Rauha ja lepo seurasi Punaisen Kauhun hirveitä jälkiä. Taas hengitti
metsän maailma pelotta; mutta Hudsoninlahdelta Athabaskaan ja pitkälle
etelään aina Reindeer-maan tuhansille vesille kuiskivat tuulet
hirmuisesta surusta, joka oli säilyvä kunnes lapsista tuli miehiä ja
miehet joutuivat hautaan.
Elämän oli raadellut tihutyö, pelottavampi kuin se, joka tasoittaa
kaupunkeja ja avaa rotkoja maan kamaraan. Verkalleen se alkoi jälleen
järjestyä. Ei ollut mitään muuta, mikä olisi tarjonnut apua ja
lohdutusta; ja samoin kuin he olivat yksinään kärsineet, samoin
ponnistautuivat nyt metsän lapset yksinäisinä takaisin elämään ja
rakensivat jäljelle jääneistä rippeistä tulevaisuuden.
Kuukausimääriä lauloivat cree-intiaanit surulaulujaan etsiessään
vainajiensa luita. Vaimoitta ja lapsina hoippuivat miehet leireihin;
syvälle erämaahan he olivat jättäneet kaiken sen, mitä olivat oppineet
rakastamaan ja mikä oli suonut heille lohtua. Toisinaan saapui
yksinäinen nainen, ja majojen ja mökkien hiiltyneiden kekäleiden
ympärillä ulvoivat koirat isäntä-vainajiaan.
Rutto oli vienyt tuhat sielua, ja kuitenkin oli vain epämääräinen huhu
kaikesta tapahtuneesta saapunut nauravien, tanssivien miljoonien
korviin tässä toisessa isossa maailmassa erämaan ulkopuolella.
Lac Bain oli pohjoisista leireistä kärsinyt vähiten, lukuunottamatta
Churchillia, missä jääkylmät tuulet olivat navalta puuskuessaan
karkottaneet Punaisen Kauhun länteen päin. Lopputalvella tuli määräys,
että Cumminsin oli ryhdyttävä toimitusmieheksi Williamsin sijaan, ja
Per-ee lähti heti Fond du Laciin hakemaan Jean de Gravoista
ensimmäiseksi mieheksi. Croisset jätti ketunpyyntinsä täyttääkseen
Mukeen paikan.
Nämä muutokset tuottivat Melisselle uutta iloa. Croissetin vaimo oli
hyvä nainen, joka oli viettänyt lapsuutensa Montrealissa, ja Iowaka,
joka nyt oli pienen, sotaisan Jeanin ja kauniin tyttären äiti, oli
lempeä nuori Venus, joka vuosi vuodelta oli tullut yhä suloisemmaksi ja
kauniimmaksi -- mikä ei tavallisesti ole asianlaita puoliverisiin
naisiin nähden.
-- Mutta hänessä on hienoa verta, kaunista verta, Jean kerskui ylpeästi
milloin tahansa tilaisuus siihen tarjoutui. -- Hänen äitinsä oli
prinsessa ja hänen isänsä puhdas ranskalainen, ja tämän isoisä oli
pataljoonanpäällikkö. Mitä enempää voidaan vaatia, mitä? Minä sanon,
mikä voi olla sitä parempi?
Ensi kerran elämässään saattoi siis Melisse nauttia seurasta ja
seurustella vertaistensa kanssa.
Tämä uusi seurapiiri ei kuitenkaan erottanut häntä ja Jania -- niin
hauska kuin se olikin. He olivat, jos mahdollista, vielä entistään
enemmän kiintyneet toisiinsa. Eletyt hirmukuukaudet olivat muuttaneet
heitä kumpaakin, ja heidän ikänsä mukaan suoneet heille hedelmiä, jotka
useammin kypsyvät vastoinkäymisen synkässä pimeydessä kuin
myötäkäymisen ja onnen päivänpaisteessa.
Melisselle ne olivat avanneet uuden ajatusmaailman, uuden näkemyksen
hänen ympäristöstään. Kaikista opettajista ankarin oli istuttanut
häneen sen tiedon, jota tuottaa suru, pelko ja kuolema, ja hänestä oli
tullut pikkuvanha.
Hän ei pitänyt enää Jania ainoastaan leikkitoverina, olentona, jonka
tehtävänä oli rakastaa ja huvittaa häntä. Hänestä oli tullut mies.
Melissen silmissä hän oli sankari, joka oli käynyt taistelemaan tätä
kuolemaa vastaan, josta hän vieläkin kuuli ympärillään puhuttavan ja
kuiskittavan. Croissetin vaimo ja Iowaka kertoivat hänelle, että hän
oli tehnyt rohkeimman työn, mihin mies täällä maan päällä saattaa
ryhtyä. Hän puhui Janista ylpeänä intiaanilapsille, jotka nimittivät
hänet Soihdunkantajaksi. Hän pani merkille, että Jan oli yhtä pitkä
kuin Croisset ja puolta päätä Jeania pitempi, ja että Jan nyt nosti
häntä yhdellä kädellään kevyesti kuin hän olisi ollut vain puupala.
Yhdessä he ryhtyivät jälleen opintoihinsa, omistivat useampia tunteja
päivässä niitä varten, ja koko kesän Jan opetti tyttöä soittamaan
viulua. Lämpimät kuukaudet olivat levon aikoja Lac Bainissa, ja Jan
käytti sitä niin paljon kuin mahdollista kehittääkseen Melisseä. Tämä
oppi lukemaan hänen Churchillissa käyttämiään kirjoja, ja juhannuksen
aikaan hän kykeni saamaan selvän sellaisista teoksista, joita Jan oli
tutkiskellut Yorkin kauppa-asemalla. Iltaisin he kirjoittelivat
kirjeitä toisilleen istuessaan tuvassa pöydän ääressä, ja Cummins
katseli ja poltteli tupakkaa sekä naureskeli iloisesti, kun he lukivat
hänelle ääneen.
Eräänä iltana -- niin myöhään syksyllä, että tuli loimusi takassa, Jan
oli juuri lukemassa erästä näistä kirjeistä, kun Melisse äkkiä
huudahti:
-- Pysähdy, Jan -- pysähdy siihen!
Jan jatkoi kuitenkin ja punastui kovin lukiessaan seuraavat rivit:
-- Minusta sinulla on kauniit silmät. Minä rakastan niitä.
-- Mitä se on? Cummins huudahti innokkaasti. Luepas edelleen, Jan!
-- Älä tee sitä! Melisse kielsi, hyppäsi pystyyn ja juoksi pöydän
ympäri. -- Ei ollut tarkoitus, että sinä lukisit tuota!
Hän tempasi paperin Janin kädestä ja heitti tuleen.
Janin veri kuohui ilosta, ja ensi kirjeensä alareunaan hän kirjoitti:
-- Minusta sinulla on kauniit hiukset. Minä rakastan niitä.
He lueskelivat koko talven, kunnes olivat päässeet niin pitkälle kuin
Jan osasi. Sitten he hapuilivat hitaasti ja varovasti eteenpäin kuin
tutkijat vieraalla maalla. Seuraavana kesänä he lukivat kaikki ne
kirjat, jotka olivat majan nurkassa pienessä laatikossa.
Nyt soitteli Melisse vuorostaan eniten viulua, ja Jan kuunteli, ja
hänen silmänsä loistivat ylpeydestä nähdessään kuinka näppärästi tytön
pikku sormet hyppivät kielillä; hänen poskensa punastuivat ilosta, joka
päivä päivältä kävi yhä voimakkaammaksi. Eräänä päivänä Melisse
pilkisti uteliaana soittokoneen F-reikään, ja hänen pieni kaunis suunsa
vetäytyi hämmästyksestä pyöreäksi, punaiseksi O:ksi, kun Jan äkkiä
tempasi viulun häneltä.
-- Suo anteeksi, kaunis Melisseni, hän sanoi nauraen. -- Minä soitan
sinulle jotain uutta.
Samana päivänä hän otti pienen käärön viulusta pois ja kätki sen
toiseen paikkaan.
Tämä muistutti häntä siitä kummallisesta hengestä, joka kerran liikkui
hänen sisimmässään Fort Churchillissa ja joka sitten Lac Bainissakin
oli tehnyt hänet joksikin aikaa rauhattomaksi. Tämä henki oli nyt
kadonnut, se ei enää houkutellut häntä. Aika oli vetänyt lieventävän
huntunsa menneisyyden ohi. Hän oli onnellinen.
Mitä vanhemmaksi Melisse tuli, sitä ihanammaksi muuttui erämaa Janin
silmissä. Joka kesä hänen onnensa lisääntyi; joka talvi se tuli
suuremmaksi ja täydellisemmäksi. Jokaisella olemuksensa säikeellä hän
seurasi Melissen kehitystä lapsesta nuoreksi tytöksi. Hän huomasi
pienimmänkin muutoksen tytössä, kuin tämä olisi ollut kaunis kukka.
Janilla ei lähestulkoonkaan ollut Jean de Gravoisin eloisuutta ja
virkeyttä. Vuodet olivat opettaneet hänen kielelleen pohjolan
vaiteliaisuutta, ja hänen ilonsa oli hiljaista ja syvälle sydämeen
kätkettyä. Kukaan ei voinut aavistaa, kuinka innokkaasti hän pani
merkille, että Melissen hiukset kävivät yhä kauniimmiksi, iloitsi
niiden kimmeltävästä loistosta, nähdessään niiden valuvan runsaina
aaltoina hänen hartioilleen, ja hän tiesi, että ne olivat vihdoin
muuttuneet poismenneen hiusten kaltaisiksi. Hänen silmiensä vaihtelevat
vivahdukset vangitsivat Janin, ja hän riemuitsi taas, nähdessään niiden
värin muuttuvan tummansinerväksi kuin kukkaset vuorten huipuilla.
Hänen silmissään Melisse oli ihanin olento maan päällä. Tyttö oli hänen
maailmansa, hänen elämänsä, eikä leirissä mikään voinut tulla heidän
väliinsä. Jan huomasi, että Melisse kolmannellatoista vuodellaan tuskin
voi seistä suorana hänen ojennetun käsivartensa alla. Vuotta myöhemmin
tytöstä oli tullut niin pitkä, ettei hän ensinkään voinut seisoa siinä.
Pian hänestä oli tuleva nainen!
Tämä ajatus leimahti hänen sydämessään, ja hän lausui sen ääneen. Se
tapahtui nuoren tytön viidentenätoista syntymäpäivänä. He olivat
kavunneet vuorenhuipulle, missä Jan oli taistellut lähetyssaarnaajan
kanssa, poimimaan punaisia kukkia juhlaksi, jota he aikoivat viettää
tuvassa illalla. Korkealla terävän kallionkielekkeen reunalla Jan näki
punaisen köynnöksen kohoavan aurinkoa kohti, ja alempana seisovan
Melissen yllytyksestä ja kehotuksesta hän kiipesi hakemaan sitä ja
heitti sen hänelle.
-- Se on viimeinen, tämä huudahti, -- ja nyt menen kotiin. Ota kiinni
minut, jos voit!
Hän riensi tiehensä pitkin lumipeittoista harjannetta, hilpeästi
nauraen Janille, kun tämä varovasti kapusi alas jyrkkää kalliota.
Sitten Jan alkoi juosta hänen perässään ja huusi hänelle ranskaksi,
englanniksi ja creen-kielellä, ja heidän molempien äänet kajahtivat
iloiseksi yhteissoinnuksi.
Jan hiljensi vauhtiaan. Oli hupaista nähdä Melissen juoksevan kalliolta
kalliolle ja kiitävän aukeiden paikkojen yli tukka päivänpaisteessa
hulmuten, tuon hennon olennon rientävän nopeana kuin himmeät varjot,
jotka välähtelivät vuorta alas- ja ylöspäin.
Hän ei kenties olisi saavuttanut Melisseä, ellei tämä itse olisi
pysähtynyt vuoren juurelle. Huohottaen ja nauraen tyttö palasi häntä
vastaan, hänen silmänsä hehkuivat innosta ja veitikkamaisella uhmallaan
melkein häikäisivät Jania. Tämä seisoi hänen edessään eikä tehnyt
yritystäkään ottaa kiinni häntä. Jan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä
niin kauniina. Hän ojensi puoleksi käsiään ja virkkoi:
-- Melisse, sinä olet kaunis -- sinä olet miltei nainen!
Tämän kasvoilla puna muuttui lämpimämmäksi, ja suloinen veitikkamainen
ilme häipyi hänen silmistään. Hän ei yrittänytkään juosta pakoon, kun
Jan saapui hänen luokseen.
-- Arveletko niin, Jan-veli?
-- Jos asettaisit hiuksesi niin kuin kirjojen kuvissa on, näyttäisit
naiselta, toinen vastasi hiljaa. -- Sinä olet kauniimpi kuin kuvat!
Jan perääntyi askelen, ja Melissen silmistä salamoi häntä kohti vanha
veitikkamainen ilme.
-- Sinä sanot, että olen kaunis ja että olen miltei nainen, hän oli
pahoittelevinaan. -- Ja kuitenkin. -- Hän kohautti olkapäitään. -- Jan
Thoreau, jo kolmatta kertaa tällä viikolla et ole leikkinyt leikkiäkään
oikein! En enää tahdo leikkiä kanssasi!
Silmänräpäyksessä Jan oli hänen vieressään, painoi hänen kasvonsa
käsiensä väliin, kumartui ja suuteli häntä suulle.
-- Noin! Melisse sanoi, kun Jan päästi hänet. -- Emmekö me ole sillä
tavalla leikkineet, kun olin lapsi? Joka kerta kun saat minut kiinni,
otat suudelman!
-- Minä pelkään, Melisse, nuorukainen sanoi totisena. -- Sinä alat
tulla niin isoksi ja niin kauniiksi, että minä pelkään.
-- Pelkäät! Veljeni pelkää minun suutelemistani! Mitä aiot silloin
tehdä, kun minusta todella tulee nainen, Jan -- eikä siihen ole pitkiä
aikoja, sinä sanot?
-- Sitä en tiedä, Melisse.
Tämä käänsi hänelle selkänsä ja pudisti kauniit hiuksensa auki; ja Jan,
kuten oli tehnyt satoja kertoja ennen, jakoi tuon kimmeltelevän,
silkinhienon joukon kolmeen osaan ja palmikoi sen.
-- Minä en luule sinun pitävän minusta enää niin paljoa kuin ennen,
Jan. Soisin olevani nainen, jotta voisin tietää, tuletko sinä kokonaan
unohtamaan minut!
Hänen hartiansa vavahtelivat; ja kun Jan oli lopettanut tehtävänsä, hän
näki tytön nauravan, ja hänen silmistään tuikki taas veitikkamaisuus.
Tässä ilmeessä oli kuitenkin jotakin, mikä ei ollut Melissen kaltaista.
Vaikka muutos olikin vähäpätöinen, hän huomasi sen; mutta se ei ollut
hänestä epämieluisaakaan, vaan herätti hänessä uutta, epämääräistä
ilontunnetta.
Kun he saapuivat leiriin, meni Melisse kukkineen majaan ja Jan lähti
yhtiön konttoriin. Melisse heitti kukat luotaan ja seurasi katseellaan
häntä -- niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Hänen poskensa hehkuivat,
hänen huulensa olivat puoleksi auki; ja tuskin Jan oli kadonnut, kun
hän kiiruhti Iowakan kotiin aukion toiseen laitaan.
Runsaasti neljännestuntia myöhemmin Jan sai nähdä Melissen -- Iowakan
punainen saali pään yli vedettynä -- täsmällisin, hitain askelin
palaavan majaan.
-- Näinköhän hänellä särkee korvia, hän sanoi itsekseen ja katseli
tyttöä kummastellen. -- Se on Iowakan saali, ja hän on kietonut sen
koko päänsä ympäri!
-- Oikea englantilainen saali, puuttui Jean de Gravoisin iloinen ääni
puheeseen. Hän oli lähestynyt aivan hiljaa ja seisoi nyt Janin takana.
-- Maailmassa on vain yksi henkilö, joka näyttää siinä asussa
sievemmältä kuin sinun Melissesi, Jan Thoreau, ja se on Iowaka,
vaimoni. Siunattu pyhimys, mutta eikö hän tulekin päivä päivältä
kauniimmaksi?
-- Tulee, Jan sanoi. -- Pian hän on nainen!
-- Nainen! huudahti Jean, joka pitkän piiskansa puutteessa juoksahti
edestakaisin antaakseen pontta sanoilleen. -- Pian hänestä tulee nainen
-- niinkö sanoit, Jan Thoreau? Jollei hän ole nainen kolmenkymmenen
ikäisenä ja kahden lapsen äitinä -- Jumala suokoon useampia sellaisia!
-- niin milloin hän sitten siksi tulee? Sitä haluaisin kysyä.
-- Minä tarkoitin Melisseä, Jan selitti nauraen.
-- Ja minä tarkoitin Iowakaa, Jean sanoi. -- No, tuossa hän nyt on! Hän
on tullut ulos katsomaan, onko hänen Jeaninsa kotimatkalla sokereineen,
jota hän lähetti minut noin tunti sitten hakemaan. Oh -- hän ei näe
minua -- nyt hän menee aivan pettyneenä sisälle, sen voin vannoa
kaikkien almanakan pyhimysten nimessä. Oletko milloinkaan nähnyt
sellaista vartaloa, Jan Thoreau? Ja oletko milloinkaan nähnyt hiuksia,
jotka loistavat kuin korpin sulat sen istuessa auringonpaisteessa
kynimässä itseään? Totta tosiaankin juoksen hänen luokseen sokerineni
heti paikalla!
Onnellinen Jean hypähti tiehensä ja huusi ääneen vaimolleen, joka tuli
häntä vastaan.
Muutamaa minuuttia myöhemmin Jan kurkisti ohimennessään heidän
ovestaan.
-- Tiesin saavani selkääni tai jotain vieläkin pahempaa, kun unohdin
sokerin, pikku ranskalainen huudahti ja ojensi paljaat käsivartensa. --
Nyt minä vaivaan taikinaa -- leipätaikinaa -- kakkutaikinaa --
piirastaikinaa -- minä, Jean de Gravois, Lac Bainin leirin ensimmäinen
mies, seison ja vaivaan taikinaa! Hän on kaunis kuin enkeli ja
sokeriakin suloisempi.
-- Iowakani, tarkoitan -- mutta koska hänen ruumiillinen majansa on
pulleampi kuin minun, niin minun on pakko vaivata taikinaa. Iowaka,
kerropas Janille, mitä juttelit Melissestä ja -- --
-- Hiljaa! Iowaka huudahti kauniilla kielellään. -- Siitä saa Jan itse
päästä selville!
-- Aivan niin! Jean huudahti ja alkoi vaivata taikinaansa.
-- Kiiruhdapas sitten kotiin, Jan, katsomaan, mitä Melissellä on
syntymäpäivälahjaksi sinulle!
16