Heidän palatessaan leiriin tulivat Jean de Gravois ja Croisset vastaan.
-- Sinulla on vieraita, rakas lapsi! Jean huusi Melisselle. -- Kaksi
herraa, jotka ovat tulleet Lontoosta viimeisessä laivassa, ja toinen on
nuorempi ja kauniimpi kuin oma Jan Thoreausi. He odottavat sinua
teillä, missä isäsi pitää seuraa ja antaa päivällistä ja kertoo heille,
kuinka mainiota kahvia sinä olisit keittänyt, jos olisit ollut kotona.
-- Kaksi! Jan sanoi, kun Melisse oli mennyt. -- Keitä he ovat?
-- Uusi asiamies, herra Timothy Dixon, punakka ja paksu ja pyylevä! Ja
hänen poikansa, joka on tullut huvittelemaan, kuten hän sanoo, ja
luulenpa hänen löytävänkin etsimänsä, jos hän jää tänne kauemmaksi, Jan
Thoreau, sillä hän katsoi vähän liian rohkeasti Iowakaani, kun tämä
äsken tuli varastolle.
-- Mutta minä katselen myös mielelläni, milloin tahansa saan
tilaisuuden siihen, Jan puuttui nauraen puheeseen.
-- Sinä, niin! Sen saat mielellään tehdä, Jan Thoreau. Mutta
ulkomaalaisen -- hänet minä nyljen elävältä, jos hän vain julkeaa liian
paljon katsella vaimoani! Kerran myös saapui muuan ulkomaalainen.
Muistatko?
-- Muistan, Jan sanoi.
Hän loi silmäyksen valkoiseen ristiin, joka osoitti Mukeen hautaa
metsänreunassa, missä jättiläishonka kesäilloin varjosi sitä.
-- Ja -- hän -- kuoli -- de Gravois sanoi ja puristi tummat kätensä
nyrkkiin. -- Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä vihaan noita
punakaulaisia miehiä, jotka tulevat tänne yli meren.
Croisset kohautti olkapäitään.
-- Senkin elukoita! Jean sähisi. -- Niitä on kaksi Nelson Housessa ja
kaksi Wholdaiassa ja yksi -- --
Jan päästi kiihkeän huudahduksen, ja kun Croisset kääntyi katsomaan,
hän näki nuorukaisen seisovan koiriensa seassa kalmankalpeana ja tummat
silmät säkenöiden, kuin olisi aivan takanaan nähnyt jotain
kauhistuttavaa.
Kun mies tästä näystä pelästyneenä kääntyi poispäin, Jean hyökkäsi
Janin luo.
-- Pyhimykset meitä varjelkoot, mutta tuohan oli paha nyrjähdys! hän
huusi lujaa. -- Ensi kerralla käännät rekesi varovammin, kun koirat
ovat valjaissa! Hiljaa hän kuiskasi, ollen tutkivinaan Janin kättä:
-- Pahus vieköön, aiotko puhua siitä hänelle?
Jan yritti nauraa, kun Croisset tuli katsomaan, mitä oli tapahtunut.
-- Voitko ottaa huostaasi koirat, Henri? Jean kysyi. -- Se on vain
lievä nyrjähdys, jonka Iowaka parantaa linimenttihauteellaan. -- Heidän
poistuessaan -- Jan yhä kalpeana kuin harmaa lumi heidän jalkojensa
alla -- Gravois lisäsi: -- Sinä olet hullu, Jan Thoreau. Teillä on tupa
täyteen väkeä; voit meillä syödä päivällistä.
-- Elukoita! Jan sähähti taas. -- Heittiöitä!
-- Minä sanon sinulle, ettei se merkitse mitään -- ei mitään! Jean
vakuutti ja tarttui hänen käsivarteensa. Sinä olet mies. Sinun täytyy
taistella sitä vastaan ja unohtaa se. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä
tiedä siitä mitään.
-- Ettehän puhu milloinkaan, mitä luitte papereista? Jan sanoi lujasti.
-- Vannokaa se!
-- Sen vannon Pyhän Neitsyen kautta!
-- Silloin, Jan sanoi hiljaa -- ei Melisse saa sitä milloinkaan tietää!
-- Ei milloinkaan, Jean vakuutti. Hänen tummahipiäiset kasvonsa
kirkastuivat ilosta, kun Iowakan vieno ääni kuului ulos talosta, missä
tämä istui kehtolaulua laulellen. -- Jonakin päivänä laulaa Melisse
samanlaista sinulle, Jan Thoreau, niin kuin minun Iowakani laulaa
minulle.
Tuntia myöhemmin Jan meni hitaasti hakkuupaikan poikki Cumminsin
majalle. Seisahtuessaan silmänräpäykseksi ovelle hän kuuli vierasta
naurua, ja avattuaan sen astuakseen sisälle hän pysähtyi hämillään ja
epäröiden. Melisse oli noussut kuultuaan hänen tulevan, ja Janin katse
solui nopeasti hänen punaisilta poskiltaan nuoreen mieheen, joka oli
istunut vastapäätä Melisseä. Hermostuneella, väräjävällä äänellä tyttö
sanoi vihdoin:
-- Herra Dixon, tämä on veljeni Jan.
-- Iloitsen tuttavuudestanne, Cummins.
-- Thoreau, Jan oikaisi tyynesti ja tarttui ojennettuun käteen. -- Jan
Thoreau.
-- Oh, pyydän anteeksi. Minä ajattelin... -- Hän kääntyi kysyvänä
Melisseen. Tämän posket kävivät yhä punaisemmiksi, hänen alkaessaan
korjata ruokia pöydältä.
-- Me emme ole sukua keskenämme, Jan jatkoi ja yritti puhua tyynesti ja
varmasti. -- Olemme vain asuneet saman katon alla aina hänen
lapsuudestaan asti, ja sen vuoksi on meistä tullut kuin veli ja sisar.
-- Neiti Melisse on kertonut minulle, kuinka oivallisesti juoksitte
tänään, nuori englantilainen virkkoi, punehtuen hieman huomatessaan
nuoren tytön neuvottomuuden. -- Minäkin olisin halunnut nähdä sen!
-- Siihen kyllä saatte pian tilaisuuden, Jan vastasi toisen
avomielisyyden houkuttelemana. -- Kahden viikon kuluttua lähtevät
juoksijamme erämiesten luo.
-- Ja saanko minä tulla mukaan?
-- Te saatte tulla minun mukaani, jos kykenette juoksemaan. Lähden
ylihuomenna.
Melisse ei nostanut päätään, kun englantilainen meni ulos.
-- Minä olen säästänyt päivällistä sinulle, Jan, hän sanoi sitten
hiljaa. -- Miksi et tullut aikaisemmin.
-- Minä olen syönyt päivällistä Gravoisilla, Jan vastasi. -- Jean
sanoi, ettei sinulla varmaankaan ollut valmista viidelle, Melisse;
siksi otin tarjouksen vastaan.
Hän otti seinältä alas turkit -- Melisse oli paikannut ne häntä varten
-- heitti ne käsivarrelleen ja meni ulos.
-- Jan!
Nuorukainen kääntyi hitaasti takaisin, tietäen käytöksessään olevan
vastoin tahtoaan jotain outoa, jota Melisse ei voinut ymmärtää.
-- Miksi lähdet ylihuomenna -- kahta viikkoa ennen muita? Siitä et ole
puhunut minulle.
-- Minä lähden yli sata kilometriä eteläänpäin, hän vastasi.
-- Nelson Housen tietäkö?
-- Niin.
-- Oh! Melissen huulet nyrpistyivät pilkallisesti. Sitten hän nauroi,
ja punainen pilkku hehkui kummallakin poskella. -- Minä ymmärrän, veli,
hän sanoi hiljaa. -- Anna anteeksi, että kyselen sinulta niin paljon!
Olin unohtanut, että Mac Veighin tyttö asuu Nelsonissa. Iowaka väittää,
että hän on suloinen kuin metsäkukka. Minä toivon, että antaisit hänen
tulla joskus tänne tervehtimään meitä, Jan.
Janin kasvot sävähtivät ensin tulipunaisiksi, sitten valkoisiksi, mutta
Melisse näki vain umpimähkään sinkauttamansa viittauksen ensimmäisen
vaikutuksen ja jatkoi astioiden pesua.
-- Minä poikkean creenmaahan, ennen Mac Veighiä -- Jan oli
sanomaisillaan, mutta sanat takertuivat hänen huulilleen ja hän
vaikeni.
Muutamaa minuuttia myöhemmin hän tapasi Jean de Gravoisin. Pikku
ranskalainen näytti synkältä ja alakuloiselta, ja puhalsi ilmoille
savupilven toisensa jälkeen piipustaan, kun Jan sanoi hänelle, miksi
hän heti lähtee etelään.
-- Pakenet! hän toisti ainakin kymmeneen kertaan, ylähuuli
pilkallisessa hymyssä. -- Olen pahoillani, että annoin sinulle valani,
Jan Thoreau, muutoin menisin itse kertomaan Melisselle, mitä luin
papereista. Pyh! Miksi et voi unohtaa?
-- Ehkä voin -- joskus -- Jan sanoi. -- Juuri siksi menen etelään kahta
viikkoa aikaisemmin ja palaan vasta suuren paistojuhlan jälkeen. Jos
viivyn täällä vielä viikon, niin tulen puhuneeksi siitä Melisselle, ja
silloin --
Hän kohautti olkapäitään.
-- Ja silloin -- mitä sitten?
-- Silloin lähtisin iäksi.
-- Jää sitten vielä viikoksi, Jan Thoreau, Jean sanoi ja näpäytteli
sormillaan -- ja jos käy niin kuin sanoit, silloin vannon minä
jättäväni molemmat sekä Iowakan että pikku Jeanin susille!
-- Minä lähden ylihuomenna!
Seuraavana aamuna Iowaka valitteli Melisselle, että Jean oli ärtyisä ja
juro kuin karhu.
-- Hänessä on tapahtunut kummallinen muutos, Iowaka kertoi. -- Hän vain
kohauttelee olkapäitään ja kiroilee! Sain tuskin nukutuksi yöllä, niin
hän murisi. Mikähän paha henki on Jeaniini mennyt?
Melisse kummasteli samaa Janista. Hän ei paljonkaan nähnyt nuorukaista
päivän kuluessa. Päivällisellä Dixon kertoi, että hän oli luopunut
aikeestaan lähteä Thoreaun mukana etelään.
Seuraavana aamuna Jan oli lähtenyt matkalle, ennen kuin Melisse oli
noussut. Tyttö oli syvästi loukkaantunut. Milloinkaan ei Jan ollut
lähtenyt millekään pitemmälle matkalle viettämättä viimeisiä tunteja
hänen kanssaan. Tahallaan hän oli pyytänyt isäänsä pidättämään
asiamiestä ja hänen poikaansa varastohuoneessa, niin että Jan olisi
saanut tilaisuuden olla hänen seurassaan kahden kesken jäähyväisillä.
Lukuunottamatta hänen ajatuksiaan Janista, olivat seuraavat päivät ja
illat sangen hauskoja. Uusi asiamies oli yhtä iloinen kuin lihavakin ja
mieltyi kovin Melisseen. Nuori Dixon oli kaunis ja elämänhaluinen ja
vietti suuren osan aikaansa hänen kanssaan. Tuntikausia Melisse istui
kuuntelemassa hänen kertomuksiaan ihmeellisestä maailmasta meren
toisella puolella. Samoin kuin Mac Donald Fort Churchillissa oli
kuvaillut Janille tätä elämää, niin hänkin kertoi nyt siitä Melisselle,
kunnes tämän mielikuvitus oli täynnä sen ihanuutta ja ihmeitä, ja hän
kuunteli hehkuvin poskin ja kimmeltelevin silmin.
Eräänä päivänä -- viikon kuluttua Janin lähdöstä -- hän kertoi tytölle
tuon maailman naisista, maailman, jota Melisse oli vähitellen alkanut
pitää kuin satujen maana.
-- Kaikki kai ovat siellä kauniita? Melisse kysyi ihmeissään hänen
lopetettuaan.
-- Monet heistä ovat kauniita, mutta kukaan ei ole niin kaunis kuin te,
Melisse, hän vastasi ja nojautui lähemmäksi. -- Tiedättekö, että te
olette kaunis?
Hänen sanansa pelästyttivät tyttöä, ja hän painoi päänsä alaspäin
salatakseen sen. Jan oli usein lausunut nämä sanat -- tuhannesti hän
oli sanonut hänelle, että hän oli kaunis -- mutta hänen sydämensä ei
ollut milloinkaan ennen sykkinyt tällä tavoin.
Oli vain harvoja asioita, joita Iowaka ja hän eivät puhuneet
toisilleen, ja paria päivää myöhemmin Melisse kertoi ystävälleen, mitä
Dixon oli sanonut. Ensi kerran Iowaka käytti luottamusta väärin ja
ilmaisi sen Jeanille.
Tämä kirosi ja hänen kasvonsa synkistyivät.
Hän ei sanonut mitään ennen kuin illalla, kun lapset olivat menneet
makuulle. Silloin hän veti Iowakan viereensä penkille lieden ääreen ja
kysyi näennäisesti välinpitämättömällä äänellä:
-- Enkelini, jos vannoo valan Pyhän Neitsyen nimessä ja rikkoo sen,
mitä silloin tapahtuu?
Hän vältti pelästynyttä katsetta, joka loisti hänen vaimonsa suurista,
tummista silmistä.
-- Silloinhan joutuu ikuisen tuomion alaiseksi, ellei heti tunnusta
syntiänsä papille, eikö niin, rakkaani? Ja ellei ole pappia lähempänä
kuin viidensadan kilometrin päässä, se on vaarallinen asia, eikö niin?
Mutta --, Jean ei odottanut vastausta. -- Jos voisi hoitaa asiat niin,
että vala rikkoutuisi ilman omaa syytä? Mitä silloin?
-- En tiedä, Iowaka sanoi yksinkertaisesti ja tuijotti häneen
hämmästyneenä.
-- En minäkään, Jean myönsi ja sytytti piippunsa. -- Mutta Jean de
Gravoisissa on tarpeeksi lempoa saamaan hänet rikkomaan vaikka tuhat
valaa sinun tähtesi, Iowakani!
Tämä katsoi häneen hellästi.
-- Tytön sielu jättää hänen ruumiinsa, kun hänestä tulee rakastamansa
miehen vaimo, Iowaka kuiskasi vienosti ja nojasi tummaa päätään Jeanin
olkapäähän. -- Näin uskoo minun kansani, Jean; ja jos minä olen antanut
sieluni sinulle, miksi en rikkoisi valaa sinun tähtesi?
-- Ainoastaanko minun tähteni, Iowaka?
-- Ainoastaan sinun tähtesi.
-- Entä jonkun ystävän tähden?
-- En kenenkään muun tähden maailmassa, Jean. Sinä olet ainoa, jonka
tähden minun kansani Jumala käskee uhraamaan kaikki.
-- Mutta ethän sinä usko siihen Jumalaan, Iowaka?
-- Välillä on parempi uskoa minun kansani Jumalaan kuin sinun, toinen
vastasi hiljaa. -- Minä uskoin häneen viisitoista vuotta takaperin
Churchillissa. Toivoisitko minun ottavan takaisin, mitä silloin annoin
sinulle?
Ilosta huudahtaen Jean painoi kasvonsa hänen pehmeää poskeaan vasten.
-- Usko aina häneen, Iowakani, ja Jean de Gravois leikkaa kaulan joka
lähetyssaarnaajalta, joka väittää, ettet sinä pääse paratiisiin! Mutta
-- tämä toinen! Sinä olet varma siitä, ettet rikkoisi valaasi kenenkään
muun kuin minun vuoksi?
-- Ja lastemme. Ne ovat osa sinua, Jean.
Kiukkuinen murina ja haukunta kutsui Gravoisin ovelle. He kuulivat
Croissetin ankaran äänen ja tuimat piiskaniskut.
-- Palaan heti! Jean sanoi ja sulki oven jälkeensä, mutta sen sijaan
että olisi lähestynyt Croissetia ja tappelevia koiria, hän menikin
Cumminsin majaa kohti. -- Pahus vieköön valan! hän jupisi. -- Ei
kumpainenkaan Jumala salli minun rikkoa sitä, ja Iowakan kaikkein
vähimmin!
Hän puri vimmoissaan hammasta, kun nuoren Dixonin nauru kaikui tuvasta.
-- Kaksi hullua! hän jatkoi itsekseen. -- Cummins -- Jan Thoreau --
yhtä mielettömiä kumpikin!
20