Yhdeksäntoista vuotta sitten oli näitä samoja huhuja saapunut etelästä,
ja niiden perässä oli tullut Punainen Kauhu. Tämä hirvittävä muisto eli
vielä metsän väen keskuudessa, sillä tuhansittain näkymättömiä hautoja
-- kammottuja kuin ruttotauti ja hajallaan pitkin James Bayn alempaa
vesijuoksua Athabaskaan asti -- oli todistamassa, minkälaisen veron se
oli vaatinut.
Alkutalvesta saapui Lac Bainiin Du Brochetista läheltä Reindeer Lakea
ensimmäinen vahvistava tieto. Henderson oli siellä toimitusmiehenä, ja
hän antoi eteenpäin varoituksen, joka oli tullut hänelle Nelson
Housesta ja kaakkoon päin olevasta maasta.
-- Isorokko on liikkeellä Nelsonissa, ilmoitti sanantuoja Williamsille,
-- ja se on levinnyt Wollaston Laken cree-intiaanien keskuuteen. Jumala
yksin tietää, kuinka on lahden rantamilla asuvien intiaanien laita;
olemme kuulleet, että se on lakaissut tyhjiin chippewa-heimon Albanyn
ja Churchillin väliltä.
Samana päivänä hän lähti matkoihinsa läähättävine koirineen.
-- Menen Revillon-asutuksen luo länteen viemään tervehdykset
yhtiöltämme, hän selitti.
Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sanoma, että lahden
länsipuolella piti kaikkien yhtiön palvelijoiden ja hänen
majesteettinsa alamaisten valmistautua Punaisen Kauhun varalta.
Williamsin lihavat kasvot vaalenivat valkoisiksi kuin paperi hänen
kädessään, kun hän luki Churchillin toimitusmiehen ilmoituksen.
-- Siis hautoja kaivamaan, hän sanoi. -- Muuta emme voi tehdä!
Hän luki ääneen, mitä kirjelmässä sanottiin Lac Bainin miehille, ja
kaikki käytettävissä oleva väki otettiin levittämään varoitusta leirin
alueelle. Koirat valjastettiin kiireesti, ja jokaiseen lähtevään rekeen
pantiin käärö punaista pumpulikangasta. Williamsin kasvot olivat yhä
kalmankalpeat hänen ottaessaan näitä kääröjä yhtiön varastohuoneesta.
Ne ennustivat kuolemaa, ne olivat ruton ja kauhun kauheita
edelläkävijöitä, ja niiden pelkkä koskettaminenkin värisytti miehiä,
joiden piti jaella niitä metsän väen keskuuteen.
Jan lähti Churchillin tietä ja sitten etelään pitkin Hasabalaa, missä
oli ristiin rastiin puoliveristen ja ranskalaisten ansoja. Ensiksi hän
tapasi Croissetin ja hänen vaimonsa majan ja jätti sinne osan
kankaasta. Sitten hän suuntasi kulkunsa länteen, samalla kun Croisset
valjasti koiransa ja kiiruhti etelään päin, mukanaan neljäsosa
kangaskääröä. Hasabalan ja Klokol Laken välillä Jan tapasi kolme muuta
majaa, ja jokaiseen hän jätti kappaleen punaista pumpulikangasta.
Kolmannen päivän aamuna Jan lähti etsimään Langloista, ja myöhään
samana iltana hän tapasi tuoreita lumikengän jälkiä lumessa. Tässä hän
yöpyi seuraavaan aamuun. Päivän valjetessa hän alkoi seurata jälkiä.
Hän sivuutti puoli tusinaa Langloisin ansoja. Ainoassakaan ei ollut
mitään saalista. Kolmannesta olivat nuorat katkenneet. Seitsemännestä
hän löysi jätteitä punaisesta ketusta, joka oli luita myöten syöty.
Kolmannessa ansassa oli kärppä, pää pois puraistuna. Yhä enemmän ja
enemmän kummastuen Jan tutkisteli lumessa olevia lumikengän jälkiä.
Tuoreimmat olivat usean päivän vanhoja. Hän hoputti koiriaan eikä
pysähtynyt, ennen kuin äkkiä seisautti ne metsään raivatun aukion
reunaan. Sadan metrin päässä hänen edessään oli erämiehen maja. Sen
katolla liehui tangossa kauhun punainen merkki.
Säikähtäneenä Jan juoksi takaisin, ja valjakko kääntyi ja seurasi häntä
hurjassa epäjärjestyksessä. Sitten hän pysähtyi. Mitään savua ei
noussut pikku majan savisesta savupiipusta. Sen ainoa ikkuna oli
huurasta valkeana. Yhä uudelleen ja uudelleen hän huusi ääneen, mutta
mitään elonmerkkiä ei ilmaantunut. Hän ampui kaksi laukausta ja odotti
kinnas suun ja sieraimien edessä. Ei mitään vastausta. Silloin hän
jätti kaiken toivon, kääntyi pohjoista kohti eikä suonut koirilleen
lainkaan lepoa, ennen kuin saapui Lac Bainiin.
Hänen valjakkonsa päätyi puolikuolleena perille, sekä Cummins että
Williams juoksivat häntä vastaan, kun hän pysähtyi yhtiön
varastohuoneen edustalle.
-- Punainen lippu riippuu Langloisin katolla! hän huusi. -- Ammuin
pyssylläni ja huusin. Siellä ei ole ainoatakaan elävää olentoa!
Langlois on kuollut!
-- Hyvä Jumala! Williams voihki.
Hänen punakoille kasvoilleen levisi kuolon kalpeus, ja hän seisoi
paksut kätensä nyrkkiin puristettuina, Cumminsin ottaessa haltuunsa
koirat, kun Jan meni varastohuoneeseen etsimään jotain syötävää.
Seuraavana päivänä Mukee ja Per-ee palasivat leiriin. Aivan heidän
kintereillään tuli nuori Williams kauhuissaan. Hän oli tavannut ruton
Waterfoundissa cree-intiaanien keskuudessa.
Päivä päivältä tuli yhä kolkompaa Lac Bainissa. Alussa ei Jan täysin
käsittänyt tilannetta, vaan soitteli edelleenkin viuluaan ja leikki ja
peuhasi Melissen kanssa. Hän ei ollut nähnyt maanvaivaa yhdeksäntoista
vuotta takaperin. Useimmat muut olivat sen nähneet, vieläpä Mukeekin,
joka oli kaikkein nuorin.
Jan ei tietänyt, että juuri tämä Punainen Kauhu tuli kuin jumalien
Kostotar niittämään ihmisiä suuresta pohjolasta, kunnes he olivat
harvalukuisemmat kuin Saharan erämaan asukkaat! Mutta hän oppi sen pian
ymmärtämään. Helmikuussa olivat cree-intiaanit Wollaston Laken
rantamilta kuolleet suorastaan sukupuuttoon. Länttä kohti hyppäsi
kuolema erämaassa majalta majalle. Kuun keskivaiheilla oli Lac Bain
kaikilta muilta paitsi pohjoiselta puolelta ruton ympäröimä.
Leirin pyyntiretket olivat lyhenneet; nyt ne lakkasivat kokonaan ja
suuri taistelu alkoi. Williams kokosi miehensä ja kertoi heille, kuinka
tätä samaa taistelua oli käyty lähes kaksi vuosikymmentä takaperin.
Sadan kilometrin alalta leiristä täytyi jokaiseen majaan tai wigwamiin,
jonka katolle oli vedetty punainen lippu, poiketa katsomaan ja polttaa
se, kun sen asukkaat olivat kuolleet. Se oli hyvin vaarallista. Se oli
uhkarohkea tehtävä. Se oli käymistä kuolemaa kohti, minkä vuoksi ne,
jotka kuulivat vanhan toimitusmiehen käskyn, hätkähtivät; mutta kun
käsky sitten tuli, he tottelivat sitä yhtenä miehenä.
Cummins ja Jan söivät viimeistä illallistaan yhdessä, Melisse istui
heidän keskellään ihmetellen, miksi he olivat vaiti. Aterian loputtua
he astuivat peräkkäin ulos.
-- Mukee ei ollut varastohuoneessa, Cummins sanoi kumealla äänellä. --
Williams arveli, että hän on lähtenyt koirineen etelään päin. Mutta
sitä hän ei ole tehnyt. Minä näin hänen laahustavan sairaan koiran
tavoin majaansa ennen hämärää. Huomenna varhain vedetään punainen lippu
Lac Bainissakin.
Jan tukahdutti huudahduksen, joka pyrki hänen huulilleen.
-- Oh, kas! Cummins puhkesi sanomaan. -- Tulisoihtu palaa hänen ovensa
ulkopuolella!
Mukeen majasta kuului kimakka tuskanhuuto, ja he molemmat tunsivat sen
puoliverisen isän ääneksi -- sanaton huuto, joka välistä kohosi ja
välistä häipyi kuin koiran ulina. Valot kimmeltelivät pimeässä, aivan
niin kuin ne olivat vuosikausia takaperin kimmellelleet, kun Cummins
hoippui ulos majastaan ilmoittamaan vaimonsa kuolemaa.
Kauhuissaan hän tarttui Janin käsivarteen.
-- Lippu on ylhäällä nyt! kuiskasi hän raskaasti. -- Mene takaisin
Melissen luo! Ruokaa on huoneessa kuukaudeksi, ja sinä voit kantaa
halkoja tänä iltana. Lukitse ovi! Tuuleta ainoastaan takaseinällä
olevan ikkunan kautta! Pysy huoneessa -- hänen kanssaan -- kunnes
kaikki on ohi! Mene!
-- Punaisten lippujen luo, sinne minä tahdon mennä! Jan huudahti
voimakkaasti ja irrottautui hänen otteestaan. -- Teidän asianne on
jäädä Melissen luo!
-- Minun paikkani on miesten mukana!
-- Entä minun? Jan ojensi itsensä ylpeänä.
-- Toisen meistä täytyy sulkeutua sisään lapsen kanssa, Cummins väitti.
-- Ja juuri sinun. Jokin lähetti sinut -- jokin -- etkö ymmärrä? Ja sen
jälkeen hän ei milloinkaan vielä ole ollut yhtä lähellä kuolemaa kuin
nyt. Sinun täytyy jäädä Melissen luo -- viuluinesi!
-- Melisse valitkoon itse, Jan vastasi. -- Me menemme majaan, ja se,
jonka luo hän ensin tulee, menee punaisten lippujen joukkoon. Toinen
sulkeutuu majaan, kunnes kulkutauti on ohi!
Hän meni kiireesti tupaa kohti. Avattuaan oven hän antoi Cumminsin
mennä ensin sisälle, ja toisen leveän selän takana hän juoksahti
nopeasti toiselle sivulle; hänen silmänsä hehkuivat, hänen valkoiset
hampaansa välkkyivät leveässä hymyssä. Cumminsin huomaamatta hän ojensi
kätensä Melisseä kohti, joka istui pöydän ääressä ja leikki hänen
viulunsa kielillä.
Hän oli tehnyt näin tuhansia kertoja, ja Melisse tiesi, mitä se
merkitsi -- suukon saamista ja kohottamista puoliväliin kattoa kohti.
Hän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi häntä vastaan; mutta tällä kerralla --
sen sijaan että olisi kohottanut hänet ilmaan, hän painoi lapsen
rintaansa vasten ja kätki kasvonsa hänen pehmeisiin hiuksiinsa.
Riemuiten hän katsahti Cumminsiin.
-- Ylös, Jan -- ylös -- korkealle ylös, Melisse kirkui.
Hän heitti pienokaisen ilmaan, suuteli häntä taas ottaessaan hänet
käsivarsilleen, ja asetti sitten hänet -- nauraen ja onnellisena --
pöydänreunalle.
-- Minä aion Cumminsin sijasta mennä sairaiden cree-intiaanien
keskuuteen, Jan sanoi Williamsille puolta tuntia myöhemmin. -- Nyt kun
kulkutauti on tullut Lac Bainiin, hänen täytyy jäädä Melissen luo.
14