Jan oli viisi vuotta vanhentunut niinä kahtena tuntina, jotka hän oli
ollut toimitusmiehen konttorissa; hän vanheni nytkin Thorntonin
katsellessa häntä. Sama väsynyt, toivoton hehku paloi hänen silmissään,
samat jännittyneet uurteet rumensivat hänen kasvojaan. Ja kuitenkin hän
muuttui nopeasti, niin kuin iltapäivälläkin. Kaksi tummaa pilkkua alkoi
palaa hänen poskillaan, hänen istuessaan vastapäätä Thorntonia, joka
odotti kalpeana ja hiljaa.
-- Kuuntele, hän aloitti matalalla äänellä, -- aion kertoa sinulle
jotain, mistä olen puhunut vain kahdelle ihmiselle. Se on kertomus
toisesta miehestä -- sivistyneestä miehestä, kuten sinäkin. Hänkin tuli
tänne meidän maahamme vuosia takaperin ja kohtasi naisen, niin kuin
sinä olet tavannut tämän nuoren tytön Oxford Housessa, ja rakasti häntä
yhtä paljon, kuin sinä rakastat tätä, ehkäpä enemmänkin. On
ihmeellistä, että asia on aivan samanlainen, ja juuri sen vuoksi
uskonkin, että Pyhä Neitsyt antaa minulle rohkeutta kertoa sen sinulle.
Sillä tämä mies jätti -- niin kuin sinäkin -- vaimonsa -- ja kaksi
lastaan -- tullessaan tänne pohjoiseen. Jack Thornton, minä rukoilen
suurta Jumalaa antamaan hänelle anteeksi, sillä hän jätti kolmannenkin
lapsen -- syntymättömän.
Jan nojasi päätään käteensä, niin että se varjosti hänen kasvonsa.
-- En aio niin paljon puhua tästä kuin pikemmin siitä, mitä sitten
tapahtui, hän jatkoi. -- Se oli kaunista rakkautta -- naisen puolelta
-- ja se olisi ollut kaunista rakkautta miehenkin puolelta, jos se
olisi ollut puhdasta. Sillä mies uhrasi kaikki, vieläpä Jumalansakin --
kuten sinäkin olet valmis uhraamaan kaikki -- Jumalasikin -- tämän
Oxford Housessa olevan tytön tähden. Minä supistan sanottavani
enimmäkseen naiseen. Hän oli kaunis. Hän oli ihaninta, mitä Jumala on
maailmaan asettanut, ja hän rakasti tätä miestä. Hän meni naimisiin
hänen kanssaan, luotti häneen, oli valmis kuolemaan hänen tähtensä,
seuraamaan häntä maailman ääriin saakka, niin kuin naisemme tekevät
rakastamiensa miesten tähden. Etkö voi arvata, mitä tapahtui? Syntyi
lapsi!
Jan lausui nämä sanat niin lujaa, että Thornton peräytyi kuin iskun
saanut.
-- Syntyi lapsi! Jan toisti, ja Thornton kuuli, kuinka hän iski
kyntensä pöytään. -- Siinä oli Jumalan ensimmäinen kirous -- lapsi!
Epäkelvoiksi -- eläimiksi -- niiksi heitä nimitämme -- paholaisiksi --
synnin hylkiöiksi! Hyvä Jumala, niin tapahtui! Syntyi lapsi Jumalan
kirous niskoillaan!
Jan vaikeni, hänen kyntensä taipuivat yhä enemmän, hän huohotti kuin
olisi juossut.
-- Tuolla sinun maailmassasi hänestä olisi kasvanut mies, hän jatkoi
tyynemmin. -- Minä olen kuullut sen -- sittemmin. Siellä kuuluu
kaksijalkainen sekasikiö olevan sangen tavallinen -- avioliiton
ulkopuolella syntynyt mies tai nainen. Olen kuullut, että se kirous ei
ole siellä toivoton. Mutta täällä on toisin. Kirous ei häivy
milloinkaan. Se seuraa päivä päivältä, vuosi vuodelta. Ja tämä lapsi --
luontokappaleita onnettomampi -- syntyi tämän kirouksen alaisena.
Ymmärrätkö nyt? Jos tuulet olisivat kuiskineet tuon salaisuuden, ei
kukaan olisi tullut hänen lähelleen -- intiaaninaiset olisivat
mieluimmin koskeneet ruttotautiseenkin -- hän olisi ollut hylätty
olento, miehenä halveksittu, häntä olisi osoitettu sormella ja
pilkattu, annettu pahempia nimiä kuin huonoimmille ja kurjimmille
koirille. Sitä merkitsee tuon kirouksen alaisena syntyminen -- tuolla
pohjoisessa.
Hän odotti, että Thornton sanoisi jotain, mutta tämä istui hiljaa ja
liikkumattomana pöydän toisella puolen.
-- Kirous vaikutti nopeasti. Sen sai ensin -- tunnonvaivoina mies
kokea. Se kalvoi hänen sieluaan, se riudutti hänet elävältä ja ajoi
hänet paikasta paikkaan, nainen ja lapsi mukanaan. Naisen puhtaus ja
rakkaus lisäsivät hänen kärsimyksiään, ja vihdoin hän ymmärsi, että
Jumalan käsi oli raskaana laskenut hänen päällensä. Nainen näki hänen
surunsa, mutta ei tuntenut sen syytä. Ja sitten vasta kirous saavutti
naisen. He lähtivät pohjoiseen -- kauas Barren Landsin toiselle puolen,
mutta kirous seurasi heitä sinnekin. Se kalvoi miehen elämää, kunnes --
hän kuoli. Se tapahtui seitsemän vuoden kuluttua lapsen syntymästä.
Öljylamppu alkoi savuta, ja Jan väänsi nopeasti sydäntä alas, niin että
he joutuivat pimeään.
-- Silloin alkoi kirous ahdistaa naista ja lasta. Etkö usko, että isien
pahat teot joutuvat heidän lastensakin kärsittäviksi? Kautta taivaan --
niin on asia -- niin on asia! Kirous tuli monella tavoin -- ja sitten
-- se tuli vihdoin tällä tavoin.
Janin ääni muuttui sähinäksi. Thornton saattoi tuntea hänen kuuman
hengityksensä pöydän yli kumartuessaan, ja hänen silmänsä kiiluivat
pimeässä kuin kaksi tulista hiiltä.
-- Se tuli näin! Jan huohotti. -- Leiriin oli saapunut muuan
lähetyssaarnaaja -- muuan -- muuan kristitty etelästä, ja hän oli hyvä
ystävä naisen kanssa ja saarnasi Jumalasta, ja nainen uskoi häntä.
Poika oli aivan pieni ja näki kaikenlaista, mutta alussa hän ei
ymmärtänyt. Sittemmin hän ymmärsi, että lähetyssaarnaaja rakasti hänen
äitinsä kauneutta ja pyrki voittamaan sen -- mutta ei onnistunut siinä
sen vuoksi, että nainen ei koskaan elämässään voinut rakastaa muuta
kuin tuota ainoata, jolle hän ensiksi oli sydämensä antanut. Suuri
Jumala, silloin tapahtui eräänä iltana, että kaikki ihmiset
kokoontuivat peuranpaistojuhlille suurien nuotioiden ympärille, eikä
ketään ollut pikku majan läheisyydessä, missä poika ja hänen äitinsä
asuivat. Poika oli juhlassa, mutta tuli juosten kotiin -- palanen
rasvaa tippuvaa lihaa kädessään äidille -- ja hän kuuli tämän huudon ja
juoksi sisälle -- ja lähetyssaarnaaja löi hänet lattiaan. Silloin se
tapahtui, ja poikakin ymmärsi ja ajoi takaa miestä ja kirkui, että tämä
oli tappanut hänen äitinsä. Janin ääni kuulosti nyt hirveän
rauhalliselta.
-- Se on totta, Thornton -- siitä illasta alkaen hän kuihtui kuin
kukka! Hän kuoli ja jätti pojan yksinään kantamaan kirousta. Ja se
poika, Jack, oli Jan Thoreau. Nainen oli hänen äitinsä.
Seurasi äänetön, pelottava kuolemanhiljaisuus, jonka hetkisen kuluttua
Thornton keskeytti ojentamalla kätensä ja hapuilemalla, kunnes kosketti
Thoreaun molempiin käsiin, joihin hän lujasti tarttui.
-- Ja -- siinäkö kaikki? hän kysyi hiljaa.
-- Ei, siinä on vain alku, Jan sanoi hiljaa. -- Kirous on seurannut
minua, Thornton, kunnes olen maailman onnettomin mies. Tänään olen
tehnyt kaikki, mitä tehdä voi. Kuollessaan isäni jätti papereita, jotka
äitini piti antaa minulle täysikasvuiseksi tultuani. Hänen kuollessaan
sain ne. Hän ei tiennyt, mitä niissä oli, ja siitä minä olen iloinen.
Sillä ne kertoivat samaa, minkä minä nyt olen kertonut sinulle, Jack,
ja haudastaan isäni pyysi minua sovittamaan, mitä voin. Asettuessaan
toden teolla pohjolaan hän otti mukaansa suurimman osan omaisuuttaan --
joka oli suuri -- ja sijoitti sen siihen, mistä ei kukaan milloinkaan
voisi löytää sitä -- suureen yhtiöön. Puolet siitä, hän kirjoitti,
kuuluisi minulle. Toisen puolen hän pyysi minua palauttamaan lapsilleen
ja oikealle vaimolleen, jos tämä eli. Olen tehnyt enemmänkin. Olen
luopunut kaikesta -- sillä mitään siitä ei kuulu minulle. Puolet joutuu
niille molemmille lapsille, jotka hän hylkäsi. Toinen puoli kuuluu
lapselle, joka ei silloin vielä ollut syntynyt. Äiti -- on -- kuollut.
-- Siinä ei ole kaikki, Jan, Thornton sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen.
-- Ei, siinä ei ole kaikki, Jan vastasi. -- On niin paljon vielä
kerrottavaa, että jos sen sinulle kertoisin, ei sinun olisi vaikea
käsittää, miksi Jan Thoreau on maailman onnettomin mies. Olen sanonut
sinulle, että tämä oli vain alkua. En ole puhunut sinulle, kuinka
kirous on seurannut minua ja ryöstänyt minulta elämäni parhaimman,
kuinka se on kiusannut minua yötä päivää kuin paha henki, murskannut
toiveeni ja lopuksi tehnyt minusta muukalaisen, joka ei kuulu mihinkään
kansaan, ilman ystäviä, ilman -- sitä -- jonka sinäkin tahdoit uhrata
tämän Oxford Housessa olevan tyttösi tähden. Enkö ole oikeassa! Sano!
Ethän sinä lähde hänen luokseen? Menethän etelään ja kerran on suuri
Jumala palkitseva sinua!
Hän kuuli Thorntonin nousevan.
-- Sytytänkö kynttilän?
-- Älä, Thornton sanoi, ja heidän kätensä osuivat pimeässä yhteen.
Toisen äänessä oli nyt ylpeyden ja voitonriemun sävy. -- Jan, hän sanoi
hiljaa, -- minä kiitän sinua, että olet johdattanut minut sellaisen
Jumalan eteen kuin teidän. En milloinkaan ennen ole kohdannut Häntä. Me
lähetämme lähetyssaarnaajia teitä pelastamaan, me pidämme teitä vain
puolisieluisina villeinä -- mutta me olemme sokeita. Sinä olet
opettanut minulle enemmän kuin kaikki saarnat, ja tämä teidän suuri,
ihana maailmanne palauttaa minut parempana ihmisenä. Minä lähden --
etelään. Kerran tulen takaisin teidän pariinne ja elämään teidän
elämäänne. Minä tulen, mutta ilman kirousta hartioillani. Jos voisin
lähettää tämän tervehdyksen hänelle ja pyytää häneltä anteeksi, sanoa
hänelle, mikä minusta oli vähällä tulla ja että yhä toivon -- uskon --
niin minun olisi keveämpi lähteä tuohon toiseen maailmaan.
-- Sen kyllä voit, hän sanoi. -- Minä vien sinulta tämän tervehdyksen
perille, ja teenpä enemmänkin -- minä sanon hänelle, mitä Jan Thoreau
on onnellisin mielin löytänyt Thorntonin sydämestä. Hän kuuluu minun
kansaani, ja hän antaa anteeksi ja rakastaa sinua vielä enemmän kuin
sinä milloinkaan. Sillä, Jack, creen Jumala opettaa suurien
lumiaavikoiden kansaa pitämään tätä kunnianaan. Hän rakastaa sinua yhä,
ja jos on jäljellä toivoa, se palaa hänenkin rinnassaan.
-- Ystäväni... Jotain nyyhkytyksen tapaista kuului Thorntonin huulilta.
-- Entä sinä -- löydänkö sinutkin taas? -- --
-- Minä jätän Oxford Houseen tiedon, minne suuntaan kulkuni -- hänelle
--, Jan sanoi.
-- Hyvästi, Thornton sanoi kumealla äänellä.
Jan kuunteli, kunnes hänen askelensa olivat häipyneet, ja sitten hän
istui kauan nojaten käsivarsillaan pikku pöytään. Ja Kazan, joka vinkui
hiljaa, näytti tietävän ja ymmärtävän, että tässä pimeässä huoneessa
oli hänen isäntänsä raskas sydän vihdoinkin saanut huojennusta.
28