Tänä iltana Jan meni viimeistä kertaa takaisin metsiensä helmaan; ja
hän kulki koko sen yön, ja jokaisella taaksejääneellä kilometrillä
kasvoi jokin hänen rinnassaan suuremmaksi ja rohkeammaksi, kunnes hän
läiskytteli piiskalla vanhaan tapaansa, ja hänen verensä lauloi
sopusoinnussa erämaan hengen kanssa. Vielä kerran hän oli kotona.
Hänellä oli metsä, täynnä tuulien ja puitten hiljaisia kuiskeita, aina
ollut kotinaan, ja tänä iltana se oli vielä enemmän kotina kuin
milloinkaan ennen. Yksinään ja sielultaan sairaana, vailla muuta toivoa
kuin saada hautautua yhä syvemmälle ja syvemmälle sen uumeniin, hän
tunsi sen elämän, myötätunnon ja rakkauden hiipivän sydämeensä, surevan
yhdessä hänen surujaan, lämmittävän häntä toivollaan, vakuuttavan
hänelle, kuten ennenkin, puidensa, vuoriensa, salamoidensa ystävyyttä.
Ja ylhäältä katselivat tähdet häntä kuin miljardit pikku tulet,
rakastavien käsien sytyttämät hänen tietään valaisemaan -- nämä tähdet,
jotka olivat tarjonneet hänelle soittoa, lepoa ja rauhaa koko hänen
elämänsä ajan ja opettaneet hänelle enemmän Jumalan hiljaisesta
voimasta kuin ihmiskielet milloinkaan saattoivat kertoa. Jan Thoreau
tiesi nyt, että näistä tästä lähtien tuli hänen elämänsä, hänen
jumalansa. Tuhat kertaa hän oli soitollaan luonut eloa ja muotoa noihin
tähtivarjoihin, noihin korkeisiin honkiin, matalien pensaiden, kivien
ja vuorien varjoihin. Nyt se ei ollut enää leikkiä. Jokainen yön hetki
ja joka päivä, joka seuraava yö ne kävivät hänelle yhä todellisemmiksi,
ja hänen tulensa maalasi hänelle tuossa synkässä pimeydessä
tuntemattomia tauluja, ja puut ja kalliot ja pensaat lohduttivat häntä
yhä enemmän ja enemmän hänen yksinäisyydessään ja antoivat hänen
liikkeissään, vaihtuvissa varjoissaan tuntea kuin ne olisivat eläviä
olentoja. Kaikkialla hän tapasi samoja vanhoja ystäviä --
muuttumattomina ja lujina. Honganvarjo, joka hiljaiseen tapaansa
nyökkyi hänelle, oli tänä iltana sama mikä oli nyökkäillyt hänelle
edellisenäkin iltana, satoja iltoja sitten; tähdet olivat samat, puiden
latvoista hänelle kuiskivat tuulet olivat samat, kaikki oli kuin eilen
-- niin kuin oli ollut vuosia takaperinkin -- ne eivät milloinkaan
jättäneet häntä, niiden uskollisuus ei milloinkaan kylmennyt. Hän oli
rakastanut metsää -- nyt hän jumaloi sitä. Sen suuressa hiljaisuudessa
hänellä oli Melisse. Se kuiski hänelle yhä hänen vanhasta
rakkaudestaan, heidän onnensa päivistä ja vuosista, ja metsineen hän
eli yhä uudelleen ja uudelleen näitä päiviä, ja kun hän nukahti
metsineen, hän uneksi niistä.
Melkein kuukausi oli kulunut, ennen kuin hän saapui Oxford Houseen ja
tapasi suloisen tytön, jota Thornton rakasti. Hän teki niin kuin
Thornton oli pyytänyt ja lähti sitten eteenpäin -- pohjoiseen ja itään.
Hänellä ei ollut nyt mitään muuta tehtävää kuin samoilla ympäri
metsiään.
Hän lähti Hayesiin, hankki intiaanileiristä itselleen tarpeellisia
ruokavaroja ja pysähtyi vihdoin alkukeväästä kauaksi Cutawayhin. Tänne
hän leiriytyi ja viipyi siellä jonkun aikaa karhuja metsästelemässä.
Sitten hän suuntasi taas kulkunsa pohjoiseen ja itään -- aina poispäin
Lac Bainista. Kun ensimmäiset lahdelta puhaltaneet kylmät tuulet
ilmoittivat talven lähestyvän, hän rupesi äkkiä ikävöimään pohjoiseen
ja länteen, palatakseen vielä kerran Barren Landsiin. Mutta sen sijaan
hän lähtikin etelään päin, ja näin ollen tapahtui, että hän vuoden
perästä Lac Bainista lähdöstään rakensi majansa syvälle metsään, God's
Riverin varrelle, kahdenkymmenen kilometrin päähän Oxford Housesta, ja
alkoi taas metsästellä yhtiön hyväksi. Hän ei ollut unohtanut
Thorntonille antamaansa lupausta, ja Oxford Houseen hän toimitti tiedon
olinpaikastaan siltä varalta, että tämä palaisi.
Kun talvi oli kulunut yli puolivälin, Jan palasi turkiksineen Oxford
Houseen. Saman päivän iltana, jolloin hän saapui leiriin, hän kuuli
jonkun pohjoisesta päin tulleen ranskalaisen puhuvan Lac Bainista.
Kukaan ei havainnut Janin kasvojen muuttumista, kun hän istui pimeässä
nurkassa yhtiön varastohuoneessa. Heti sen jälkeen hän meni
ranskalaisen perässä ulos, ja tultuaan niin kauaksi, etteivät muut
kuulleet, hän pysäytti vieraan.
-- Hyvä herra, te puhuitte Lac Bainista, hän sanoi ranskaksi. --
Oletteko ollut siellä?
-- Olen, toinen vastasi, -- olin siellä viikon odottamassa ensimmäistä
rekikeliä.
-- Se on minun entinen kotini, Jan huomautti ja yritti hillitä ääntään.
-- Haluaisin tietää -- onko siellä tapahtunut mitään muutoksia.
Tapasitteko Cumminsia -- toimitusmiestä?
-- Kyllä, hän oli siellä.
-- Entä -- entä Jean de Gravois, ensimmäinen mies?
-- Hän oli poissa. Hitto, kuulkaas tuota! Koirat tappelevat!
-- Hetkinen, hyvä herra, Jan pyysi, kun ranskalainen aikoi juosta
sinne. -- Toimitusmiehellä oli tytär -- Melisse --
-- Hän lähti Lac Bainista aikoja sitten, erämies keskeytti hänet
kärsimättömästi. -- Herra Cummins kertoi, ettei ollut nähnyt häntä
pitkään aikaan -- luulen hänen sanoneen vuoteen. Hitto vieköön,
kuulkaas! Ne repivät toisensa kappaleiksi, ja ne ovat minun koiriani,
hyvä herra, minä tunnen niiden äänet tuhansien joukosta!
Hän juoksi pimeyteen, ja Jan aikoi ensin seurata mukana, mutta sitten
hän pysähtyi ja meni sen sijaan yhtiön varastohuoneelle. Hän otti
käärönsä ja asteli metsänreunaan rekensä ja koiriensa luo. Tänä yönä
kulkiessaan metsän läpi Jan ei kiinnittänyt huomiota tähtiin eikä
ystävällisiin varjoihin...
-- Vuoteen, hän toisti yhä uudestaan ja uudestaan itsekseen, ja kerran,
kun Kazan hankasi itseään hänen jalkaansa vasten ja katsoi häntä
kasvoihin, hän sanoi: -- Oi, Kazan, Melissemme on mennyt englantilaisen
kanssa! Suuri Jumala suokoon heille onnea!
Tämän jälkeen hänestä tuntui metsä entistä tenhoavammalta. Hän ei
palannut keväällä Oxford Houseen, vaan myi turkiksensa ohikulkevalle
puoliveriselle ja vaelteli koko kevään ja kesän ympäri maata länteen
päin. Tammikuussa hän palasi majaansa, kun lumi oli vahvimmillaan, ja
kolmea päivää myöhemmin hän lähti ottamaan ruokavaroja Hudson Bayn
leiristä, God's Lakesta, sen sijaan että olisi poikennut Oxford
Houseen. Heidän kulkiessaan eräällä järvellä, Kazan hypähti hetkeksi
syrjään vetohihnoistaan ja haukkasi jotain lumesta.
Jan näki sen, mutta ei ajatellut sitä sen enempää, ennen kuin vähän
myöhemmin, kun Kazan pysähtyi, laskeutui maahan, puri valjaitaan ja
vinkui tuskasta. Silloin hän tuli ajatelleeksi Kazanin äkkinäistä
haukkaamista, ja hän tunsi kuin puukoniskun. Kauhusta ja pelosta
huudahtaen hän vaipui koiran viereen polvilleen. Kazan vaikeroi, ja sen
tuuhea häntä laahasi lunta, kun Jan otti sen suuren, susimaisen pään
käsiinsä. Ei ainoatakaan ääntä päässyt nyt Janin huulilta; hitaasti hän
veti vain koiran syliinsä, kunnes piti sitä käsivarsillaan kuin pikku
lasta. Koiran ainoa silmä oli kiinnitettynä isäntänsä kasvoihin,
uskollisesti odottaen jotain merkkiä, jotain sanaa tältä vielä, vaikka
kummalliset tuskat ja kivut kalvoivat sitä, ja tässä silmässä Jan näki
tuon punertavan kaihin, jonka hän oli nähnyt satoja kertoja ennen
kettujen ja susien silmissä, kun nämä kuolivat myrkytettyyn syöttiin.
Kumea valitus parahti Janin huulilta, ja hän painoi poskensa Kazanin
päätä vasten ja nyyhkytti nyt kuin lapsi, Kazanin hieroessa kuumaa
kuonoaan hänen poskeensa ja jännittäessä lihaksensa ottelemaan
viimeisen kerran sitä vastaan, mikä tuotti surua hänen isännälleen.
Kesti kauan, ennen kuin Jan nosti kasvonsa pörröisestä päästä, ja kun
hän vihdoin sen teki, hän tiesi menettäneensä viimeisenkin rakkautensa,
viimeisenkin toverinsa, kaiken, mikä hänet yksitoikkoisessa
maailmassaan sitoi lihaan ja vereen. Kazan oli kuollut...
Hän otti reestä huopapeitteen ja kääri Kazanin siihen ja kantoi sen
kappaleen matkaa tieltä. Pää painuksissa hän saapui neljän koiransa
vetämänä God's Houseen. Puolta tuntia myöhemmin hän palasi
ruokavaroineen erämaahan. Oli pimeä hänen saapuessaan sille paikalle,
mihin oli jättänyt Kazanin. Hän laski sen rekeen, ja nuo neljä
vetokoiraa vinkuivat, hoippuessaan taakkoineen tietään. Ne tunsivat
ruumiinhajua. Kauas metsään järven toiselle puolen ne pysähtyivät, ja
Jan teki nuotion.
Tänä yönä Jan veti Kazanin luokseen, niin kuin hän joka yö yksinäisessä
elämässään oli tehnyt, ja häntä värisytti, kun muut koirat
epäluuloisesti hiipivät pois hänen luotaan, ja tuli ja honkien latvat
särkivät metsän hiljaisuuden. Hän katseli räiskyviä liekkejä, vaihtuvia
varjoja, joita ne synnyttivät; nämä näyttivät tanssivan ja ilvehtivän
hänen ympärillään, ja hänestä tuntui nyt kuin ne eivät enää olisikaan
hänen ystäviään, vaan pilkkaisivat häntä, riemuitsisivat Kazanin
kuolemasta ja painaisivat hänen mieleensä, että hän oli yksin, yksin,
yksin! Hän antoi nuotion palaa loppuun eikä kohentanut sitä, ennen kuin
alkoi tuntea olonsa viluiseksi, ja kun hän vihdoin rauhallisesti
uinahti, hän kuuli yhä honkien latvojen kuiskivan, että Kazan oli
kuollut ja että samalla viimeinenkin heikko side Jan Thoreaun ja
Melissen välillä oli katkennut.
Päivän koittaessa hän jatkoi matkaansa, Kazan reessä peitteeseen
käärittynä. Hän aikoi yrittää ehtiä majaansa samana iltana ja
seuraavana päivänä haudata vanhan toverinsa. Hänen saapuessaan aukealle
paikalle, joka oli hänen ja virran välissä, oli jo pimeä. Taivaanlaella
oli runsaasti tähtiä hänen kompuroidessaan suurta, puutonta harjannetta
ylöspäin, jonka juurella hänen kotinsa oli. Sen kukkulalle hän pysähtyi
ja istahti kallionkielekkeelle -- hänen ja revontulten himmeiden
liekkien välillä ei ollut muuta kuin tuhatkilometrinen avaruus.
Alhaalla lepäsi metsä mustana ja hiljaisena, ja hän katsahti sinne
päin, missä tiesi tupansa odottavan häntä -- sekin mustana ja
hiljaisena.
Ensi kerran hänen mielensä valtasi ajatus, että tämä oli hänen kotinsa
-- että metsällä, hiljaisuudella ja tuolla männikköön kätketyllä pikku
majalla oli hänelle nyt suurempi merkitys kuin muutamaa tuntia
aikaisemmin, jolloin Kazan eli ja toverina juoksi hänen rinnallaan.
Tuonne alas hän hautaa sen. Ja hän oli rakastanut Kazania; hän tiesi
nyt, painaessaan käsillään kirveltävää sydäntään, että hän olisi
taistellut Kazanin tähden -- antanut henkensä hänen tähtensä -- niin
kuin veljen tähden. Tuonne alas hiljaisen kuusen alle hän hautaa tuon
vanhan eläimen viimeiset jäännökset, ja hänen sydämessään heräsi
kaipuu, melkeinpä rukous, että Melisse saisi tietää, ettei hänellä, Jan
Thoreaulla, ole enää mitään muuta jäljellä kuin hauta, ja että tuossa
haudassa lepää heidän vanha ystävänsä, heidän vanha leikkitoverinsa...
Kuumat kyyneleet sumensivat Janin silmät, ja hän kätki kasvonsa
käsiinsä ja nyyhkytti, niin kuin hän oli nyyhkyttänyt vuosia takaperin,
kun hänelle etelän erämaihin saapui tieto, että Melisse makasi kuoleman
kielissä.
-- Melisse, Melisse...
Hän lausui nyyhkyttäen ääneen tytön nimeä ja tuijotti kyyneltensä läpi
kauaksi pohjoista kohti, huusi suruissaan häntä ja katseli yhäti
tähdistä kimmeltelevään avaruuteen, ikään kuin toivoen, että Melissen
suloiset kasvot vielä kerran sieltä tulisivat näkyviin ja ilmestyisivät
hänelle. Ja huutaessaan hänen nimeään hän oli kuulevinaan ääntä
avaruudesta, niin suloista, hiljaista ja vienoa, että hänen sydämensä
sykintä tuntui pysähtyvän, ja hän nousi pystyyn ja ojensi kätensä
taivasta kohti, sillä Jan Thoreau tiesi kuulevansa viulunsoittoa
pohjoisesta päin -- että Melisse oli äärettömän etäältä kuullut hänen
huutonsa, hänen rukouksensa ja soitti hänelle ja Kazanille.
Ja hänen kuunnellessaan laskeutuivat hänen kätensä äkkiä alas, ja hänen
silmänsä säihkyivät kuin niissä olisivat palaneet kaikki taivaan
tähdet, sillä soitto läheni lähenemistään, kunnes hän otti Kazanin
käsivarsilleen ja juoksi vuorta alas. Nyt se hälveni metsään -- sitten
se kaikui taas, kuten hän oli kuulevinaan, heikommin ja etäämpää ja
houkutteli häntä metsän syvyyteen. Muutamaan minuuttiin hän ei selvästi
aistinnut mitään muuta kuin tämän äänen, ja niin kuin John Cumminskin
monta vuotta sitten oli kutsunut Lac Bainiin enkeleitä, mennen hänkin
silloin yöhön tätä ihmeellistä soittoa vastaanottamaan, niin kutsui
Janin sielukin nyt heitä, hänen painaessaan Kazania rintaansa vasten,
ja hoiperrellessa eteenpäin. Äkkiä hän näki tuvan, tuvassa paloi
kynttilä!
Hiljaa hän laski Kazanin lumelle, ja pitkän ajan hän seisoi kuunnellen
viulun vienoja säveliä. Joku oli hänen majassaan -- elävät kädet
soittivat! Ei ollutkaan siis vain Melissen henki tullut hänen luokseen
hänen syvimmässä surussaan, ja nyyhkytys pääsi hänen huuliltaan. Askel
askelelta hän kulki eteenpäin, ja ovelle hän pysähtyi taas
ihmettelemään, oliko hän hullu, olivatko metsän henget yhä pettämässä
häntä, oliko -- oliko --
Vielä askel...
Suuri Jumala, nyt hän kuuli -- se oli tuon vanhan rakkauslaulun vienoa
soittoa, esitettynä ikivanhaan tapaan, kaikkine vanhoine kaihoineen,
kuiskivine riemuineen, vienoine valituksineen elämästä, kuolemasta ja
rakkaudesta! Äänekkäästi huudahtaen hän paiskasi oven selälleen ja
syöksyi ojennetuin käsivarsin sisälle, ja hänen silmiään häikäisi
äkkinäinen kynttilänvalo, ja huudahtaen, vihlovasti kuten hänkin, tuli
joku läpi tämän valon juosten häntä vastaan -- Melisse, entinen ihana
Melisse, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, nyyhkytti hänen nimeään,
pyysi häntä entisellä vienolla äänellään suutelemaan, suutelemaan
itseään. Ensi kerran elämässään Jan Thoreau tunsi heikkouden ja
väsymyksen vallanneen hänet. Kaikki mustui hänen silmissään. Hän tiesi
kuitenkin, että Jean de Gravoiskin lähestyi häntä, ja hän kuuli
Melissen huutavan häntä, tunsi hänen käsivartensa ympärillään, tunsi
hänen kasvonsa olevan omiaan vasten. Ja kun pimeys hänen ympärillään
yhä sakeni, hän tunsi soluvansa sinne, hän kuiskasi heille, joita hän
ei enää kyennyt näkemään:
-- Kazan -- kuoli -- yöllä --
Kauan Jan taisteli vapautuakseen tästä pimeydestä, ja kun se vihdoin
onnistui ja hän taas avasi silmänsä ja heräsi tästä kummallisesta
unesta, hän havaitsi Melissen istuvan vieressään ja syleilevän häntä ja
pitävän hänen päätään rintaansa vasten -- Melissen, ihanat hiukset
auki, juuri sellaisena kuin hän ennen oli halunnut katsella häntä, ja
vanhan rakkauden hohde silmissään, vaikka se nyt loistikin entistään
paljon ihanampana.
-- Jan -- Jan -- me olemme etsineet sinua -- niin kauan --, hän
huudahti vihdoin. -- Me olemme etsineet sinua -- aina siitä asti, kun
lähdit Lac Bainista. Jan, rakas Jan, minä rakastan sinua niin -- ja
sinä melkein särjit sydämeni. Rakas, rakas Jan --, hän nyyhki ja
silitteli hänen poskeaan, -- minä tiedän nyt, miksi sinä lähdit pois --
minä tiedän -- ja minä rakastan sinua niin, että -- että minä kuolen --
jos sinä taas minut jätät.
-- Sinä tiedät! Jan sopersi. Hän nousi makuusijaltaan, sulki molemmin
käsin hänen kauniit silmänsä ja tuijotti häneen, silmissään jonkun
verran tuota entistä pelkoa. -- Sinä tiedät -- ja -- kuitenkin -- sinä
tulet luokseni!
-- Minä rakastan sinua, Melisse sanoi, hiipi hänen luokseen ja laski
päänsä hänen povelleen. Ja antaessaan sormiensa solua Janin pitkässä
tukassa, hän kumartui suutelemaan häntä. -- Minä rakastan sinua!
Jan syleili häntä ja kätki kasvonsa hänen hiuksiinsa, ja hän tunsi
Melissen poven vavahtelevan ilosta.
-- Minä rakastan sinua, tämä kuiskasi taas, ja hänen kimmeltelevien
hiuksiensa alla heidän huulensa koskettivat toisiaan, ja hän kuiskasi
yhä uudelleen ja uudelleen: -- Minä rakastan sinua!
Ulkopuolella hyppi Jean de Gravois tähtien valaisemassa metsänreunassa
edestakaisin, ja Iowaka katseli häntä.
-- No, mitä sinä nyt sanot Jean de Gravoisistasi? huudahteli Jean
vähintään sadatta kertaa. -- Mitä sinä nyt sanot, kaunottareni? -- Ja
samalla hän kietoi vähintään sadatta kertaa kätensä Iowakan kaulaan ja
suuteli häntä, kunnes tämä työnsi hänet luotaan. -- Eikö ollutkin
oikein rikkoa Pyhän Neitsyen nimessä vannoma valani ja puhua
Melisselle, miksi Jan oli tullut mielettömäksi? Eikö ollutkin oikein,
sanon minä? Ja eikö Melisse tehnytkin juuri niin kuin minä tuolle
hupsulle Janille sanoin hänen tekevän? Ja eikö hän vihannutkin
englantilaista koko ajan? Mitä? Etkö osaa puhua, sysimusta enkelini?
Taas hän sulki Iowakan syliinsä, eikä hän tällä kertaa päästänytkään
häntä, vaan käänsi hänen kasvonsa niin, että tähtivalo lankesi niihin.
-- Entä tunteeko Jan Thoreau yhä vielä kirouksen hartioillaan? hän
jatkoi hiljaa. -- Heipä hei, sen asian olemme me hoitaneet kuntoon,
sinä, suloinen Iowakani, ja miehesi, Jean de Gravois! Minulla on tämä
-- taskussani -- kirje, Prince Albertissa olevan toimitusmiehen
allekirjoittama, jolle kerroin Janin historian, ajaessani hänen
jälkiään tänne -- kirje, jossa sanotaan, että toinen nainen kuoli ennen
kuin Jan Thoreaun tuleva isä meni naimisiin hänen tulevan äitinsä
kanssa. Ja ymmärrätkö nyt, miksi en kertonut Melisselle tuosta
kirjeestä, rakkaani? Juuri todistaakseni tuolle Jan-typerykselle, että
Melisse rakasti häntä -- olipa hän sitten mikä tahansa. Mitä sinä nyt
sanot Jean de Gravoisista, sinä prinsessan tytär -- sinä -- sinä --
-- Maailman suurimman miehen vaimo, Iowaka täydensi hymyillen. --
Mutta, hupsu Jean, emmehän voi tässä iankaiken seistä. Minä alan
palella. Ja sitä paitsi, etkö luule, etkö luule, että Jan tulisi
iloiseksi nähdessään minut?
-- Hupsu -- hupsu -- hupsu, Jean de Gravois mutisi heidän astellessaan
käsikädessä tähtivalossa. -- Hän, Iowakani, rakkaani, väittää, että
minä olen hupsu -- ja tämänkin jälkeen! Hyvä Jumala, mitä sitten on
miehen tehtävä näyttääkseen suurelta vaimonsa silmissä?