Gravois ei pysähtynyt katsomaan viimeisten sanojensa vaikutusta. Hän
tiesi kuitenkin ulosmennessään, että Melissen silmät seurasivat häntä
ja että jos hän katsoisi tätä, huutaisi tämä hänet takaisin. Hän sulki
sen vuoksi aivan hiljaa oven jälkeensä, peläten jo sanoneensa liian
paljon.
Cummins ja Jan tulivat yhdessä illalliselle. Toimitusmies oli
erinomaisella tuulella. Muuan Porcupinesta kotoisin oleva intiaani oli
ollut aamulla siellä, mukanaan kaksi hopeaketun nahkaa, ja hän oli
sangen tyytyväinen Janin kotiintulosta -- ja nämä kaksi asiaa olivat
saaneet hänet mitä parhaimmalle tuulelle.
Melisse istui pöydässä vastapäätä Jania. Hän oli pistänyt kiiltävään
palmikkoonsa punakukkaisen oksan ja pienen kukkavihon povelleen, mutta
Jan ei millään tavoin osoittanut havainneensa tätä pientä
huomaavaisuutta, joka epäilemättä oli häntä varten tarkoitettu. Hän
hymyili Melisselle, mutta hänen tummien silmiensä syvyydessä piili
kylmyys, joka torjui kaiken Melissen entisen tuttavallisuuden
ilmaukset.
-- Kuinka Mac Veighin laita on uusine ansoineen? Cummins uteli,
tehtyään Janille joukon hänen pyyntipaikkaansa koskevia kysymyksiä.
-- En tiedä, Jan vastasi, -- en ole ollut Mac Veighin luona. Tahallaan
hän vältti Melissen katsetta. Tämä huomasi hänen yrityksensä, ja lämmin
puna peitti hänen poskensa.
-- Mutta Mac Veighän toi terveisiä sinulta, toimitusmies väitti
itsepintaisesti.
-- Minä tapasin hänet Cree Laken maassa, mutta hän ei maininnut
ansoistaan mitään.
Hän nousi pöydästä samalla kun Cumminskin ja valmistautui lähtemään
tuvasta yhdessä hänen kanssaan. Melisse tuli väliin.
-- Sinun pitää jäädä minun luokseni, Jan, -- hän sanoi hymyillen ja
laski kätensä hänen käsivarrelleen. -- Minä tarvitsen apuasi astioiden
pesussa, ja sitten soitamme viulua.
Hän veti Janin tuolille istumaan ja solmi esiliinan hänen eteensä.
-- Ummista silmäsi -- äläkä liikahda, hän käski ja juoksi omaan
huoneeseensa.
Hän palasi heti ja piti kättään selän takana. Veri kuohui Janin
suonissa, kun hän tunsi tytön sormien hiljaa soluvan hänen pitkissä
hiuksissaan. Sitten kuuli hän klip, klip, hieman hermostunutta naurua,
ja sitten taas saksien klip, klip.
-- Nehän ovat hirveän pitkät, Jan! Hänen pehmeä kätensä siveli hänen
partaista poskeaan. -- Hui! -- ja hän värisi. -- Sinun täytyy ottaa tuo
kasvoistasi pois. Ellet sitä tee -- --
-- Miksi? Jan kysäisi hermostuneesti.
Melisse painoi päänsä alas, kunnes hänen poskensa kosketti Janin
poskea.
-- Siksi, että se pistää, hän kuiskasi.
Melisse punastui kovin Janin yhä edelleen vaietessa, ja sakset
leikkasivat entistä nopeammin.
-- Minä aion kesällä tutkistella Barrensin suurta korpea, Jan selitti
vihdoin ja nauroi tehdäkseen jännityksestä lopun. -- Parta on suojanani
kärpäsiä ja muita hyönteisiä vastaan.
-- Voithan antaa sen kasvaa sitten, hän intti, meni takan ääressä
olevalle kaapille ja otti esille isänsä vaahtokupin ja partaveitsen.
-- Nyt tahdon, että sinä käytät näitä, hän sanoi ja hämmenteli
saippuavaahtoa, huomatessaan epävarmuutta hänen kasvoissaan. -- Minä
pelkään sinua!
-- Pelkäät minua?
Jan asettautui pienen kuvastimen eteen ja käänteli kasvojaan puolelta
toiselle. Melisse ojensi hänelle parranajovehkeet.
-- Et sinä näytä lainkaan samalta Janilta, jonka minä kerran maailmassa
tunsin. Sinä olet paljon muuttunut sen jälkeen kuin -- sen jälkeen
kuin -- --
Melisse epäröi.
-- Minkä jälkeen, Melisse?
-- Sen päivän jälkeen kuin me tulimme vuorelta alas, ja minä laitoin
hiukseni päälaelle. -- Vienosti kainostellen hän lisäsi: -- Ne eivät
ole sen jälkeen olleet nutturalla, Jan.
Hän huomasi Janin saippuoitujen kasvojen vilahduksen kuvastimesta,
mistä ne tuijottivat häneen suurin, tutkivin silmin. Kun Jan näki tytön
katselevan häntä, hän käänsi kiireesti katseensa, ja Melisse alkoi
pestä astioita. Hän oli lopettanutkin askareensa, ennen kuin Jan sai
partansa ajettua. Sitten hän otti seinältä vanhan viulun ja alkoi
soittaa ja lauloi samalla vienolla, kauniilla äänellään laulua, jonka
Iowaka oli hänelle opettanut Janin poissaollessa.
Ihmeissään ja loistavin silmin katseli Jan häntä kuullessaan tuon
murtuneen intiaanitytön vienon, alati kaihomielisen ja epätoivoisen
laulun. Hän tunsi sen, oli kuullut sen ennen, mutta ei milloinkaan
sillä tavoin kuin nyt, kun se ikään kuin nyyhkytti suruaan viulun
vienoista sävelistä ja puheli äänettömän liikuttavasti hänelle Melissen
huulilta.
Hän seisoi vaiti, kunnes tyttö oli lopettanut, ja tuijotti hänen
painuneeseen päähänsä. Kun tämä vihdoin katsahti Janiin, tämä näki
kyynelten kimmeltelevän Melissen pitkissä silmäripsissä.
-- Se oli ihmeellistä, Melisse! Sinä olet saanut kauniin sävelen
siihen.
-- Kiitos, Jan!
Hän alkoi taas soittaa ja hyräili hiljaa sanattoman soiton
säestykseksi, jota oli oppinut Janilta. Vihdoin hän antoi viulun
Janille.
-- Nyt täytyy sinun soittaa minulle.
-- Minä olen unohtanut, paljon, Melisse.
Tämä kummastelikin nähdessään, kuinka kömpelösti hänen ruskeat sormensa
liikkuivat kielillä. Tämän havaitessaan hän tunsi itsensä kovin
huolestuneeksi. Hänelle ei ollut soittamassa vanha Jan, vaan uusi
tylsine, haluttomine silmineen, joissa ei enää ollut entistä hehkua.
Siirryttyään sitten hajamielisesti sävelestä toiseen, hän antoi viulun
Melisselle takaisin.
Hiljaa tämä nousi ja ripusti viulun seinälle.
-- Sinun täytyy harjoitella paljon, hän sanoi hiljaa.
Hänen kääntyessään takaisin oli Jan noussut ja piti lakkia kädessään.
-- Lähdetkö noin pian, Jan? hän kysyi kummastuen.
-- Minä olen väsynyt, toinen sanoi puolustelevasti. -- En ole nukkunut
kahteen yöhön, Melisse. Hyvää yötä!
Jan hymyili hänelle seisoessaan ovella, mutta se hyvää yötä, joka
kuului hänen huuliltaan, oli eloton ja kylmä. Jania värisytti, kun hän
astui ulos. Kylmien tähtien alla hän puristi kätensä nyrkkiin -- hän
tunsi, ettei ollut lähtenyt tuvasta minuuttiakaan liian aikaisin.
Yrittäen tukahduttaa tapaamisen aiheuttamaa surua hän meni yhtiön
varastohuoneelle.
Cummins palasi myöhään kotiin. Melisse oli yhä valveilla. Isä katsahti
häneen terävästi olkansa yli, ripustaessaan takkiaan ja lakkiaan
naulaan.
-- Onko jotakin tullut sinun ja Janin välille? hän kysyi äkkiä. --
Miksi olet itkenyt?
-- Välillä puhkeavat kyyneleet soittaessani viulua, isä; en tiedä
mitään tulleen Janin ja minun välille, vaikka -- vaikka -- vaikka --
minä en ymmärrä --
Hän vaikeni ja yritti tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka värähtelivät
hänen kurkussaan.
-- En minäkään ymmärrä -- toimitusmies huudahti ja meni takkavalkean
ääreen sytyttämään piippuaan. -- Hän sanoi itsensä tänä iltana irtikin
yhtiön palveluksesta!
-- Ei suinkaan -- hän -- kai -- aio -- lähteä -- leiristä? Melisse
änkytti.
-- Hän jättää palveluspaikkansa, isä toisti. -- Toisin sanoen hän ei
voi jäädä Lac Bainiin. Hän sanoo aikovansa mennä metsiin, ehkäpä Jeanin
kotiseudulle Athabaskaan. Onko hän sanonut sinulle mitään enempää?
-- Ei mitään, Melisse vastasi.
Hän laskeutui polvilleen pienen kirjalaatikon eteen. Kyynelverho
sumensi hänen silmänsä. Hän ponnisti kaikin voimin hallitakseen
itseänsä, ennen kuin uudelleen näyttäytyi isälleen. Kun tämä hetkiseksi
meni omaan huoneeseensa, tyttö huusi hänelle puoliavoimesta ovesta
hyvää yötä.
Seuraavana päivänä Gravois tapasi Janin, kun tämä oli täyttämässä uutta
selkäreppua. He tapasivat ensi kerran toisensa sen jälkeen kun Jean oli
saanut kuulla Janin sanoutuneen irti paikastaan, ja Jean tervehti häntä
kiroten.
Jan katsahti häneen ja hymyili, huomatessaan pikku ranskalaisen
kuohuvan oikein raivosta.
-- Hyvää päivää, Jean de Gravois! hän sanoi nauraen. -- Näette, että
minä aion haeskella ketut käsiini.
-- Tuhannen pentelettä! Jean sähisi.
-- Ei, kettuja, rakas Jean. Minä olen kyllästynyt leiriin. Saan
ajastani paremman maksun tuolla lännessä korvessa. Muistakaa se, Jean!
Siitä on monta vuotta sitten, kun te metsästelitte siellä, ja ketut
syövät kyllä kohta suihinsa koko seudun!
-- Kautta pyhimysten, Jean kihahti, -- ja minä kun --
Sanaakaan sanomatta hän käännähti kannoillaan ja meni suoraan Melissen
luo.
-- Jan Thoreau aikoo lähteä leiristä, hän ilmoitti karskisti, pullisti
rintaansa ja mulkoili vihaisesti häneen.
-- Isäni on kertonut sen, Melisse sanoi.
Tämän posket olivat värittömät, ja hänellä oli punaisia juomuja silmien
alla, mutta hänen äänensä oli aivan rauhallinen.
-- Hyvä Jumala! Jean sanoi ja pyörähti uudelleen ympäri. -- Sinä otat
sen kylmäkiskoisesti!
Hetkistä myöhemmin Melisse näki Janin tulevan varastohuoneelta. Hänen
astuessaan tupaan näkyi tosin syvän liikutuksen jälkiä tytön kasvoilla,
mutta hänen äänensä oli luonnottoman rauhallinen.
-- Olen tullut sanomaan hyvästi, Melisse, hän aloitti. -- Aion lähteä
Barrensiin metsästelemään.
-- Toivotan sinulle runsaasti riistaa, Jan.
Melissen äänessä oli metallinkova kaiku.
Ensi kerran eläessään Jan ojensi hänelle kätensä. Tyttö vavahti, ja
silmänräpäyksessä syöksyi kaikki veri sydämestä hänen kasvoihinsa.
Sitten hän antoi toiselle kätensä ja katsoi häntä vakavasti ja tyynesti
silmiin.
-- Voitko odottaa hetkisen? hän kysyi.
Hän riensi huoneeseensa, ja hänen taas näyttäytyessään hehkui punainen
pilkku hänen kummallakin poskellaan, ja hänen silmänsä salamoivat. Hän
oli palmikoinut hiuksensa, asettanut ne kruunuksi päälaelle ja pistänyt
tulipunaisia kukkia kiiltävään hiuskasaan. Toistamiseen hän tuli ja
ojensi Janille kätensä.
-- Minä otaksun, että se on sinusta nyt samantekevää, hän sanoi
kylmästi ja nauraen suoraan hänelle. -- Minä en ole rikkonut
lupaustani. Se oli tyhmä, eikö totta?
Janista tuntui kuin hänen verensä olisi äkkiä jähmettynyt, ja vaivoin
hän sai pidätetyksi nyyhkytyksen.
-- Sinä lupasit -- --. Hän ei voinut jatkaa.
-- Minä lupasin olla laittamatta hiuksiani näin, ennen kuin sinä olet
unohtanut rakastaa minua, hän täydensi. -- Nyt teen sen.
Jan taivutti päätään, ja Melisse näki hänen hartioittensa vavahtavan
paksun peurannahkatakin alla. Hänen huulensa aukenivat, ja hän kohotti
käsivartensa, kuin haluten ojentaa ne Jania kohti; mutta kun tämä taas
puhui, hänen äänensä kaikui tyynenä, väräjämättä.
-- Minä en ole lakannut rakastamasta sinua, Melisse. En koskaan lakkaa
rakastamasta pikku siskoani. Mutta sinä olet vanhempi nyt, ja sinun on
nyt aika laittaa hiuksesi näin.
Hän kääntyi poispäin, enää katsomatta tyttöön ja lähti majasta.
-- Hyvästi, Jan! kaikui nyyhkyttävä kuiskaus, mutta tämä ei enää
kuullut sitä. Ikkunasta hän näki Janin pudistavan Cumminsin kättä
yhtiön varastohuoneen edessä. Hän näki Janin menevän Iowakan ja Jeanin
luo, ja sitten nostavan mytyn selkäänsä ja pää painuksissa hiljalleen
katoavan synkän männikön syvyyteen.
23