
tammikuussa, somaa kyllä entiselle nyrkkeilijälle. Mutta minä en ole
koskaan laiminlyönyt terveydenhoitoani, Sam, valvonut tai elänyt
huonosti. Minulla oli tulimaisen hyvä ruumis ja hoidin sitä
niin hyvin kuin osasin, mikä kyllä näkyy päältäni, jos katselette
tarkemmin. Olen opettanut poikani samanlaiseksi. Mitä sanotte
kaksikymmentäkaksivuotiaasta nuorukaisesta, joka ei koskaan ole juonut
lasillistakaan väkijuomia eikä polttanut tupakkaa? Sellainen on hän.
Hän on jättiläinen ja on elänyt luonnollisesti koko ikänsä.
Odottakaapa, kun hän ottaa teidät mukaansa hirvijahtiin. Teidän tulee
olemaan vaikea seurata häntä, vaikka hän kantaakin kaikki ampumatarpeet
ja päällisen päätteeksi suuren hirven. Hän on ulkoilmaihminen. Ei
koskaan hän ole nukkunut katon alla, ei kesällä eikä talvella. Paljas
taivas kuuluu hänelle, niin olen häntä opettanut. Ainoa, mikä minua
huolestuttaa, on se, kuinka hän suhtautuu sisällä nukkumiseen ja
tupakansavuun nyrkkeilylavalla. Tuo katku on sietämätöntä, kun
nyrkkeillään innokkaasti ja ahmitaan ilmaa. Mutta riittäköön jo, Sam,
poikani. Olette väsynyt ja teidän olisi pitänyt päästä nukkumaan jo
aikoja sitte. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, tämä saa jo
riittää. Odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet."
Mutta ukko Pat sairasti vanhuuden puhelemistautia, ja kesti kauan,
ennen kuin hän salli Stubenerin nukahtaa.
"Hän kykenee juoksemaan kilpaa hirven kanssa, tuo poika", jatkoi hän
taas. "Metsästyselämä on kaikkein parasta keuhkojen treenausta. Muuten
hän ei tiedä paljoa, vaikka hän onkin lukenut muutamia kirjoja silloin
tällöin ja runoutta sekä muuta semmoista. Hän on vain oikea,
väärentämätön luonnonihminen, minkä kyllä heti tulette huomaamaan, kun
saatte nähdä hänet. Hänessä on vanhaa irlantilaista verta. Joskus
kuljeksii hän ympäri haaveellisen näköisenä, niin että luulisi hänen
uskovan keijukaisiin tai sen sellaisiin. Hän on luontoa rakastava ja
pelkää kaupunkeja. Hän on lukenut niistä, mutta suurin, missä hän
koskaan on ollut, on Deer Lick. Hän ei pitänyt väentungoksista, ja
hänen mielestään ihmisten pitäisi olla harvemmassa. Tämä tapahtui kaksi
vuotta sitte -- ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin hän on nähnyt
lokomotiivin ja junan.
"Joskus ajattelen, että olen menetellyt ehkä väärin antaessani hänen
kasvaa tuollaiseksi luonnonihmiseksi. Mutta siitä hän on saanut hyvät
keuhkot ja villihärän voimat. Ei kukaan, joka on kasvanut kaupungissa,
voi kilpailla hänen kanssaan menestyksellä. Voisin kyllä myöntää, että
Jeffries parhaimmillansa oli ehkä hiukan ollut vastuksena pojalle,
mutta vain hiukan. Poika olisi suoriutunut hänestä helposti. Ja
kuitenkaan ei hän näytä sellaiselta. Se on kaikkein ihmeellisintä. Hän
on vain hyvin kasvanut nuorukainen, mutta hänen lihaksiensa laatu onkin
erikoista. Mutta odottakaa, kunnes saatte nähdä hänet, sanon vain sen.
"Poika on niin suuresti ihastunut runoihin ja runollisiin maisemiin,
sellaisiin, kuten pieni mänty ja sen takana kuu, tuulinen auringonlasku
tai aamuaurinko nähtynä korkealta vuorenhuipulta. Ja häntä haluttaisi
nähdä tauluja ja piirustuksia. Hän on innostunut lausumaan kirjasta
'Piru eli yön henki', jonka hän sai punatukkaiselta opettajattarelta.
Mutta se riippuu vain siitä, että hän on vielä niin nuori. Hän tulee
antautumaan koko ruumiiltaan ja sielultaan nyrkkeilyyn, kun vain saatte
hänet alottamaan ja tottumaan asumiseen kaupungissa.
"Hyvä asia on ainakin se, että hän on arka naisia kohtaan. He eivät
tule häiritsemään hänen rauhaansa moneen vuoteen. Hän ei ollenkaan
ymmärrä noita olentoja ja muuten on hän nähnytkin niitä hiton harvoja.
Se oli tuo opettajatar kaukaa Samson's Flatista, joka sai hänen
päähänsä mainitsemani runohulluuden. Hän oli aivan hullaantunut
poikaan, vaikka Patilla ei ollut aavistustakaan siitä. Hän oli
kuumaverinen tyttö -- hän ei ollut kotoisin täältä vuoristoseudulta,
vaan alhaalta tasangolta -- ja lopulta joutui hän aivan pois
suunniltaan ja riippui kiinni pojassa aivan sietämättömästi. Ja mitä
luulette pojan tehneen, kun hän vihdoin ymmärsi? Hän tuli araksi kuin
jänis. Hän otti vilttejä ja ampumatarpeita mukaansa ja pakeni metsään.
En nähnyt varjoakaan hänestä kokonaiseen kuukauteen, ja sitte hiipi hän
sisälle, kun oli pimeätä, sekä oli poissa taas aamulla. Eikä hän
tahtonut edes aukaista opettajattaren kirjeitä. 'Polta ne', hän sanoi.
Ja minä poltin. Kaksi kertaa tuli opettajatar ratsastaen
intiaaniponylla koko matkan Samson's Flatista, ja minun tuli oikein
sääli tyttö raukkaa. Hän oikein ikävöi poikaa. Mutta kolmen kuukauden
kuluttua lähti hän pois koulusta ja matkusti takaisin omalle
kotiseudulleen, ja silloin tuli poika takaisin kotiin paalumajaan.
"Naiset ovat olleet monen kelpo nyrkkeilijän kirous, mutta sellaiseksi
ne eivät voi tulla hänelle. Hän punastuu kuin tyttö, jos joku
naisihminen katsoo häneen useamman kerran tai liian pitkään ensi
kerralla. Ja kaikki he katsovat häneen. Mutta kun hän nyrkkeilee, kun
hän nyrkkeilee! Herra jumala, hänestä hehkuu vanhaa, villiä
irlantilaista tulta, joka antaa vauhtia hänen nyrkeilleen. Ei hän
kuitenkaan mene liian pitkälle. Sen saatte uskoa. Parhaimpana aikanani
en koskaan ollut niin kylmäverinen kuin hän on. Epäilen, että
tulisuuteni aiheuttikin onnettomuuteni. Mutta hän on jäävuori. Hän on
kuuma ja kylmä samalla kertaa, jäällä ympäröity sähköjohto."
Stubener torkkui, mutta vanhan miehen puhelu piti hänet valveilla. Hän
kuunteli unisena.
"Olen todellakin tehnyt hänestä oikean miehen! Olen tehnyt hänestä
lujakätisen, suorajalkaisen ja teräväsilmäisen miehen. Tunnen
nyrkkeilyn kuin viisi sormeani ja olen seurannut nykyaikaisia
muutoksia. Hän tuntee kaikki tyylit ja voimia säästävät metoodit. Hän
ei koskaan siirry kahta tuumaa, kun puolitoista riittää. Ja kun hän
tahtoo, voi hän tehdä oikean kengurun hyppäyksen. Taistelu lyhyeltä
välimatkalta? Odottakaa, kunnes saatte nähdä. Parempaa kuin hänen
otteluansa pitkältä välimatkalta ette voi ajatella. Hän olisi varmasti
kyennyt lyömään Peter Jacksonin ja Corbetin heidän ollessaan
parhaimmillaan. Olen opettanut hänelle kaiken, sen sanon, viimeistä
temppua myöten, ja hän on itse opetellut lukemattomia lisää. Hän on
oikea nyrkkeilijänero. Hän on harjotellut monen vuoristolaisen kanssa.
Olen opettanut hänelle näppäryyttä, ja nuo vuoristolaiset ovat
lisänneet hänen voimiansa. He eivät ole mitään hentoja miehiä, vaan
suuria karhuja. He kykenevät kyllä tarttumaan kiinni ja antamaan
pyörryttäviä iskuja. Ja kuitenkin leikittelee hän heidän kanssaan.
Kuuletteko, mitä sanon? Hän leikittelee heidän kanssaan, aivan kuin te
taikka minä leikittelisimme koiranpentujen kanssa."
Stubener heräsi taas torkuksistansa ja kuuli ukon murisevan:
"Se juuri on lystikästä, ettei hän ota nyrkkeilyä toden kannalta. Se
tuntuu hänestä niin helpolta, että hän pitää sitä leikkinä. Mutta
odottakaa, kun hän tapaa jonkun, joka on ripeä tempuissaan. Sanon vain,
odottakaa. Silloin saatte nähdä, kuinka hän antaa voimansa purkautua ja
kuinka hän nujertaa vastustajansa kaikkien tieteen sääntöjen mukaan,
ettekä koskaan ole nähnyt mitään niin kaunista."
Päivän sarastaessa vuorten takaa herätti ukko Pat Stubenerin.
"Nyt tulee hän tuolta pitkin tietä", kuiskasi hän innostaan käheällä
äänellä. "Ylös nyt ja katsokaa suurinta nyrkkeilijää, minkä
nyrkkeilylava milloinkaan on nähnyt tai tulee näkemään tuhanteen
vuoteen."
Impressario katsoi ulos avonaisesta ovesta, hieroi unen väsyneistä
silmistään ja näki nuoren jättiläisen saapuvan pihalle. Toisessa
kädessään tällä oli pyssy ja hartioillaan kantoi hän suurta hirveä,
mutta tämä kuorma ei näyttänyt rasittavan häntä vähääkään. Hän oli
keveästi puettu avokaulaiseen villapaitaan ja sinisiin housuihin.
Mitään takkia hänellä ei ollut ja jalassa oli hänellä mokkasiinit
tavallisten kenkien sijasta. Stubener huomasi, että hän astui keveästi
ja notkeasti kuin kissa huolimatta kahdensadankahdenkymmenen naulan
painostaan ja suuresta taakastaan. Impressarioon teki heti ensi silmäys
valtavan vaikutuksen. Nuorukainen näytti todellakin pelottavalta, ja
Stubener huomasi hänessä heti jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Hän
oli uutta tyyppiä, aivan erilainen kuin muut nyrkkeilijät. Hän oli
oikea aavikon lapsi ja vaikutti enemmän joltain vanhan kansan
satuolennolta kuin kahdennenkymmenennen vuosisadan nuorukaiselta.
Stubener huomasi heti, ettei nuori Pat ollut ollenkaan puhelias. Isän
esiteltyä hänet ojensi hän vieraalle kätensä, mutta ei puhunut
sanaakaan, vaan vetäytyi ääneti syrjään tekemään tulta ja laittamaan
kuntoon aamiaista. Isän suoriin kysymyksiin hän vastasi yksivakaisesti,
esimerkiksi, kun häneltä kysyttiin, mistä hän oli saavuttanut hirven.
"South Park", kuului hänen vastauksensa.
"Yksitoista penikulmaa vuorien tuolta puolen", selitti ukko ylpeästi
Stubenerille, "tuolla matkalla voi jo hengästyä."
Aamiaiseen kuului mustaa kahvia, hapanta leipää ja tulella paistettua
karhunlihaa. Nuori mies söi runsaan aterian, ja Stubener arvasi, että
molemmat Glendonit olivat tottuneet syömään melkein paljasta lihaa.
Vanha Pat piti keskustelua yllä yksin, mutta vasta aterian loputtua
antautui hän puhumaan sydäntä lähinnä olevasta aineesta.
"Pat, poikani", hän alkoi, "sinähän tiedät, kuka tämä herra on?"
Nuori Pat nyökkäsi luoden pikaisen silmäyksen impressarioon.
"No niin, hän tahtoo ottaa sinut mukaansa San Franciscoon."
"Jään mieluummin tänne, isä", kuului vastaus.
Stubener tunsi itsensä hiukan pettyneeksi. Ehkä olikin hän loppujen
lopuksi tehnyt turhan matkan. Tämä ei ollutkaan mikään nyrkkeilijä,
joka innokkaasti olisi odottanut tilaisuutta päästä esiintymään. Hänen
suunnaton ruumiinsa ei merkitsisi mitään. Siinä ei ollut mitään uutta.
Sellaiset suuret miehet tulivat tavallisesti liian lihaviksi.
Mutta ukko Patin kelttiläinen viha lehahti tuleen, ja hänen äänensä sai
käskevän sävyn.
"Sinä lähdet kaupunkiin nyrkkeilemään, poika. Sitä varten olen sinua
treenannut, ja sen tulet tekemään."
"All right", kuului odottamaton vastaus, joka tuli tyytyväisenä
mörähdyksenä leveästä rinnasta.
"Ja nyrkkeilemään sekä voittamaan itse paholaisen", lisäsi ukko.
Stubener tunsi itsensä taas pettyneeksi, kun hän ei nuorukaisen
silmistä huomannut mitään hehkua tämän vastatessa:
"All right. Koska me lähdemme?"
"Oo, Sam tahtoo metsästää ja kalastaa hiukan ensin sekä myös koetella
nyrkkeilyhansikkailla vähän sinua." Hän katsoi Samiin, joka nyökkäsi.
"Voit riisuutua ja näyttää, mihin kelpaat."
Tunnin perästä tämän jälkeen aukenivat Sam Stubenerin silmät. Itse
entisenä nyrkkeilijänä vieläpä raskaan sarjaan kuuluneena, oli hän
vielä vankka mies, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt tämän veroista
vartaloa.
"Katsokaa, kuinka pehmeä hän on", kehui vanha Pat. "Tämä on
väärentämätöntä tavaraa. Katsokaa hartioita ja keuhkoja. Kaikki
muodostavat ne suuren täydellisyyden. Ei veripisaraa eikä lihastakaan
ole huonoa. Näette edessänne, Sam, miehen, jollaista vielä kukaan ei
ole katsellut. Hän ei ole mikään painonnostaja tai sirkusatleetti.
Katsokaa, kuinka somasti hänen lihaksensa kaartuvat. Odottakaapa, kun
saatte nähdä ne työssään, kun hän iskee. Tällä hetkellä hän kykenee
nyrkkeilemään neljäkymmentä tai sata erää. Alkakaa. Aika!"
He nyrkkeilivät kolmen minutin eriä yhden minutin väliajoilla, ja Sam
Stubener huomasi heti erehtyneensä. Ottelu ei ollut mitään liian
kiihkeätä eikä hätäilevää, vaan olivat iskut tyyneitä ja hyväntahtoista
leikkiä nyrkkeilyhansikkailla ja oli niissä pontevuutta ja lujuutta,
jollaisia ainoastaan tottuneitten nyrkkeilijöitten iskut ovat.
"Kas niin, hiljaa, hiljaa", varotti ukko Pat. "Sam ei ole enää sama,
kuin hän oli ennen."
Tämä yllytti Samia, kuten tarkotus olikin, ja hän teki kuuluisan
erikoislyöntinsä -- valeiskutakerruksen sekä iskun sydänalaan. Mutta
vaikka hän sen suorittikin salaman nopeudella, huomasi Pat sen. Tosin
se osui, mutta hänen ruumiinsa luisui syrjään. Seuraavalla
kerralla hän ei väistynyt. Kun temppu alkoi, käänsi hän lanteensa
vastaanottaakseen iskun. Ainoastaan muutaman tuuman liike, mutta se
teki tyhjäksi lyönnin. Eikä Stubenerin hansikas koskaan päässyt tätä
lannetta pitemmälle.
Stubener oli aikoinaan taistellut suuruuksien kanssa ja selviytynyt
otteluista hyvin. Mutta tässä ei ollut mitään mahdollisuutta. Nuori Pat
leikitteli hänen kanssaan, piteli häntä kuin lasta lukiten hänen
kätensä, ja puolustautui kuin tottunut mestarinyrkkeilijä. Puolet aikaa
tuntui Pat kuluttavan maisemien katselemiseen ikkunasta kaihoisin
katsein. Mutta juuri siinä pettyi Stubener. Hän luuli sitä
taistelutempuksi, jonka vanha Pat oli opettanut, ja koetti tehdä
kyynärvarsi-iskun, mutta sai silmänräpäyksessä kätensä lukituksi ja
korvapuusteja molemmille poskilleen vaivanpalkaksi.
"Tämä on vaistomaista taitoa", sanoi ukko juhlivana. "Se ei ole päähän
päntättyä oppia, sen voitte uskoa. Hän on taikuri. Hän aavistaa iskun
etukäteen näkemättä sitä, tietää kuinka ja koska se on torjuttava sekä
tuntee sen nopeuden, suunnan ja tarkkuuden. Ja se on jotain, jota en
koskaan ole hänelle opettanut. Se on luonnonlahja, veressä olevaa."
Eräässä takertumisessa kosketti Stubener nuoren Patin suuta
hansikkaallaan, ja hänen iskunsa tuntui ärtyneeltä. Hetken kuluttua,
seuraavan takertumistempun aikana sai Sam Patin hansikkaasta iskun
omalle suulleen. Lyönti ei ollut ollenkaan väkivaltainen, vaan pikemmin
voimakas puristus, joka pakotti hänen päänsä taaksepäin, niin että
kaulanivelet natisivat, ja hetken hän luuli taittaneensa niskansa. Hän
laski kätensä riippumaan rennosti merkiksi siitä, että ottelu oli
loppu, tunsi olonsa heti paremmaksi ja sai takaisin tasapainonsa.
"Hän... hän kelpaa", läähätti Stubener ja hänen silmistään kuvastui
ihmettelyä, minkä hän tavallisesti aina ennen oli osannut salata.
Vanhan Patin silmät olivat kirkkaat ja kosteat ilosta ja ylpeydestä.
"Mitä luulette tapahtuvan, kun joku lavan pahoistahengistä yrittää
käyttää luvattomia temppuja häntä vastaan?"
"Hän tulee luonnollisesti lyömään vastustajansa silloin kuoliaaksi",
sanoi Stubener.
"Ei, siihen hän on liian kylmäverinen. Mutta kyllä hän tulee antamaan
miehelle muistomerkin epärehellisyydestä."
"Laatikaamme sopimus", sanoi impressario.
"Odottakaa, kunnes opitte tuntemaan koko hänen arvonsa!" vastasi vanha
Pat. "Minä aion ehdottaa ankarat ehdot. Menkää pojan mukana
metsästämään hirviä ja tehkää tuttavuutta hänen keuhkojensa ja hänen
jalkojensa kanssa. Sitte vasta teemme sopimukset, ihanat sopimukset."
Stubener viipyi tällä metsästysretkellä kaksi päivää ja hän oppi
enemmän, kuin vanha Pat oli luvannut hänelle, ja palasi takaisin hyvin
väsyneenä. Nuorukaisen yksinkertaisuus vaikutti yllättävästi
impressarioon. Mutta kuinka viaton Pat olikin tietäen ainoastaan sen,
mitä itse oli kuullut ja nähnyt yksinäisessä vuoristoelämässään, oli
hän kuitenkin osottautunut omaavansa luonteenomaisen viisauden ja
järkevyyden. Erästä nuoren miehen ominaisuutta Sam ei ollenkaan
ymmärtänyt, nimittäin tämän yliluonnollista tyyneyttä. Pat ei ärtynyt
tai hermostunut koskaan. Hän ei kironnut koskaan, ei edes koruttomasti
ja epämiehekkäästi, millä tavoin mammanpojat kiroavat.
"Kiroisin kyllä, jos minua haluttaisi", selitti hän, kun hänen
seuralaisensa koetti yllyttää häntä siihen. "Mutta otaksun, ettei minun
koskaan tarvitse sitä tehdä. Mutta jos minun täytyy, niin silloin kyllä
osaan kirota."
Vanha Pat, joka ei koskaan taipunut päätöksestään, jätti hyvästit
kotona paalumajassa.
"Ei tule kestämään kauaa, Pat, poikani, ennen kuin saan lukea
sanomalehdistä sinusta. Tulisin mielelläni mukaasi, mutta pelkään, että
tämä vuoristoseutu on oikea paikkani viimeiseen hetkeeni saakka."
Sitte vei vanhus impressarion syrjään ja keskusteli hänen kanssaan
tylyllä äänellä:
"Muistakaa, mitä olen teille sanonut monta kertaa. Poikani on puhdas ja
kunniallinen. Hänellä ei ole aavistustakaan urheilun varjopuolista.
Kaiken sellaisen olen jättänyt kertomatta. Hän ei tiedä, mitä on
vääryys. Hän tuntee vain nyrkkeilyn urhoollisen, romanttisen ja
kunniallisen puolen, ja olen kertonut hänelle joukottain kertomuksia
vanhoista ammattinyrkkeilijöistä, vaikka jumala tietäköön, ettei hän
niistä erikoisesti innostunut. Voitteko ajatella, leikkasin
sanomalehdistä pois urheiluosaston, jotta hän ei näkisi niitä, -- hän
luuli, että tarvitsin ne leikkelealbumiini. Hän ei koskaan ole kuullut
puhuttavan, että joku nyrkkeilijä olisi keskeyttänyt kilpailun tai
tehnyt sen muuten mitättömäksi. Älkää siis saattako häntä tekemisiin
epärehellisyyden kanssa. Säästäkää häntä siitä epämiellyttävyydestä.
Sen tähden juuri tein tuon pykälän sopimuksen lakkaamisesta. Pieninkin
vääryys rikkoo sen. Ei mitään vetorahojen epärehellistä jakamista, ei
mitään salaisia sopimuksia filmiherrojen kanssa. Tulette ansaitsemaan
suuria summia molemmat. Mutta pelatkaa rehellistä peliä, muuten tulette
menettämään. Oletteko ymmärtänyt?"
"Ja mitä teetkin, niin ole varuillasi naisten suhteen", kuului vanhan
Patin viimeinen varotus, kun nuori Pat jo istui hevosen seljässä ja
tottelevaisena kuunteli. "Naiset ovat kuolema ja helvetti, muista se.
Mutta kun tapaat oikean, niin pidä kiinni hänestä. Hän on enemmän
arvoinen kuin maine ja raha. Mutta ota ensin tarkka vaari, ja kun olet
hänestä varma, niin älä anna hänen luisua sormiesi lomitse. Tartu
häneen molemmin käsin ja pidä hänestä kiinni. Ota hänet, vaikka koko
maailma sen tähden murenisi. Pat, poikani, hyvä nainen on... hyvä
nainen. Se on ensimäinen ja viimeinen sanani."