Kun Jan illalla jäi yksikseen, hän alkoi uudelleen ajatella ja
taistella erästä mielihalua vastaan, joka melkein oli vallata hänet.
Kerran, aikoja sitten, hän oli avannut sydämensä Jean de Gravoisille,
ja Jean oli antanut hänelle lohdutusta. Tänä iltana hän ikävöi saada
mennä Thorntonin luo, niin kuin oli mennyt Jeaninkin tykö, ja kertoa
hänelle saman tarinan ja mitä oli tapahtunut toimitusmiehen
konttorissa. Hänen sydämessään oli herännyt Thorntonia kohtaan tunne,
joka oli voimakkaampi kuin ystävyys -- tunne, joka olisi saanut hänet
taistelemaan, vieläpä kuolemaankin hänen puolestaan, kuten hän olisi
tehnyt Jean de Gravoisin puolesta. Tätä tunnetta vahvisti käsitys, että
jokin painoi Thorntonia, että häntäkin kalvoi yksinäisyys ja suru, jota
hän koetti salata. Ja kuitenkin hän taisteli, uskoisiko vai eikö
salaisuutensa uudelle ystävälleen. Se ei toisi mukanaan mitään muuta
hyvää -- sen hän tiesi -- kuin huojentaisi osaltaan hänen omaa
taakkaansa. Hän lähti kävelylle virran varrelle ja ohi toimitusmiehen
ikkunoiden. Sieltä loisti vielä valoa. Toimitusmies piti lupauksensa.
Hän työskenteli. Hän työskenteli myöhään; kun Jan kahden tunnin perästä
tuli takaisin, hän näki, että valo yhä paloi hänen huoneessaan.
Viikon kuluttua -- tai kenties kymmenen päivän -- on kaikki selvänä,
oli toimitusmies hänelle sanonut. Alituisesti Janin katse kääntyi
pohjoista kohti, ja nytkin hän katseli sinne päin ja ihmetteli, miten
hänelle käy viikon lopulla.
Kaikki valot oli sammutettu, ja ihmiset olivat menneet levolle, kun hän
ja Kazan palasivat hotelliin. Mutta Thornton istui yksinään valveilla
puolipimeässä, samalla tavoin kuin Jan oli ensiksi nähnyt hänet Le
Pasissakin. Jan istuutui hänen viereensä.
-- Jan, aloitti silloin Thornton väräjävin äänin, -- oletko milloinkaan
rakastanut naista -- rakastanut häntä niin, että olit halukas ja valmis
kuolemaan hänen tähtensä?
Kysymys tuli niin odottamatta, että Jan vastasi miettimättä:
-- Olen.
Silloin Thornton kumartui hänen puoleensa, tarttui hänen polviinsa, ja
hänen kasvoistaan kuvastui syvä epätoivo.
-- Siten minäkin rakastan erästä naista, hän jatkoi liikuttuneena. --
Tyttöä, ei naista, ja hän kuuluu sinun kansaasi, Jan -- hän on pohjolan
asukas, viaton kuin kukka, minun silmissäni kauniimpi kuin konsanaan
tapaamani naiset. Hän on Oxford Housessa. Minä olen menossa kotiin --
pelastaakseni itseni.
-- Pelastaaksesi itsesi! Jan sanoi. -- Hyvä Jumala, eikö hän sitten
rakastakaan sinua?
-- Hän seuraisi minua maailman ääriin!
-- Silloin --
Thornton ojentautui suoraksi ja kuivasi kalpeat kasvonsa. Äkkiä hän
nousi ja viittasi Jania seuraamaan. He menivät ulos yöhön ja astelivat
yhä reippaammin, kunnes pääsivät ulos kaupungista. Siltä paikalta,
missä he seisoivat, he näkivät yli metsien ja pitkälle etelän himmeihin
valoihin.
-- Tuolla on minulle helvetti! Thornton sanoi ja osoitti sinne päin. --
Se on sitä sivistykseksi sanottua -- mutta useimmiten se on helvettiä,
ja niinpä minullekin. Se on helvetti suurine kaupunkeineen,
kiistoineen, verenvuodatuksineen, kurjuuksineen. En tiennyt,
minkälainen helvetti se oli, ennen kuin tulin tänne -- teidän pariinne.
Jumala suokoon, että voisin jäädä tänne -- iäksi!
-- Sinä rakastat häntä, Jan huudahti. -- Voit jäädä.
-- Sitä en voi, Thornton voihki. -- Sitä en voi -- ellen --
-- Mitä?
-- Ellen tahdo menettää kaikkea -- paitsi häntä.
Vapisten Janin sormet etsivät Thorntonin kättä.
-- Ja kaikki on -- on -- mitätöntä, kun se uhrataan rakkauden ja onnen
tähden, hän väitti. -- Suuri Jumala -- sen tiedän --
-- Kaikki! Thornton keskeytti hänet. -- Etkö ymmärrä? Minä sanoin
kaikki! -- Hän kääntyi puoliksi kumppaniinsa. -- Minä uhraisin henkeni
hänen tähtensä. Minä hautautuisin metsiin koko loppuiäkseni -- hänen
tähtensä. Uhraisin omaisuuteni, ystäväni, itseni, hänen tähtensä. Mutta
minä en saa. Hyvä Jumala, etkö sitten ymmärrä? --
Jan tuijotti kummastuneena ja ihmetellen.
-- Olen tuolla etelässä viettänyt yli kymmenen vuotta helvettiä
pahemmassa -- naisen kanssa, Thornton jatkoi. -- Sellaista sattuu
meidän joukossamme usein -- sellaisia helvettejä. Matkustin tänne
vapautuakseni siitä hetkeksi. Nyt sinä ymmärrät. Siellä on nainen, joka
on minun vaimoni. Hän tulisi iloiseksi, jos en milloinkaan palaisi. Hän
on nyt onnellinen, kun minä olen poissa, ja minä itse olen ollut
onnellinen -- vähän aikaa. Minä tiedän, mitä rakkaus on. Olen tuntenut
sen. Olen kokenut sen. Jumala armahtakoon minua, mutta olen melkein
valmis kääntymään takaisin -- hänen luokseen!
Hän vaikeni nähdessään Janin muuttuneen ilmeen. Suorana ja
liikkumattomana kuin heidän takanaan oleva honka hän seisoi siinä; vain
silmät osoittivat hänen elävän. Nämä silmät eivät hellittäneet
Thorntonista. Ne polttivat häntä tuossa harmaassa hämärässä; niin hän
ei ollut milloinkaan nähnyt ihmissilmien tekevän. Hän odotti puolittain
peloissaan, mitä Jan sanoisi. Hänen äänessään ei ollut lainkaan sitä
kovuutta, jota Thornton näki hänen katseessaan. Se oli päinvastoin
matala ja hellä.
-- Sano, kuinka pitkälle olet mennyt -- hänen kanssaan? Thornton
ymmärsi hänet ja ojensi kätensä häntä kohti.
-- Ainoastaan niin pitkälle kuin mies voi mennä maailman puhtaimman
olennon kanssa, hän sanoi. -- Olen tehnyt syntiä rakastamalla häntä ja
salliessani hänen rakastaa itseäni, mutta siinä onkin kaikki, Jan
Thoreau. Minä vannon, että siinä on kaikki!
-- Ja sinä palaat etelään?
-- Niin, minä palaan etelään.
Thornton ei kuitenkaan lähtenyt seuraavana päivänä. Eikä hän tehnyt
lähtöä sitä seuraavanakaan päivänä. Eikä kolmantena, neljäntenä eikä
viidentenäkään. Sillä aikaa Jan kävi joka iltapäivä toimitusmiehen
konttorissa, ja aina Thornton seurasi häntä. Jan ymmärsi, mitä tämän
sisimmässä liikkui, ja hän surkutteli häntä ja suri hänen kanssaan,
kunnes hänen oma salaisuutensa purkautui hänen huuliltaan. Hänelle
käsittämättömällä tavalla antoi Thorntonin uhrautuminen kunnian tähden
ja hänen epätoivonsa Janille voimia, ja sataankin kertaan hän kysyi
itseltään, voisiko hän auttaa kumppaniaan oman kurjuutensa
tunnustuksella. Kun Jan yhdeksäntenä päivänä meni toimitusmiehen
konttoriin, ei Thornton ollut hänen mukanaan. Hän oli istunut yksinään
kolkossa hotellihuoneen nurkassa, eikä ollut edes vilaissutkaan
ylöspäin, kun Jan lähti Kazanin saattamana.
Tämä yhdeksäs päivä oli Jan Thoreaun viimeinen. Puolittain
hajamielisenä hän kuunteli, kun toimitusmies sanoi hänelle
lopettaneensa tehtävänsä ja pudisti hänen kättään. Oli pimeä, kun Jan
tuli ulos yhtiön konttorista; tähdet tuikkivat vain aivan himmeästi.
Jan seisoi yksinään hetkisen virran partaalla. Vastapäätä oli metsä,
joka levisi aina maan ääriin saakka, hiljaisena ja synkkänä, ja sen
yläpuolella -- kuin merkkitulena, joka viittasi häntä takaisin omaan
maailmaansa -- heijastuivat yli taivaanlaen revontulten punaiset ja
kultaiset nuolet. Ja kuunnellessaan hän erotti etäistä valittavaa
ääntä, jonka hän tiesi tulevan tästä maailmasta, ja se sai Kazanin
selkäkarvat nousemaan pystyyn, ja eläin päästi kolkon ulvahduksen.
Janin hengitys tiheni, hänen verensä lämpeni. Tuolla -- virran toisella
puolen -- oli häntä kutsumassa hänen oma maailmansa, ja hän, Jan
Thoreau, oli vapaa menemään. Vielä tänä iltana hän hautautuisi metsän
syvyyteen, ja hänen levolle laskiessaan hänen yllään olisivat rakkaat
tähtensä, ja tuulet suhisisivat honkien latvoissa ja kuiskisivat
hänelle suosiotaan ja veljeyttään. Hän menee -- nyt. Hän sanoo hyvästi
Thorntonille -- ja lähtee sitten.
Hän alkoi juosta, ja Kazan juoksi hänen rinnallaan. Hän oli
hengästyksissään tullessaan kaupungin ainoalle valaistulle kadulle. Hän
kiiruhti hotelliin ja tapasi Thorntonin vielä samalla paikalla
istumassa.
-- Kaikki on selvää, Jan huudahti hiljaa. -- Se on ohi, ja minä lähden
jo tänä iltana, nyt heti.
Thornton nousi. -- Tänä iltana! hän toisti.
-- Niin, tänä iltana, nyt. Minä laitan tavarani kokoon. Tuletko mukaan?
Hän astui Thorntonin edellä pieneen, yksinkertaiseen huoneeseen, missä
hän oli öisin maannut. Vasta lampun sytytettyään hän huomasi Thorntonin
kasvojen muuttuneen ilmeen. Tämä katseli häntä nyt uhmakkaasti; hänen
kasvoillaan oli kova, ynseä sävy, silmien ympärillä oli tummia varjoja,
ja suupielet olivat tiukkaan puristettu yhteen.
-- Ja minä -- minäkin lähden tänä iltana, hän sanoi.
-- Etelään?
-- Ei, pohjoiseen, Thornton sanoi kiivaasti. Hän seisoi vastapäätä
Jania ja kumartui pöydän yli, jolla kynttilä oli. -- Minä olen
tempautunut irti, hän jatkoi. -- En palaa helvettiin. En ikinä mene
takaisin etelään. Siellä olen kuollut -- ainiaaksi kuollut. He eivät
konsanaan enää saa kuulla minusta. He saavat ottaa omaisuuteni --
kaikki. Minä lähden pohjoiseen. Aion elää sinun kansasi parissa -- ja
Jumalan -- ja hänen kanssaan!
Jan vaipui tuolille, Thornton istuutui häntä vastapäätä.
-- Minä käännyn hänen luokseen, hän toisti. -- Ei kukaan saa
milloinkaan tietää sitä.
Hän ei päässyt selville Janin silmien ilmeestä ja yhtä vähän hän kykeni
ymmärtämään hänen pehmeiden, ruskeiden käsiensä hermostuneita
nytkähdyksiä. Mutta Kazanin toinen silmä sanoi hänelle enemmän kuin
Thornton kykeni arvaamaankaan, ja vastaukseksi näkyi uudelleen kohoavan
onnettomuutta ennustava vavahtelu pitkin koiran selkärankaa. Thornton
ei milloinkaan saanut tietää, että Janin sormet hetkeksi valtasi
entinen hurja halu syöksyä kiinni ihmiskurkkuun.
-- Sitä et tee, hän sanoi rauhallisesti.
-- Kyllä, minä teen sen, Thornton vakuutti. -- Olen tehnyt päätökseni.
Ei mikään muu kuin kuolema voi estää minua.
-- On muutakin, mikä voi estää sinut ja todella estääkin, Jan ilmoitti
yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. -- Minä, Jan Thoreau, estän.
Thornton nousi hitaasti ja tuijotti Janin kasvoihin.
-- Minä estän, Jan toisti ja nousi myös. -- Enkä minä ole kuolema.
Hän astui Thorntonin eteen ja laski molemmat kätensä hänen
olkapäilleen, ja hänen silmissään oli taas sama ilme, joka sai
Thorntonin rakastamaan häntä enemmän kuin hän milloinkaan oli maan
päällä ketään miestä rakastanut.
-- Minä estän, hän sanoi taas ystävällisesti. -- Istuhan! Kerronpa
sinulle jotain. Ja kun olen lakannut kertomasta, sinä tartut käteeni ja
sanot: Jan Thoreau, minä kiitän suurta Jumalaa, että jotain sellaista
on tapahtunut ennen ja se on tullut minun korviini kylliksi ajoissa,
jotta voin pelastaa hänet, jota rakastan. Istu, ole hyvä!
27