Stubener sai päänvaivaa. Ensi silmäykseltä näytti kirje pilanteolta --
nyrkkeilijät olivat tunnettuja ilveilijöitä --, ja hän koetti etsiä
Corbettin hienoa ivaa tai Fizsimmonin hyväntahtoista pilkkaa edessään
olevasta töherryksestä. Mutta jos se olisi totta tuo kirje, niin tiesi
hän sen olevan todella arvokkaan. Pat Glendon oli ollut paljon ennen
häntä. Hän oli pikku poikana nähnyt Patin nyrkkeilemässä Jack Dempseyn
hyväksi järjestetyissä hyväntekeväisyysesityksissä. Jo silloin oli
häntä sanottu "ukko" Patiksi ja oli hän silloin jo vuosikausia ollut
syrjässä. Hän oli ennen Sullivania työskennellyt vanhojen Lontoon
nyrkkeilysääntöjen mukaan, mutta viimeiset kilpailunsa oli hän
suorittanut Markis-Queensbury-sääntöjen mukaan.
Mikä lavayleisö ei olisi tuntenut Pat Glendonia? Vaikka ainoastaan
harvat elossa olevat olivat nähneet hänet hänen loistoaikanaan, eikä
enää ollut monta, jotka olisivat nähneet hänet ollenkaan. Mutta
hän oli piirtänyt nimensä nyrkkeilyn historiaan, eikä mistään
urheilukalenterista puuttunut hänen nimeänsä. Hänen maineensa oli
kuuluisa. Ei ketään ollut kunnioitettu enempää kuin häntä, mutta
koskaan häntä ei sentään ollut kunnioitettu mestaruudella. Hänellä oli
ollut huono onni, ja oli häntä sanottukin huono-onniseksi
nyrkkeilijäksi.
Neljä eri kertaa oli hän ollut vähällä päästä raskaan sarjan mestariksi
ja joka kerran olisi hän ansainnut sen. Kuten eräänkin kerran
treenauslaivalla San Francisco lahdella, jolloin häneltä katkesi
kyynärluu, juuri kun hänellä oli mestaruus melkein hallussaan, tai
Themsin saarella, kun hän samalla tavoin katkaisi jalkansa ollessaan
juuri voittamaisillaan; Texasissa oli ollut myös muuan onnettomuuden
päivä, kun poliisi oli keskeyttänyt kilpailut juuri siinä
silmänräpäyksessä, kuin hän olisi saanut vastustajansa antautumaan. Ja
vihdoin eräissä kilpailuissa Työväenopiston juhlatalossa San
Franciscossa oli muuan ensiluokkainen kelmi palkintotuomarina
vehkeillyt häntä vastaan kilpailun alusta alkaen erään vedonlyöjän
lahjoamana. Pat Glendon oli kuitenkin suoriutunut hyvin siitä
kilpailusta siihen asti, kunnes hän nujersi vastustajansa suoralla
iskulla leukoihin ja vasemman käden iskulla sydänalaan, jolloin
palkintotuomari erotti hänet kilpailusta muka luvattomien temppujen
tähden. Joka ainoa silminnäkijä ja urheiluntuntija, niin, koko
urheilumaailma tiesi, ettei Pat Glendon ollut tehnyt mitään, mikä ei
olisi ollut sallittua. Mutta samoin kuin kaikki nyrkkeilijät, niin oli
Pat Glendonkin sitoutunut noudattamaan palkintotuomarien määräyksiä.
Hän alistui sanoen vain, että se sopi yhteen hänen tavallisen
huono-onnisuutensa kanssa.
Sellainen oli Pat Glendon. Mikä enimmin tuotti päänvaivaa Stubenerille
oli se, oliko Pat kirjottanut kirjeen vai eikö. Hän otti kirjeen
mukaansa lähtiessään kaupungille. Mitä Pat Glendonista oli tullut? Sen
kysymyksen hän teki kaikille vastaantuleville urheilijatuttavilleen. Ei
kukaan tuntunut sitä tietävän. Toiset ajattelivat, että hän jo kai oli
kuollut, mutta kukaan ei voinut sitä varmuudella sanoa. Erään
aamulehden urheiluosaston toimittaja katsoi matrikkelistaan, ettei Pat
Glendon vielä ollut merkitty kuolleitten joukkoon. Tim Donovan opasti
hänet oikealle tielle.
"Hän ei varmaankaan ole kuollut", sanoi Donovan. "Kuinka se voisi olla
mahdollista? Hänenlaisensa mies, joka ei koskaan juopotellut tai muuten
elänyt huonosti? Hän ansaitsi rahaa, ja sen parempi, hän säästi
rahaa ja sijotti sitä taitavasti. Eikö hänellä ollutkin kaksi
nyrkkeilysalonkia yhteen aikaan? Ja eikö hän ansainnut suuria
rahasummia myydessään ne? Kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin viimeisen
kerran näin hänet -- kun hän oli myönyt ne. Siitä on noin kaksikymmentä
vuotta tai enemmän. Hänen vaimonsa oli juuri kuollut. Tapasin hänet
matkalla asemalle. 'Minne matka?' kysyin minä. 'Metsään', vastasi hän.
'Minä olen lopettanut. Hyvästi, Tim, poikani.' Enkä siitä päivästä
lähtien ole häntä nähnyt. Luonnollisestikaan hän ei ole kuollut."
"Kun hänen vaimonsa kuoli, kuten sanoitte -- oliko hänellä yhtään
lasta?" kysyi Stubener.
"Kyllä. Hän kantoi juuri käsivarsillaan pientä palleroista."
"Oliko se poika?"
"Mistä minä voin sen tietää?"
Silloin teki Sam Stubener päätöksensä ja samana iltana istui hän
junassa matkalla pohjoisen Californian aavikoille.