Sinä iltana kuultiin soittoa Le Pasissa. Jan kuuli sen, ennen kuin
pääsi perille, ja koirat höristelivät korviaan. Se oli kummallista
soittoa, Jan ei ollut milloinkaan kuullut sellaista. Kazan, koirien
toissilmä johtaja, alkoi ulvoa ja nosti kuononsa kummastellen ilmaan.
Varjojen tavoin he soluivat pitkin suuren, valaistun rakennuksen
seinämää, rakennuksen, mistä soitto kaikui ja kuului huumaavaa hälinää
-- naurua, töminää, laulua ja äänekästä puhetta. Ovi avautui, ja mies
ja nainen astuivat ulos. Mies kirosi ja nainen nauroi hänelle -- nauroi
niin kuin Jan ei ollut vielä milloinkaan kuullut naisen nauravan, ja
hän pidätteli hengitystään, kuunnellessaan naurun ilkkuvaa hohotusta.
Toisia pareja tuli ensimmäisen perässä. Muutamat menivät hiljaa ohi.
Eräs nainen, jota saattoi kaksi miestä, kirkui ja melusi ja sinkautti
rekeä vasten esineen, joka kolahtaen putosi maahan. Se oli pullo. Kazan
murisi. Vetokoirat luimistelivat etummaisen kintereillä. Hiljaisella
kehotuksella Jan taltutteli niitä.
Aivan virran rannalla hän kohtasi matalan, vähäpätöisen rakennuksen,
jonka portin yläpuolella oli lyhty ja hieman vaatelias kyltti: --
Kuningas Edwardin Hotelli. Viidakko oli lähes sadan metrin päässä
siitä, ja sinne Jan sitoi koiransa ja jätti rekensä. Hänen mieleensä ei
juolahtanutkaan, että sivistyneille seuduille tullessaan hän oli myös
tullut niille seuduin, missä tarvittiin lukkoja ja salpoja, missä oli
ryöväreitä ja varkaita. Yksinäisyyden eikä epäluulon tunne sai hänet
menemään takaisin, päästämään irti Kazanin ja ottamaan sen mukaansa.
He astuivat sisälle hotelliin, Kazan epäilevän varovaisesti. Ovi vei
suureen, öljylampun valaisemaan huoneeseen. Siellä ei ollut ketään
muita kuin yksinäinen mies, joka istui ikkunan ääressä ja katseli ulos.
Aivan hiljaa, niin ettei häiritsisi toista, Jan istuutui. Kazan laski
sudenpäänsä isäntänsä polville ja mulkoili lakkaamatta ja kysyvästi
häneen. Jan ei ollut milloinkaan elämässään tuntenut itseään niin
yksinäiseksi ja hylätyksi. Hänen edessään lepäsi Saskatchewan
valkoisena ja hiljaa; sen takaa saattoi erottaa tumman metsänreunan, ja
kaukana, kaukana siitä tuikki matalalla pohjantähti taivaanlaelta. Se
kimmelteli perin raukeasti, melkein kuin tuhannet muut tähdet, joita
hän näki ja revontulet näyttivät vain himmenevältä kajastukselta.
Jan tunsi jotain tukahduttavaa kurkussaan, hän sulki silmänsä ja
tarttui lujasti Kazanin päähän. Huolimatta hänen suorittamastaan
taistelusta, hänen ajatuksensa riensivät takaisin läpi rannattomien
hiljaisten alojen, yli vuorien ja halki metsien, nopeasti, lakkaamatta,
kunnes vielä kerran pohjantähti vilahti hänen päänsä päällä täydessä
loistossaan ja hän oli Lac Bainissa. Hän ei tiennyt antavansa myöten
nälän, väsymyksen ja metsissä käymänsä kolmetoistapäiväisen ottelun
yhteisvaikutukselle. Hän oli taas Melissen luona, vanhan viulunsa
luona, niiden luona, joita hän oli rakastanut.
Tällä hetkellä hän unohti, että ketään muuta henkilöä huoneessa
olikaan; hän ei kuullut, kun mies muutti asentoaan, niin että hän
selvästi saattoi nähdä hänet ja Kazanin. Hänen omilta huuliltaan
puhjennut matala, sydäntäsärkevä nyyhkytys herätti hänet taas
nykyisyyteen.
Hän suoristautui ja näki Kazanin hampaiden välkkyvän puolipimeässä.
Vieras oli noussut. Tuntematon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja
tuijotti häntä heikossa lampunvalossa, ja kun Jan avasi silmänsä, hän
näki, että hänen ylitseen kumartuneen miehen kalpeihin, hartaihin
kasvoihin oli piirrettynä suru, joka olisi voinut olla heijastus hänen
omastaan. Hetken he tuijottivat molemmat hiljaa ja hengittämättä
toisiinsa -- ja Kazanin selkäkarvat kohosivat. Jan ymmärsi, ettei tämä
mies ollut metsän poika. Mies ei kuulunut hänen väkeensä. Hänen
kasvonsa puhuivat etelän kansasta, sivistyksestä. Ja kuitenkin jokin
yhdisti heidät kaikista aidoista huolimatta ja teki heidät ystäviksi,
ennen kuin he vielä olivat sanoneet sanaakaan toisilleen. Vieras ojensi
kätensä, ja Jan tarttui siihen, ja tässä puristuksessa piili kaiken
yksinäisyyden ilmaus, kaikki kumppanuuden palava ikävöiminen, joka
täytti näiden molempien miesten sydämet.
-- Olette hiljakkoin saapunut tänne? mies sanoi puoliksi kysyen. --
Teidän rekennekö on -- tuolla?
-- Niin, Jan sanoi.
Vieras istuutui tuolille Janin viereen.
-- Leireistäkö? hän uteli innokkaasti.
-- Mistä leireistä?
-- Rautatieleireistä, missä avataan uusia linjoja, Wekuskon tuolla
puolella.
-- En tunne mitään leirejä, Jan vastasi yksinkertaisesti. -- En tiedä
mistään muusta rautatiestä kuin siitä, joka menee Le Pasiin. Minä tulen
Lac Bainista, Barren Landsin äärimmäisestä kolkasta.
-- Ettekö ole milloinkaan ennen ollut etelässä päin? vieras kysyi
hiljaa, ja Jan kummasteli hänen silmiensä ilmettä.
-- Kauan sitten, muinoin. Olen viettänyt koko elämäni -- tuolla
pohjoisessa. Jan osoitti sinne päin, ja toisen silmät kääntyivät sinne,
missä pohjantähti raukeasti välkkyi taivaalla.
-- Ja minä olen viettänyt koko elämäni tuolla alhaalla, hän vastasi ja
nyökkäsi etelään päin. -- Vuosi takaperin tulin tänne terveyttäni ja
onneani etsimään. -- Hän nauroi hermostuneesti. -- Minä saavutin
molemmat. Mutta jätän ne. Huomenna matkustan takaisin. Nimeni on
Thornton, hän lisäsi ja ojensi taas kätensä. -- Tulin Chicagosta.
-- Minun nimeni on Thoreau, Jan Thoreau, Jan sanoi. -- Olen lukenut
Chicagosta ja nähnyt kuvia siitä. Onko se suurempi kuin Winnipegin
kaupunki?
-- On, se on suurempi.
-- Suuren yhtiön virkamiehethän asuvat Winnipegissa, ja toimitusmies,
eikö niin?
-- Hudson Bay Companynko -- niin asuvat.
-- Ja kun on kysymys jostain tärkeästä -- oikein tärkeästä -- eikö
silloin ole parasta kääntyä toimitusmiehen puoleen? Jan kysyi.
-- Lähempänä on päätoimisto Prince Albertissa, Thornton sanoi ja
katseli kummastuneena Janin kasvojen jännittynyttä ilmettä.
-- Sinne ei ole pitkä matka, Jan virkahti ja nousi nopeasti. -- Entä
saisiko siellä jotain tärkeää toimitettua -- oikein tärkeää? -- Hän
laski kätensä Kazanin päähän ja kääntyi puoliksi ovea kohti.
-- Ehkä paremmin kuin toimitusmiehen luona, Thornton vastasi. -- Mistä
sitten kysymys onkin.
Yön hiljaisuudessa kaikui koirien pitkäveteinen ulvonta.
-- Kumppanit huutavat Kazania, Jan huomautti rauhallisesti, ikään kuin
ei olisi kuullut Thorntonin viimeistä muistutusta. -- Hyvää yötä, herra
Thornton!
Koirat istuivat odottamassa Janin ja Kazanin paluuta. Jan kuljetti ne
kauemmaksi, missä ne joutuivat aukiolta tiheän männikön piiloon, ja
teki tulen keittääkseen kahvia ja paistaakseen peuranlihaa. Heitettyään
jäätynyttä kalaa koirille, hän taittoi kuusenoksia, joille hän nuotion
ääreen levitti huopansa ja odotti sitten kahvin ja lihan valmistumista.
Koirat olivat jo lakanneet syömästä, kun hän itse alkoi, ja ne
asettuivat mahalleen aivan hänen jalkojensa juureen, valmiina iskemään
kiinni rippeisiin, joita hän heitteli niille. Jan huomasi, että ne joko
murisivat tai haukahtelivat. Ne eivät myöskään tapelleet lihapaloista,
joita hän viskoi niille, ja hän alkoi ihmetellä, rasittiko niitäkin
sama tukaluus, mikä kalvoi hänen omaa sydäntään.
Tämän tukaluuden, tämän kuolettavan yksinäisyydentunteen ja
sydämentuskan lisäksi oli hermostunut into tarttunut Janiin -- into
valjastaa koiransa ja väsymyksestä huolimatta kiiruhtaa siihen
paikkaan, josta Thornton oli puhunut -- Prince Albertiin -- ja siellä
iäksi vapautua siitä, mikä oli painanut häntä aina siitä monta vuotta
sitten kuluneesta illasta asti, jolloin hän hoippuen oli saapunut Lac
Bainiin soittamaan viuluaan Cumminsin vaimon kuollessa. Hän pisti
kätensä turkkinsa rintamukseen, missä hän tunsi puunrungosta ottamansa
paperit. Kaksikymmentä vuotta hän oli piilottanut niitä. Huomenna hän
aikoi lähteä viemään niitä suureen yhtiöön, jonka toimisto oli Prince
Albertissa. Ja sitten -- tämän tehtyään -- mitä olikaan Jan Thoreaun
elämästä jäljellä? Ehkä yhtiö pitäisi hänet, ja hän jäisi sivistyneelle
seudulle. Se olisi hänelle parasta. Hän taistelisi metsiensä houkutusta
vastaan, niin kuin hän vuosia taaksepäin oli torjunut tämän toisen
maailman houkutuksia, joka kerran oli täyttänyt hänet rauhattomuudella.
Sen hän oli tukahduttanut. Jos hän tosiaankin palaisi metsiinsä, hän
menisi kauas länteen tai itään päin. Eikä kukaan, joka joskus oli hänet
tuntenut, saisi enää kuulla Jan Thoreausta.
Kazan oli ryöminyt huovan ääreen ja uskaltanut lähestyä tuuma tuumalta,
kunnes sen suuri sudenpää lepäsi Janin käsivarrella. Kymmenen vuotta
sitten Jan oli ottanut Kazanin puolisokeana penikkana. Hän ja Melisse
olivat valinneet sen puolen tusinan voimakkaamman veljen ja sisaren
poikueesta. Kazan oli kaikki, mitä hänellä oli jäljellä. Hän piti
toisistakin koirista, mutta ne eivät olleet Kazanin vertaiset. Hän
kiersi käsivartensa lujemmin koiran kaulaan. Väsymys ja valkean lämpö
tekivät hänen päänsä raskaaksi, ja hän nukahti pian puuta vasten
nojaten.
Useita tunteja myöhemmin hän heräsi, ja avatessaan silmänsä hän näki
tulen edelleenkin palavan kirkkaasti. Toisella puolen sitä, koirien
takana, istui Thornton. Katsahdus taivaanlaelle, mistä tähdet olivat
sammumaisillaan, kertoi Janille, että oltiin aivan lähellä
päivänkoittoa. Hän kohosi pystyyn. Thornton hymyili ja puhalsi
savupilven toisensa perästä piipustaan.
-- Te olitte vähällä paleltua, hän sanoi, kun Jan tuijotti häneen, --
te nukuitte kuin kuollut. Minä odotin ensin teitä siellä ja yritin
ottaa sitten selvää teistä. Kas -- minä ajattelin... Hän epäröi ja
kolisti tuhkan piipunpesästä. Sitten hän katsahti Janiin. -- Kuulkaas,
poikaseni, jos olette pulassa -- jos teillä on huolia -- huono onni --
rahan puute -- niin ettekö voisi antaa minun auttaa itseänne?
-- Kiitos -- minulla on rahaa, Jan sanoi. -- Tahdon vain mieluummin
nukkua luonnon helmassa koirineni. Hyvä Jumala, olisin luultavasti
jäätynyt, ellette te olisi tullut! Te olette ollut täällä koko yön?
Thornton nyökkäsi.
-- Ja nyt on aamu, Jan sanoi, nousi pystyyn ja katsoi puiden latvojen
yli. -- Te olette kovin hyvä. Soisin voivani tehdä jotain hyväksenne.
-- Kyllä voittekin, Thornton sanoi rauhallisesti. -- Mihin aiotte --
täältä?
-- Yhtiön toimistoon Prince Albertiin. Me lähdemme tunnin kuluttua.
-- Ottaisitteko minut mukaanne? Thornton kysyi.
-- Mielelläni! Jan huudahti. -- Mutta siitä tulee vaivalloinen matka.
Minun täytyy kiiruhtaa, ja te ette kai ole tottunut juoksemaan koirien
jäljessä.
-- Se ei voi koitua minulle liian vaikeaksi, Thornton arveli. --
Toivon --
Taas Jan kummastui Thorntonin kasvojen ja äänen synkkää epätoivon
ilmausta.
-- Minulla on lihaa, kahvia ja korppuja, Jan sanoi ja meni käärönsä
luo. -- Haluatteko syödä aamiaista kanssani?
Neljännen päivän iltana he saapuivat ponnistuksia vaatineen matkan
jälkeen Prince Albertiin.
-- Menemme heti yhtiön toimistoon, Jan selitti.
Nyt Thornton opasti hänet ikivanhalle rakennukselle kaupungin läntiseen
laitaan. Thornton vei hänet toimistoon, joka oli täynnä nuoria koneella
kirjoittavia naisapulaisia, ja siellä Thornton jätti käyntikorttinsa
harmaahapsiselle herrasmiehelle, joka istui pulpettinsa ääressä ja
nimeen katsahdettuaan nousi ylös, kumarsi ja pudisti hänen kättään.
Heti sen jälkeen avattiin muuan ovi, ja Jan Thoreau meni yksin ja
pamppailevin sydämin sisälle, käsi kouristuneesti tavoitellen papereita
povitaskusta.
Thornton odotti ulkopuolella. Tunti kului, eikä ovi kuitenkaan
avautunut. Pulpetin ääressä istuva mies vilkaisi ihmetellen
Thorntoniin. Kaksi tyttöä alkoi kuiskien kummastella, kuka se
pohjoisesta tullut villi olikaan, joka vei tunnin toimitusmiehen
ajasta. Kului lähes kaksi tuntia, ennen kuin Jan taas näyttäytyi. Hän
oli viisi vuotta vanhentunut näinä kahtena tuntina. Hartiat olivat
kumarassa, poskille oli levinnyt kummallinen kalpeus. Thorntonista
tuntui kuin hänen kasvonsakin olisivat laihtuneet. Pää painuksissa ja
ympärilleen katsomatta Jan asteli huoneen läpi, ja kun viimeinen ovi
avautui laskeakseen heidät ulos himmeän talviauringon valoon, Thornton
kuuli häneltä pääsevän tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Hänen sormensa
kiertyivät Janin käsivarteen, hänen silmänsä säkenöivät. -- Jos tuolla
ylhäällä ollaan sinua kohtaan pikkumaisia, hän huudahti kiivaasti, --
niin sano minulle vain, ja minä totisesti puristan ne ruuvipihteihin!
Ja jos rahoja tarvitaan, niin on minulla puoli miljoonaa, opettaakseni
heille säädyllisyyttä!
-- Kiitos, Jan sanoi sortuneella äänellä. -- Ei ole kysymys siitä. En
tarvitse rahoja. Puoli miljoonaa tuskin riittäisi sen ostamiseen --
minkä äsken annoin itseltäni.
Hän pisti kiivaasti kätensä tyhjään taskuun, missä paperit olivat
olleet.
26