Seuraavana aamuna Jan lähti matkalle vanhaa tietä Hasabalaan. Creet
olivat hävinneet. Koko päivän hän kulki itään ja länteen ja löysi
vanhoja jälkiä, jotka johtivat pohjoiseen.
-- Ne ovat menneet eskimojen luo, hän sanoi itsekseen. -- Oi, Kazan,
mitä kaikkien pyhien nimessä tämä on?
Etummainen koira pysähtyi äkkiä äkäisesti muristen, kun samassa
yksinäinen olento tuli hoippuen heitä kohti hangella. Se oli Croisset.
Voihkien hän vaipui rekeä vasten.
-- Minä olen sairas ja nälkään nääntynyt! hän valitti. -- Itse
paholainen on tullut majaani, eikä minulla ole kolmeen päivään ollut
muuta kuin lunta syötävänä!
-- Sairas! Janilta pääsi, ja hän vetäytyi askelen taaksepäin.
-- Niin, sairas tyhjän vatsan ja tämän ja tämän takia! Hän näytti
toista käsivarttaan, joka oli sidottu verisellä tukolla, ja osoitti
kaulaansa, mistä nahka oli lähtemäisillään pois. -- Kymmenen päivää
kiertelin, mukanani antamanne punainen kangas; ja palattuani istui tuo
hirvittävä kummitus ja irvisti minulle oman majani katolta! Koetin
tulla sisälle, mutta vaimoni uhkasi ampua minut, ellen heti mene
takaisin metsiin. Koetin hiipiä iltasella ikkunan kautta; silloin hän
heitti kuumaa vettä päälleni. Rakensin itselleni wigwamin metsänreunaan
ja jäin siihen viideksi päiväksi. Siunatut pyhimykset, minulla ei ollut
lainkaan tulitikkuja, ei mitään ruokaa; ja tultuani niin lähelle, että
saatoin huutaa hänelle, sain tämän sen sijaan -- ja hän näytti
runneltua käsivarttaan.
-- Minä annan teille ruokaa, Jan sanoi nauraen ja avasi taakkansa. --
Kuinka kauan punainen lippu on ollut ylhäällä?
-- Ei minulla ole lainkaan aavistusta ajasta, mutta ainakin kymmenen
päivää, ja minä vannon, että kestää koko talven, ennen kuin se tulee
alas!
-- Se ei ole kulkutautia! Menkää kotiin ja puhukaa siitä vaimollenne!
-- Jotta saan luodin vaivoistani! Croisset murisi ja kävi käsiksi
lihaan ja korppuihin.
-- Te olette onnellinen mies, Croisset. Se on todistus siitä, että hän
rakastaa teitä.
-- Jos kuulat ja kuuma vesi ja tyhjä vatsa ovat todistus, silloin hän
rakastaa minua perin julmasti, Jan Thoreau!
Jan jätti hänet istumaan roihuavan nuotion ääreen ja poistui lounaaseen
polttamaan Langloisia ja hänen majaansa. Punainen lippu liehui
edelleenkin samalla paikalla kuin useita viikkoja takaperin. Ikkunat
olivat vielä enemmän jäätyneet. Hän huusi, jyskytti ovelle
pyssynperällä ja löi ikkunaruudut rikki. Kuolonhiljaisuus, kun hän
rupesi kuuntelemaan, pani hänen sydämensä lyömään nopeammin.
Epäilemättä Langlois makasi kuolleena pikku kodissaan.
Jan haki metsästä kuivia sytykkeitä ja pinosi ne majan seiniä vasten.
Sitten hän istui reessään, kunnes koko maja oli leimuavana roviona.
Tämän jälkeen hän jatkoi kulkuaan länteen päin, ja kaikkialla hän
tapasi hävitystä ja kuolemaa, ja lakkaamatta hän rukoili sydämessään,
että enkelit suojelisivat ja varjelisivat hänen pikku Melisseään.
Croisset saapui Lac Bainiin neljäkymmentäkahdeksan tuntia sen jälkeen
kun oli tavannut Janin.
-- Punainen lippu on ylhäällä kaikkialla! hän huusi havaittuaan kamalan
merkin Mukeen majan katolla.
Gray Otterista tullut cree-intiaani pysähtyi hetkiseksi matkallaan
pohjoiseen.
-- Kuudessa wigwamissa on kuolleita, hän ilmoitti omalla kielellään
Williamsille. -- Yksi yhtiön mies, mukanaan silmäpuoli johtajakoira ja
neljä muuta elukkaa, on lähtenyt polttamaan niitä.
Williams otti merkinantotorvensa ja töräytti sillä Cumminsille, joka
avasi oven raolleen, vieressään pikku Melisse.
-- Thoreau on keskellä pahinta tuhoa etelässä, hän huusi. -- Se on
liikaa hänelle, ja minä lähden sinne koirineni. Croisset hoitaa
varastohuonetta muutaman päivän.
Kun Melisse kuuli tämän, hänen silmistään näkyi hurja pelko. Niin lapsi
kuin hän olikin, hän ymmärsi, että Jan oli käynyt suurta vaaraa
vastaan. Tuon villin maailman, jossa hän eli, ankarat lait olivat jo
alkaneet tehdä tehoaan häneen ja teroittaneet hänen vaistoaan ja
järkeään samalla tavalla kuin ne olivat saattaneet intiaanilapset
miesten ja naisten vastuuseen jo aikoja ennen kuin olivat täyttäneet
viisitoista vuotta.
Hän tiesi, mitä Mukeen majan katolla liehuva punainen lippu merkitsi.
Hän tiesi, että tässä hänen maailmassaan täytti ilman vaara, mikä
uhkasi niitä, jotka sitä hengittivät, että ihmisiä kuoli metsissä, että
liikkeellä oli jotakin hirmuista, näkymätöntä, jota hänen isänsä kutsui
rutoksi, ja että Jan oli lähtenyt taistelemaan sitä vastaan,
hengittämään sitä ja ehkäpä kuolemaankin siihen. Heidän oma ovensa oli
suljettu ja lukittu sen takia. Hän ei saanut edes työntää päätään ulos
ikkunasta, joka avattiin hetkiseksi joka päivä; ja aina siihen asti kun
Cummins vakuutti hänelle, ettei päivänpaisteesta ollut mitään vaaraa,
hän kartteli kalpeita säteitä, joita iltapäivisin tunkeutui
majanikkunan läpi.
Tietämättään Cummins vahvisti hänen pelkoaan monin tavoin, ja kun hän
totuudenmukaisesti vastaili tyttösen kysymyksiin, karttuivat tämän
tiedot päivä päivältä. Hän ajatteli yhä enemmän ja enemmän Jania.
Kuullessaan ulkoa ääntä, hän riensi ovelle hyvin toivein, mutta aina
hän pettyi, ja hän oli vähällä itkeä, kun ei nähnyt mitään muuta kuin
hirvittävän punaisen lipun riippumassa Mukeen majan katolta.
Hänen äitinsä pienen raamatun rikkinäiselle etulehdelle oli kirjoitettu
yksinkertainen rukous. Joka ilta, polvistuessaan sänkynsä viereen ja
toistaessaan tätä rukousta, hän lisäsi loppuun:
-- Rakas, taivaallinen Isä, ole hyvä ja suojele Jania!
Päivien kuluessa tuli pikaisia muutoksia. Eräänä aamuna kutsui
merkinantotorvi Cumminsia ovelle. Se tapahtui viidentenä päivänä
Williamsin lähdöstä etelään päin.
-- Tuolla ei näkynyt aamulla mitään savua, ja minä olen kurkistanut
ikkunasta sisälle, Croisset huusi. -- Sekä Mukee että vanhus ovat
kuolleet. Minä poltan majan.
Tukahdutettu tuskanhuuto pääsi Cumminsin huulilta, ja kuin sekapäisenä
hän meni sängylle ja heittäytyi suulleen vuoteelle. Melisse saattoi
nähdä, kuinka hänen voimakas vartalonsa vapisi, ikään kuin hän olisi
lapsen tavoin itkenyt; silloin hän halasi pikku kätösillään isää ja
itki ja nyyhkytti hänen karkeaa poskeaan vasten. Hän ei tuntenut, mitä
osaa Mukee oli näytellyt suloisen naisen elämässä, naisen, joka kerran
oli elänyt tässä samassa pikku tuvassa; hän tiesi vain, että hän oli
kuollut, että kauhea tuntematon oli tappanut hänet ja että lähinnä isää
ja Jania hän oli rakastanut Mukeeta enemmän kuin mitään muuta
maailmassa.
Äkkiä hän kuuli kummallista ääntä ja säntäsi ikkunaan. Mukeen maja oli
liekeissä. Kauhuissaan hän katseli, kuinka tuli puhkui särkyneiden
ikkunoiden läpi ja korkealle synkkää honkaa kohti. Näissä liekeissä oli
Mukee! Hänen huutaessaan isä tuli juosten ja vei hänet ikkunasta hänen
pikku makuusuojaansa.
Kun Cummins seuraavana aamuna tuli herättämään häntä, hänen kasvonsa
muuttuivat kalmankalpeiksi. Melisse ei nukkunut. Hänen silmänsä olivat
auki ja tuijottivat, ja hänen pikku poskillaan paloi kuumeen hehku.
-- Sinä olet sairas Melisse, hän kuiskasi käheästi. -- Sinä olet
sairas!
Hän polvistui lapsen viereen ja laski kätensä hänen kasvoilleen. Ja
tämä kosketus jääti hänen sydämensä -- mitään sellaista hän ei ollut
tuntenut sitten useampia vuosia takaperin toisessa huoneessa muutaman
askelen päässä.
-- Minun on ikävä Jania, lapsi valitti. -- Minä tahdon, että Janin on
tultava takaisin minun luokseni.
-- Minä lähetän häntä hakemaan, rakas lapseni. Hän on pian täällä. Minä
menen ulos ja lähetän Croissetin häntä hakemaan!
Hoippuessaan poispäin hän peitti kasvonsa lapselta. Croisset näki hänen
tulevan ja astui varastohuoneesta häntä vastaan. Sadan metrin päässä
hänestä Cummins pysähtyi.
-- Croisset, Jumalan tähden, ota valjakko ja mene hakemaan Jan
Thoreauta, hän huusi. -- Sano hänelle, että Melisse makaa
kuolemaisillaan rutossa! Riennä! Riennä!
-- Yötä päivää! Croisset huusi.
Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin Cummins näki tuvan ikkunasta hänen
lähtevän.
-- Jan on pian täällä, Melisse, hän sanoi hyväillen hiljaa tytön
hiuksia.
Ne valuivat tyynylle paksuina, ruskeina aaltoina, ja se näky loihti
esiin toisen mielikuvan, jonka hän oli säilyttävä aikojen loppuun. Se
oli muisto äidin hiuksista, jotka loistivat heikosti himmeässä valossa.
Se oli muisto äidin silmistä, jotka katselivat häntä hänen siinä
istuessaan päivän pitkän.
Illan tullen tapahtui muutos. Kuume katosi lapsen poskilta. Tytön
silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti. Koko yön Cummins istui oven
lähellä, mutta päivän koittaessa harmaana vaipui hänen päänsä rintaa
vasten, ja hänkin nukahti.
Hänen herätessään maja oli valoisa. Hän kuuli ääntä ja kavahti
pelästyksissään vuoteeltaan. Melisse oli tekemässä tulta takkaan!
-- Minä voin paremmin tänään, isä. Mikset sinä nukkunut, kunnes
aamiainen olisi tullut valmiiksi?
Cummins tuijotti. Sitten hän päästi ilohuudon, riensi syleilemään
lastansa, tanssi pitkin tupaa kuin iso karhu, löi tuoleja kumoon ja
antoi hurjassa ilossaan huoneen täyttyä savulla.
-- Sinut, Melisse, teki sairaaksi se, mitä näit ikkunasta, hän huusi
hellittäessään viimein otteensa tytöstä. -- Minä luulin... -- Hän
hillitsi itsensä ja lisäsi vapisevin äänin: -- Minä luulin, että sinä
jouduit sairaaksi pitemmäksi aikaa kuin yhdeksi päiväksi, suloinen
pikku aarteeni!
Hän avasi ikkunan ja päästi raitista aamuilmaa sisälle.
Palattuaan Croisset ei havainnutkaan punaista lippua Cumminsin majan
katolla; hänellä ei myöskään ollut mitään tietoja Janista. Kolme päivää
hän oli seurannut jälkiä etelään päin, tapaamatta poikaa. Mutta hänellä
oli muita uutisia. Williams makasi ruttoon sairastuneena eräässä
cree-wigwamissa Porcupine-joen alajuoksun varrella. Tämä olikin
viimeinen viesti, mitä he milloinkaan kuulivat toimitusmiehestä,
lukuunottamatta sitä, että hän kuoli johonkin aikaan maaliskuulla ja
että cree-intiaanit polttivat ruumiin.
Croisset palasi Churchillin tietä ja tapasi vaimonsa valmiina avoimin
sylin ottamaan hänet vastaan. Sitten hän lähti uudestaan Per-een
kanssa, joka tuli pohjoisesta, etsimään Jania. He eivät kuitenkaan
löytäneet jälkeäkään hänestä, ja Cummins jätti kaikki toiveet.
He eivät voineet kauemmin salata pelkoaan Melisseltä. Tämä hänen
elämänsä ensimmäinen katkera suru kohtasi häntä sellaisella voimalla,
että Cummins kävi levottomaksi ja perin alakuloiseksi. Melisse ei enää
välittänyt leikkikaluistaan. Saattoi kulua useampia päiviä hänen
koskemattakaan kirjoihin, joita Jan oli tuonut mukanaan Churchillista
ja joita hän oli opettanut hänet lukemaan. Häntä miellyttivät vähän tai
eivät ensinkään esineet, jotka muutama viikko takaperin olivat olleet
koko hänen elämänsä.
Yhä toivottomampana Cummins näki ponnistustensa menevän tyhjiin. Joka
päivä Melisse seurusteli yhä enemmän intiaani- ja puoliveristen lasten
kanssa ja vietti suuren osan aikaansa varastohuoneessa -- ja kuunteli
miesten keskusteluja -- hiljaa, tarkkaavaisena, taipumatta millään
houkutuksilla hymyilemään. Omasta sydämestään hän katseli maailmaa,
joka hänestä oli tullut tyhjäksi. Jan oli ollut hänelle äitinä, veljenä
ja kaikkena, mikä oli hellää ja suloista -- ja hän oli poissa. Mukee,
josta hän oli pitänyt, oli poissa. Williams oli poissa. Maailma oli
muuttunut, hirmuisesti ja äkisti, ja se lisäsi vuosia hänen
elämänkatsomukseensa.
Sen mukaa kuin viikot vierivät ja kevätaurinko alkoi sulattaa lunta,
hän muuttui yhä enemmän toisten Lac Bainissa ja metsässä asuvien
villilasten kaltaiseksi. Janin tähden hän oli huoltanut ja hoitanut
hiuksiansakin, sen vuoksi että Jan kehuskeli niitä ja sanoi, että ne
olivat kauniit. Nyt ne riippuivat takkuisina ja hoidon puutteessa
pitkin hänen selkäänsä.
Eräänä iltana hän unohti lukea iltarukouksensa, eikä Cummins huomannut
sitä. Eikä hän huomannut sitä seuraavanakaan iltana eikä sitäkään
seuraavana. Vajonneena omaan synkkyyteensä hän ei huomannut monia
muitakaan asioita, niin että naurun ja ilon hupaisten kujeiden sijasta
täyttyi pikku maja vain olleiden ja menneiden synkillä ja raskailla
varjoilla.
Eräänä päivänä alkukeväästä he istuivat päivällistä syömässä, ja
auringonpaiste virtasi heihin tuvassa, kun nopeat, hiljaiset askelet
saivat Melissen katsahtamaan ovelle. Kummallinen olento seisoi siellä
verettömin kasvoin, tuijottavin silmin ja ryysyihin verhottuna, mutta
käsivarret olivat ojennettuina samaten kuin tuhansia kertoja ennenkin,
ja vanhaan tapaansa ilosta huutaen Melisse syöksyi Cumminsin ohi,
huudahtaen:
-- Jan, Jan -- Janini!
Sanat takertuivat Cumminsin kurkkuun hänen nähdessään kalmankalpean
nuorukaisen sulkevan Melissen rintaansa vasten.
Vihdoin hän sammalsi: -- Jan! ojensi käsivartensa ja sulki heidät
molemmat syliinsä.
Hetkiseksi Jan käänsi kasvonsa valoon päin. Toinen tuijotti ja ymmärsi.
-- Sinä olet ollut sairas, hän sanoi, -- mutta se ei ole jättänyt
mitään merkkejä.
-- Ei, Jumalan kiitos! Jan vastasi.
Melisse kohotti päänsä ja silitteli molemmin käsin hänen poskiaan. Sinä
iltana hän muisti rukouksensa, ja sen loppuun hän lisäsi:
-- Rakas taivaallinen Isä, kiitos sinulle, että lähetit Janin kotiin!
15