Koko kevään ja kesän Jan vietti Barrensin-maan rämeissä ja matalilla
harjanteilla. Kesti kaksi kuukautta, ennen kuin hän taas ilmestyi
leiriin, ja silloin hän viipyi siellä vain sen verran, että ehti
varustautua uudelleen.
Melisse oli hiljaisuudessa kärsinyt nämä kuukaudet -- sydän täynnä
surua ja yksinäisyyttä, jota ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse.
Iowakaltakin hän kätki surunsa. Ja kuitenkin hänen mielensä ollessa
raskaimmillaankin, hän piti itsepintaisesti kiinni toivosta. Vasta kun
Jan viimeisen kerran kävi Lac Bainissa tämä toivo lakkasi kokonaan.
Ensimmäisenä iltana rämeseudulta palaamisensa jälkeen Jan tuli tupaan.
Hänen partansa oli taas kasvanut. Hiukset olivat pitkät ja suortuneet
ja riippuivat sekaisin hartioilla. Kadonnut oli tunteellinen kauneus
hänen suurista silmistään, jotka joka vivahduksellaankin -- joko ilon
tai surun -- olivat kerran herättäneet Melissessä myötätuntoa. Hänen
kasvoillaan oli metsäihmisen vuosisataisen vaiteliaisuuden leima.
Päättävästi ja kuitenkin lempeästi ne sysäsivät takaisin kaikki
entisyyteen suuntaavat viittaukset ilmaantumasta sanoin tai teoin ja
pitivät tiukasti Melissen etäällä hänestä.
Tällä kerralla Melisse ymmärsi, ettei hänen rinnassaan ollut toivon
kipinääkään. Jan oli iäksi kadonnut hänen elämästään, jättäen jälkeensä
-- kuin kauheaksi haamuksi kaikesta siitä, mitä he kerran olivat olleet
toisilleen -- vanhan viulunsa tuvan seinälle.
Kun hän uudelleen oli jättänyt heidät, tytölle tuli viulu yhä enemmän
samaksi, mitä se kerran oli ollut Janille. Melisse soitteli niin kuin
hänkin oli soitellut, antoi sen kielien tulkita yksinäisyyttään ja
sydänsurujaan, ja välillä hän saattoi laskea sen rinnalleen ja
puhutella sitä, niin kuin Jankin ennen oli sitä puhutellut.
-- Jospa sinä vain voisit! hän kuiskasi sille eräänä päivänä, kun syksy
lähestyi. -- Jospa sinä voisit kertoa minulle hänestä ja sanoa minulle,
mitä minun pitäisi tehdä -- sinä vanha rakas viulu!
Kerran syksyllä Jan tuli koirineen reellä noutamaan ruokavaroja ja
ansoja. Hän aikoi viettää talven kolmesataa kilometriä lännempänä
Athabaskan maassa. Hän jäi viikoksi Lac Bainiin, ja tällä välin saapui
jalkaposti Fort Churchillista.
Kirjeenkantaja toi uuden kokemuksen Melissen elämään -- hänen
ensimmäisen kirjeensä. Se oli nuorelta Dixonilta -- yli kaksikymmentä
tiheästi täytettyä sivua, missä hän ilmoitti aikovansa viettää osan
lähestyvää talvea Lac Bainissa.
Hän luki parhaillaan viimeistä sivua, kun Jan tuli tupaan. Hänen
poskiaan peitti heikko puna, ja hän katsahti ilosta loistaen Janiin.
-- Kirje! hän huudahti ja ojensi nuo kirjoitetut lehdet. -- Kirje --
minulle, Jan, aina Churchillista asti!
-- Kuka Herran nimessä -- tämä alkoi hymyillen; sitten hän keskeytti
lauseensa.
-- Se on herra Dixonilta, tyttö sanoi ja punastui kovin. -- Hän aikoo
viettää osan talvea meillä.
-- Se ilahduttaa minua, Melisse, Jan sanoi rauhallisesti. -- Minä pidän
hänestä ja haluaisin mielelläni tutustua häneen paremmin. Toivoakseni
hän tuo mukanaan sinulle vähän uusia kirjoja -- ja viulunkieliä.
Soitteletko sinä paljon nykyään?
-- Soittelen kyllä. Etkö tahtoisi soittaa minulle, Jan?
-- Minun käteni ovat kovin kankeat; sitä paitsi olen unohtanut koko
taitoni.
-- Nekin kappaleetko, joita soittelit minun pienenä ollessani?
-- Luulen ainakin, Melisse. Mutta sinä et saa milloinkaan unohtaa
niitä.
-- En unohdakaan, tyttö vastasi hiljaa. -- Ja sitten ehkä kerran voin
opettaa ne sinulle uudestaan.
Jan ei nähnyt häntä ennen kuin kuusi kuukautta myöhemmin tullessaan
kotiin turkiksineen vuosittaiseen peuranpaistojuhlaan. Silloin hän sai
tietää, että Melisse oli saanut vieläkin kirjeen ja että Dixon olikin
mennyt Lontooseen sen sijaan että olisi tullut Lac Bainiin.
Juhlan jälkeisenä päivänä Jan palasi Athabaskan maahan. Keväällä häntä
ei nähty Lac Bainissa. Alkukesästä hänestä ei kuulunut mitään uutisia.
Jean meni vesitse Athabaskaan ja tapasi Thoreaun majan tyhjillään.
Siinä ei ollut asuttu pitkään aikaan. Intiaanit sanoivat, etteivät
olleet nähneet Jania sitten alkukevään. Eräs puoliverinen, jonka Jean
tapasi Fond du Lacissa, kertoi tavanneensa Beaverissa valkoisen miehen
luita, hudsonlahtelainen pyssy ja sarvipäinen puukko vieressään.
Raskain sydämin Jean palasi Lac Bainiin.
-- Epäilemättä hän on kuollut, hän sanoi Iowakalle. -- En luule, että
siitä kannattaa puhua mitään Melisselle.
Eräänä päivänä syyskuun alussa tuli puolenpäivän aikaan leiriin muuan
yksinäinen olento. Hän kantoi tavaramyttyä, ja mukanaan hänellä oli
kuusi koiraa. Se oli Jan Thoreau.
-- Minä olen ollut sivistyneillä seuduilla asti, hän selitti, -- ja
tulen kotiin viettääkseni talven Lac Bainissa.
24