Suuri huone oli tyhjä Janin astuessa hiljaa avoimesta ovesta sisään.
Hän pysähtyi kuuntelemaan ja kuuli matalaäänistä naurua toisesta
huoneesta; ja huomauttaakseen läsnäolostaan hän yskäisi ääneen ja
kolautti tuolia. Seurasi hetkisen hiljaisuus. Peräovi avattiin ensin
raolleen, sitten selälleen, ja Melisse astui ulos.
-- No, mitä sinä nyt pidät minusta, Jan-veli?
Hän seisoi ikkunasta paistavan iltapäiväauringon valossa, hiukset
laitettuina päälaelle välkkyviksi palmikoiksi kuin kruunu, samaan
tapaan kuin he olivat nähneet kuvissa, posket punaisina ja katsellen
innokkaasti ja kysyvästi Jania.
-- Näytänkö nyt -- sellaiselta kuin -- arvelit minun tarvitsevan
näyttää, Jan? hän jatkoi, hieman kummaksuen toisen vaitioloa. -- Sano!
-- Sinä olet kauniimpi kuin milloinkaan ennen, Melisse, tämä vastasi
hiljaa.
Hänen äänessään oli totisuutta, joka sai Melissen astumaan suoraan
hänen luokseen vanhaan eloisaan, puoleksi lapselliseen tapaansa. Hän
laski kätensä Janin olkapäille, kuten hänen aina oli ollut tapana
tehdä, halutessaan, että Jan olisi heittänyt hänet ilmaan.
-- Jos olen kauniimpi -- ja pidät minusta näin -- miksi -- miksi --.
Hän lopetti äkkiä ojentamalla pienen kauniin suunsa, ja iloisena Jan
sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Sitä kesti vain
sekunnin -- sitten Jan päästi hänet, ja lämmin puna läikehti hänen
ruskeilla poskillaan.
-- Rakas veljeni! Melisse sanoi nauraen ja kokosi kukat pöydältä. --
Minä pidän siitä, että suutelet minua, mutta nyt saan kehottaa sinua
tekemään sitä. Isä suutelee minua joka aamu ennen kuin lähtee ulos.
Minä muistan, että sinun oli tapana antaa minulle suukko joka kerta,
kun tulit kotiin, mutta nyt unohdat sen aivan. Onko veljien tapana
rakastaa sisariaan vähemmän, kun nämä tulevat vanhemmiksi?
-- Välillä he rakastavat sisarta vähemmän ja muuta tyttöä enemmän,
ihana Melisseni, vilkas ääni kuului ovelta, ja Jean de Gravois astui
hyppien sisälle kuin leikkisä kissa ja raapaisi jalallaan ja kumarsi
Melisselle, kunnes hänen päänsä melkein kosketti lattiaa. -- Kautta
pyhimysten, Jan Thoreau, mutta hänhän on nainen, aivan kuin Iowakani
sanoi minulle! Entä kakut -- ja leipä -- ja piiraat! Te saatte siirtää
illallistanne, kaunottareni, tietäkääs, kun minä pudotin koko taikinan
lattialle! Varjelkoon -- millainen näky! Ja Iowakani vain nauroi ja
sanoi minua köntykseksi!
-- Te olette hirveästi rakastunut, Jean, Melisse huudahti ja nauroi
niin, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. -- Aivan kuin jotkut
ihmiset Janin ja minun lukemissa kirjoissa.
-- Ja sellaisena minä pysyn aina, rakas ystävä, niin kauan kuin
prinsessan tytär ja pataljoonanpäällikön tyttärentytär sallii minun
vaivata hänen taikinaansa!
Melisse heitti punaisen saalin päähänsä, yhä nauraen.
-- Minä menen auttamaan häntä, Jean!
-- Hyvä Jumala! Jean huohotti Melissen mentyä ja katsoi Janiin
kysyvästi. -- Onnittelenko sinua, Jan Thoreau? Onko tarkoitus?
-- Tarkoitus -- millä?
-- No, hitto, pikku ranskalainen vastasi, -- kun kaunis cree-tyttö
kihlautuu, hän laittaa ensimmäisen kerran hiuksensa nutturalle, siinä
kaikki, Jan hyvä. Kun minä kosin ihanaa Iowakaani, tämä vastasi
juoksemalla tiehensä, mutta ennen kuin ennätin kuolla epätoivoon, hän
palasi luokseni tukka palmikoituna ja päälaelle koottuna.
Hän pysähtyi äkkiä säikähtäen toisen kummallista kasvojenilmettä.
Kokonaisen minuutin Jan seisoi kuin kivettyneenä. Hän tuijotti yli
ranskalaisen pään, ja aavemainen kalpeus levisi hänen poskilleen.
-- Ei, -- se -- ei -- merkitse -- mitään, hän sanoi vihdoin, kuin joka
sana olisi väkisin puristunut hänen huuliltaan.
Hän vaipui tuolille pöydän ääreen kuin odottamattoman iskun saaneena.
Syvästi huoahtaen, melkeinpä nyyhkyttäen, hän laski päänsä
käsivarsilleen.
-- Jan Thoreau, Jean kuiskasi hiljaa, -- oletko unohtanut, että minä
surmasin lähetyssaarnaajan ja että Jean de Gravois kaikkien näiden
vuosien kuluessa ei ole kysynyt sinulta tuolla vuorenhuipulla
tapahtuneesta taistelusta! -- Ja hänen äänessään, joka nyt oli vieno
kuin naisen, värähteli sydämellisen toveriuden sävel -- sellaisen
toveriuden, joka syntyy miesten kesken maailmassa, missä ystävyyttä ei
osteta eikä myydä... -- Oletko unohtanut sen, Jan Thoreau? Jos on
tehtävissä jotakin, mihin Jean de Gravois pystyy...?
Hän istuutui vastapäätä Jania, laihat, hartaat kasvot käsien varassa,
ja odotti hiljaa, että toinen katsahtaisi ylöspäin. Kun tämä teki sen,
heidän silmänsä kohtasivat vakaasti ja järkähtämättömästi toisensa, ja
tässä katseessa ilmeni vala ja vahvistus kaikesta, mitä suurten
lumiavaruuksien kunnia kummallekin merkitsi.
Yhtä äänettömänä Jan työnsi käden povelleen ja veti esille pienen
käärön, joka ennen oli ollut viulunkoppaan kätkettynä. Yksitellen hän
ojensi Jean de Gravoisille nämä lehdet.
-- Hyvä Jumala, Jean sanoi lopetettuaan lukemisen. Sen enempää hän ei
sanonutkaan. Kalmankalpeina tuijottivat molemmat miehet toisiinsa --
Janin kaulasuonet nytkähtelivät, ja Gravoisin ruskeat kädet puristivat
kirjoitettuja lehtiä.
-- Sen tähden minä yritin surmata lähetyssaarnaajan, Jan sanoi vihdoin.
Hän osoitti karkeammalla käsialalla kirjoitettuja sivuja, joita Jean
piti kädessään. -- Ja tuosta -- tuosta -- näette syyn, miksi ei voinut
merkitä mitään se, että Melisse on laittanut hiuksensa kokoon. Hän
nousi, kokosi paperit ja kiersi ne pieneksi kääröksi. -- Ymmärrättekö
nyt?
-- Ymmärrän, Jean vastasi hiljaa, mutta hänen silmänsä välkkyivät kuin
tanssivat korennot, hänen nostaessaan hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja
ojentaessaan käsivartensa ylöspäin. -- Minä ymmärrän, Jan Thoreau, ja
ylistän Pyhää Neitsyttä, että juuri Jean de Gravois surmasi
lähetyssaarnaajan Lac Bainin läheisellä jäällä!
-- Mutta tuo muu, Jan jatkoi, -- tuo muu, joka sanoo, että minä --
-- Vaiti! Jean huusi ankarasti. Hän kiersi pöydän ympäri ja tarttui
Janin käsiin rautaisella otteella. -- Sen sinä unohdat. Se ei merkitse
mitään. -- Ei yhtään mitään, Jan Thoreau. Tietääkö kukaan muu kuin sinä
ja minä sitä?
-- Ei kukaan. Olin ajatellut, että Melisse ja hänen isänsä saisivat sen
jonakin päivänä tietää, mutta minä odotin liian kauan. Minä odotin
kunnes aloin pelätä, kunnes en uskaltanut puhua siitä. Pakotin itseni
unohtamaan sen, hautasin sen vuosi vuodelta yhä syvemmälle, kunnes
tänään -- tuolla vuorella -- --
-- Ja tänään, tässä majassa, sinä tulet sen taas unohtamaan, ja sinä
tulet hautaamaan sen niin syvälle, ettei se milloinkaan palaa. Olen
ylpeä sinusta, Jan Thoreau. Minä rakastan sinua, ja ensimmäisen kerran
sanoo Jean de Gravois sen miehelle. Oh -- nyt kuulen heidän tulevan!
Hullunkurisesti kumartaen sille taholle, mistä nauravat äänet
kuuluivat, veti herkkä pikku ranskalainen Janin mukaansa ovelle.
Keskellä hakkuupaikkaa näkyivät Melisse ja Iowaka kantavan suurta vasua
välissänsä. Nähdessään Gravoisin ja Janin he laskivat taakkansa maahan
ja viittasivat molempia miehiä auttamaan heitä.
-- Sinun pitäisi olla toiseksi onnellisin mies maailmassa, Jan Thoreau,
Jean virkkoi. -- Kaikkein onnellisin on Jean de Gravois!
Tämän sanottuaan hän riensi kuin nuoli naisten luo, jotka odottivat
heitä. Hän oli jo ehtinyt nostaa vasun olkapäälleen, ennen kuin Jan
tuli.
-- Oletko sinäkin tulossa vanhaksi, Jan? Melisse kysyi leikillään
heidän ollessaan muutaman askelen jäljessä Jeanista ja hänen
vaimostaan. -- Sinä kävelet niin hitaasti!
-- Luullakseni olen kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen!
-- Luullaksesi! -- Ja hänen silmistään tuikki veitikkamaisuus. --
Mutta, Jan --
Hän ei ollut milloinkaan puhunut Melisselle niin kuin nyt.
-- Minä synnyin kerran talvella, Melisse, niin kuin sinäkin. Ehkäpä
eilen, ehkäpä huomenna. Siinä kaikki, mitä tiedän.
Jan katsoi tyttöä vakavasti silmiin; nähtävästi hänen oli vaikea
hillitä liikutustaan.
Nopeasti kuin aurinko katosi leikkisyys tämän kasvoilta, ja hänen
siniset silmänsä tuijottivat puhujaan tuskaisesti, jollaista Jan ei
ollut milloinkaan ennen nähnyt niissä. Heti hän tiesi, että Melisse oli
ymmärtänyt hänet, ja hän olisi tahtonut purra kielensä poikki. Melisse
laski pidättävästi kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoi rukoillen ja
silmät täynnä kyyneliä häneen.
-- Anna anteeksi! hän kuiskasi puolittain tukahtuneesti nyyhkyttäen. --
Rakas, rakas Jan, anna anteeksi minulle! -- Hän sulki Janin toisen
käden omiinsa ja piteli sitä hetkisen, niin että Jan saattoi tuntea
hänen sydämensä tykytyksen. -- Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Jan --
sinun ja minun -- minun ja sinun -- ja niin olkoon aina -- aina -- eikö
niin, Jan?
17