Seuraavan viikon aikana olivat Jeanin pienet, tummat silmät harvoin
kaukana Cumminsin tuvasta. Huomaamatta hän piti silmällä Melisseä ja
Dixonia, eikä hän edes Iowakalle maininnut yltyvistä epäluuloistaan.
Dixon oli mies, josta useimmat muut miehet pitivät. Hänen äänessään ja
käytöksessään oli jotain avointa ja puoleensa vetävää, hänen leveissä
hartioissaan voimaa ja hänen olemuksessaan toverillisuutta, mikä
valtasi kaikki -- paitsi Jeanin.
Erämiehiä alkoi lähteä leiristä toisen viikon lopulla, ja tämän jälkeen
jäivät Melisse ja nuori englantilainen enemmän kahden kesken kuin
ennen. Dixon ei osoittanut lainkaan halua seurata rekiä, ja kun ne
olivat lähteneet, hän ja Melisse alkoivat tehdä pitkiä kävelyretkiä
metsään auringonpaisteisina päivinä.
Eräänä sellaisena päivänä Jean oli mennyt metsään. Pysähtyessään
muutamalle paikalle lähemmin tutkimaan tuoreita ilveksen jälkiä, hän
kuuli ääniä edestään; ja hetkistä myöhemmin hän tunsi ne -- siellä
olivat Melisse ja Dixon. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmänsä
salamoivat.
-- Oh, jos minä vain olisin Jan Thoreau, joku Jan Thoreau, jolla olisi
Jean de Gravoisin sydän -- minkä yllätyksen minä valmistaisinkaan
tuolle muukalaiselle! hän sanoi itsekseen ja juoksi kiireesti tieltä
vesaikkoon.
Hän kurkisteli pensaiden välistä, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti
pamppailla, kun hän näki, että Dixon uskalsi laskea kätensä Melissen
käsivarrelle. He lähestyivät hyvin vitkaan, englantilainen syvään
kumartuneena tytön alaspäin luotua päätä kohti ja totisena puhuen
hänelle. Äkkiä hän pysähtyi ja ennen kuin Jean ennätti käsittääkään,
mitä oli tapahtunut, hän oli kumartunut ja suudellut tyttöä.
Melisse tempautui syrjään tukahtuneesti huudahtaen. Hetkisen hän
katseli Dixonia, joka nauraen kohtasi hänen vihaisen katseensa. Sitten
Melisse kääntyi ja juoksi kiireesti tietä eteenpäin.
Toinen huudahdus pääsi häneltä, kun hän joutui vastatuksin Jean de
Gravoisin kanssa. Pikku ranskalainen hymyili ja hänen silmänsä
välkkyivät kuin tummat timantit.
-- Jean, Jean! Melisse nyyhki ja juoksi hänen luokseen.
-- Hän on loukannut sinua, Jean sanoi hiljaa ja hymyillen. -- Juokse
leiriin, kaunis Melisseni!
-- Ensi kertaa on Melisseämme loukattu, hän sanoi aivan tyynesti
englantilaiselle. -- Jos Jan Thoreau olisi täällä, hän tappaisi teidät.
Hän on poissa, siksi minä tapan teidät hänen sijastaan.
Hän lähestyi, valkoiset hampaat leveässä hymyssä välkkyvinä -- ja vasta
kun hän kissan tavoin syöksyi Dixonin kurkkuun, englantilainen ymmärsi
hänen puhuvan totta. Salamannopeasti Dixon väistyi ja antoi Jeanille
päähän musertavan iskun, joka paiskasi hänet maahan.
Puolittain huumaantuneena Gravois kompuroi jaloilleen. Hän ei kuullut
tuskanhuutoa tienristeyksestä. Hän ei nähnyt, että Melisse seisoi
siellä. Mutta Dixon sekä näki että kuuli, ja hän nauroi ilkkuen Jeanin
pään yli, kun pikku ranskalainen taas -- nyt äskeistä varovammin --
lähestyi häntä.
Ensi kerran eläissään oli Jean joutunut tekemisiin tieteellisesti
harjoitetun voiman kanssa. Hän hyökkäsi uudelleen nopeaan, kissamaiseen
tapaansa. Mutta tällä kerralla hän pysyi kuitenkin jaloillaan.
-- Pyh! Tämähän on kuin lapsen kanssa tappelemista! Dixon virkkoi. --
Mitä suotta reuhdotte, Gravois? Onko täällä pohjoisessa kauniin tytön
suuteleminen rikos?
-- Minä aion tappaa teidät! Jean sanoi yhtä tyynesti kuin ennenkin.
Hänen äänessään oli jotain hirveän rauhallista ja varmaa. Hän ei ollut
kiihdyksissään. Hän ei pelännyt. Hänen sormensa eivät tapailleet pitkää
puukkoa vyöltä. Vähitellen nauru häipyi Dixonin kasvoilta, ja hänen
suupieliinsä ilmestyi pingottunut ilme Jeanin yhä pyöriessä hänen
ympärillään.
-- Kas niin, älkäämme enää reuhtoko, Dixon virkkoi. -- Olen pahoillani
-- jos Melisse otti sen pahakseen.
-- Minä tapan teidät! Jean toisti.
Dixon peräytyi pikemminkin häntä seuraavia silmiä kuin miestä itseänsä.
Sekunniksikaan eivät nuo silmät siirtyneet hänen kasvoistaan. Ne
hehkuivat, yhä tulisemmin. Kaksi punaista täplää alkoi palaa Jeanin
poskilla, ja hän naurahti väistyessään äkkiä, niin että englantilaisen
lyönti sattui harhaan.
Se oli metsäihmisen taistelua toisen maailman tieteellisesti
harjoitettua yksilöä vastaan, ja siitä tuli kuuma ja pitkä ottelu.
Vihdoin Jeanin onnistui saada englantilainen nurin, kun tämä
silmänräpäyksen ajan ei ollut varuillaan, mutta kellistyi itsekin. Nyt
oli Gravois voitolla. Notkeat, ruskeat sormet, jotka monta kertaa
olivat kuristaneet villieläimiä, tarttuivat englantilaisen kurkkuun, ja
kuului koriseva, puolitukahtunut kirahdus, kun ne sulkeutuivat
viimeiseen, raudanlujaan otteeseen.
-- Minä tapan teidät! Jean sähisi taas.
Dixonin käsivarret vaipuivat raukeina maahan. Hänen silmänsä
tunkeutuivat ulos kuopistaan, suu oli ammollaan, mutta Jean ei nähnyt
mitään. Hänen kasvonsa olivat toisen olkapäähän painautuneina. Koko
hänen voimansa, koko hänen huomionsa oli kohdistunut puristavaan
otteeseen. Hän ei ehkä olisi vielä minuuttiin katsahtanutkaan ylöspäin,
ellei olisi tullut äkkinäinen keskeytys. -- Melissen pelästynyt ääni,
tytön hätääntynyt väliintulo.
-- Hän on kuollut, hän kirkaisi. -- Te olette tappanut hänet, Jean!
Tämä hellitti ja kohottautui. Melisse horjahti taaksepäin; molemmin
käsin hän piteli rintaansa, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin
lumi.
-- Te olette tappanut hänet!
Jean katsoi Dixonia silmiin.
-- Hän ei ole kuollut, hän sanoi ja nousi seisaalle. -- Kas niin, rakas
lapsi, juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä!
Melissen hento vartalo värisi kiihkeistä nyyhkytyksistä, kun Jean
saattoi hänet tienmutkaan.
-- Juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä! hän toisti lempeästi.
Hän palasi Dixonin luo ja hieroi hänen kasvojaan lumella.
-- Kautta taivaan, täpärällä oli kuitenkin! hän huudahti nähdessään
elonkipinän uudestaan leimahtavan toisen silmissä. -- Hieman enemmän,
ja hän olisi mennyt samaa tietä kuin lähetyssaarnaaja!
Hän laahasi englantilaisen tielle ja asetti hänet selin puuta vasten.
Nähdessään, että mies taas alkoi hengittää kuten tavallisesti, hän
lähti hitaasti Melissen perään.
Kenenkään huomaamatta hän meni varastohuoneeseen ja pesi veren
kasvoistaan.
-- Oi, suloinen Iowakani, jospa tietäisit, että Jean de Gravois on
saanut pari korvapuustia, jotka olivat melkein lähettää hänet
iäisyyteen! En olisi suonut sinun näkevän sitä kaikesta maailman
kullastakaan!
Pian jälkeenpäin hän meni kotiinsa. Iowaka ja lapset olivat
Croissetilla, ja hän istuutui polttamaan piippuaan. Tuskin hän oli
alkanut puhallella sinisiä savupilviä, ennen kuin ovi avautui ja
Melisse astui sisään.
-- Mitä nyt? Jean huudahti iloisesti.
Tuossa tuokiossa Melisse heitti yltään saalin, vaipui polvilleen hänen
eteensä ja katsoi häneen epätoivoisena.
-- Jean! Jean! hän kuiskasi huohottaen ja ojensi ylös kätensä. -- Sano
minulle, oi, sano minulle, ettet milloinkaan puhu siitä Janille --
lupaa minulle se, Jean; et milloinkaan, et milloinkaan, et milloinkaan!
-- En sano mitään, Melisse.
-- Etkö milloinkaan, Jean?
-- En milloinkaan!
Nyyhkyttäen hän antoi päänsä vaipua Jeanin polvea vasten. Sitten hän
veti äkkiä alas Jeanin pään ja suuteli häntä.
-- Kiitos, Jean, teostasi!
-- Hyvä Jumala, Jean äännähti, kun hän oli mennyt. -- Iowakan olisi
pitänyt tuo nähdä!
21