Ensi lumen tultua saapui nuori Dixon Fort Churchillista. Jean de
Gravois tapasi hänet tiellä lähellä Ledoqin asuntoa. Kun englantilainen
tunsi pikku ranskalaisen, hän hyppäsi reestään ja meni ilosta loistavin
kasvoin ja ojennetuin käsin häntä vastaan.
-- Hyvänen aika, eikö siinä olekin vanha ystäväni Jean! hän huudahti.
-- Minä juuri ajattelin teitä, Gravois, ja kuinka te kaksi vuotta
takaperin olitte vähällä tappaa minut. Olen sen jälkeen oppinut paljon
lumimaan kansasta, enkä milloinkaan enää tee sellaista. -- Nauraen hän
tarttui Jeanin käsiin. -- Entä kuinka Gravoisin vaimo ja pikku Gravois
voivat -- ja Melisse? hän lisäsi, ennen kuin Jean ennätti mitään
sanoakaan.
-- Kaikki hyvin, herra Dixon, Jean vastasi. -- Pikku Gravoisit ovat
vain kasvaneet suuriksi ihmisiksi.
-- En voi auttaa sitä, että pidän tuosta Dixonista, hän virkkoi tuntia
myöhemmin Iowakalle, -- enkä kuitenkaan haluaisi pitää hänestä.
Mistähän se johtunee?
-- Senkö vuoksi, että pelkäät Melissen pitävän hänestä? hänen vaimonsa
kysyi hymyillen hänen olkansa yli.
-- Kautta pyhimysten, eiköhän vain siinä olekin syy! Jean myönsi
suoraan. -- Minä vihaan ulkomaalaisia -- ja Melisse kuuluu Janille.
-- Niin kuului kerran, mutta siitä on jo pitkä aika, Jean.
-- Olkoon vain, mutta sittenkin minun on vaikea uskoa sitä, rakkaani.
Jospa Jan tahtoisi puhua hänen kanssaan --
-- Nainen väsyy odottamaan, Iowaka keskeytti hänet lempeästi. -- Jan
Thoreau on odotuttanut liian kauan!
Kun he viikkoa myöhemmin seisoivat ovensa edessä, he näkivät Dixonin ja
Melissen astelevan hiljakseen pitkin metsänreunaa. Iowaka katsahti
nauraen Jeaniin.
-- Enkö sanonut, että Jan on odotuttanut liian kauan?
-- Siis -- jos minä olisin viipynyt Athabaskan maassa yhden tai pari
vuotta, sinä olisit seurustellut ulkomaalaisen kanssa? Jean kysyi ja
hänen kasvonsa synkkenivät.
-- Paljon mahdollista, Iowaka vastasi veitikkamaisesti ja juoksi
tupaan.
Sadatellen Jean asteli varastohuoneelle. Häntä suututti se kylmyys,
jolla Jan mukautui olosuhteisiin.
-- Tuo Dixonhan on Melissen seurassa aamuisin, päivisin ja iltaisin, ja
he kävelevät joka päivä metsässä, hän sanoi Janille. -- Pian tulee Lac
Bainissa häät!
-- Melisse ansaitsee hyvän miehen, Jan vastasi järkähtämättömän
tyynenä. -- Minä pidän Dixonista.
Sielunsa syvyydessä hän tiesi, että päivä päivältä loppu lähestyi häntä
yhä enemmän. Hän ei kertonut Melisselle, että hän oli palannut Lac
Bainiin ollakseen vielä kerran hänen läheisyydessään, eikä hän uskonut
sitä Jeanillekaan. Hän oli tosiaankin aavistellut, että tämä talvi
leirissä tuottaisi hänelle sekä iloa että surua -- mutta Dixonia hän ei
ollut ottanut lukuun. Päivän toisensa perästä hän näki Melissen ja
englantilaisen yhdessä, ja vaikka hänessä ei herännytkään mitään
sellaista hurjaa mustasukkaisuutta, joka varmaankin olisi raadellut
Jean de Gravoisia, lisäsi tietoisuus siitä, että tuo nuori tyttö solui
pois häneltä, yhä suuremman surun sen painoksi mikä jo kalvoi hänen
sydäntään.
Dixon ei yrittänytkään salata tunteitaan. Hän rakasti Melisseä. Sen hän
sanoikin Jeanille eräänä päivänä aivan avoimesti. Vilpittömään tapaansa
hän puhui asioita, jotka voittivat Jeanin perinnäisten ennakkoluulojen
viimeisen hivenenkin ja pakottivat hänet myöntämään, että tämä oli
aivan toisenlainen ulkomaalainen kuin hänen ennen tapaamansa.
-- Hitto vie, minä pidän hänestä, hän sanoi itsekseen, -- ja kuitenkin
näkisin hänen mieluummin menevän iankaikkiseen autuuteen kuin ottavan
Melissen Janilta!
Suuri lumi tuotti ratkaisun asiaan. Se tuli aikaisin joulukuussa. Dixon
oli aamulla lähtenyt Ledoqin luo. Puolenpäivän aikaan taivas oli
lyijynmusta, ja vähän myöhemmin ei voinut lumituiskun takia nähdä
kymmentä askelta eteensä. Englantilainen ei palannut samana
päivänä. Eikä hän tullut seuraavanakaan, ja Gravois ajoi pitkin
vuorenharjannetta, kunnes saapui ranskalaisen tuvalle, missä sai kuulla
Dixonin edellisenä iltana lähteneen Lac Bainiin. Silloin hän meni
Melissen luo.
-- Merkitsee jokseenkin varmaa kuolemaa lähteä etsimään häntä, hän
sanoi. -- Emme voi enää käyttää koiria. Lumikengät vajoavat kuin
lyijykuulat, ja lähteminen kymmenen kilometrin päähän leiristä on
ketunruuaksi joutumista!
Oli pimeä, kun Jan tuli tupaan. Melisse hypähti ylös heikosti
huudahtaen, nähdessään hänen tulevan aivan valkoisena lumesta. Hänellä
oli kevyt käärö selässä ja pyssy kädessä.
-- Minä menen etsimään häntä, Jan sanoi hiljaa. -- Jos hän elää, tuon
hänet mukanani kotiin sinulle.
Hitaasti Melisse lähestyi, ja Jan kuuli oman sydämensä sykinnän.
Unohtaisiko hän milloinkaan tätä katsetta? Tytön silmät loistivat kuin
ennenkin, hänen käsivartensa olivat ojennetut, hänen huulensa avoinna.
Jan tiesi, kuinka Suuri Henki kerran oli ilmestynyt Mukeelle ja kuinka
valkoinen nainen, kuin lumihuntu, oli tullut puoliverisen silmien ja
tämän Ihmeellisen väliin, jota hän oli katsellut. Tämä sama huntu tuli
Janin ja nuoren tytön väliin. Kuin ilmestyksenä Jan näki hänen kasvonsa
niin lähellä itseään, että tunsi hänen suloisen hengityksensä, ja hän
tiesi, että hänen toinen kätensä oli Melissen molemmissa, ja sitä
painettiin kevyesti tämän rintaa vasten.
-- Jan, sankarini --
Nyyhkyttäen tämä hoippui takaisin yöhön. Hän kuuli Melissen äänen
huutavan häntä, mutta männikön hurja kohina ja hänen aivojensa humina
estivät häntä erottamasta sanoja. Jan oli nähnyt rakkauden valon
loistavan hänen silmistään -- Dixonin herättämän rakkauden! Ja Jan
halusi löytää eksyneen! Vihdoinkin hän -- Jan Thoreau -- sai näyttää,
ettei vanha rakkaus ollut hänestä kuollut; hän tahtoi tänä yönä --
huomenna -- ylihuomenna ja kunnes hän kaatuisi kuolleena maahan --
tehdä Melissen tähden, mitä oli luvannut tehdä heidän rekimatkallaan
Ledoqin luo.
Vasta päivän valjetessa hän saapui Ledoqin majalle. Ranskalainen
tuijotti kummastellen häntä, saadessaan kuulla hänen aikovan etsiä
Dixonia.
-- Ette te löydä häntä, hän sanoi vitkaan, -- mutta jos olette
päättänyt lähteä, minä tulen mukaan. Ei ole missään tapauksessa suuria
toiveita hänen palaamisestaan.
-- Älkää, Jan kielsi. -- Yksi on yhtä hyvä kuin kaksikin, ellemme etsi
kumpikin erikseen. Tulin tämän kautta saadakseni tietää, aikoiko
lumisade ennen Dixonin lähtöä.
-- Tunnin kuluttua hänen lähdöstään ei voinut nähdä kättään silmiensä
edessä, Ledoq vastasi ja alkoi laittaa myttyään kuntoon. -- Epäilemättä
hän on harhaillut Lac Bainin ympäri ja ohi. Menemme yhdessä sinne ja
sitten kumpikin omalle tahollemme.
He palasivat yli vuoren ja pysähtyivät, kun vaisto sanoi heille, että
olivat vastapäätä järven männikköä. Siellä he erosivat, Jan meni,
mikäli hän saattoi arvata, luodetta kohti; Ledoq lähti hiljalleen ja
toivottomana etelään päin.
Janista ei ollut mikään suuri uhraus tämä ottelu suuren lumen kanssa
Melissen onneksi. Miltä se tuntui Ledoqista, ei yksikään ihminen
milloinkaan saanut tietää, sillä vasta sitten kun kevät oli sulattanut
lumen, löysi Lac Bainin väki kaukaa etelästä, mitä ketut ja sudet
olivat jättäneet hänestä jäljelle.
Pelkäämättä Jan syöksyi lumen valkoiseen maailmaan. Hänellä ei ollut
oppaanaan kallioita eikä puita, sillä kaikki oli verhoutuneena
intiaanijumalan raskaaseen, juhlalliseen lumiasuun. Puut taipuivat
kaksinkerroin sen alla; maailma väänteli mykässä tuskassa sen
alituiseen kasvavan painon pusertamana. Tuossa hirveässä hiljaisuudessa
kuului Janin ääni hurjina, kaikuvina huutoina. Aina vähän väliä hän
ampui laukauksen, ja joka laukauksen jälkeen hän kuunteli kauan ja
tarkkaavasti. Kaiku vastasi hänelle nauraen, ilkkuen, ja joka kerran
vallitsi taas sama synkkä hiljaisuus kuin ennenkin.
Päivä valkeni -- ei paljonkaan valoisempana kuin yö. Hän meni järven
yli ja vajosi joka askelella aina polviin asti. Aina puolen tunnin
kuluttua hän ampui laukauksen. Hän kuuli laukauksia etelästä ja
ymmärsi, että Ledoq oli siellä päin; joka kerta kajahtivat laukaukset
entistä heikommin, kunnes ne vihdoin häipyivät kokonaan.
Järven toisella puolella hän tapasi taas metsää, ja hänen äänensä
kaikui turhaan sen synkässä syvyydessä. Ei elon merkkiäkään näkynyt
hänen ympärillään, ei erottanut muuta ääntä kuin lumihiutaleiden
hiljaista putoamista. Yli metrin syvyyteen tämän lumen alle olivat
erämaan nelijalkaiset kaivautuneet; aivan honkien runkoja vasten ja
telttamaisten peitteittensä suojaamina odottelivat linnut kuin
elottomina pahan sään taukoamista.
Lumituisku lisääntyi, ja yön saavuttua hän kaivautui suureen reikään
pehmeään lumeen ja täytti sen puunoksilla vuoteekseen. Herättyään
muutamien tuntien kuluttua hän nousi, työnsi päänsä ylös ja huomasi
olevansa hautaantunut kainaloihinsa asti. Leveiden lumikenkiensä avulla
hän kaivautui esiin, kunnes oli polvillaan lumessa.
Silloin hän kohotti kääröään, ja hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä.
Toinen puoli kääröstä oli syöty!
Epätoivon huudahdus kuului hänen huuliltaan. Kapea jauhojuova juoksi
hänen sormiensa välitse lumelle. Hän veti esiin jyrsityn kinkunpalan ja
vähän teetä -- siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä hänen mukanaan
olleesta varastosta.
Kinkunpalassa näkyi pienien terävien hampaiden jälkiä, jotka
paljastivat hänelle, mitä oli tapahtunut. Hänen nukkuessaan oli kärppä
varastanut hänen eväitään.
Tunnin hän etsi lumesta, arvellen tuon pikku eläimen jättäneen
saaliinsa johonkin lähelle, mutta turhaan! Hän laittoi silloin tulen,
sulatti lunta teevedeksi ja paistoi silavaviipaleen, jonka hän söi
vielä jäljellä olleiden korpunmurujen kanssa. Jauhot hän veti
veitsellään kokoon ja pani ne nahkatakkinsa taskuun. Sitten hän
suuntasi kulkunsa sinne päin, missä otaksui Lac Bainin olevan.
Lakkaamatta hän huusi Dixonia ja ampui vähän väliä laukauksen. Illan
tultua hän laittoi tulen ja söi kaksikolmannesta kinkun tähteestä.
Taskussaan olevat jauhot hän jätti koskematta.
Oli vielä yö, kun hän nousi ja ponnisteli eteenpäin.
Hänen ensimmäinen tuskansa oli nyt vaimennut. Sen sijaan hän tunsi
melkein tyydytyksen tunnetta. Toista kertaa hän taisteli kuoleman
kanssa Melissen tähden. Eikä se tällä kerralla itse asiassa ollutkaan
mikään erittäin vaikea taistelu. Hän oli Punaisen Kauhun aikana
pelännyt kuolemaa, mutta hän ei pelännyt sitä kuolemaa, joka uhkasi
häntä paksussa lumessa. Se pikemmin houkutteli häntä ihmeellisellä
tavalla. Jos hän kuolisi, hän kuolisi Melissen tähden, ja tämä
muistelisi aina hänen tekoaan. Syötyään viimeisen kinkunpalan hän
selvitti itselleen, mitä lopun tullessa tekisi. Pyssynperään hän
piirtelisi muutamia jäähyväissanoja Melisselle. Vieläpä hän
ajattelikin, mitä kirjoittaisi. Neljä sanaa: -- Melisse, minä rakastan
sinua. Ja illalla tulen ääressä istuessaan hän alkoi piirtää nimeä.
-- Huomenna, hän sanoi itsekseen, -- laitan sen valmiiksi.
Hänen alkoi tulla kova nälkä, mutta hän ei kuitenkaan koskenut
jauhoihin. Hän nukkui kuusi tuntia, ja sitten hän joi lämmintä teetä.
-- Uurastamme päivänkoittoon, Jan Thoreau, hän puheli itsekseen, -- ja
sitten, ellei mitään satu, valmistamme viimeisen leirimme ja lopetamme
jauhot. Sitten on loppumme; meillä ei ole enää mitään syötävää.
Hän jätti lumikenkänsä -- ne vain vaivasivat häntä -- ja
huopapeitteistään kaksi, jotka painoivat hänen hartioillaan kuin lyijy.
Sitten hän laski patruunansa -- kymmenen jäljellä!
Hän ampui laukauksen.
Kuuliko hän kaiun?
Hän säpsähti. Hän heristi korviaan kuullakseen toistamiseen tämän
äänen. Se tuli silmänräpäyksessä -- tällä kerralla se ei selvästikään
ollut mikään kaiku.
-- Ledoq! hän huusi ääneen. Hän ampui uudestaan.
Hän kuuli nyt aivan selvästi laukauksen. Hetken kuluttua hän kuuli taas
laukauksen, nyt paljon lähempää kuin ennen, ja hän pamautti
vastaukseksi. Muutaman sadan metrin päästä hän tuli matalalle
harjanteelle ja kohotti silloin äänensä voimakkaaksi huudoksi. Laukaus
vastasi vuoren toiselta sivulta.
Vyötäisiin asti lumessa hän alkoi ryömiä ylöspäin, hivuttautuen
eteenpäin pienten puiden ja pensaiden avulla, ja vähän väliä hänen
täytyi pysähtyä puoliksi ojentautuakseen tuossa pehmeässä aineessa,
jossa hän pyrki väsymyksestä läähättäen eteenpäin. Vuoren huipulle
tultuaan hän huusi uudelleen. Valkoisen lumiusvan läpi hän kuuli heikon
äänen toiselta sivulta, mutta Jan tiesi, että se oli hyvin lähellä,
vaikka se tuntui heikolta.
-- Jotain on tapahtunut Ledoqille, hän ajatteli; -- mutta hänellä on
varmaankin ruokaa, ja me voimme elää sillä, kunnes lumimyrsky on ohi.
Päästyään kappaleen matkaa eteenpäin, hän tunsi savunhajua; vielä
edempänä hän huomasi savu tuprun kohoavan pilviä kohti, ja viimein hän
havaitsi risumajan ja näki jonkun ihmisen tulevan vastaansa nelinkontin
kuin eläimen.
Hän ponnisteli sen luo, ja haamu horjui ja olisi kaatunut, ellei paksu
lumi olisi ottanut vastaan. Vielä askel, ja huudahdus pääsi Janin
huulilta. Se ei ollutkaan Ledoq, vaan Dixon, seisoen siinä kalpein,
laihoin piirtein ja tuijottaen pyryyn!
-- Hyvä Jumala, minä olen nälkään ja janoon nääntymäisilläni!
englantilainen ähkyi ja ojensi käsivartensa. -- Thoreau -- Jumala
olkoon ylistetty.
Hän horjui ja kaatui lumeen.
-- Minä keitän teille vettä -- ja jotain syötävää -- heti! Jan sanoi.
Hänen äänensä oli soinnuton, ja maailma pyöri hänen silmissään, kun hän
heitti maahan käärönsä korjatakseen tulta. Hän tunsi väsymystä, joka
varmaankaan ei johtunut ainoastaan rajuilmasta. Hän ripusti kuitenkin
molemmat keittoastiansa liekeille ja täytti ne lumella. Toiseen hän
tyhjensi kourallisen jauhoja, jotka olivat hänen taskussaan -- toiseen
hän pani teetä. Viidentoista minuutin kuluttua hän vei ne
englantilaiselle.
Dixon joi ahneesti lämmintä teetä, ja yhtä ahneesti hän söi keitettyä
jauhovanukasta. Jan katseli nälkäisenä, kunnes kaikki oli syöty.
-- Se ei tullut silmänräpäystäkään liian varhain, Thoreau, hän sanoi
kiitollisena ja ojensi kätensä. -- Yö vielä ja --
Äkkiä hän pysähtyi. Armias taivas, mitä tuo on?
Ensi kerran hän huomasi kumppaninsa kasvojen riutuneen ilmeen. Janin
pää vaipui raukeana rinnalle. Hänen kätensä olivat jääkylmät.
-- Ei se mitään ole, hän mutisi uneliaasti, -- minä myöskin olen
nälkään nääntymäisilläni, Dixon! Ei ole enää mitään syötävää, hän
jatkoi, nähdessään toisen katsahtavan kääröön. -- Minä annoin teille
viimeiset jauhot. Ei ole mitään muuta kuin -- suolaa ja teetä. --
Raskaasti huoahtaen hän heittäytyi risumajaan.
-- Antakaa minun nukkua!
Kun Dixon oli tutkinut käärön vakuuttuakseen, ettei siellä ollut mitään
syötävää, hän kömpi takaisin Janin luo ja pani maata hänen viereensä.
Hänen herätessään oli jo valoisa päivä, ja nähtyään lumisateen
tauonneen hän huusi kumppanilleen.
Jan ei liikahtanutkaan. Hetkiseksi Dixon laskeutui kuuntelemaan,
hengittikö hän; sitten hän hoippui tulen luo. Taivas oli raskas ja
lyijynharmaa; äänetön kolkko hiljaisuus oli seurannut lumimyrskyn
vinkunaa.
Äkkiä Dixon kuuli ääntä. Lähellä hän näki variksen hyppivän sinne tänne
lumella. Se huusi nälissään, ja sen suuret pöllönsilmät tuijottivat
Dixoniin. Mies tuijotti vastaan, peläten liikahtavansa. Hitaasti ja
varovaisesti hän ryömi hakemaan asettaan, ja se kädessä hän vajosi
lumeen. Kun laukaus kajahti, Jan liikahti, mutta ei avannut silmiään
edes silloin kun Dixon riemuiten huudahti hänelle, että hän oli
hankkinut heille ruokaa. Hän kuuli sen ja yritti kohottautua, mutta
jokin hänen tahtoaan voimakkaampi hangoitteli vastaan. Hänestä tuntui
kokonaiselta iankaikkisuudelta, ennen kuin hän taas kuuli ääntä. Hän
tunsi itseään nostettavan, ja avattuaan silmänsä hän makasi pää
englantilaisen olkapäähän nojaten.
-- Juokaa tämä, Thoreau, hän kuuli.
Hän joi ja tajusi, ettei se ollutkaan teetä, mikä hänen kurkustaan
valui alas, vaan lämmintä verta.
Yhtäkkiä hän heräsi. Dixon tarjosi lautasella hänelle muutamia pieniä
lihanpalasia, ja kyselemättä hän söi. Äkkiä, kun jäljellä oli enää vain
pari kolme palaa, hän lopetti.
-- Hyvä Jumala, minähän olen syönyt kaiken! hän huudahti pelästyneenä.
-- Mitäpä sillä väliä, nuori englantilainen vastasi, -- sainhan minä
teidän jauhonne, Thoreau; te olette saanut minun varikseni. Eikö se ole
oikeudenmukaista?
Ja he puristivat lujasti toistensa käsiä, ja Janin sydämessä syntyi
sanoja, jotka melkein purkautuivat esiin hänen huuliltaan, sanoja,
jotka kaikuivat hänen aivoissaan ja muodostuivat äänettömäksi
rukoukseksi: -- Melisse, minä kiitän suurta Jumalaa, että sinä rakastat
juuri tätä miestä! Mutta vaieten hän horjui jaloilleen ja meni ulos
pimeyteen.
-- Myrsky on kenties tauonnut vain hetkeksi, hän sanoi. -- Me emme saa
lainkaan menettää aikaa. Kuinka kauan olitte kuljeskellut, ennen kuin
saavuitte tähän?
-- Noin kymmenen tuntia, Dixon sanoi. -- Minä pyrin kompassin mukaan
länteen päin, kunnes tiesin kulkeneeni Lac Bainin ohi ja käännyin
sitten pohjoista kohti.
-- Oh, teillä on kompassi, Jan sanoi, ja hänen silmänsä loistivat. --
Koska te tulitte niin pian tänne, niin olemme hyvin lähellä leiriä!
Sanokaa minulle, missä on pohjoinen?
-- Tuolla.
-- Silloin menemme etelään päin -- kaakkoon. Meidän täytyy olla
luoteeseen Lac Bainista.
Jan otti pyssynsä ja pani vain teen ja molemmat keittoastiat kääröön;
jäljellä olevan huovan hän jätti lumeen. Englantilainen seurasi aivan
hänen kintereillään, kiväärin painosta kumarassa. Vaivalloisesti he
saapuivat vuoren huipulle, ja kun Jan hetkiseksi pysähtyi katsomaan
ympärilleen, Dixon vaipui syvälle lumeen.
-- Minä en jaksa enää, Thoreau, hän läähätti väsyneesti. Hänen
silmissään ei ollut lainkaan pelkoa; hänen äänensä sävy oli iloinenkin.
-- Minä tunnen tämän harjanteen, Jan huudahti rohkaisevasti. -- Siitä
ei ole ainakaan kymmentä kilometriä enempää Lac Bainiin. On parasta,
että jätätte aseenne.
Dixon yritti nousta, ja Jan auttoi häntä. He kulkivat hitaasti
eteenpäin ja lepäsivät vähän väliä, mutta joka kerta kun Dixon nousi
ylös, hänen kasvonsa vääntäytyivät tuskasta.
-- Haluaisin teidän jatkavan yksinänne, hän sanoi. -- Tehän voisitte
lähettää apua --
-- Minä lupasin Melisselle tuoda teidät kotiin, jos löytäisin teidät,
Jan vastasi kasvot poispäin käännettyinä. -- Jos rajuilma puhkeaisi
uudelleen, niin olisitte mennyttä.
-- Sanokaa -- sanokaa, hän kuuli Dixonin voihkivan, -- lähettikö hän
teidät minua etsimään, Thoreau?
Englantilaisen äänessä veti jokin Janin katseen häneen. Hänen laihoja
poskiaan väritti heikko puna; hänen silmänsä säteilivät.
-- Lähettikö hän teidät?
-- Ei sanoillaan, herra Dixon, ja Jan koetti puhua tyynesti. -- Mutta
minä tiedän hänen tulevan hyvin onnelliseksi, jos saavun kotiin teidän
kanssanne.
Vähän myöhemmin hän pysähtyi ja teki tulen; ja sillä hän sulatti
uudelleen lunta ja keitti teetä. Juoma virkisti heitä, ja he jatkoivat
kulkuaan. Vähän kauempana Jan ripusti aseensa puuhun selittäen, että he
saattoivat tulla noutamaan sen päivän tai parin perästä.
Yhä raskaammin Dixon nojasi häneen, ja yhä useammin heidän täytyi
levätä. Kolme kertaa he pysähtyivät tekemään tulen ja keittämään
teetä. Oli pimeä, kun he päätyivät harjanteelta alas Lac Bainin
lumipeitteiselle jäälle. Puoliyö oli kulunut, kun Jan retuutti Dixonia
männiköstä hakkuupaikalle. Ei missään palanut valoa, ja hän meni
puolitiedottomine taakkoineen yhtiön varastohuoneelle. Siellä hän
herätti Croissetin, joka päästi heidät sisälle.
-- Pidä huolta Dixonista, Jan sanoi, -- äläkä herätä ketään yöllä! On
kyllä aikaa huomenaamulla varhain puhua, mitä on tapahtunut.
Oman huoneensa liedellä hän keitti lihaa ja kahvia, ja kauan hän istui
hiljaa tulen ääressä. Hän oli tuonut Dixonin kotiin. Aamulla Melisse
saa tietää sen. Ensin hän menee englantilaisen luo, sitten -- sitten --
Melisse tulee hänen luokseen!
Hän nousi ja istuutui pienen pöydän ääreen, joka oli hänen huoneensa
nurkassa.
-- Ei, Melisse ei saa tulla luokseni huomenaamulla, hän kuiskasi. --
Hän ei enää milloinkaan saa nähdä Jan Thoreauta.
Hän otti kynän ja paperia ja kirjoitti. Arkin toisensa jälkeen hän
rutisti kokoon ja heitti tuleen. Viimein hän kirjoitti nopeasti ja
epätoivoisesti ranskaksi seuraavat harvat rivit:
-- Minä olen tuonut hänet takaisin sinulle, Melisseni, ja rukoilen
hyvää Jumalaa, että Hän soisi onnea sinulle! Jätän vanhan viuluni, ja
aina kun soitat sillä, se puhuu sinulle Jan Thoreaun rakkaudesta.
Sitten hän taittoi paperin ja sulki sen yhtiön kirjekuoreen. Hyvin
hiljaa hän meni ulos autiolle varastohuoneelle. Valoa sytyttämättä hän
haki kuntoon uuden käärön, hiukan ruoka- ja ampumavaroja. Kirjekuoren
hän osoitti Melisselle ja pani sen niin, että Croisset tai toimitusmies
löytäisivät sen aamulla. Hänen koiransa olivat varastohuoneen takana
katoksessa, ja hän meni sinne, ja kutsui niitä hiljaa ja varovasti
nimeltä. Hiljaa ne tallustelivat isäntänsä perässä metsänreunaan, ja
aivan vanhan hongan alle, joka vartioi hautaa, Jan pysähtyi ja ojensi
äänettömänä käsivartensa pikku majaa kohti. Koirat katselivat. Kazan --
silmäpuoli johtaja -- tuijotti hänestä yön pimeyteen ja päästi
hiljaisen ulvahduksen. Surkeasti vinkuva tuulenpuuska suhisi honkien
latvoissa, ja Janin huulilta tunkivat nyyhkyttävät sanat, jotka hän oli
kuullut tämän saman haudan ääressä yli seitsemäntoista vuotta
takaperin, kun Williamsin kyynelten tukahduttama ääni oli kohonnut
viimeiseksi rukoukseksi Cumminsin vaimon puolesta.
-- Suuri Jumala suojelkoon Melisseä!
Hän kääntyi tielle, missä Jean de Gravois oli otellut englantilaisen
kanssa, kuljetti koirat ja reen luikertelevaa polkua myöten yli suon ja
saapui vihdoin yksinäiselle kallion yli esiinpistävälle puulle, johon
hän oli kätkenyt paperinsa. Ne hän kaivoi nyt esiin puukkonsa avulla.
Päivä jo melkein koitti, ennen kuin häh löysi vuorenhuipulle jättämänsä
kiväärin. Heti sen jälkeen alkoi sataa lunta. Hän oli siitä iloinen,
sillä se peitti hänen jälkensä.
Kolmetoista päivää hän ajoi koiriaan paksussa lumessa etelään päin.
Neljäntenätoista hän saapui Le Pasiin, sivistyksen rajavartiopaikkaan.
Oli yö, kun hän tuli metsästä, ja etäällä Saskatchewanin toisella
puolen näkyivät välkkyvät valot.
Hetkistä ennen kuin hän lähti sen yli, hän antoi väsyneiden koiriensa
pysähtyä ja käänsi kasvonsa autiota, synkkää pohjolaa kohti, mihin
revontulet raukeine liekkeineen viittoivat häntä, sanoen hänelle, että
vanha, vuosisatoja jatkunut elämä odotti häntä aina maapallon
napapiirissä.
-- Hyvä Jumala siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikkina aikoina,
Melisseni, hän kuiskasi; ja hitaasti hän astui sitten koiriensa edellä
virran yli toiseen maailmaan.
25