Kun Jan seuraavana aamuna tuli majaan syömään aamiaista, hänen
kasvoillaan näkyi hänen suorittamansa taistelun jälkiä. Cummins oli jo
lopettanut, ja hän tapasi Melissen yksinään. Tämän hiukset olivat
vanhaan tapaan taaksepäin suittuina; ja kuullessaan Janin tulevan hän
heitti pitkän palmikkonsa olkapään yli etupuolelle. Jan näki hänen
liikkeensä ja kiitti häntä, ei sanoin, vaan hymyillen.
-- En tunne voivani oikein hyvin, hän ilmoitti ja yritti näyttää
iloiselta, -- mutta tämä kahvi tekee minusta kyllä toisen ihmisen. Ei
kukaan keitä niin hyvää kahvia kuin sinä, Melisse.
-- Kuinka sen tiedät, veli? -- tämä kysäsi. -- Oletko vuosikausiin
juonut mitään muuta kuin minun, siitä asti kuin palasit Churchillista
ja York Factorysta?
-- Ainoastaan Iowakan. Mutta minä tiedän, että sinun on parasta, kun
muistelen lahdenrannassa saaneeni kahvin makua!
-- Siitä on pitkä aika, eikö olekin? tyttö kysyi hiljaa ja katseli
häntä yli pöydän. -- Minä näin viime yönä unta siitä ajasta, Jan,
vaikken muistakaan, milloin lähdit Churchilliin. Minä olin silloin
tietenkin hyvin pieni, mutta minä muistan sinun lähtösi Nelson Houseen
ja kuinka yksinäiseksi silloin tunsin itseni. Näin myös viime yönä
sellaista unta, että me menimme yhdessä sinne, ja että yhdessä
seisoimme ja katselimme lahdelle, ja minäkin näin laivan, jota olet
kuvaillut minulle, ja minusta me halusimme mennä sille, mutta emme
voineet. Luuletko sinä, että joskus satumme yhdessä menemään
Churchilliin, Jan, ja saamme matkustaa sellaisessa kummallisessa
laivassa?
-- Ehkä, Melisse.
-- Ja sitten näin unta, että sinä olit poissa ja minä yksinäni; ja joku
toinen, josta en lainkaan pitänyt, tuli luokseni ja koetti pakottaa
minua menemään laivalle. Eikö ollutkin omituista? -- Hän naurahti ja
nousi antamaan Janille vielä kupin kahvia. -- Mitä tarkoitit
juoksemalla siten minun luotani, Jan Thoreau?
-- Niinhän sinäkin juoksit minun luotani vuorella, toinen vastasi
pikaisesti.
-- Entä olitko pahoillasi, kun minä tein niin? tyttö kysyi ja katsahti
Janiin.
-- Miten sinä niin luulet? toinen kysyi ja punastui vastoin tahtoaan.
-- En -- tiedä -- Melisse vastasi hitaasti ja täytti hänen kuppinsa. --
Mitä teet tänään, Jan?
-- Lähden Churchilliin. Ledoq tarvitsee muonavaroja, mutta hänellä on
ansoillaan liian kiirettä tullakseen tänne.
-- Saanko minä tulla mukaan?
-- En luule, Melisse. On parinkymmenen kilometrin taival ja raskas
kuorma.
-- Hyvä. Minä olen heti valmis.
Hän kavahti pöydästä veitikkamaisin katsein ja säntäsi omaan
huoneeseensa.
-- Matka on aivan liian pitkä, Melisse, Jan huusi hänen jälkeensä. --
Matka on pitkä, ja minulla on raskas kuorma --
-- Enkö ollut kerran mukanasi kolmekymmentä kilometriä -- oh, rakas Jan
-- oletko nähnyt uutta ilveksennahkalakkiani?
-- Se on täällä seinällä, Jan vastasi. -- Mutta minä sanon sinulle,
Melisse --
-- Ovatko koirat valmiit? tyttö huudahti. -- Muussa tapauksessa olen
pukeutunut, ennen kuin sinä ehdit valjastaa ne, Jan.
-- Ne ovat viidentoista minuutin kuluessa täällä, Jan vastasi --
taipuen viimein toisen tahtoon.
Tytön iloiset kasvot, jotka voitonriemuisina hymyilivät Janille
puoliavoimesta ovesta, haihduttivat viimeisenkin vastustuksen varjon;
ja hiukan ilahtuneena hänen entiseen sävyynsä Jan jätti hänet, jopa
vihelteli hilpeää sävelmää, rientäessään varastohuoneelle.
Kun hän palasi valjakkoineen, Melisse seisoi odottamassa häntä,
kääriytyneenä hopeaketunnahkaturkkeihin, ja posket, huulet ja silmät
hehkuvina, pienet, kauniit jalat pistettyinä peurannahkaisiin
saappaisiin, jotka ulottuivat polviin saakka, ja nippu kauniita
metsäkukkia lakissa.
-- Olen tehnyt sinulle tilaa -- Jan sanoi tervehdykseksi ja osoitti
rekeä.
-- Jota en aio käyttää ainakaan kahdeksaan kilometriin, Melisse
selitti. -- Eikö ole ihana aamu, Jan? Minusta tuntuu kuin voisin juosta
täältä aina Ledoqin luo.
Piiskaa läjäyttäen ja huikaten Jan ajoi koirat yli hakkuupaikan, ja
Melisse juoksi kevyin askelin hänen vieressään. Jean ja Iowaka
seisoivat ikkunassaan katsellen heidän lähtöään.
-- Ei ole kaukana se päivä, jolloin noista tulee sellaiset kuin sinä ja
minäkin, Iowakani, Jean sanoi runollisella creen kielellään. -- Minä
lyön vetoa kanssasi, että se tapahtuu ennen Melissen seuraavaa
syntymäpäivää!
-- Tokkopa lienee montakaan niin onnellista ihmistä kuin Jean ja
Iowaka! Melisse sanoi vuorostaan.
Samassa Jan läimäytti koiria, ja ne porhalsivat sellaiseen vauhtiin,
että Melisse jäi melko kauas jälkeen hänestä. Hurjalla huudolla hän sai
valjakon talttumaan ja odotti.
-- Tuo ei ole kaunista, Jan! Silloin saat asettaa minut rekeen.
Jan kääri nahkaset hänen ympärilleen, koirat lähtivät uudelleen
liikkeelle, ja Jan juoksi vieressä harjaantuneen metsäläisen lyhyin,
nopein, kevyin askelin, rinta hieman eteenpäin koholla ja katse
kiinnitettynä edessä kiemurtelevaan latuun.
Se oli ihanaa kulkua, ja Melissen silmät kimaltelivat ilosta. Hän
katseli oivallisten koirien vankkoja selkiä ja jalkoja, niiden
innokkaasti eteenpäin kurottuneita sudenpäitä ja puoliavoimia kitoja --
ja niistä hän siirsi katseensa Janiin. Juoksu ei vaatinut häneltä
mitään ponnistuksia. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punehtuneet, mustat
hiukset välkkyivät harmaan karvalakin alta. Melissen silmät loistivat
ylpeydestä; väri kävi yhä heleämmäksi hänen kasvoillaan, ja itsekseen
hän ihmetteli, oliko koko avarassa maailmassa sellaista miestä kuin Jan
Thoreau.
Kilometri kilometriltä he etenivät, eikä hän hiljentänyt koirien
vauhtia ennen kuin he olivat saapuneet vuorenhuipulle, missä hän oli
painiskellut lähetyssaarnaajan kanssa. Silloin Melisse hyppäsi reestä
ja juoksi hänen luokseen.
-- Nyt juoksen kilpaa kanssasi vuorenhuipulle! hän huudahti. -- Jos
sinä saat minut kiinni. -- Hänen silmissään oli vanha viehättävä
vaatimus.
Hän kiiti harjannetta ylöspäin. Huohottaen ja hengästyksissään Jan
seurasi häntä koirineen. Tällä kerralla tyttö oli liian paljon edellä
ja seisoi paljon aikaisemmin huipulla ja nauroi Janille, kun tämä
päätyi perille.
-- Sinä olet kaunis kuin keijukainen, Melisse! Jan virkkoi ja hänen
silmistään loisti ihailu. -- Kauniimpi kuin sadun keijukainen!
-- Kiitos, veli! Sadun kultakutrinen keijukainen?
-- Niin, kauniimpi kuin ne kaikki.
-- Minä en voi kuvitella mielessäni, minkälaiselta näyttäisi
kultakutrinen tyttö; voitko sinä, Jan? Ennen kuin tämä ehti vastata,
hän lisäsi veitikkamaisesti: -- Näitkö mitään keijukaisia Churchillissa
tai York Factoryssa?
-- En ketään, jota voisin sinuun verrata, Melisse.
-- Kiitos taas, veliseni! Luulen todella, että sinä edelleenkin hieman
pidät minusta.
-- Enemmän kuin milloinkaan eläissäni, Jan vastasi vastoin tahtoaan.
Jan huomasi pian, että aamun iloisuutta seurasi vanha synkkyys ja
sydäntuska. Jan-veli, Jan-veli, Jan-veli! Sanat kaikuivat lakkaamatta
hänen aivoissaan, kunnes ne tuntuivat lyövän samaan tahtiin hänen
askeleittensa kanssa reen sivulla. Ne palauttivat hänet edellisen illan
ajatuksiin, ja hän tunsi huojennusta, kun he saapuivat erämiehen
asunnolle.
Saatuaan nähdä Janin vieressä Lac Bainin toimitusmiehen tyttären Ledoq
alkoi kumarrella kaikin voimin tälle. Lac Bainissa oli tunnettu asia,
että monta vuotta takaperin oli Jean de Gravoisin pikku veli kadonnut
metsään, ja monet luulivatkin, että Ledoq oli tämä veli, sillä Jean ja
hän olivat kuin kaksi marjaa, samankaltaiset, yhtä puheliaita, yhtä
vilkkaita.
-- Kohtasitteko vierasta valjakkoa? Ledoq kysyi, kun Melisse oli
vastannut hänen tervehdykseensä.
-- Emme ole kohdanneet mitään valjakkoa.
Ledoq näytti kummastuvan. Kilometrin päässä näkyi lumihuippuinen
kallio. Hän osoitti sitä.
-- Tunti sitten näin sen kulkevan länteenpäin pitkin vuorta -- kolme
miestä ja kuusi koiraa. Keitä on liikkeellä Lac Bainista?
-- Ei ketään, Jan vastasi. -- Sen on täytynyt olla uusi asiamies
Churchillista. Me odotamme häntä alkutalvesta. Riennämmekö kotiin,
Melisse, katsomaan onko hän tuonut mukanaan kirjamme ja viulunkielemme?
-- Ellet sinä ole väsynyt, Jan.
-- Väsynyt!
Hän purki kuorman, läjäytti pitkällä piiskallaan koirien selkien
kohdalla, ja niin he huusivat pikku ranskalaiselle jäähyväisensä.
-- Väsynyt! Jan toisti nauraen ja alkoi juosta reen rinnalla. -- Kuinka
voisin milloinkaan väsyä, kun sinä olet katselemassa juoksuani?
-- Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että sinä väsyisit, -- hieman,
Jan. Eikö ole tilaa kahdelle?
Keimailevasti hän kohautti hieman olkapäitään, ja Jan hyppäsi rekeen
polvilleen hänen taakseen.
-- Aina, aina minun täytyy pyytää sinua! Melisse jupisi. -- Varjelkoon
-- ei sinun tarvitse tulla niin lähelle, ellet tahdo!
Hänen äänensä vanha suloinen haaste oli vastustamaton, ja hetkiseksi
Jan taipui. Hän kumartui eteenpäin, kunnes painoi leukansa hänen
silkinhienoihin turkkeihinsa, ja hetkiseksi hän tunsi Melissen posken
suloisesti hivelevän omaansa. Mutta sitten hän huusi äkkiä koirille --
niin kiivaasti, että Melisse säikähti -- läjäytteli ja viuhautteli
lakkaamatta piiskallaan, hyppäsi pois reestä ja alkoi taas juosta
valjakon rinnalla, yhä hoputtaen eläinraukkoja!
-- Seis! Melisse huudahti ja hyppäsi reestä, kun koirat vihdoin
hengästyksissään alkoivat kävellä. -- Sinä olet julma koirille, Jan!
Katso niiden kitoja! Katso kuinka ne läähättävät! Jan Thoreau, en ole
milloinkaan nähnyt sinun ajavan noin, paitsi sinä yönä, jolloin meillä
oli sudet niskassamme!
-- Entä oletko minun milloinkaan nähnyt juoksevan nopeammin? --
Raukeana hän vaipui rekeen. -- Minä muistan vain yhden ainoan kerran.
Hän huokasi syvään ja heitti kätensä taaksepäin, saadakseen enemmän
ilmaa keuhkoihinsa.
-- Eikö se ollut sinä iltana, jolloin kuulimme susien ulvovan
takanamme? Melisse kysyi.
-- Ei, siitä on monta vuotta sitten, kun minä kaukana etelässä sain
kuulla, että pikku Melisseni makasi ruttoon kuolemaisillaan.
Melisse istuutui hänen viereensä rekeen sanaakaan virkkamatta ja pisti
kainosti kätensä hänen suureen, ruskeaan nyrkkiinsä.
-- Kerro minulle siitä, Jan!
-- Siinä kaikki -- minä juoksin.
-- Nyt et sinä juoksisi niin nopeasti minun tähteni, vai kuinka?
Jan katsoi rohkeasti häntä ja huomasi, etteivät hänen poskensa olleet
puoliksikaan niin punaiset kuin ennen.
-- Minähän juoksin sinun tähtesi äsken -- ja siitä sinä et pitänyt --
hän vastasi.
-- En tarkoita niin, Melisse katsoi häneen, ja hänen sormensa
puristivat lujemmin hänen kättään. -- Kauan sitten -- monta, monta
vuotta takaperin, Jan -- lähdit sinä taistelemaan ruttoa vastaan ja
olit melkein kuolemaisillasi siihen -- minun tähteni. Tahtoisitkohan
tehdä sen vieläkin?
-- Tekisin enemmän, Melisse!
Tämä katseli häntä kummastellen ja tutkivasti, ikään kuin tahtoen nähdä
hänen kasvoistaan jotain, mitä hän tuskin rohkeni uskoa sanoista.
Hitaasti Jan nousi ja nosti hänetkin, ja sen tehtyään hän otti tytön
kasvot käsiensä väliin ja katsoi häntä suoraan silmiin.
-- Jonain päivänä teen paljon enemmän sinun tähtesi, Melisse, ja
silloin --
-- Mitä silloin? hän kysyi, Janin epäröidessä.
-- Silloin saat tietää, rakastanko sinua yhtä paljon nyt kuin kauan,
kauan aikaa sitten, -- hän lopetti hiljaa toistellen hänen omia
sanojaan.
Jokin hänen äänessään sai Melissen seisomaan vaiti, kun hän meni
korjaamaan koiria, mutta hänen tultuaan takaisin ja pantuaan hänet
mukavasti rekeen, Melisse kuiskasi:
-- Minä toivon, että sinä voisit tehdä sen pian, Jan-veli!
19