Seuraavana päivänä Dixon tapasi Jean de Gravoisin yksinään ja astui
hänen luokseen.
-- Gravois, saanko puristaa kättänne? hän sanoi. -- Tahtoisin kiittää
teitä eilisestä teostanne. Minä ansaitsin sen. Olen pyytänyt Melisseltä
anteeksi -- ja nyt tahdon puristaa kättänne.
Jean seisoi ihan ällistyneenä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut
sellaista ihmistä.
-- Jo nyt jotakin! hän huudahti ennätettyään tointua hämmästyksestään.
-- Kyllä, minä puristan kättänne!
Monta päivää sen jälkeen Jean huomasi Melissen välttelevän häntä. Hän
ei tullut Iowakan luo hänen tuvassa ollessaan. Eivätkä hän ja Dixon
menneet enää metsäänkään. Nuori englantilainen vietti enemmän aikansa
varastossa; ja vähän ennen kuin erämiehet alkoivat tulla kotiin, hän
lähti Croissetin kanssa kolme päivää kestävälle rekimatkalle.
Tämä muutos ilahdutti Jeania. Hänen tavatessaan ensi kerran Melissen
hänen silmänsä säkenöivät ilosta.
-- Jan tulee nyt varmasti pian kotiin, hän sanoi, tervehdittyään
tyttöä. -- Ajatteles, jos linnut puhuisivat hänelle, mitä tapahtui
tiellä!
-- Kenties samat linnut haluaisivat puhua meille, mitä on tapahtunut
Nelson Housen tien varrella, Jean, Melisse vastasi tulipunaisena.
-- Mitä vielä! Jan Thoreau ei välitä rahtuakaan Mac Veighin tytöstä!
Jean vastasi, lämpimästi puoltaen ystäväänsä.
-- Hän on kaunis! Melisse sanoi nauraen, -- ja minä olen nyt saanut
oppia, että juuri siksi miehet pitävät -- pitävät heistä, tarkoitan.
Jean pöyhisteli hänen edessään kuin riikinkukko.
-- Olenko minä kaunis, Melisse!
-- E-e-et!
-- No minkä tähden -- hän kohautti merkitsevästi olkapäitään, -- tuolla
kotona --
-- Siksi, että sinä olit miehekäs, Jean. Minä rakastan rohkeita miehiä!
-- Sinä olit siis iloinen, että vähän muokkasin muukalaista?
Melisse ei vastannut, mutta hän huomasi tytön veitikkamaisen katseen
hänen lähtiessään pois.
-- Tule kotiin, Jan Thoreau, Jean sanoi hiljaa itsekseen, mennessään
varastolle. -- Tule kotiin, tule kotiin, tule kotiin, sillä pikku
Melisse on kasvanut naiseksi ja opettelee käyttämään silmiään!
Ensimmäisten erämiesten joukossa, jotka turkiksineen palasivat kotiin,
oli Mac Veigh. Hän kertoi, että Jan oli lähtenyt etelään päin
viettämään vapaahetkensä Nelson Housessa, ja Cummins puhui vuorostaan
siitä Melisselle. Hän ei huomannut pienintäkään muutosta tytön
kasvoilla, vaan jatkoi:
-- Minä en käsitä Jania. Häntä tarvittaisiin täällä suureen
peurajuhlaan. Tiesitkö sinä, että hän aikoi mennä Nelson Houseen asti?
Melisse pudisti päätään.
-- Mac Veigh väittää, että häntä on pyydetty sinne ensimmäiseksi
mieheksi, toimitusmies jatkoi. -- On kummallista, ettei hän sanonut
sinulle mitään.
Vasta viikkoa suuren peuranpaistojuhlan jälkeen Jan palasi Lac Bainiin.
Melisse näki hänen tulevan ajaen, mutta vaikka hänen sydämensä sykki
voimakkaasti, hän karaisi itseään ottamaan hänet vastaan ainakin yhtä
tyynen välinpitämättömästi kuin Jan oli jättänyt hänet kuusi viikkoa
sitten. Hänen kylmät jäähyväisensä karvastuttivat tytön mieltä. Eihän
Jan ollut suudellutkaan häntä; hän ei ollut edes viettänyt viimeistä
iltaa hänen kanssaan.
Mutta hän ei ollut valmistunut vastaanottamaan tuota muuttunutta Jan
Thoreauta, joka hitaasti astui tuvanovesta sisälle. Hänen hiuksensa ja
partansa olivat kasvaneet niin, että ne peittivät posket, jotka ennen
olivat olleet puhtaiksi ajeltuina. Hänen silmänsä tosin ilmaisivat iloa
nähdessään hänet, mutta niiden entinen hehku ja tuli olivat poissa.
Hänen käytökseensä oli tullut jotain kummallista, katseeseen jotain
arkaa ja rauhatonta, mikä sai puoliuhmaavan punan Melissen kasvoilta
hitaasti katoamaan, ennen kuin kumpikaan oli sanonut mitään. Tämä Jan
oli hänelle aivan vieras, ja hänen mielenlujuutensa petti, kun hän
lähestyi Jania -- ihmetellen, äänetönnä ja kädet ojennettuina häntä
kohti.
-- Jan!
Hänen äänensä vapisi; hänen huulensa värisivät. Hänen silmissään oli
sama suloinen tenho kuin ennenkin, ja siksi painoi Jan päänsä ja
tarttui lujasti hänen käsiinsä. Puoli minuuttia vallitsi hiljaisuus, ja
tässä puolessa minuutissa tuli kokonainen vuosisata heidän väliinsä.
-- Olen iloinen nähdessäni sinut, Melisse, Jan vihdoin sanoi. -- Siitä
onkin jo pitkä aika!
Jan avasi silmänsä selälleen. Niiden edessä nuori tyttönen perääntyi
pakostakin, ja Jan päästi hänen kätensä. Niissä ei Melisse nähnyt
lainkaan vanhaa rakkaudenhehkua, ei jälkeäkään vanhasta toveruudesta.
Käsittämättöminä ja kuvastamatta mitään huomattavaa liikutusta ne
soluivat hänestä seinällä riippuvaan viuluun.
-- Minä en ole pitkään aikaan soittanut, Jan virkkoi ja kääntyi hänestä
-- luulenpa unohtaneeni.
Hän otti viulun alas, ja hänen sormensa alkoivat kömpelösti liikkua
kielillä.
Hieman hymyillen hän sanoi vihdoin:
-- Oh, nyt täytyy sinun, Melisse, soitta minulle! Jan Thoreau ei osaa
enää, -- Ja hän ojensi tytölle viulun.
-- Ei nyt, Jan, toinen kieltäytyi väristen. -- Illalla soitan sinulle.
-- Melisse lähestyi ovea; hän pysähtyi epäröiden. -- Tulethan illalla,
Jan?
-- Tietysti, Melisse, jos sinä olet valmis vastaanottamaan minut.
Hän ripusti viulun naulaan, kun Melisse sulki oven, ja lähti sitten
tuvasta. Jean de Gravois ja Iowaka seisoivat odottamassa häntä, ja Jean
kiiruhti yli hakkuupaikan häntä vastaan.
-- Tulen pyytämään sinua lainaamaan minun partaveistäni, hän huudahti
iloisesti. -- Iowaka väittää, että erämiehet voivat luulla sinua
karhuksi nähdessään sinut.
-- Karhu on hyvä pitämään kärpäsiä loitolla, Jan vastasi. -- Kesä on
tulossa, ja kärpästen tekee mieli syödä minua. Mennään eteenpäin, Jean.
Tahtoisin puhua kanssasi.
Eräälle metsässä olevalle halonhakkuupaikalle he istahtivat vastapäätä
toisiaan.
-- Minä olen käynyt monessa paikassa sen jälkeen kuin lähdin Lac
Bainista, Jan kertoi. -- Ensin menin Nelson Houseen ja sieltä
Wholdaiaan. Minä tapasin ne Nelson Housesta, mutta en Wholdaiasta.
-- Tapasit -- mitä? Jean kysyi, vaikka hän varsin hyvin tiesi, mitä
toinen tarkoitti.
-- Veljeni, Jean de Gravois, Jan sähisi. -- Veljeni, nuo heittiöt!
-- Pahus vieköön Croissetin, joka puhui, missä he olivat! Jean mutisi
itsekseen.
-- Näin heidät molemmat Nelson Housessa, Jan jatkoi. -- Toinen on
puolipöhkö, ja toinen -- hän kohautti olkapäitään, -- on vielä
huonompi. Petraudin, toisen niistä kahdesta, jotka olivat Wholdaiassa,
tappoi muuan intiaani viime talvena, koska hän oli saattanut häpeään
hänen tyttärensä. Toinen katosi.
Jean oli vaiti, pää etukumarassa ja kasvot käsien varassa.
-- Jean de Gravois, te kuulette siis, minkälainen olento ystävänne Jan
Thoreau on!
-- Kuulen, että olet hullumpi kuin milloinkaan ennen, Jean sanoi
rauhallisesti. -- Jan Thoreau, entä jos minä rikkoisin valani -- ja
puhuisin Melisselle?
Molempien miesten silmät kohtasivat toisensa. Janin silmissä paloi
heikko hehku. Hitaasti hän veti pitkän puukkonsa tupesta ja laski sen
lumeen jalkojensa väliin, välkkyvä kärki Gravoista kohti käännettynä.
Puolihillitysti huudahtaen Jean hyökkäsi pystyyn.
-- Tarkoitatko sitä, Jan Thoreau? Onko tarkoituksesi haastaa
kamppailuun minut, joka olen uskaltanut henkeni sinun tähtesi ja
rakastan sinua kuin veljeäni?
-- Kyllä, Jan sanoi varmasti. -- Minä rakastan sinua, Jean, enemmän
kuin ketään muuta miestä maailmassa; mutta sittenkin tapan sinut, jos
paljastat minut Melisselle. -- Hän nousi ja ojensi molemmat kätensä
pikku ranskalaista kohti. -- Jean, etkö sinä tekisi niin kuin minäkin?
Etkö olisi sinäkin tehnyt sitä Iowakan tähden?
-- Minä en olisi ottanut hänen rakkauttaan ilmoittamatta hänelle,
Gravois sanoi hetken äänettömyyden jälkeen. -- Se ei olisi sitä, mitä
sinä ja minä sanomme kunnialliseksi, Jan Thoreau. Mutta minä olisin
mennyt hänen luokseen niin kuin sinunkin pitäisi mennä Melissen luo, ja
hän olisi avannut sylinsä minulle, niin kuin Melissekin avaisi sinulle.
Niin olisin minä tehnyt.
-- Mutta sitä en minä milloinkaan tee, Jan sanoi päättävästi ja alkoi
mennä kotiin päin. -- Ennemmin tappaisin itseni. Juuri sitä tahdoin
sanoa sinulle, Jean. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä saa milloinkaan
tietää mitään.
-- Olisin halunnut kuristaa tuon Croissetin, joka pani sinut matkalle
ottamaan selkoa noista ihmisistä Nelson Housessa ja Wholdaiassa! Jean
murisi.
-- Se olisi minulle parasta.
Tullessaan metsästä he näkivät Melissen lähtevän Iowakan kotoa.
Molemmat heiluttivat hänelle, ja Jan meni viistoon yli hakkuupaikan
varastohuoneelle.
Niin pian kuin Jean oli varma, ettei häntä huomattu, hän meni Cumminsin
majalle. Hän huomasi, ettei Melisse ollut entisensä. Hänen silmänsä
olivat punaiset -- hän oli selvästikin itkenyt.
-- Melisse, hän sanoi, vihdoin katsellen lakkiinsa, jota hän kierteli
sormiensa välissä, Jan on paljon muuttunut.
-- Paljon, Jean. Voisi luulla, että hänen sydämensä on särkynyt tuolla
Nelsonissa.
Gravois ymmärsi hänen äänensä värisemisestä hänen tarkoituksensa. Hän
riensi heti tyttöä kohti, paiskasi lakkinsa maahan ja tarttui hänen
käsivarsiinsa.
-- Niin, Jan Thoreaun sydän on särkynyt! hän huudahti. -- Mutta sitä ei
ole särkenyt mikään Nelson Housen tyttö. Se on särkynyt sinun tähtesi.
-- Minunko!? Melisse peräytyi voimakkaasti huutaen. -- Minä -- minä --
olisin särkenyt --
-- Sitä en ole sanonut, Jean keskeytti. -- Minä sanon, että se on
särkynyt sinun tähtesi. Jumalani, jospa vain saisin puhua sinulle!
-- Tee se! Tee se! Oi, sano! Hän laski kätensä Jeanin hartioille. Hänen
silmänsä rukoilivat häntä. -- Sano minulle, mitä olen tehnyt -- mitä
voin tehdä, Jean!
-- Sen verran voin sanoa, mutta en enempää, toinen sanoi rauhallisesti.
-- Suuri suru kalvaa Jan Thoreaun sydäntä, rakas lapsi, ja juuri sen
vuoksi on hän muuttunut. Minä tiedän, mitä surua se on, mutta olen
luvannut, etten milloinkaan kerro siitä. Sinun asiaksesi jää ottaa
selvää siitä, ja ennen kaikkea anna hänen tietää ja ymmärtää, että
rakastat häntä!
Väri oli kadonnut Melissen poskilta, mutta se palasi nyt kuin lämmin
purppuravuo.
-- Että minä rakastan häntä?
-- Niin. Et enää kuin sisar, Melisse, vaan niin kuin nainen!
22