Illan tullen Jan oli iloinen. Se jännitys, missä hän oli koko illan
ollut, ei lauennut ennen kuin Jean ja Iowaka ja Croisset vaimoinensa
olivat sanoneet hyvää yötä ja sekä Cummins että Melisse menneet
levolle.
Ensi hetkestä alkaen hän tiesi, että hänen hermoihinsa oli vaikuttanut
jokin merkillinen ja epämääräinen tunne, joka oli kasvamaisillaan
hänessä -- jokin, jota hän alussa tuskin olisi osannut selittää, mutta
se muutti nopeasti muotoa ja merkitystä ja lamautti häntä hetki
hetkeltä yhä enemmän. Tarmokkaasti hän taisteli karkottaakseen sen
kaikki jäljet kasvoistaan ja äänestään. Hän ei ollut milloinkaan
soittanut niin kuin tänä iltana. Hänen viulunsa aivan kuin eli, hänen
äänensä yhtyi voimakkaasti Jean de Gravoisin ja Croissetin hurjiin
lauluihin, hän tanssi kuin mielipuoli, mutta kuitenkin hänen kasvonsa
olivat synkät eivätkä hänen silmänsä etsineet Melisseä.
Tämä näki sen ja ihmetteli. Kymmenisen kertaa hänen katseensa kohtasi
avoimena ja kysyvänä Janin silmät, kun toiset eivät sitä nähneet.
Vastaukseksi hän sai vain raukean, elottoman katseen, mikä ei lainkaan
ollut Janin tapaista, joka aikaisemmin päivällä oli leikkinyt hänen
kanssaan hippaa.
Jan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän hymyili, kun Melisse loi häneen
tällaisia katseita; syvällä värisi hänen sydämensä, hänen nähdessään
tytön punaiset posket, välkkyvät palmikot, syvät, kirkkaat silmät;
mutta naamiota, jota Melisse ihmetteli, hän ei poistanut.
Jan makasi nyt eräässä yhtiön varastorakennuksen huoneessa, ja pian hän
nousi hiljaa ottaakseen takkinsa ja lakkinsa. Hän avasi ulko-oven aivan
äänettömästi, jotta ei herättäisi Melisseä, joka oli mennyt levolle
puolisen tuntia sitten.
Ollessaan ulos menossa hän kuuli ääntä -- hiljaa kuiskatun sanan: --
Jan!
Hän kääntyi. Ovella seisoi Melisse. Tyttö ei ollut riisuutunut, ja
hänen hiuksensa olivat vielä pehmeinä palmikkoina päälaella. Epäröiden
hän astui Janin luo, laski molemmat kätensä hänen käsivarrelleen ja
katsahti kysyväisenä hänen koviin kasvoihinsa.
-- Jan, sinä et ollut minuun tänä iltana tyytyväinen, hän kuiskasi. --
Sano minulle, miksi et.
-- Olin minä tyytyväinen sinuun, Melisse, toinen vastasi.
Hän tarttui tytön käteen ja katsahti ulos yöhön. Lukemattomat tähdet
kimmeltelivät taivaanlaella, samoin kuin ne olivat tehneet eräänä
toisena iltana viisitoista vuotta sitten. Paikaltaan he saattoivat
nähdä valjuina leimuavien revontulten sinkauttelevan vipajavia nuoliaan
maapallolle, jolloin kuului sama yksinäinen laulu, mikä oli kaikunut
hänen kuoliniltanaan. Synkkänä ja kolkkona kuvastui jättiläishonka
hopealoistetta vasten, ja sen tuuhea latva heilui hiljalleen yötuulessa
ikään kuin valittavana vastauksena taivaan etäiseen soittoon.
-- Melisse, Melisse! Jan virkkoi äkkiä, kykenemättä hillitsemään
tunteitaan, -- on tasan viisitoista vuotta siitä, kun minä tulin tuolta
kaukaa metsästä nälkään nääntymäisilläni, kuolemaisillani, ja soitin
viuluani äitisi kuollessa! Sinä olit silloin pieni lapsi -- et
milloinkaan sitten sen illan ole miellyttänyt minua enemmän kuin nyt!
Jan päästi hänen kätensä ja kääntyi poispäin, jotteivät hänen kasvonsa
paljastaisi häntä. Silloin hän kuuli sydäntäsärkevän nyyhkäyksen
takaansa.
-- Jan -- rakas Jan!
Melisse heittäytyi hänen syliinsä, ja hänen hiuksensa putosivat Janin
hartioille. Hänen kasvoistaan kuvastui vanha ylpeys ja vanha rakkaus,
sama rakkaus ja ylpeys, jota Jan oli vuosikausia herättänyt hänessä.
Vastustamattomasti se vetosi häneen, ja vanhalla iloisella tavallaan
hän tarttui tyttöä hartioista, hänen silmänsä paloivat ja koko hänen
kasvoiltaan säihkyi taas elämänilo.
Onnellisena ja väristen Melisse ojensi huulensa.
-- Minä en miellyttänyt sinua tänään, hän kuiskasi. -- En koskaan enää
kampaa hiuksiani nutturalle!
Jan suuteli häntä, ja hänen käsivartensa soluivat alas hänen
hartioiltaan.
-- En milloinkaan, en milloinkaan enää -- ennen kuin sinä olet
unohtanut rakastamasta minua, tyttö toisti. -- Hyvää yötä, Jan-veli!
Yli hakkuupaikan, tumman, syvän metsän kylmään elottomuuteen Jan lähti
ovelta, joka sulkeutui hänen ja Melissen väliltä. Tämän viimeiset sanat
kaikuivat vielä hänen korvissaan, hän tunsi vielä lämpimän kosketuksen
poskellaan -- ja tieto siitä, mitä tämä päivä oli hänelle merkinnyt,
tunkeutui hänen sieluunsa valtavan, mullistavan voimakkaana.
Viisitoista vuotta sitten! Hän pysähtyi ja katsahti ylöspäin, ja
tähtivalo lankesi hänen kasvoilleen. Tämä yö ei ollut toisenlainen kuin
tuo toinen kauan, kauan sitten. Samat tähdet, sama pilvetön, sininen
taivas, samat läpi avaruuden sähisevät revontulten liekit, samat puut,
jotka kuuntelivat hänen valituksiaan ja rukouksiaan sinä iltana,
jolloin hän horjuen saapui Lac Bainiin.
Selvästi kuin eilisen tapahtuman hän muisti, kuinka hän oli laahustanut
eteenpäin, verta vuotaen ja nälissään, viulu rintaa vasten
puristettuna, kulkien koirien haukuntaa kohti, joka tuntui tulevan niin
äärettömän kaukaa.
Läpi pohjolan rannattomien erämaiden hän oli ponnistellut, välittämättä
sadoista kuoleman vaaroista metsästysmajan ja intiaanien wigwamien
välillä, kärsien nälkää, melkein pakkaseen menehtyen, tehden tulia
karkottaakseen niillä sudet etäälle ja soitellen -- alati soitellen
säilyttääkseen rohkeutensa, kunnes tapasi Melissen. Viisitoista vuotta
oli kulunut siitä, ja tänä päivänä hän oli tuntenut kaikkea sitä
voimaa, mitä nämä vuodet olivat mukanaan tuoneet. Hän oli ensin sen
tuntenut silloin kun Melisse oli asettunut hänen eteensä vuoren
juurella; ja sitten majassa jokaisessa hengenvedossaan, jokaisessa
katseessaan, jonka hän tyttöön loi. Janista tuntui, että Melisse oli
muuttunut, ja ikuisiksi ajoiksi. Hän ei ollut enää pikku Melisse, hänen
sisarensa. Ja kuitenkin --
Melkein ääneen hän toisti tytön viimeiset sanat.
-- Hyvää yötä, Jan-veli!
Melisse oli vielä tänä samana päivänä tullut hänen suudeltavakseen,
niin kuin satoja kertoja ennenkin; mutta Jan ei ollut suudellut häntä
vanhaan tapaan. Toista rakkautta olivat hänen huulensa vannoneet;
vieläkin syöksähti veri hänen kasvoihinsa hänen ajatellessaan, mitä oli
tehnyt. Hänen kunniankäsitteensä olivat toisenlaiset kuin niiden
miesten, jotka sallivat intohimojensa johtaa itseään...
Tässä tilanteessa, joka oli lämmittänyt hänen vertaan, joka oli
täyttänyt hänet ihmeellisellä onnella hänen sulkiessaan Melissen
syliinsä, hän näki synnistä enemmänkin kuin varjon -- jonkin
häpäisemisen, mikä oli hänelle elämääkin kalliimpi. Melisse tuli
edelleenkin hänen luokseen sisarena, luotti häneen kuten ennenkin,
tietämättömänä hänen kiusauksestaan, mutta hän, Jan Thoreau --
Hän pisti kätensä poveen ja veti hitaasti esiin paperit, jotka Jean de
Gravois oli lukenut. Pitkän ajan hän seisoi liikkumattomana ja piti
niistä suonenvedontapaisesti kiinni, tuijottaen samalla puuttoman
aavikon harmaaseen synkkyyteen.
Kaukana hän näki yksinäisen jättiläishongan, joka riippui
kallionjyrkänteellä. Verkkaisin askelin hän kulki sinne, ja sen onttoon
runkoon hän kätki kalliit paperinsa sekä tukki reiän kaarnalla.
-- Aina sisareni -- eikä milloinkaan mitään enempää Jan Thoreaulle --
hän sanoi hiljaa. -- Sitä vaatii pohjolan kunnia; se on suuren Jumalan
tahto ja tarkoitus. -- Ja samalla hän ojensi kätensä yli päänsä ja
sanoi tyynellä ja selvällä äänellä: -- Minä vannon, että Jan Thoreau ei
milloinkaan menettele väärin pikku Melisseä kohtaan!
Kalmankalpein kasvoin hän kääntyi hitaasti puulta takaisin. Kaukaa
kuului suden kolkkoa, valittavaa ulvontaa. Se kaikui kuin suruvalitus
hänen viimeiselle toiveelleen -- toiveelle, jonka hän tänä iltana oli
ainiaaksi haudannut...
Ja verta vuotavin sydämin hän palasi Lac Bainiin.